Muisti ja mielikuvitus

Edelliset blogien alut jäävät ehkä viimeistelemättä, kun porhallan jo kirjoittamaan seuraavia. Sellainen olen aina ollut.  Ihminenhän saa olla sellainen kuin ja hyvä niin. Aina ei olla ajateltu niin. Meissä vanhoissa elää kuitenkin vielä kasvatuksen jäljet, joita emme itse olekaan käyttäneet. Kaiken kertyneen pohjalta tulee aika ajoin pinnalle pieniä häiritseviä väreitä.

Ne ovat pettymyksiä, jotka ovat johtaneet itsensä vähättelyyn ja arkailuun saada aikaiseksi jotakin suurempaa ja parempaa. En ole sen arvoinen, en ole koskaan ollut. Tajuan, että olen aina joutunut nostamaan itse itseäni ylöspäin saadakseen jotakin aikaiseksi. Kukaan muu ei ole sitä koskaan tehnyt vaan olen itse vähän kerrallaan tehnyt jotakin ja arvostanut itse omaa tekemistäni. Jos mukana tekemässä on ollut joku muu, ystävä, niin siitä olen saanut mahdottoman paljon lisävoimia ja uskoa tekemiselleni.  Ne ovat elämäni ilonpilkkuja, joita olen siis kokenut, mutta siinä kaikki. Kirjoittamisestani huolimatta en ole saanut kirjaa aikaiseksi, vaikka se on aina ollut mielessäni. En laske tähän osallistumistani kyläkirjan tekemiseen enkä tulevaan sukukirjaan. Myöskään esim. kuvakirja ” Kotia etsimässä 2007” ei ole mikään saavutus. 

Blogeistani olen silloin tällöin vuosia sitten suunnitellut laativani kirjoja, olen tehnyt jopa sisällysluetteloita. Kirjoitin kirjoja pikkulapsesta saakka, pääasiassa mielessäni ja löydän surkeita aloituksia säilyneistä vihoistani, jotka ovat hävitysjonossa.

Ajattelin asiaa jälleen, kun aloitin kirjoittaa loppujaksoa syntymäni tarinaan. En ole saanut sitä vielä julkaisukuntoon. Olen vasta siinä vaiheessa, jossa kerron vieraista, jotka ikävä kyllä eivät ole kaikki kirjoittaneet nimeään äitini vieraskirjaan. Ainahan osa porukasta ei halua kirjoittaa nimeään minnekään eikä keksi ainakaan mitään sanottavaa. Minullakin oli oma vieraskirja näyttelyideni yhteydessä. Vaadin silloin kävijöiden kirjoittavan nimensä, paksu kirja onkin puoliksi täynnä.

Samassa yhteydessä ajattelin myös epävirallisia kummejani eli niitä, jotka olivat henkisesti mukana ylittäen ajan ja todellisuuden. Kaikki kastetilaisuuden ihmiset, rätti- ja viralliset kummit ovat jo kuolleet. Olen ainoa, joka on enää elossa. Hurja ajatus! Epäviralliset kummit, jotka eivät koskaan kuole, ovat itse asiassa olleet mielessäni jo lapsesta saakka. Päiväkirjoissani voi olla mainintoja, samoin ehkä jossakin blogissani mainitsen haltijakummit, jotka kerääntyivät koppani ympärille. Siitä enemmän aikanaan kyseisessä blogissani.

Edelliseen liittyy myös varhaislapsuuteni rakas kirja: L.M. Montgomery: Pieni runotyttö. Olen ehkä lukenut sen jo alakouluikäisenä ja se on vaikuttanut minuun uskomattoman paljon, koska olen samaistunut kirjan Emiliaan. En ole silti aikuisikäisenä lukenut kirjaa uudelleen, vaikka olen sen joskus blogeissani maininnut, kun olen kirjoittanut inspiraatiosta ja niistä ”leimahduksista”, joita Emilia sai. Niiden kautta yhdistin hänet itseeni. Ostin kirjan aikoinaan vanhimmalle lapsenlapselleni lukematta sitä. Onneksi olen joskus sen jälkeen ostanut pokkaripainoksen itselleni, jota aloin nyt lukea. Vaikka Emilian tarina on täysin erilainen kuin minun, huomaan ihmeissäni, että todella löydän itseni sieltä. Mutta kirjoitan siitä lisää myöhemmin, kun olen lukenut koko kirjan.

