Saman kiertokulku

Ehdin vain aloittaa uuden blogipostaukseni. Sääli, sillä nyt juuri, minun pitää kirjoittaa, kun siltä tuntuu, kun tarvitsen sitä. On omituista, että kun on paljon muuta tekemistä ja asioita, joilla on määräaika, tulee tällaisia hetkiä, kirjoittamispakko vaikkapa. Näitä hetkiä oli eilenkin aina iltamyöhään saakka. Välillä elämäni on siis omituista hillintää. Kirjoitin aamiaisen lomassa listan tekemättömistä tehtävistä. Listathan auttavat aina. Huom. olen aloittanut tämän jo 15.9.

 

On muitakin juttuja. Siirsin alkuviikosta ikkunapesun yhteydessä, suuren osan kyseisen ”romuhuoneen” lattialla olevista laatikoista olohuoneen puolelle sanoen itselleni, että asun omassa asunnossani eikä minun tarvitse välittää muista. Aina välillä käyn tavaroita läpi sekä fyysisesti että henkisesti. Onkin omituista, että henkisesti olen onnistunut jo luopumaan monista asioista, jotka eivät vielä vuosi sitten tulleet kysymykseen. Fyysinen irtautuminen niistä onkin nyt tekeillä ja se on vaikeaa, koska roskiinhan en voi kaikkea heittää. Mutta tästä ei ollut tarkoitukseni kirjoittaa…

Kirjoitan koko ajan itsestäni. Kysyn vain, miten voisin kirjoittaa muista. Muut ovat anonyymejä ja suojelun alaisia, ainakin suurimmaksi osaksi. Jos mainitsen ihmisiä nimeltä, olen joko pyytänyt luvan tai en. Hesaria lukiessani, näin tänään ensi-iltaan tulevan Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet – arvion. En lukenut sitä vielä, mutta silmiini hyppäsi lause, jossa sanottiin Kaurismäen tekevän käytännössä koko ajan samaa elokuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja suosio on aina taattu.

Edellinen kommentti meni minussa syvälle. Olin ajatellut, että menisin tänään Keravalle katsomaan ko. elokuvan, mutta en taida ehtiä. Jos Kaurismäen elokuvat ovat aina samoja, onko edes väliä, menenkö ensi-iltapäivänä katsomaan sen tai joskus muulloin. Kun en edes ehdi, tekisi kyllä hyvää mennä kuten keskiviikkoinen sirkukseen meno, joka tuli loppujen lopuksi puskista. Alex oli puhunut siitä jo aiemmin ja jopa edellisinä vuosina, mutta enhän käynyt aikanaan edes tyttäreni kanssa sirkuksessa, vaikka asuimme silloin Töölössä Mäntymäen kentän melkein vieressä, jossa sirkus kävi silloin. Alex oli sinnikäs ja alkoi puhua äidilleen, joka ei pääse sirkukseen edes nyt, mutta mummi heltyi. Se olikin elämys meille molemmille, myös minulle.

21.8.2004 Pariisi Luxembourgin puisto

 

Toisekseen saman elokuvan tekemisestä heräsi ajatus. Mitähän elokuvaa minä olisin tehnyt koko elämäni, jos olisin päässyt opiskelemaan elokuvaohjaajaksi. Tiesin sen heti. Se oli elokuva, jossa ystävykset kävelivät puiden reunustamaa kujaa pitkin ja keskustelivat elämästä, rakkaudesta ja kuolemasta. En nyt ehdi etsiä elokuvan syntykirjauksia vanhoista 1960-luvun päiväkirjoistani, mutta etsin vielä. Olisin pyörittänyt sitä kohtausta kaikissa elokuvissani. Ehkä ystävykset olisivat vaihtuneet, käytävä olisi erilainen, mutta aiheet olisivat samat. Voisin tehdä sen elokuvan nyt. Olisin valmis.

Niin tai näin.  Edellinen pätee elokuvan lisäksi myös kaikkeen muuhun pienen ihmisen elämässä. Useimmat meistä pyörittävät koko elämänsä samoja aiheita, sama nauha on koko ajan menossa päivästä toiseen. Ei ole mitenkään uutta, että ajattelen sitä juuri nyt, kun elämä maistuu paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Kun korona tuntuu jääneen kauaksi. Niin pahaa se teki myös meille vanhoille ihmisille. Tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa.

