Lukemisen ymmärtämistä

Olisin voinut otsikoida edellisen blogikirjoitukseni "Ei unohdeta kirjoja" toisinkin eli ”Ei unohdeta lukemista”. Katsotaan nyt, pääseekö se tämän jutun otsikoksi. Voisin luopua paperisista sanomalehdistä, koska luen niitä myös digitaalisena. Oli aina mukava hakea aamupuuron ja -kahvin seuraksi Hesari ja Keskari kotikujan päässä olevasta postilaatikosta. Nyt lehdet tulevat aamuyöllä suoraan eteisen lattialle. Kun nostan ne siitä luettavaksi, niin tunnen iloa siitä, että en ole luopunut niistä sittenkään. Viimeksi eilen ajattelin niin.

Olin tässä lukemassa aamulehtiä kaihileikkaustani seuraavana päivänä eli 11.4.2017. Molemmat silmät leikattiin samanaikaisesti ja oli aika ihmeellistä nähdä lukea ilman silmälaseja.

Monet asiat ovat muuttuneet radikaalisti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olen pysynyt hyvin muutoksissa mukana, vaikka välistä mielessäni häilähtää surumielisyys. Se on viime aikoina vain lisääntynyt ja välillä se iskee minua kovaa. En halua työntää sitä pelkästään vanhenemisen piikkiin, vuosikymmenen vaihtumiseen tänä vuonna ja lisääntyneeseen hajamielisyyteeni. Hiljainen kauhu tuntuu seuraavan minua nyt koko ajan.

Samalla viikolla täytin 70 vuotta. Tässä olen syntymäpäivän jälkeisenä aamuna lukemassa niitä lehtiä siellä nyt vanhassa kodissa. Päiviä ei juhlittu sen kummemmin.

Eilinen Helsingin Sanomat käsitteli Sunnuntai-osiossaan (netissä vain tilaajille) nuorten lukutaitoa. Osa nuorista on nykyään sitä mieltä, että ilman luku- ja kirjoitustaitoja pärjää. Pitkät tekstit ovat monelle kauhistus, A4-sivun mittainen juttu on aivan liian pitkä. Lukeminen ei motivoi. Heikon lukutaidon varassa nämä nuoret eivät osaa edes tehdä työhakemuksia eikä muitakaan hakemuksia.  Lehdessä kerrotaan, miten äidit auttavat.

Artikkelia varten on nuorten lisäksi haastateltu opettajia, jotka kertovat, että koulussa näkee, että heikkojen lukijoiden määrä on koko ajan kasvanut. Nämä nuoret eivät ymmärrä enää erilaisia kielenkäyttötilanteita. Twiitit ja Instagram-postaukset ovat ok, mutta sanomalehtien tekstit eivät.  Kolumni käsitetään uutiseksi, ironiaa ja satiiria ei ymmärretä. On myös totta, että osa peruskoululaisista on taas oppimisessa ja osaamisessa niin huippuja teknisesti, että opettajatkaan eivät tahdo pysyä perässä. Silti heikkojen määrä kasvaa koko ajan.

Olen kyllä huomannut, että ymmärtämisen vaikeus koskee kyllä suurempaa joukkoa kuin vain koululaisia. Sanomalehdetkin keksivät nettiin jutuilleen aina raflaavampia eikä edes aivan totta olevia otsikoita, jotta saavat lukijoita.  Voi olettaa, että lukutaito myös vähitellen rappeutuu sen aiemmin osanneilla. Mitä enemmän siirrymme käyttämään älypuhelimia lukemiseen, YouTube-videoita oppimiseen jättäen kirjat, lehdet kokonaan sivun, sitä heikommaksi myös meidän kaikkien lukutaito menee. Luku- ja kirjoitustaidon heikkeneminen syrjäyttää ihmisiä entistä enemmän. 

Muistan, kuinka 1970-luvulla aloittaessani Yhdyspankissa, ensimmäinen esimieheni piti tärkeänä, että kaikki suuremmille johtajille menevät asiat mahtuivat yhdelle A4:lle, koska he eivät lue yhtään enempää. Olikin joskus vaikea ympätä kirjoituskoneella kirjoittaen teksti niin pieneen tilaan. Tämän karismaattisen esimieheni kanssa väittelimme monista asioista. Hyvällä mielellä tietenkin. Yritin saada aikaan muutoksia erääseen viranomaisille menevään kirjemalliin. Olimme silloin eri mieltä myös joistakin pilkun paikoista. 