Tänään lukiessani Hesaria, sain taas paljon ajateltavaa. Lukeminen on hidasta ja nautinnollista, kun saan viikonlopun Hesarit paperiversiona. Siinä pystyy paneutumaan tekstin sisältöön aivan toisella intensiteetillä ja rauhalla kuin lukiessa tabletilta, läppäriltä tai kännykältä. Jäin kiinni pariin kohtaan tekstissä, jossa Sanna Kangasniemi kirjoitti Pajtim Statovcista ja tämän juuri ilmestyneestä uudesta romaanista ”Lehmä synnyttää yöllä”.  Kirjailija oli yrittänyt kirjoittaa omasta elämästään, koska se on niin muodikasta, mutta siitä ei tullut mitään. Kirjailija tarkoittaa edellisellä autofiktiota.

Pajtim Statovic pohti muistin olemusta. ”Mutta jos käy ilmi, että se, mitä itse muistaa ei olekaan se, mitä muut muistavat.”

 ”Jos minäkuvaa luovat avainkokemukset paljastuvat valheeksi, olisiko muistamisen sijaan parempi olla muistamatta lainkaan.”

”Että voisiko muistamattomuus ollakin siunaus, ei kirous.”

Autofiktiossa kirjailija muistaa ja osaa tulkita reaktiot, syyt ja seuraukset, ihmisten tarkoitukset, kirjailija on tilanteiden hallitsija.  Hän yritti kokeilla, mutta tekstistä lähtee pois kirjallinen vilpittömyys ja suoruus. Autofiktion sijasta romaanissa tutkitaan, voiko ylipäänsä muistaa oikein.

Pitää varmaan lukea tämä kirja monista muistakin syistä. Jäin miettimään, minkä aseman mielikuvitus saa. Ilman mielikuvitusta ei ehkä pysty kirjoittamaan mitään. Sekin saadaan jo syntymälahjana. Muistin olemusta olen sattuneista kirjoituksiin liittyneistä syistä joutunut koko ajan ajattelemaan.

 

Hankin juuri kaksi muuta kirjaa: juuri ilmestyneen Anni Kytömäen kirjan ”Mirabilis” ja Iida Turpeisen ” Elolliset” juuri ilmestyneenä pokkaripainoksena.  Missähän välissä ehdin ne lukea, kun on paljon muutakin tekemistä, lukemista ja tutkimista.

Mainitsemassani jääneessä blogissani pohdin edelleen samoja ongelmia kuin aiemmissa, loputonta stressaamista, liikaa suunnittelua, jaksamistani, kotitöitä, sukukirjakokousta keskiviikkona, etten ehtinyt ulos, kirjaan liittyviä tehtäviäni, kasvien siirtämistä isompiin ruukkuihin jne. Toisin sanoen ohjeeksi itselleni ”Turha jännittää ja suunnitella liikaa”.

Rakkaat lukijani, arkijuttuja olette jo aika pitkään saaneet lukea enkä usko voivani aivan kokonaan jatkossakaan niitä unohtaa. Hyvää alkanutta syksyä teille kaikille!

 

Keskellä kesää

Kesän kaunein aikahan on jo kesäkuussa, mutta onhan tälläkin ajankohdalla ennen heinäkuun puolta väliä viehätystä. Aloin kirjoittaa tätä postausta jo pari päivää sitten. Olin sitten kuin maani myynyt luettuani Miki Liukkosen kuolemasta ja käydessäni läpi ihmisten muisteluja. Aloin myös kärsiä ilmastovaivoista, päänsärystä ja väsymyksestä, aamuisinkin nukuttuani olin kuin puolikuollut. Sorruin aiemmin muistelemaan aikaa tasan 12 vuotta aiemmin.

Yritin silti jo eilen aamupäivällä lähteä omille poluilleni, mutta sade yllätti. Tänään se onnistui, vaikka uhkaavan tummat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Sää oli uskomattoman hiostava. Kun tulin jokilaaksoon, huomasin unohtaneeni kännykän. Se olikin ihan hyvä, olihan minulla mukana kaksi kameraa, joilla kuvaamiseen voisin keskittyä. En vaan enää oikein osaa kuvata niillä, vaikka ainakin toinen niistä on aina mukana. 

Ajattelin siinä kulkiessani vieläkin sitä, miksi nuori, äärettömän lahjakas ihminen ei jaksa elää. Muistan itsekin tosi nuorena ihannoinneeni kuolemaa ja kirjoittaneeni  ja keskustelleeni siitä erään ystäväni kanssa. Kävellessäni reittiäni takaisin autolleni vanhan ihmisen hitain askelin, ajattelin keskinkertaisuuttani. Meistä useimmat ovat keskivertoihmisiä, jotka emme sorru pysyvästi murheiden alhoon. Luovuus ja taidot jäävät puolitiehen tai eivät kehity ollenkaan. Elämme keskivertoelämää. Meistä kaikista ei tule kuuluisia kirjailijoita tai elokuvaohjaajia. Kirjoitamme teoksemme mielikuvituksessamme, teemme elokuvia mielessämme kuten minä olen aina tehnyt. Emme ole koskaan uskaltaneet hypätä toiselle kiertoradalle. Meillä on myös omat esteemme, vaikkapa häpeä ja alemmuudentunto kuten minulla. 

