Ilon ja surun aalloissa

Tässä viime viikolla eräänä iltana myöhään väsyneenä selasin valokuvia kesältä 2007.  Olin äskettäin kauhistellut, että olisiko minulta hävinnyt ulkoisilta kovalevyiltä runsaasti vanhoja digiajan valokuvia. Tässä välillä on tullut vaihdettua tietokoneita, ulkoisia kovalevyjä, jopa yksi hajosi. Etsin valokuvia, jotka otin elokuussa 2007 Sirkiän sukuseuran ensimmäisestä isosta tapaamisesta, jossa alustettiin sukuseuran perustamista. Sukuseura perustettiin melkein päivälleen vuosi tuosta tapaamisesta. Löysin kaikki kuvat. Ja paljon muita. Innostuin ja kysyin, voiko innostua liikaa kuten minusta joskus tuntuu? Joudun silloin melkein euforiseen tilaan.  Oli pakotettava itsensä nukkumaan. Kirjoitin muistilehtiöön läppärini viereen ”kirjoita blogi 2007 kesästä”. 

5.8.2007 iltamyöhään puutarhassa

Kuvat kuljettavat mukanaan mahdottoman paljon muistoja, ihan samoin kuin päiväkirjat ja kalenterit. Innostumiseni on ollut katkonaista, minkä lukijani ovat huomanneet. Olen sattuneista syistä keskittynyt viime vuoden kevätkesästä lähtien omaan surkeaan olotilaani ja kauhistellut muutenkin itseäni. Tilanne on hiljaa paranemassa. Minun on vaikea uskoa, miten alas sairastuminen vie ihmistä. Ei osaa edes tehdä enää mitään oikein. Omat mittasuhteet vääristyvät, kun jalka on epätoivoisen kipeä ja liikkuminen on vaivalloista ja rasittaa. Ihminen hidastuu.

Kesän 2007 valokuvissa näin itseni nopeana ja liikkuvana ihmisenä, joka kuvasi tilanteita jatkuvasti jalustalla olevalla kameralla ajastimen avulla. Kaikki raajani olivat toiminnassa. Nyt käteni ovat lyhentyneet ja ihmiseen on tullut leveyttä lisää. Mutta olen edelleen sama ihminen enkä voinut tulla surulliseksi kuvia katsoessani. Sain osan valtavaa elämäniloani takaisin ja ideat alkoivat taas heitellä säteitään ympärilläni.

6.8.2007 taidenäyttelyä pystyttämässä Tuusulan kunnantalon galleriassa, rakennuksessa, jota ei enää ole

Ajattelin jälleen kerran myös suomalaisten onnellisuutta. Se on oikeasti totta, ainakin omalta kohdaltani, vaikka välillä mietin, että olisin voinut olla erilainen, tehdä enemmän, olla enemmän sitä ja tätä. Onnellisuus on kiinni meissä syntymästämme asti, se on jo geeneissämme.

Viime viikolla äitini olisi täyttänyt 110 vuotta. Hänkin oli loppujen lopuksi onnellinen ihminen, vaikka kaikki eivät ehkä nähneet häntä niin. Hänestä tuli isomummi 79-vuotiaana, kun minä, hänen vanhin tyttärensä sain ensimmäisen lapsenlapseni. Olemme eläneet hyvin erilaiset elämät. Jaoin hänen syntymäpäivänään Facebookissa kuvan hänestä ensimmäinen lapsenlapsi sylissään. Kun tämä syntyi, vanhempani olivat innoissaan ja ajelivat Hyvinkään sairaalalle katsomaan vauvaa. He myöhästyivät vierastunnilta eivätkä päässeet näkemään vauvaa. Ilmeisesti he eivät löytäneet sairaalaa, koska äiti kirjoitti heidän ajaneen hurjaa vauhtia ympäri Hyvinkäätä ennen kuin löysivät sairaalan. Surullista. Vasta pari viikkoa myöhemmin äiti pääsi viemään rotinarinkelin ja nyt jakamani kuva otettiin. Selvisihän kuvan päivämäärä!

