Mikähän herätti minut tänään aamuyöstä? Olen nukkunut
erinomaisesti jo pitkään, vaikka murheita on aivan riittämiin. Olen vain
iltaisin työntänyt ne pois mielestäni ja nukkunut. Jos herään yöllä ja nousen
hetkeksi, menen saman tien takaisin nukkumaan edelleen ilman ajatuksia. Jos käy
näin kuin nyt kävi, että jäänkin pohtimaan jotakin, niin on paras nousta ylös.
Auttaisiko kirjoittaminen. Olen joutunut sitäkin tukahduttamaan kuten myös
lukemista. Jolleivat ne ”murheet” valvota, ne pyörivät silti siellä alitajunnassa
ja nousevat syystä tai toisesta pintaan milloin minkin asian nostattamina.
Voitte arvata hyvin, että ne (ajatukset) liittyvät tähän
ikuisuuskysymykseeni, taloon ja prosessiin, joka lähti liikkeelle nyt jo
seitsemän vuotta sitten. Mieluummin heräisin yöllä pohtimaan kaikkia muita
ajatuksia vaikkapa suunnittelisin tervehdyspuhettani
ensi sunnuntaille. Se on niin hieno juttu tässä elämässä, että sitä sietäisikin
ajatella. Tietenkin jännitän sitä hiukan ja olen ajatellut mielessäni ja tehnyt
jo rungon puheelle. Sen takia siirtäisin mielelläni pankkia, vakuutusyhtiötä,
asumista ja sen sellaista koskevat ajatukset ja murheet hoidettavaksi ensi
viikolle.
Raput
Onneksi tässä välissä on ollut mielenkiintoisia ja
mukavia tapaamisia, jotka ovat vieneet päivisin aikaani väsymykseen asti. Olen
niistä onnellinen ja kiitollinen. Jalkani tai erityisesti polveni ovat edelleen
kovin kipeät. Sen sain kokea nyt viikolla Helsingissä, kun kuljimme koko päivän
iltamyöhäiseen asti kaupungilla. Designmuseossa oli kaiken lisäksi niin paljon
rappuja kuljettavana, vaikka olisihan siellä ollut myös hissi.
Noita rappuja kulkiessani tuli mieleeni monta ajatusta
menneistä vuosista. Oli pakko muistaa äitiäni, jolle rappujen kulkeminen oli
työlästä kipeiden ja särkevien polvien takia. Hän oli sentään 85-vuotias, kun
pakotin hänet kulkemaan rappuja ylös ja alas hotellissa Pärnussa. Eihän siellä hotellissa ollut edes hissiä.
Teimme pitkiä kävelymatkoja ympäristöön. Minä en ole edes 70 vuotta täyttänyt
ja polveni ovat kipeät.
Muistan, että äitini mennä viipelsi koko vanhuutensa
kipeillä jaloillaan hyvin eikä edes valittanut, vaikka kyllä niitä välillä
särki. Minun jalkojani ei särje, vain liikkuminen sattuu. Äidilläni oli nivelrikko. Hän oli koko elämänsä tehnyt raskasta työtä. Ehkä minä olen perinyt hänen luustonsa? Vaikka diagnoosi on erilainen.
 |
| Korkeavuorenkatua ylöspäin. Siinä ensin vanha työpaikka 2000-luvulla ja sitten Richardinkadun kirjasto, tärkeitä paikkoja molemmat, mutta eri aikoina. |
Ajattelin myös Helsingin yliopiston rappuja, joita
jouduin kiipeämään kerran viikossa neljänteen kerrokseen luennolle. Eihän siinä
ollut mitään ongelmaa ennen kuin sitten aloin sairastua syksyllä 2011.
Kiipeäminen muuttui tuskalliseksi vähän kerrallaan. Lopulta en enää lähtenyt
väliajalla hakemaan kahvia alhaalta vaan pyysin opiskelukaverreita tuomaan
kupin ylös palatessaan.
Olen myös rakastanut kulkemista metsissä ja epätasaisessa
maastossa. Sitähän tein myös aikoinaan joka kesä äitini kanssa. Se oli hänelle tärkeää. Nuorempana ollessaan yksin metsässä, hän joskus jopa eksyi. Nyt pari
viikkoa sitten kävin ystäväni ja Alexin kanssa metsässä sieniä etsimässä. Maasto oli kyllä aika ryteikköä kuten
suomalaiset metsät yleensä. Ei ollut tällä kertaa kovin hauskaa jalkojeni
mielestä. Alex 4 vuotta meni vauhdilla
sielläkin. Metsäkuljeskelu on ollut meillä yhteinen harrastus kautta
vuosien. Joka kerta kun kävin häntä
hoitamassa, oli tapanamme tehdä kierros kotimetsässä.
Jalat ovat kovin tärkeät. Pidin itseäni aikoinaan
voimakasjalkaisena enkä voinut kuvitellakaan, että tilanne muuttuisi.