Ajatelkaapa nyt tilannetta, kun päinvastoin ehkä jonakin päivänä pitää ehkä alkaa huonontaa viestintää, kun uudet mallit pitää ottaa käyttöön niin, että kaikki vanha laitetaan roskakoriin. 

Ystävä  vieraili synttärien vuoksi ilahduttamassa minua. Piti ottaa selfie, kun katselimme valokuvia.

Oikeastaan tässä kohtaa pääsen lauantai-päivään. Osallistuin nimittäin Karjalan Liiton toiminnansuunnittelu-seminaariin. Seminaari oli tarkoitettu kaikille Karjala-seurojen, pitäjäseurojen ja sukuseurojen hallitusten jäsenille. Suunnittelu pohjautui edellisen kevään liittokokouksen strategia-oppaaseen ”Ilo kuulua karjalaisiin – Karjalan Liitto ry:n strategia 2017 -2020”.  Jos lukijaa aihe kiinnostaa, niin voit täältä käydä hakemassa aiheesta tietoja ja ladata luettavaksi tuon oppaan.

Kun olimme 2008 perustamassa Kuolemajärven Sirkiät ry:n nimistä sukuseuraa, pidin hyvin tärkeänä, että liityimme samalla Karjalan liittoon. Silloin en tiennyt koko Karjalan liitosta yhtään mitään. Tässä välillä liitto on tullut hyvin tutuksi eri tilanteissa. Se tarjosi heti alussa kotisivupohjan ja jäsenrekisterin, mitkä helpottivat omaa työtäni hoitaessani sihteerin tehtäviä. Opiskelin itsenäisesti nuo palvelut. Olen hoitanut sieltä alusta alkaen tiedotuksen ja jäsenrekisterin ylläpitämisen.  Myöhemmin suostuin myös sukututkijaksi. Tekemistä on riittänyt enkä ole ehtinyt osallistua liiton tarjoamiin koulutuksiin sen enempää. Kävin tosin siellä Sukututkimuksen jatkokurssin ja olen poikennut vuosien mittaan erinäisissä tapahtumissa. Helsingin Kuolemajärvi-kerhokin, jonka toimikunnan jäsen olen, kokoontuu Karjalatalolla kerran kuukaudessa. Nyt saattaisi olla enemmän mahdollisuuksia osallistua, mutta..  Kun nettisivut muuttuvat tämän syksyn aikana, niin ehkä menen siihen tilaisuuteen. Saa nähdä, ehdinkö muilta toimiltani. Toisaalta jaksamisen kanssa on myös juuri nyt tekemistä.

30.9.2017 ryhmien vetäjät keräävät joukkojaan.

Päivän aikana teimme ryhmätyönä seuroille yhteisiä toiminnallisia tavoitteita. Paras tilaisuuden anti minulle oli kuulla, millaisia kysymyksiä ja haasteita isoilla seuroilla on. Monella henkilöillä on vuosikymmenten tausta työssään. Seuratkin ovat alkaneet toimia jo heti sodan jälkeen. Kuulemassa ollut joukko oli pääosin iäkästä väkeä. Seuroissa kaikilla hallituksen jäsenillä ei ole edes sähköposti-osoitetta. Jäsenistössä se on vielä yleisempää. Omassa sukuseurassani noin puolella ei ole sähköpostia. Tiedotuksen lähettäminen kirjeessä ei ole monimutkainen asia, mutta se vaatii sen lähettäjältä kirjoittamisen lisäksi kirjoittimen, paperia, kirjekuoria ja postimerkkejä.

Olin kyllä vieläkin vähän ulkopuolinen. Karjalan liiton Karjalan kunnaat lehdessä 13.9.2017 sivulla 8 kerrotaan myös Jäsenpalsta-otsikon alla uusien nettisivujen avautumisesta. Niitä vilautettiin meille lyhyesti myös eilisessä tilaisuudessa. ”Uudet viestintäkanavat tavoittavat myös seniorit” otsikon alla: ”Iso tarve olisi saada ryhmiin yli seitsemänkymppisiä kertomaan vanhoista ajoista.” Onpa hiukan ristiriitaista.  Olen itse huomannut, että eläkkeelle jääneet on ylipäänsä suurin ryhmä esim. Facebookissa. Pitääpä tehdä heti kysely ”Juuret Kuolemajärvellä”-ryhmässä. Tein sen heti.  Siis jo eilen. 