 

Kaikissa kohdin, me kuitenkin kukin itse vastaamme omasta elämästämme ja valinnoistamme. Niin olen ajatellut. Tilannehan  ei nykyään enää näytä sellaiselta.  Olemme menneet eteenpäin, mutta vielä on paljon tehtävää. Maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen hurjaa vauhtia. Pieni ihminen ei pysy vauhdissa mukana. Vaikka ihmisillä on paljon enemmän vaihtoehtoja nyt kuin minun nuoruudessani ja aikuisuudessa, ihmisen onkin yllättävän vaikea selviytyä kaiken keskellä. Isoja asioita käsiteltäväksi nyt, mutta oman elämäni osalta aion jatkossa vielä paneutua niihin.

Lapsenlapseni Alex tulee viikonlopuksi luokseni, oli jo soittanut poissaollessani ja odottaa, että haen hänet.  Sanoin, että minun on pakko ensin vähän kirjoittaa. Sitten onkin pari päivää vaikea keskittyä.

Liitän tähän blogiini vain valokuvia, joita olen tänään ottanut. Ajatella, saimme juuri 12 vuotta sitten näihin aikoihin tietää, että tyttäreni saisi vauvan, joka synnyttyään helmikuussa 2012 sai nimen Alex.

5.7.2023

Olen koko aamupäivän puuhannut kotona, siivonnut parvekkeen ja järjestellyt kukkia eri paikkoihin, kerännyt tavaroita kierrätykseen ja poisheitettäväksi. Tilan tarve on koko ajan suuri. Ajattelin viedä kaikki vaatehuoneen hyllyillä ja lattialla olevat matkalaukut, kunhan olen ne täyttänyt, häkkivarastoon.  Varasto on täynnä kirjoja ja tauluja ynnä muuta ollen myös yksi murhe  kaiken muun lisäksi. Matkalaukkuja tuskin tarvitsen, olen ulkomaan matkani tehnyt!

1.4.2019 Miki Liukkonen Seppo Puttosen haastattelussa Keravan kirjastossa

 

Oma jaksamiseni kaiken tekemisen rinnalla, on usein koetuksella. Kuka tajuaa vanhenevansa ja kaiken muuttuvan askel askeleelta työläämmäksi? Kesken kaiken satuin vilkaisemaan uutisia ja järkytyin. Miki Liukkonen, nuori loistava kirjailija on eilen kuollut.  Olen seurannut hänen mustaa ja itse asiassa aika murheellista Instagram-sivuaan. Aivan äskettäin hän ilmoitti saaneensa uuden kirjansa valmiiksi. Hän oli myös eronnut tyttöystävästään. Hän muisteli äitinsä kuolemaa. Hän sai aina valtavasti kannustusta ja tykkäämisiä. Media on räjähtänyt nyt, vanhoja artikkeleita julkaistaan.

Olinhan minäkin ihastunut häneen jo ennen kuin olin lukenut sanaakaan hänen kirjoistaan. Olen jopa pari kertaa kirjoittanut hänestä näissä blogeissani. Lisään ne tähän

https://unikkopellossa.blogspot.com/2017/04/aina-ei-leimahda.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/04/ruuhkaa-ajatuksissa.html

Olen päiväkausia ajatellut aloittaa uutta blogipostausta, mutta eihän siitä ole tullut mitään. Vuosien mittaan  postauksissani on jo ennestään paljon asioita, jotka liittyvät mielessäni nyt pyörineisiin ajatuksiin. Tässä pari päivää sitten kirjasin joitakin paperille katsoessani kesällä 2011 tekemiäni videoita. Yritän saada niistä nyt jotakin irti.

Viimeaikainen elämäni on ollut koko ajan irtautumista muutamasta viime vuodesta, sen ajan sulkemiseen pois mielestäni. Olin jäänyt siihen kiinni ja minusta tuntui, että aloin toistaa asioita sen sijaan, että alkaisin luoda uutta. On myös järkyttävä huomata, ettei jaksa enää niin paljon kuin ennen. Olen yrittänyt rikkoa jopa jaksamistani siirtämällä asioita tehtäväksi myöhemmin iltapäivällä tai illalla. Hyvinä päivinä kuitenkin väsytän itseäni jo liikaa aamupäivällä. Siirtyminen omilta jalanjäljiltään toisille tai uusille, on yllättävän vaikeaa.