Innostus oli lyhytaikainen. Ehdin entään pystyttää kameran jalustimen ja miettiä, mitä tekisin. Alkaisinko kuvata itseäni siivoamassa ja tekemässä työtä?  Päivä oli ollut aika vaativa, olin väsynyt. Meillä oli ollut pitkä etäkokous ja muut työt odottivat.

Seuraavana päivänä odotin lapsenlastani Alexia jälleen kerran viikonlopuksi. Hänen tultuaan, omat jutut jäävät  auttamatta taka-alalle. Piti käydä kaupassa. Illalla kuitenkin aloin vielä hetken oikusta tutkia äitini päiväkirjoja, joiden lukeminen masensi minua enemmän kuin uskoinkaan. Niitähän ei ole paljon (yksi vihko ja yksi muistikirja), tekstejä 1970-luvulta ja sitten 1990-luvulta. Hän on repinyt paljon sivuja, koska ei ole halunnut jälkipolvien ehkä loukkaantuvan niitä lukiessaan. 

Äiti toukokuussa 2001 leivomassa karjalanpiirakoita Tuusulassa

 

Äidin päiväkirja päättyy 3.11.1998. Otin omat kalenterini esille. Niiden merkinnät koskivat lähinnä hektistä työelämää, tapaamisia, koulutuksia, työmatkoja ja kokouksia Olin 51-vuotias. Eräs merkintä kertoo, että olen juuri tuolloin hankkimassa äidilleni rintaproteesiuimapukua. Hän kävi ahkerasti uimassa ja tarpeen oli myös merkki, joka antaa luvan käyttää uimahallin saunassa uimapukua. Isälle lähetin postissa neulepuseron isänpäiväksi, koska en silloin päässyt käymään. Äidin viimeinen merkintä oli juuri noilta päiviltä. Hän mainitsee meidän käyneen edellisenä sunnuntaina ja kertoo oman ajanjaksonsa olleen muutenkin vilkas, hän on tavannut ihmisiä, käynyt kylässä, ostoksilla.

Isäni lienee vuorostaan käynyt tutkimuksissa, mitä äitini ei mainitse. Joka tapauksessa isä joutui sairaalaan 16.11. eikä hän pääse enää sieltä pois. Hän on silloin 80-vuotias. Ehkä äitini lopettaa kirjoittamisen isän vakavan sairastumisen takia. Hän itse sairasti rintasyövän samana vuonna kesällä leikkauksineen ja sädehoitoineen. Hoidot päättyivät vasta kuukausi ennen isän sairastumista.

Äitini tuntien, tiedän hänen tunteneen valtavaa syyllisyyttä jopa isäni sairastumisen takia. Äitini oli aina kiitollinen kaikesta saamastaan avusta, mutta toisaalta kärsi kuin häkkiin työnnetty lintu. Se kaikki tulee esille päiväkirjoista. Hänen elämänsä oli täynnä muiden palvelua, jolloin itselle ei jäänyt tilaa. Lukeminen, kutominen ja ennen kaikkea myös kirjoittaminen olivat hänelle pakopaikkoja. Hän mainitsee hävittäneensä jo monet kirjoittamansa vihot.

28.9.1998 hän muisteli, kuinka hän rintamalla ollessaan istui mättäällä ulkona sinikantinen vihko sylissään kirjoittaen. ”Kukahan sen vihkokasan löysi? Korsusta Valkeasaaresta.”

Aiemmin hän kirjoitti usein inspiraation puutteesta kirjoittamaan ryhtyessään tai ulkoisista häiriötekijöistä, koska hän halusi pitää kirjoittamisen salaisena ja koska hänellä ei ollut omaa työpöytää tai pöytä oli väärässä paikassa ja häiriöille altis. Välillä hän toivoi jopa tietokonetta.