Tuloksista etukäteistietoa voin antaa jo nyt. Suurimmaksi ryhmäksi tällä hetkellä osoittautuu ryhmä  66 - 70-vuotiaat, jossa itsekin vielä hetken olen ennen siirtymistä kolmanneksi suurimpaan ryhmään 71 - 80 vuotta. Lähes yhtä suuri ryhmä kuin johtava ryhmä on tällä hetkellä 51 - 60-vuotiaat.  Neljäntenä ovat 40 - 50-vuotiaat ja nuoremmat. Laitoin erikseen ryhmän 61 - 65 vuotta ihan tarkoituksella ja se jää pienimmäksi ryhmäksi. Sen luvut voisi kyllä lisätä tuohon 66 - 70-vuotiaat, jolloin siitä ryhmästä tulee ylinvoimainen. Seuraan tilannetta.

Sirkiän sukuseuran puheenjohtaja Ritva Kukko ja sihteeri Merja oppia saamassa.

Olen alusta lähtien ollut aktiivinen kaikilla kanavilla, mutta epäilen, jaksanko kiinnostua Twitteristä. Jatkossa nimittäin myös sinne välittyy Karjalan Liiton jäsenyhdistysten viestit jne. Odotetaan nyt ensin uusien nettisivujen valmistumista ja miten se auttaa omaa tiedottamista. 

Aamupäivän sukuseuramme puheenjohtaja Ritva Kukko oli myös mukana tilaisuudessa. Siinä istuessani tajusin, että minulta oli jäänyt saamani arvokas Karjalan Liiton pronssinen ansiomerkki kiinnittämättä rintaan. Näin joillakin oli rintapielessään ruusukkeen ympäröimiä merkkejä.  Olihan tilaisuuden vetäjä Karjalan Liiton uusin puheenjohtaja Pertti Hakanen allekirjoittanut yhdessä liiton toiminnanjohtaja Satu Hallenbergin kanssa  merkin mukana saamani paperin.  

Väliajalla selfie Turun VPK:n talon parvekkeelta. Ensi vuonna menen kyllä sinne kuvaamaan kesken tilaisuutta. Nyt vain istuimme jäykästi paikoillamme.

Pitääpä ottaa opikseni. En ole myöskään lupauksistani huolimatta kertonut sen enempää tilaisuudesta, jossa merkki annettiin. Blogissani ”Juhlien jälkeen” mainitsin asiasta ja olen sen jälkeen vältellyt asiaa. Syyt löytyvät omasta alakulostani.

Viime torstain Kuolemajärvi-kerhon tapaamisessa halusin sanoa aiheesta pari sanaa. Merkki ja kunniakirja olivat mukanani. Sain merkin nimenomaan Helsingin Kuolemajärvi-kerhon ihmisten hakemana ja siitä työstä, mitä olen siellä tehnyt.  Kuolemajärvi-säätiön hallituksen puheenjohtaja Mika Akkanen (sama mies Turusta, joka julistaa joulurauhan) kutsui minut lavalle saamaan mitalin ja piti pienen puheen, joka valitettavasti meni kyllä pääosin ohitse seisoessani siinä satojen ihmisten edessä. Kuulin vain sanat, että olen vienyt Kuolemajärven some-aikaan tai jotakin vastaavaa. Se muuten taisi myös voimakkaimmin paikalla olleen toimittaja Kanerva Fräntin korviin, koska hän kirjoitti 14.9.2017 Karjala-lehdessä ilmestyneessä artikkelissa kunniamerkin jakoon liittyen lauseen ”Kuolemajärveläisten ”naamakirjan” ylläpitäjä Merja Kalenius palkittiin juhlassa aktiivisuudestaan Karjalan liiton pronssisella ansiomerkillä.”

Tulipa tuo kameran virittely myös kuvattua. Kun Merja vaan oppisi keskittymään yhteen asiaan kerrallaan!