Se siitä. Heinäkuussa 2011 tekemilläni videoilla pohdin sen aikaisia tapahtumia. Käräjäoikeuden istunto Järvenpäässä oli ollut juuri heinäkuun alussa. Olin vielä täynnä intoa mennä elämässä eteenpäin, vaikka istunto oli ollut kaikkea muuta kuin mukava. Asianajaja oli kohdellut minua huonosti, huomauttanut ulkonäöstäni ja kieltänyt minua puhumasta mitään. Kaikenlaista muutakin huonoa kohtelua hänen taholtaan oli takana. Tiesin silti vielä olevani ajamassa oikeaa asiaa.

Sanoin videolla useamman kerran olevani tylsä ja pitkäveteinen ihminen. Se taisi johtua myös asianajajan minulle toistamista asioista. Oikeusjuttu oli hänen mukaansa vain sivuun työnnettävä asia, jota ei saanut ottaa mitenkään henkilökohtaisesti. Se oli vain kimpale, jota ei välttämättä edes jälkeenpäin tunnistanut, kun sitä käsiteltiin. Niin ajatteli varmaan tämä tunnettu, hämeenlinnalainen asianajaja, joka oli aikojen kuluessa tullut erityisen kyyniseksi. Olin siis myös tyhmä, kun yritin hyväksyä hänet ja uskoa hänen kykyihinsä auttaa minua. Itse asiassa hän taisi ajatella vain suurta palkkiota, jonka sittemmin jouduin maksamaan. Asia vietiin hovioikeuteen saakka eikä todellinen tavoite osaltani edes toteutunut. Juttu kasvatti myös velkataakkaani. Olin jo edellisenä vuonna kuullut etukäteen saman asianajajan vastaavanlaisesta huonosta käytöksestä, kun isäni oli aikoinaan ehdottanut tätä serkulleni. Isäni kuoli jo 1999 ja serkkunikin on jo kuollut. Asianajakin on jo kuollut.

Hyväuskoinen ja naiivi nainen. Olin huolimatta joistakin vastoinkäymisistä päässyt elämässäni helpolla. Siihen saakka. Nyt olin uusien realiteettien edessä. Aloin ymmärtää, että voittaja on aina se ahnein ihminen. Niinhän siinä sitten kävi.

Vaikeammat ajat olivat tulossa.  Kesä 2011 oli erityisen kaunis, puutarhani kukoisti juuri sinä vuonna. . Videota tehdessäni pohdin myös töitä. Mäntyjen oksia pitäisi karsia. Uusia kukkapenkkejä tehdä. Naapurin kissa Mökä kävi tervehtimässä minua ja kuljeskeli siinä lähistöllä. Sanoin, että kaikki maailman kissat saisivat tulla minun pihalleni. Mökäkin on jo kuollut. Puutarhani on myös kuollut.

Ihmettelin myös päässäni usein kuuluvaa outoa kuminaa. Selitin sen sillä, että enkelit olivat liikkeellä. Ne olivat siihen aikaan tärkeitä, elettiin aikaa, kun irlantilaisen Lorna Byrnen enkelit olivat hänen kirjojensa ansiosta erityisen suosittuja. Minun pikkuenkelini istuivat videota tehdessäni talon seinustalla varaston katolla ja suuri suojelusenkeli seisoi kuten aina takanani. Enkelit tuntuivat niihin aikoihin usein auttavan minua. Sanoin, että yksi enkeleistäni oli intuitio ja toinen oli inspiraatio.

Oikeasti kumina saattoi olla myös merkki sisääni kertyneestä ahdistuksesta, jota pystyin hiljentämään rikkaalla elämälläni, ahdistuksesta, joka johti sittemmin siihen, että vielä samana vuonna aloin sairastua autoimmuunisairauteen eli nivelreumaan.

Toisin sanoen edessä oli vielä äärimmäisen vaikeita koettelemuksia. Meillä kaikilla on omat vaikeutemme, tuskamme, sairautemme. Ihmisen kestokyky on silti yllättävän voimakas. Toisella puolella ovat aina ne tukipylväämme, minulle ne ovat useimmiten liittyneet juuri intuitioon, inspiraatioon, luovuuteen, kauneuteen ja luontoon. Eri aikoina jotkin asiat korostuvat. Olenkin aina pelännyt, että menetän ne. Onkin totta, että välillä ne ovat heikompia ja vaativat edes vähäisiä virikkeitä, joilla ne piristynyt. Kaikki virikkeet liittyvät useimmiten harrastuksiini. Toisin sanoen, ne liittyvät jo kaukaisesta lapsuudesta alkaneisiin asioihin, joita olen vuosien mittaan vahvistanut.

En voi olla tänään ajattelematta Miki Liukkosta, jonka voimavarat hiipuivat ennenaikaisesti. Hänen elämänsä päättyi aivan liian aikaisin. Silloin kaikki tulkinnat ja selitykset tuntuvat turhilta.