Sirkus Finlandia Tuusulassa

 

Jatkan kirjoitusta seuraavan viikon maanantaina, kun aloitin tämän tekstin perjantaina. Ajattelin heti herättyäni, että kirjoitan blogipostaukseni loppuun. Eihän se mene niin. Levottomuus pyörii vielä minussa johtuen kaikesta tohinasta, mitä on ollut viime aikoina.

Eilen oli jälleen edessä pitkä autolla ajo, kun lähdimme Marjan kanssa Sirkiän sukujuhlaan Lietoon Ilmarisen matkailutilalle, jossa vietimme edellisen kerran vastaavaa tapahtumaa viisi vuotta sitten. Juhlan aiheena oli taas sukuseuran täyttämät vuodet. Tänä syksynä sukuseuramme Kuolemajärven Sirkiät täytti 15 vuotta. Paikalle kertyi suunnilleen saman verran väkeä kuin 2018. Minä pyörin väkkäränä ympäriinsä, kun hoitelin koneasioita läppärillä. Olin unohtanut etsiä yhteislauluna laulettavien laulujen sanat, jouduin ne sitten googlaamaan ja kopioimaan näytettäväksi. Pääni on niin täynnä ja olen ollut innostuksen lisäksi rasittunut tekemisteni määrästä eikä se määrä johdu harrastuksistani, näistä sukujutuista ja vastaavasta vaan kotitöistä.

 

Edellisenä sunnuntaina oli vastaavanlainen meno Raisioon Kuolemajärvijuhlille ja siellä myös vauhti päällä.  Nyt oli ennustettu huonoa säätä, mutta se tarkentui sitten tietoon, että vesisade ryntää Suomen läpi lännestä itään aamupäivällä. Niin sitten kävikin, osan matkaa ajoimme kovassa vesisateessa ja sitten aurinko paistoi loppupäivän. Näin saatoin sitten ottaa ryhmäkuvat iltapäivällä ulkona pihalla kuten otimme myös edellisellä kerralla viisi vuotta sitten.

Seivästön Tammikossa asuneiden lähisukuni jälkeläisiä oli paikalla runsaasti, vaikka omia serkkujani ei ollut ketään. Pikkuserkkuja oli sentään useampia ja runsas joukko siitä eteenpäin nuorempaa joukkoa. Sukuseuran jatkuvuus on taattu, kun hallituksessakin on useita nuoria naisia. Tajusin nyt vasta, että olen enää hallituksen melkein ainoa sukuseuran perustajajäsen. Nuorempien haarojen serkut tapailevat useimmin, minun haarani yhteydet jäivät pariin tapaamiseen. Muistin, että kun sukuseuraa perustettiin 2008 mukanani tilaisuudessa olivat myös tyttäreni ja hänen tyttärensä. Muutama serkuistani on ollut aikanaan lyhyen aikaa sukuseuran hallituksessa. 

Joukko alkaa valmistautua ryhmäkuvaan. Kissa pyöri ympärillä. Olisin oikeastaan halunnut ottaa sen kuvaan syliini, mutta... En myöskään huomannut tuota lipputangon varjoa, joka häiritsee joissakin kuvissa ja on niissä muutakin, mikä häiritsee minua... Vaikka tilanne menikin tosi hyvin.

Mukana oli myös sukuseuran vanhin, kolmas serkkuni Eila Ortane, josta ja hänen vuotta vanhemmasta sisarestaan Toini Ylitalosta (k. 2021) olen kirjoittanut myös näihin blogeihini silloin tällöin.  Eila houkutteli meidät poikkeamaan kotonaan Turussa, jonne olikin tosi lyhyt matka. Viime kesänä oli tarkoituksemme käydä hänen luonaan, mutta käynti peruuntui erilaisista syistä.  Eila on tallentanut uskomattoman ahkerasti tietoja ja kuvia perheensä elämäntaipaleesta ja matkoista entiselle kotipaikalle Kuolemajärven Karjalaisten kylässä. On aina ilo nähdä hänet.