Siinä se oli. Inhoamani sana ”naamakirja” suisti minut allikkoon. Toimiminen Helsingin kerhossa lisäksi Facebookin ryhmä ”Juuret Kuolemajärvellä” on oikeasti ollut minulle rakas projekti. Suljetussa ryhmässä on tänään yhteensä 445 jäsentä. Olen siitä ja sen jäsenistä oikeasti ylpeä. Kuten myös Kuolemajärvi-kerhosta. Meillä on jo nyt käytössä monta kanavaa. En silti halua käytettävän sanaa naamakirja, se vain osoittaa, että sanan käyttäjä ei tunne sosiaalisen median palveluja (some).

Vaikka kanavia on monta ja erilaisia edellisten lisäksi myös Kuolemajärven kotisivut ja Facebookin yhteisösivusto, sukuseurojen sivut, Seivästösäätiön sivut jne, edelleen tapaan ihmisiä, jotka eivät ole löytäneet yhtäkään näistä. Ei mitään uutta tässä maailmassa. Äitini kuoltua 2003, kiinnostuin Karjala-aiheesta entistä enemmän. Minua kiusasi jo silloin se, että tieto kulki useimmiten vain "nyrkkipostissa" tai pienenä ilmoituksena lehdessä, jota kaikki eivät lukeneet. Siitä ei nyt enempää.

Tämän kuvan otin salaa sieltä korokkeelta, kun mitalia oltiin antamassa. En kehdannut ottaa enempää, vaikka mieli teki.

Tätä edellä kertomaani juttuani liittyen lehtiartikkeliin,  ei tietenkään voi verrata usean muun kokemuksiin siitä, että toimittajan kirjoittama juttu on vääntynyt joko erilaiseksi tai sisältänyt paljon asiavirheitä. Aikoinaan Karjala-lehden toimittaja sanoi minulle, että he eivät anna lehtijuttuja etukäteen tarkistettavaksi. Se oli silloin viime vuosikymmenellä, jolloin minusta oli siinä lehdessä usein artikkeli yhdessä pikkuserkkuni kanssa pitäessämme yhteisiä taidenäyttelyjä. Aika usein kirjoitin asiatietojen osalta pohjan artikkeliin ensin itse ja toimittaja lisäsi mitä lisäsi.Tietenkin pitää olla yhteydessä lehteen ensin, jotta toimittaja edes saadaan paikalle.  

Jälkikäteen olin vähän ehkä närkästynyt siitä, että juttu olikin tehty sillä mielellä, että kas ikäihminenkin osallistui. En ollut siis muuten mitenkään kiinnostava.  Vaikka senhän olen tiennyt jo kautta aikain, tomuhiukkasia me kaikki olemme.

Yritin tässä välissä etsiä omaa blogiani, jossa kirjoitin jotakin haastattelusta ja artikkelista, jonka Keski-Uusimaa pari vuotta (28.10.2014) sitten kirjoitti minusta. Kuvan toimittajaharjoittelijasta löysin nopeasti. Muistin kuvan nähdessäni, että minä melkein haastattelin  häntä ja aloimme keskustelun hänen juuristaan. Sen keskustelun muuten käyn melkein joka ikisen tapaamani ihmisen kanssa. Mistä sinun juuresi ovat? Muistan, että se johti mielenkiintoiseen keskusteluun. Voi noita valokuvia! Ne ovat kyllä parhaita herättämään muistoja henkiin. Itse asiassa en kirjoittanutkaan aiheesta blogia vaan postauksen facebookin kuvalla artikkelista. 

Se taisi olla tämä kuva, josta tuo lehtijuttu lähti liikkeelle. Innostuin kesällä 2014 laittamaan kuvan kesäkuvakilpailuun, jossa myös Keski-Uusimaa oli järjestäjänä. Olen välttänyt osallistumista kilpailuihin ja pysyttelen jatkossakin ulkopuolella.

Mistään toiminnastani en ole koskaan kaivannut ansiomerkkejä. Olen tehnyt tätä kaikkea Kuolemajärveen liittyvää yksinomaan intohimosta asiaan. Eilisessä tilaisuudessa tuli taas usein esille se sama ikuisuuskysymys: pitää saada nuoria mukaan. Kyllä heitä saadaan, kun osataan kutittaa niitä intohimoon johtavia yhteyksiä.  Aina sieltä joku innostuu. Sitä olen itsekin nähnyt.  Olen vähän suruissani nyt, etten lähtenyt aiemmin mukaan. Yksi syy oli sekin, että nuorempana ehkä odottaa, että myös pyydetään, annetaan sopivia tehtäviä. Siksi haluankin sanoa kaikille näissä asioissa mukana oleville, että meidän asiamme on tehdä aloitteita kaikkiin suuntiin. 