Kaivo
Tällä viikolla pihalla seisova sadevesikaivo sai uuden
ilmeen. Talon toinen asukas rakensi sen
aikoinaan 2000-luvun alussa, kun meillä oli vielä sopua tallella. Muistan,
kuinka poikani maalasi sen punaiseksi. Kaivoon johtaa salaoja, joka kerää vettä
talon nurkalta. Silloin oli tarkoitus rakentaa pihalle myös lammikko. Siihen en
suostunut, koska tiesin, että sen kuten kaikkien muidenkin asioiden hoito jäisi
loppujen lopuksi minulle.
Kaivossa oli myös pumppu, mutta se hävisi ensimmäisenä,
kun synkät ajat koittivat. Kaivo on kerännyt vedet erinomaisesti ja joinakin
kesinä olen nostanut sieltä ämpärillä vettä kastelua varten. Tänä kesänä ei ole tarvinnut, kun katolta on
tullut saaveihin rännejä pitkin riittävästi kasteluvettä ruukkukasveille ja
tomaateille. Pihaa en ole kastellut vuosiin ja kasvit ovat hyvin sopeutuneet.
Kaivon ilme oli rapistunut todella huonon
näköiseksi. Naapurini teki jo vuosia
sitten uuden puisen kannen kaivon vieressä olevalle pikkukaivolle, jonne valuu
vesi varsinaisesta kaivosta, jos se täyttyy. Nyt myös puisen kehikon päällä
oleva kaivon kansi veteli viimeisiään. Kun kesällä kävimme sisareni
kesäpaikassa, kyselin siellä edellisenä kesänä tutuksi tulleelta mieheltä
neuvoja hankkiakseni materiaalin uuden kannen tekemiseksi. Hän sanoi tekevänsä
kannen minulle. Tällä viikolla hän tuli tuomaan sen ja asettamaan
paikalleen. Samalla vanha kehikko tuli
tarpeettomaksi.
Yhteiset juuret
On paljon asioita, jotka yhdistävät meitä ihmisiä. Juuret
Karjalan kannaksella on mahdottoman voimakas yhdistävä tekijä. Se yhdisti myös kaivonkannen rakentajan ja
minut. Hänen kotinsa on ollut samassa kylässä kuin äitini koti, Kuolemajärven
Seivästöllä. Hän on ison perheen nuorin, toinen kaksosista, jotka syntyivät välirauhan aikana muualla
Suomessa, mutta palasivat perheineen sinne. Hänellä on paljon muilta kuultuja kertomuksia. Viestinviejä.
Tiistai-päivä Helsingissä venähti siksi, että menin
ystäväni kanssa Muolaalaisten-seuran Juuret
Muolaassa-seminaaritilaisuuteen Kampin palvelutaloon.
Ystäväni isän suku on lähtöisin Muolaasta, Kuolemajärven naapuripitäjästä, menneiden aikojen yhteisestä emäpitäjästä.
Olen
kiinnostunut muiden pitäjien tilaisuuksista, koska saan niistä inspiraatiota
omien juttujeni jatkamiseen kuolemajärvisten kanssa. Tilaisuudessa käsiteltiin tänä vuonna
ilmestyneet kirjan ”Näin Muolaa jäi elämään” syntyprosessia. Kirjan
kirjoittajat ja muutamat muutkin esiintyivät. Vaikuttavia puheenvuoroja ja välillä piti pidätellä kyyneliä. Koska kirjoittaminen on minulle
niin tärkeä juttu ja olen jo pitkään toivonut, että Kuolemajärvestäkin saisimme
vielä kirjoja aikaiseksi, ostin kirjan tutustuakseni siihen kaikessa rauhassa.
Meillä kuolemajärvisillä on Helsingissä
Kuolemajärvi-kerho ja netissä Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmä, joissa
molemmissa toimin aktiivisesti. Käyn
myös uusikirkkolaisten tilaisuuksissa ja nyt tuli näköjään laajennettua
muolaalaisiin. Tehtävää on paljon, jos haluaa säilyttää menneen maailman
elävänä myös tulevaisuuteen. Siinä on monelle tehtävää vuosiksi.
Myöhemmin aamupäivällä
Menin lopulta jatkamaan uniani. Auringonpaiste herätti ja
tästä tuli taas kaunis päivä. Piti mennä katsomaan sähköpostit, vaikka se aina vähän
pelottaa. Sitä kautta kun tulee silloin tällöin myös ikäviä viestejä. Tänään ei
tullut mitään mahdottoman ikävää paitsi tieto laskusta, jota en kaipaa. Vähän
töitä tuli liittyen näihin harrastuksiini. Jouduin selaamaan valokuviani
ja se oli kovasti inspiroivaa, jos nyt olisi vain aikaa kirjoittaa.