Palaan tähän aamuun. Aamupalan jälkeen minuun iski taas into alkaa jatkaa hävitysoperaatiota. Tein pari ilmoitusta alueen roskalavalle ja toinen menikin heti, toinen tuskin menee ollenkaan. Joka tapauksessa pakkasin ne valmiiksi noutoa varten. Seuraavaksi ryntäsin vaatekaapeille ja tein muutaman pussin vietäväksi Uffen keräykseen ja ison kasan toimitettavaksi roskiin. Kaikki olivat lähinnä päällysvaatteita, kenkiä tms. Ja tosi vanhaa, käytettyä ja kulunutta kamaa kuten suurin osa vielä nykyäänkin käyttämistäni vaatteista. Suunnittelen koko ajan muuta vastaavaa toimintaa.  Kierrätyskeskuksessa on tarkoitus käydä ja kokeilla vaikka viemällä sinne kasan kirjoja.

Täältäkin löytyy hävitettävää. Ja siivottavaa.

Edelliseen viitaten, olen mielessäni koko ajan kehitellyt henkistä luopumista, mihin viittasin jo alussa. Kysymyksessä ei ole mikään kuolinsiivous vaan mielessä käymäni muu prosessi. Siksi jätänkin täällä kotonani kaiken olemaan levällään enkä siivoa mitään pois tieltä, jos joku sattuisi tulemaan. Mieli kypsyy vähitellen seuraaviin vaiheisiin.

Lupasin lähettää myös ison kasan kortteja eräälle tutulleni. Ja muutakin on mielessä. Asia kerrallaan.  Nyt kirjoitukseni saa jäädä tällä kertaa. Hyvää syksyn jatkoa kaikille ahkerille ihmisille ja muillekin!

Kyllä minun pitää kai hankkia uusi kamera... Tuota vanhaa järjestelmäkameraa en muuten enää käytä. Otin pokkarilla tämän selfien.

 

 

Elokuvissa ja sukututkimusta

Taisin vilustuttaa itseni viikon alussa (13.3.) elokuvateatterissa. Elokuva ”The Fabelmans” kesti kaksi ja puoli tuntia. Olin riisunut takin, jonka lopuksi vedin päälleni, kun olin jo jonkin aikaa palellut. Elokuva oli äärimmäisen kiehtova.  Jollakin tavalla jopa yhdistin ikätoverini Steven Spielbergin lapsuuden ja nuoruuden elämän omaan elämääni, vaikka eihän niillä ollut muuten muuta yhteistä kuin minun unelmieni suhteen. On niin, että vanhempien osuus lasten tulevaisuuden ja erityisesti unelmien toteutumisen kannalta on tärkeistä tärkeintä.  Tuesta huolimatta matkalle tulee aina odottamattomia esteitä.  Aina tarvitaan kuitenkin intohimo, joka ei myöskään aina auta, että asiat menisivät ihanteellisella tavalla.

Heinäkuussa 2015 eli 4.7.2015 pääsin jo aika lähelle paikkaa, missä isoäitini syntyi.

Nuoruus on aina äärimmäisen tärkeä aika tulevaa silmällä pitäen. Merkittävä amerikkalainen elokuvaohjaaja Steven Spielberg teki vanhempiensa kuoltua elokuvan omasta lapsuudestaan. Ratkaisevaa oli, kun hän 6-vuotiaana 1952 pääsi ensimmäisen kerran elokuviin. Elokuva oli Cecil B. DeMillen ”Suuri maailmansirkus”, englanniksi ”The Greatest Show on Earth” (Wikipedian teksteihin pääsee nimien kohdalta).  Kannattaa mennä katsomaan, en jatka juonesta sen enempää.

Tammikuussa 1957 tuli Suomessa ensi-iltaan elokuva ”Pikku Ilona ja hänen karitsansa”. Se oli minun näkemäni ensimmäinen elokuva. Isä vei meidät lapset (en muista, ketkä kaikki olivat) mukana sitä katsomaan Hämeenlinnaan. Muistaakseni olen maininnut sen päiväkirjassani, mutta en nyt löytänyt sitä kohtaa Saatoimme käydä seuraavana vuonna katsomassa myös ”Pienen luutatytön”. Molemmissa oli sama nuori lapsitähti Riitta Hämäläinen. Isäni sanoi minun muistuttavan häntä. Jommallakummalla matkalla kotiin, auton tuulilasiin lensi kivi, joka rikkoi lasin tuhansille säröille. Siihen piti kaivaa aukko, jota kuljettaja eli isäni näki ajaa. Oli talvi ja pakkasta.