Ja kehitetään mekin sitä luku- ja ymmärtämistaitoa ja keskustellaan asiasta nuorempien kanssa. Niin minäkin tein viisaan tyttärentyttäreni kanssa. Aihe vaikuttaa olevan todella ajankohtainen.

Eikä muuten avoimuus ole pahasta, vaikka joku sinulle toisin väittääkin. Kiitos, kun jaksoit lukea loppuun saakka!  Huolimatta hitaudesta ja pituudesta. 

Saksittua ja leikattua

Olen aloittanut tämän kirjoitukseni loppupuolella olevan tekstin näissä ”hitaissa” blogeissani jo viime vuoden lopulla. En muista, mikä inspiroi aiheeseen. Oletan lukeneeni jotakin, joka vuorostaan taas kerran pisti kirjoitusinnon päälle. Aloitan useinkin juttujen kirjoittamisen, mutta ne jäävät kesken väsymyksen tai jonkin muun syyn takia. Jos aihe on tällainen mielipiteitä sisältävä, se saattaa jo seuraavana päivänä tuntua vanhentuneelta. Ajatukseni juoksevat jo jossain muualla. Vapaana.

Kuten olen aiemmin maininnut, tutkin välillä jaksaessani vanhoja blogejani, josko löytäisin niistä valmista materiaalia suunnittelemaani kirjaan. Niistä huomaan, kuinka usein alkuaikoina 2008 ja 2009 kirjoittelin lehtijuttujen innostamana. Vaikka edelleen luen Helsingin Sanomat ja Keski-Uusimaan aamuisin, hyvin harvoin enää ne kantavat niin pitkälle, että toisivat materiaalia kirjoituksiini. Joskus olen vielä Facebookissa jakanut Hesarin artikkeleita, mutta harva niitä taitaa lukea. Nykyään tuntuun olevan usein niin, että lehdet saavat aiheita sosiaalisesta mediasta. Siksi joskus onkin tylsä lukea aamun lehteä, kun se toistelee edellisenä päivänä muissa medioissa kiertäneitä juttuja. Toimittajat eivät taida enää paljon jalkautua juttujen etsintään.

Tämän jutun kuvat ovat syksyltä 2011. Kuvassa oikealla Tuusulan Taidemuseo Kasarmin Aunela-rakennuksen kulma ja taustalla näkyy Tuusulan terveyskeskuksen rakennusta. Inspiraationi syntyi näillä kulmilla.

Tällä nyt menneellä viikolla merkitsin Keskarista parikin artikkelia, joihin olisin halunnut palata kirjoittamalla vaikkapa blogia, koska minulla sattui olemaan niihin myös näkemys ja mielipide.

”Hyrylä on hirveä”, pieni juttu maanantain 23.3. lehdessä käsitteli ikivanhaa aihetta. Hyrylän kehittämistoimikunta miettii asioita. Täältä muuten löytyvät kyseisen toimikunnan pöytäkirjat.  Samat ongelmat ovat varmaan monessa muussakin Suomen maaseutukunnassa  tai  –kaupungissa. Torit ovat parkkipaikkoja ja autolla kuljetaan kaikkialle. Jalkaisin kulkeva kansalainen huomaa sen helposti. Palveluja ja kauppoja ei ole, koska niissä ei kukaan edes käy. Suuret marketit isoilla parkkipaikoilla pärjäävät.

Pohdin Hyrylää ja myös juuri noita toimikunnan pohtimia asioita paljon opiskellessani taidehistoriaa ja valitessani tietoisesti ja oman silloisen tilanteeni pakottamana aiheen kotini läheltä. ”Hyrylän tori Tuusulassa” tuli loppujen lopuksi proseminaaritutkielmani nimeksi. Määrittelin tehtävän seuraavasti:

”Etsin vastauksia siihen, miten valitsemani alue rakentui juuri sellaiseksi kuin se nyt on. Oliko autonomian ajan kasarmirakentaminen myöhemmän punatiilirakentamisen innoittajana?  Pohdin kysymyksiä alueen identiteetistä erityisesti meille tuusulalaisille. Katson rakennettua maisemaa sekä alueen rakennusten arkkitehtuurin että taiteen kautta.  Löydänkö kysymysteni takaa tulevaisuuden kehittyvän kaupungin?”