 

Olin koko viikonlopun allapäin. Kävimme Alexin kanssa lauantaina kävelyllä kiertäen Hyrylän eli suuren Prisman rakennustyömaan. Rakennustyömaan näkeminen masensi jälleen ja väsähdin siitä hirveästi. Olihan se myös koe kokeilla jalkojani kävelemällä. Näin ollen koko viikonloppu sen jälkeen meni levätessä, ruokaa laittaessa ja jälkiä siivotessa. Sitä samaa, mitä äitini teki koko elämänsä. Hänestä olisi ollut paljon muuhunkin. Toivottavasti lapsenlapset muistavat häntä lämmöllä. Tunsin vahvaa syyllisyyttä lukiessani päiväkirjoja. Syyllisyys tuli siitä, että silloin kun olisi pitänyt, ei ollut riittävästi aikaa omille vanhemmille. Yritin parhaani. Tiedän, että olen yrittänyt työntää näitä muistoja syvemmälle, jottei minun ole tarvinnut ajatella niitä, vaikka olisi pitänyt. Äiti rakasti meitä lapsia yli kaiken. Monella vanhalla ihmisellä on edelleen karvas kohtalo ajassa ennen kuolemaa.  Vaikka ihmisen elämää sitten hehkutetaankin, kun ihminen siunataan haudan lepoon.

Meistä jokaisen tarina on yksilöllinen ja erilainen.

Pienen ihmisen historiaa ja sukututkimusta

Kaikki kirjoitukseni ovat sitä. Ne kertovat pienestä ihmisestä, jo kuolleista, äskettäin kuolleista, elävistä ja minusta itsestäni ja lähelläni olevista ihmisistä, niistä, joista uskallan kirjoittaa. 

Paluu lapsuuden rannoille. Lautaranta, Karjalainen, Kuolemajärvi. Edessä Suomen lahti.

Suuri osa elävistä ihmisistä haluaa, että heitä ei koskaan mainita missään. Kunnioitan heidän päätöstään, vaikken aivan sitä ymmärräkään. Tavallaan he ovat jo unohdettuja eläessään ja kuoltuaan he ovat kokonaan poissa. Aivan niin kuin menneen ajan ihmiset, esivanhempamme, joita on vaikea tavoittaa tästä hetkestä, koska he eivät jättäneet mitään muita jälkiä itsestään kuin merkinnät kirkonkirjoihin. Jolleivat sitten joutuneet oikeuteen, lehteen tai muuten muistetuiksi, mitä tapahtui äärimmäisen harvoin.

Olen aina pohtinut tätä asiaa eri puolilta. Jotkut tuntemani ihmiset ovat sanoneet suoraan, että voin käyttää heitä vapaasti. Mutta monet sanovat vaikkapa kameraa kuvaukseen nostaessani tai vaikka en edes yritä kuvata, että en saa kuvata enkä mainita heitä tai kirjoittaa heistä missään kuten blogissani, vaikka he hyvin tietävät, etten tee sitä. Tiedän, että hiljainen paheksunta tulee seuraamaan minua kuolemaani asti, huolimatta siitä, etten ole koskaan kirjoittanut kenestäkään negatiivisia asioita. 

Jännittäviä hetkiä. Edessä häämöttää Ahvijoen silta. Olemme saapumassa Karjalaisten kylään. Tien oikealla puolella bunkkereita. Mannerheim-linja kulki pitkin Ahvijoen rantaa.

Vanhemmiten jokainen vuosi on raskasta aikaa. Tänä keväänäkin olen menettänyt tuntemiani ihmisiä. Koko vuosikymmen on ollut menetysten aikaa. Vaikken ole ollut kaikkien kanssa tekemisissä syystä tai toisesta heidän loppuvaiheissaan, niin olen silti tuntenut heidät ja ollut aiemmin paljonkin yhteydessä heihin. Jos olen myöhemmin kirjoittanut heistä, niin se on pelkästään heidän elämänsä ja lähtönsä kunnioittamista.

Saattaa olla niin, että monille, kuolemaa lähestyville on vaikeaa kohdata muita ihmisiä, edes läheisiään. Monet haluavat piilottaa itsensä ja loppunsa muilta. Onneksi on myös toisenlaisia ihmisiä, avoimia. Se helpottaa myöhempiä aikoja, antaa lohdutusta jälkeenjääville, jättää lisää muistoja. 

Illallisella Viktoriassa. Heimo kertoo.