En jaksa kirjoittaa enempää, ajatukset eivät kulje. On todella ihmeellistä, jos sain uuden flunssan näin pian edellisen jälkeen. Nyt vaan paljon lepoa.

 

Myöhemmin viikolla jatkan. Olinkin jo ennen nenän vuotamista hyvässä vireessä ja mielessä oli paljon asioita. Yhtäkkiä olen vain vanha rätti, jonka nenä valuu. Kaikki hyvät aikeet valuivat pois. Lamaannuksen tila on nyt päällä, kovin tuttu viimeisimpien vuosien ajalta. Se on tietenkin ohimenevää. Olin helpottunut, kun viimeisimmän blogini jälkeen ajattelin, että en enää stressaa sellaisilla asioilla kuin ympäristön tuhoaminen. Olin helpottunut, sillä romukoppaan meni muitakin ahdistusta aiheuttavaa asiaa. Kaiken lisäksi hidastan entisestään. Kaikessa. No, tästä kirjoitin todella jo aiemmassa blogipostauksessani.

Hyvin salattiin niihin aikoihin myös Leninin oleskelu samoilla paikoilla. Onneksi matkalla oli mukana henkilöitä, jotka tiesivät paikan, missä Lenin oli aikoinaan asunut. Kuva on 8.7.2017

Fortumilta tullut tarjous uudesta määräaikaisesta sopimuksesta on aiheuttanut pohtimista. Vanha kahden vuoden sopimukseni (Takuu) menee umpeen 31.8.2023. Se on ollut todella edullinen. Lisäksi olen osallistunut Pikku-juttu-etuohjelmaan ja saanut palkkioksi paljon ilmaisia kWh-tunteja.

Kun tutkin asiaa, huomasin, että sopimus oli itse asiassa voimassa kolme vuotta, sillä sain muistaakseni eräässä liikkeessä tekemäni ostoksen varjolla loppukesästä 2019 tekemääni sopimukseen alennusta ja samalla se pidensi sopimusaikaa. Liike hoiti asian. Koska syyskuuhun on vielä aikaa, en taida hyväksyä vielä uutta tarjousta. Uumoillaan, että sähkön hinnat ovat laskussa eli ehtinen vielä saada uudenkin tarjouksen. Mutta olen kyllä käyttänyt luvattoman paljon aikaa tutkiessani sähköasioita. Monet muut ovat pähkäilleet niitä aiemmin paljon enemmän. Fortumin kirje alkoi: ”Hyvä asiakkaamme, Olet saanut nauttia määräaikaisen sähkösopimuksen kiinteästä hinnasta jo pidemmän aikaa. Toivottavasti olet ollut sopimukseesi tyytyväinen. ” Sitten minulle ehdotettiin Fortum Duota tai Fortum Takuuta. Hidastan sopimista, vaikka Fortum haluaisi solmia sopimuksen viimeistään 19.3.

Aikanaan seivästöläiset olivat luterilaisia. Venäläiset ovat rakentaneet korkealle mäelle ortodoksisen kirkon. kuva 8.7.2017

Palelin koko eilisen päivän ja menin jopa paksu takki, kaulahuivi ja villasukat päällä nukkumaan. Onneksi olotilani ei kovin paljon huonontunut, mutta on ehkä paras jättää lauantainen menoni väliin. Rakas ja hyvä lukijani, ethän pahastu, kun olen tässä jutussa taas oman napani ympärillä. Sitähän kaikki muutkin ovat, kun ei oikein voi kertoa muista ihmisistä rikkomatta lakia. Minun osaltani tuo itsestä kirjoittaminen vain lisääntyi pandemian aikana. Kaiken lisäksi, monet muut aiheet vaativat niin paljon tutkimista tehden usein kirjoittamisesta vaikeampaa.