Olipa omituinen valinta, ajatteli varmaan moni. Hyvä, että sain sen lopulta valmiiksi helmikuussa 2013. Alkuperäinen materiaalini oli runsasta ja siitä olisi voinut tehdä vaikka gradun tai väitöskirjan. Minulla olikin vaikeuksia rajata kohde pieneen sekä aiheen että tilan puolesta. Useimmilla opiskelutovereillani aiheena oli jokin yksittäinen maalaus tai vaihtoehtoisesti rakennus.  Meidän piti esittää valitsemamme aihe jo syksyllä 2011 ja varsinainen käsittely opponentin läsnä ollessa oli minun osaltani huhtikuussa 2012.  Taidehistorian opiskeluni huippu sattui siis juuri sairastumiseni ja sairastamiseni ajaksi. Oli se hurjaa aikaa monin tavoin.  Mutta en ole koskaan antanut helpolla periksi. Ihme ja kumma sain opiskeluni sillä erää päätökseen. Uutta en ole rohjennut vielä aloittaa, vaikka se on monta kertaa ollut mielessä.

Koko syksy 2011 kului Helsingin kiertelyssä joko yksikseen tai ryhmän kanssa. 

Toimikuntia voidaan perustaa, kokouksia pitää, mutta kaikessa tarvitaan tekijöitä. Suunnitelmat on vaan yksinkertaisesti ajettava toteutukseen. Kun asioita tutkii, näkee myös hyvät puolet, joihin tekijät voisivat tarttua. Tämä maailma menee vaan niin hurjaa vauhtia johonkin suuntaan, että entisajan palikat eivät enää pädekään.

Samassa viime maanantain (23.3.2015)  Keskarissa Eero Paloheimo pohti valtaa ja vastuuta.  Hänen mukaansa poliitikot käyttävät sanaa vastuu virheellisesti, koska sana todellisuudessa viittaa valtaan. Vastuu-sana kuulostaa siveämmältä kuin valta. Kirjoitus pisti minut miettimään asiaa syvemmälti. Muistin siinä itsekin aikoinaan käyttämäni lauseen vallan rappeuttavasta vaikutuksesta ihmisen mieleen. Tärkeä aihe juuri nyt, kun kohta valitsemme eduskuntaan uusia kansanedustajia. Miksi he haluavat sinne?  Onhan hienoa tulla kansanedustajaksi? Mutta eikö se tuo raskaan vastuun? Siltä ei ole enää aikoihin tuntunut. Mihin olemme menossa?

Sopivasti samassa lehdessä oli hyryläläisen Jukka ”Santeri” Ahlgrenin hyvä vaalikynäkirjoitus. Sen ymmärsin. ”Ihmisiä on monenlaisia, harvat heistä ovat tekijöitä.” Niin se juuri on. Paskaa voi jauhaa mielenmäärin, mutta tekijät nousevat ja tekevät ja saavat asioita aikaiseksi, ovat rohkeita. He ottavat vastuun. Valta mädättää ihmisen. Jos sitä valtaa käyttää ilman vastuuta, niin päämäärät ja tavoitteet karkaavat ja ihminen hoitaa vain omaa talouttaan. Meillä tavallisilla ihmisillä ei usein olekaan muuta kuin vastuuta. Meidän on koko ajan toimittava ja tehtävä.

Kansanedustajien työpaikan ohitin joka päivä kaksi kertaa, kun ajoin bussilla ohi.

Siksi tuo aiempi viime joulukuun kirjoitukseni sattuukin sopimaan hyvin näihin tämän hetken ja päivän alkulöpinöihin:

14.12.2014

Joskus sitä vain luiskahtaa omituisten ihmisten sarjaan. Ennen saatoimme kuulua eriskummallisiin perheisiin. Kaikki perheeni ovat ajat sitten hajonneet ja loppuelämän taivallan pääasiassa yksin. No, onhan minulla lapseni ja lapsenlapseni, mutta emme muodosta perhettä. Itse asiassa minun ei pitänyt kirjoittaa siitä vaan aivan jostakin muusta. Sormet vain vähän lipsuvat näppäimistöllä.