Isäni kuolema keväällä 1999 iski kuin salama taivaalta, vaikka se oli odotettavissa. Olin pitkään säästynyt kohtaamasta kuolemaa läheltä. Nyt se iski todella läheltä. Isäni halusi vaipua unohduksen suohon kuollessaan. Vaikka ilmoitimme lehdessä ja muistokirjoitus laadittiin, niin siunaustilaisuuteen ei saanut tai haluttu kutsua ketään, koska hän ei sitä halunnut. Se oli suuri virhe. Sillä mitätöimme koko hänen elämänsä ja laajan ihmisten piirin, jonka hän tunsi. Jotkut taisivat loukkaantua siitä, että he eivät voineet osoittaa arvostustaan. 

Kohtaamme joku päivä itsekin kuoleman. On hyvä ajatella jo aikaisemmin, miten haluamme meitä muistettavan. Vanhempieni kuolemat opettivat minua kohtaamaan myöhemmät kuolemat. Opin suhtautumaan niihin luonnollisesti, osana elämää, väistämättöminä. Tosin niidenkin jälkeen olen kohdannut samanlaista pyristelyä, pakoa kuolemasta, salailua, jotka satuttavat vieläkin minua.

Sitten on toisenlaisia tapauksia. Puhumme avoimesti tulevasta ja suhtautumisesta siihen. Kuoleva tapaa kaikkia ystäviään ja jättää jäähyväisiä vielä eläessään.  Siunaustilaisuuteen kutsutaan kaikki hänet tuntevat. Se voi olla raskasta jälkeenjääneille, mutta myös puhdistavaa ja helpottavaa väistämättömän edessä. Se on myös opettavaista sen sijaan, että jatkuvasti kiellämme edessä olevan muiden ja itsemme osalta. Kuolemasta pitää voida ja saada puhua.

Vilkaisin blogit.fi alustalle liitettyjä blogeja hakusanalla ”kuolema”. Niitä on siellä yllättävän paljon. Omia blogejani en löytänyt joukosta, vaikka minusta tuntuu, että olen usein kirjoittanut kuolemasta. Ehkä olenkin käyttänyt elämä-sanaa senkin yhteydessä.

Saapuminen Lautarantaan heinäkuussa 2012. Minulle ensimmäinen kerta. Heimo oli oppaana.

Tällä viikolla samana päivänä siunataan kaksi ihmistä, joilla on minulle merkitystä.

Äitini veli, enoni 1932 syntynyt Hannu, viimeinen 11 sisaruksen sarjassa elossa oleva kuoli huhtikuun lopussa.

 

Kesken lomaani sain kuulla, että hyvä ystäväni, sirpaleserkkuni Heimo oli kuollut. Hän oli Hannun pikkuserkku, mutta tuskin he tunsivat toisiaan. Hän olisi kesäkuussa täyttänyt 93 vuotta. Hän lähti kesken kaikkien suunnitelmiemme. Se osoitti minulle voimakkaasti, että kuolema voi tulla kesken kaiken, yllättäen, katsomatta oikeaa ja parasta aikaa, keskellä elämää.

Hannu-enon olen tiennyt ja tuntenut syntymästäni saakka. Äitini Ruotsin Göteborgiin 1950-luvulla muuttaneet nuorimmat veljet olivat jokakesäisiä vieraita kodissamme. Hannu oli äitiäni 17 vuotta nuorempi, Martti 18 vuotta ja nuorin Yrjö 19 vuotta. He molemmat kuolivat aiemmin tällä vuosikymmenellä.  Hannu siunataan Rovaniemellä, jonne hän ehti muuttaa.

Tämä kuva on vuodelta 2007. Silloin vasta aloin tutustua suvun jäseniin.

Heimon olen tuntenut vasta noin 10 vuotta. Ensimmäisen kerran hän esiintyy valokuvissani Sirkiän sukuseuran suuressa kokouksessa Aurassa, jossa suunniteltiin sukuseuran perustamista. Hän istui siellä serkkujeni vieressä. Hän tapasi siellä myös äitini veljen Martin. Hän taisi tavata meidän sukuhaaran ihmisiä siellä ensimmäistä kertaa. Muistan hänen puhuneen siitä, että oli hassua tavata sukulaisia, joista ei tiennyt mitään, mutta joilla saattoi olla sama nimi kuin jollakin tuntemallaan. Siihen samaan lankaan menin silloin minäkin. 