Kirkko sisältä 8.7.2017

 

Jokunen päivä sitten koin mahdollisesti eräänlaisen läpimurron koskien äitini äidin tuntematonta karjalaista isoisää koskien.  Pähkäilin asiaa blogissani 29.12.2019 otsikolla ”Sukutarina, joka meni ihon alle”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä.  Koska tutkimukseni on kesken, en aio kirjoittaa siitä vielä. On ikävä, että ihmiset eivät ole tehneet perinteistä sukututkimusta tarpeeksi, jotta voisin vielä paremmin kartoittaa epäilemäni yhteydet. Tässä tapauksessa voi olla myös niin, etteivät henkilöt ole tienneet taustoistaaan. Paljon apua olisi myös, jos omat serkkuni tekisivät autosomaalitestin.

Nuhapäiväni on mennyt pähkäilyyn ja sukutaulujen tutkimiseen. Kyseinen sukuhaara, jota epäilen, hävisi Kuolemajärveltä 1900-luvun alkupuolella eikä esim. minulla ole sukuun mitään varsinaisessa sukututkimuksessa todettuja yhteyksiä. Perheen lapset olivat mummoni ikätovereita ja asuivat samoissa nurkissa Seivästöllä. Jäin miettimään, oliko jokin syy aiheuttanut, että suvun jäsenet muuttivat kylästä muualle. Ikään kuin olisivat lähteneet pakoon. Yllättävää minulle on, että ko. sukuhaara ei ole yhtään sukua edes kauempaa kuten tilanne on yleensä Kuolemajärvellä, jossa kaikki olivat moninkertaisesti sukua keskenään. Se tullee helpottamaan tutkimusta jatkossa.

Rusin mäellä Seivästön Peräkylässä oli eräänlainen sotamuseo. Siltä mäeltä lähti tie, jota pitkin olisin tulevaisuudessa löytänyt tien Heinonmäelle, mutta sellaista aikaa ei enää taida tulla

 

Salaisuudet aiheuttavat surua monille, mutta totuutta on yli sadan vuoden jälkeen vaikea kaivaa enää esille. Vielä tänäkin päivänä monet vanhat ihmiset vaikenevat. Niin tekevät myös nuoremmat.  Aviottoman lapsen syntyminen oli kaikille osapuolille suuri häpeä. Kukaan ei osannut aikoinaan arvata, että jonakin päivänä salaisuudet tulevat julki, koska DNA ei valehtele. Eivätkä salatut asiat ole ollenkaan niin pahoja kuin millaisina niitä pidettiin. Muistan hyvin, kuinka äitini ja yksi hänen nuoremmista veljistään jännittyivät ja ilmapiiri sähköistyi, kun he erään Karjalan matkan yhteydessä aikoivat paljastaa minulle suuren salaisuuden. Taisi kuitenkin olla niin, että he olivat uskoneet, mitä heidän oli haluttu uskovan. Salaisuus oli pysynyt tiukasti edellisten sukupolvien tiedossa. Taisi olla myös niin, että koko kylä vaali salaisuutta.

Olen lopettamassa tätä toivotonta postaustani. On jo sunnuntai ja olotilani on parantunut. Olen nukkunut erinomaisen hyvin.  Tänä aikana olen hoitanut vain joitakin pieniä toimia ja levännyt mahdollisimman paljon. Sitä voi kyllä suositella kaikille, jotka vilustuvat ja saavat flunssan. Täytyy myöntää, että edellisen asian tutkiminen on aina keskeyttänyt kaikki tekemiseni.

Blogiani on luettu viime aikoina todella paljon. Maaliskuun aikana sitä on tähän päivään mennessä luettu 1585 kertaa, mikä on huima luku. En mainosta tätä missään, mutta aika hyvin jollakin hakusanalla putkahtaa myös Unikkopellossa esiin. Kommentteja ei tule kuin muutama ja useimmat ovat anonyymejä.

Saan rauhassa kirjoitella silloin kun haluan ja keskeyttää milloin haluan, kun tulee muuta mielenkiintoista eteen. Eipä minulla ole valittamista. Päivät vain kuluvat aivan liian nopeasti.