Mainitsin taannoin, että se jokin, kutsukaamme sitä luojaksemme taikka miksi kukin haluaa nyt jumaluutta kutsua, muistuttaa meitä menneistä tai erilaisista toistuvista asioista ikään kuin tarkistaen, olemmeko ottaneet opiksemme. Meitä muistutetaan elämän varrella ties kuinka monta kertaa. Minusta jopa kaikki sairaudet osoittavat ja sanovat: etkö nyt lopultakin huomaa, mistä kiikastaa. Hallinta on kuitenkin aina meillä. Me päätämme, mitä tehdä eikä se aina ole se oikea vaihtoehto, joka eteemme on tuotu. Joskus vain on tuntunut, että ei ole edes päässyt pakoon, vaikka kuinka olisi halunnut. Joku toinen on ollut vielä voimakkaampi. Silloin tuntuu, ettemme itse olekaan saaneet päättää. Mutta asia on niin, ettemme saa hetkeksikään unohtaa, että me hallitsemme.

Tällä hetkellä meitä monia hallitsee media. Se on saanut ylettömän vallan, koska se tulee joka tuutista. Ennen luimme vain sanomalehtiä eikä niiden vaikutus ollut niin kova kuin räiskyvien, suurien otsikoiden ja pinnallisten uutisten.  Kun aikoinaan palasin Suomeen Saksasta, siis 1970-luvulla, selitin itselleni, että on ihana palata maahan, jossa vielä vanhanaikaiset arvot vallitsevat, jossa keltainen lehdistö ei kiusaa pinnallisilla jutuillaan, jossa ei koko ajan ryöstetä pankkeja ja jossa ei ole vihamielisiä liigoja (vrt Baader-Meinhof).

1980-luvulla sain tilaisuuden vierailla USA:ssa. Kun palasin kotiin, ajattelin, että onneksi ei tarvitse asua maassa, jossa ei voi turvallisesti kulkea jalkaisin edes yhden korttelinvälin pätkää eikä ajaa autolla tiettyjen korttelien läpi lukitsematta ovia ja ikkunoita ja jossa varastetaan kotipihalla leikkiviä lapsia myytäväksi jossakin muualla maassa. Mutta en osannut silloin kuvitella, että voisi olla toisenlaisia vaaroja.

Kotona syksy meni ahkerasti työtä tehdessä. Kompostitkin tyhjenivät vauhdilla 

Meitä pelotellaan ja uhkaillaan asioilla, joita ei ole vielä tapahtunut. Meille uskotellaan, että joku toinen päättää puolestamme, oma hallinta yritetään siirtää muille osapuolille. Loppujen lopuksi olemme kuitenkin vastuussa kaikesta.

Eikö sitten olekin aika jokaisen meistä ottaa täysi vastuu. Ihan kaikesta luovuttamatta sitä kenellekään muulle. Sen sanoman sain tässä noiden omituisten sattumien siivellä. Kun ottaa vastuun omasta onnestaan, terveydestään, ympäristöstään, läheisistään unohtaen kaiken ulkopuolisen määräilyn, voi oikeastaan tuntea olonsa helpottuneeksi. Elämä on pelkästään positiivinen asia. En enää voivottele kaikenlaisten uhkien alla vaan seuraan omaa pienen ihmisen tietäni ison ihmisen ajatuksin. Olen oma valtiaani, ohjaan elämääni oikeita raiteita pitkin kunhan vain kuuntelen tarkalla korvalla minulle jätettyjä viestejä ja luotan niihin kaikenmaailman median hömpötysten sijaan.

Koko yhteiskunnan, valtioiden, hallitusten pitää luottaa samaan kaikenmaailman voivotuksen sijaan. Kaikki alkaa sitten järjestyä aivan itsestään, yhteiskunta saa positiivisen latauksen, ihmiset uskovat itseensä ja omiin voimavaroihinsa. Kysymys on pienestä suunnan muutoksesta, joka muuttaa koko maailman.

Siihen se kaikki sitten loppuikin sillä erää. Salkoruusut kukkivat hurjasti ja puut kaatuivat pihalla....