Näin häntä myös Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tilaisuuksissa, joissa ennen vuotta 2012 kävin harvakseltaan.  Sitten jouduin toimikuntaan ja toimijaksi. Kesällä 2012 Heimo tutustutti minut Karjalan matkalla Kuolemajärven Lautarantaan.  Siitähän se alkoi, ystävyys hänen ja hänen vaimonsa kanssa. Vaimo Sirkka lähti viime vuoden elokuussa. 

Heimo siunataan Hyvinkäällä, vuoden kauneimpana aikana. Emme tapaa kesäkuun lopussa hänen kotipihallaan. En myöskään päässyt viime viikolla enää tapaamaan häntä kotonaan, kuten olimme sopineet.

Tapaan nyt häntä tunteneita ihmisiä, joista monesta olen kuullut hänen kertovan.

Vuosien mittaan keskustelimme monista hänen lapsuuteensa liittyvistä asioista. Olen nauhoittanut keskusteluja paljonkin. En tiedä, milloin pystyn purkamaan niitä. En ylipäänsä tiedä, milloin jaksan käydä kaikki tekemättömät asiat läpi. Viimeksi maaliskuun lopussa hän piirsi pyynnöstäni isoisänsä Samuli Rumpusen talon pohjapiirroksen. Talo sijaitsi Kuolemajärven Karjalaisten kylässä. Aiemmin olemme tutkineet talo talolta Kuolemajärven Lautarannan.

Mitähän kaikkia niistä nauhoituksista löytyykään? Tässä istun Toinin ja Yrjön välissä Viktoria-hotellissa Viipurissa heinäkuussa 2012.

Tämän vuoden tammikuussa otin hänestä DNA-näytteet. Harkitsin pitkään, pyydänkö näytteenottoa vaikkapa äitini enolta, jotta saisin hänen Sirkiä-isälinjansa selvitettyä. Oman isäni linja pitäisi myös selvittää.  Päädyin kuitenkin tähän ratkaisuun. Family Finder ja Y-DNA37 maksoivat kuitenkin minulle sen verran paljon, että jaksanut alkaa käydä keskustelua aiheesta ehkä jonkun sellaisen kanssa, jota asia ei kiinnosta vähääkään. Heimo oli aidosti kiinnostunut asiasta. Kun tapasimme maaliskuun lopussa, kävimme tuloksia läpi.  Heimo kuului suomalaisten miesten yleisimpään haploryhmään, Niilon poikiin.  Otetusta näytteestä voi tehdä jatkossa lisätutkimuksia. 

Sukukokouksessa 2007 Heimo serkkujeni ympäröimänä.

DNA serkkutesti vahvisti sen, minkä jo toki tiesin, että olemme 3. serkkuja, koska isovanhempamme, minun isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä ja Heimon isoäiti Helena Vilhelmintytär Sirkiä olivat serkuksia. 

Heidän vanhempansa Abraham Joosepinpoika Sirkiä (1849 – 1903) ja Beata Vilhelmintytär Sirkiä (1843 – 1933) olivat sisaruksia. Kaukaisempaa sukua olemme vielä useaa muuta kautta sukujen Kirjonen ja Muurinen kautta. 

Yllättävää silti Heimon serkkutuloksissa olivat kaukaiset ja joku läheisempikin serkku Hämeessä, jotka tunnistan hämäläisestä Markkulan sukuseurasta, jossa olen mukana, koska se liittyy isäni sukuihin. Näissä asioissa riittää vielä pohdittavaa. Asetan silti edelleen muut aiheet etualalle. Perinteinen sukututkimus riittää ja kaikkeen ei ole aikaa paneutua.

Tässä linkki blogiini kesällä 2012, jossa olin Heimon kanssa Lautarannassa. Se taisikin olla viimeinen kerta, kun hän kävi siellä.