Nainen menneisyydestä

Alkuviikon kaksi ensimmäistä arkipäivää ovat minulle lähes aina sisäänpäin kääntymisen päiviä. Se johtunee siitä, että suurimman lääkemäärän nivelreumaani otan sunnuntaina. Siihen sisältyy mm. Trexan-tabletit, joiden takia minun on käytävä kolmen kuukauden välein verikokeissa. Täältä voit käydä lukemassa ko. lääkkeestä. Tablettien määrää lisättiin parisen vuotta sitten, kun aloin kärsiä nilkkakivuista. Mieluiten olisin ottamatta niitä ja paria muutakin lääkettä, mutta en uskalla enää lopettaa lääkitystä. 

Puolet kasveistani on vielä parvekkeella. Nämä ovat toistaiseksi jo päässeet "arkistohuoneen" ikkunalle. Noista keskimmäisistä  tulee vielä monta ruukkua lisää, kun erotan nukkatyräkin siementämät omiin ruukkuihinsa.

 

Trexan vaivasi minua jo vuosia sitten ja jätinkin sen aikoinaan pois kahdeksi vuodeksi, mutta sitten oireet pahenivat ja piti aloittaa uudelleen. Parisen vuotta sitten vaikka en jättänyt lääkettä pois, ongelmia syntyi taas erityisesti nilkkojen kipeydyttyä. Vaivani alkoivat olla pahimmillaan keväästä 2019 alkaen. Podin koko sen vuoden. Vasta vähän ennen pandemian alkua asiat alkoivat olla kunnossa. Mainitsin siitä blogissani 19.2.2020.  

Oli vuosi 1994.

Ihmettelen nyt usein, kuinka moni asia jäi minulta silloin väliin jaksamisen takia. Tietenkin olen ollut erityisen aktiivinen koko ajan, mutta… Kuvien ottaminen ainakin väheni.  Samana vuonna lapsenlapseni Alex aloitti koulun ja jouduin ottamaan vastuuta hänen viemisistään ja hakemisistaan. Korona-aikana olen kokenut parempia aikoja, vaikka ne ovat nostaneet esiin muita mietittäviä asioita. 

18.12.2015

Kun luin vanhoja blogejani, olen erityisen hyvin yrittänyt välttää ongelmiani ollen kirjoittamatta sairaudesta ja lääkkeistä. Olemme ylipäänsä erityisen hyviä peittämään ikäviä asioita ja elämää hankaloittamia asioita. Se ei oikein sovi suomalaiseen sitkeyteen, sisuun ja kestämiseen. Joko kaunistelemme tai vältämme ongelmallisia aiheita. 

En halunnut, että kukaan kiinnittäisi liikaa huomiota nilkkakipuihini ja niiden ja muiden olotilojen tuomiin vaikeuksiin. Kenenkään ei missään nimessä pitänyt ainakaan puuttua niihin. Oli vain jaksettava. Ihminen alkaa tehdä valintoja oman olotilansa mukaan ja valikoi sitä tukevat toiminnot. Eikö tämä ole inhimillistä? Tätä kirjoittaessani mietin kyllä, että olisiko sittenkin ollut parempi olla nytkään kirjoittamatta.

Mutta lähellä olevat asiat ovat tärkeimpiä. Toisaalta on niin ja toisaalta ei. 

 

Korona-aikana olen ehkä tarkkaillut enemmän omaa olotilaani ja välillä surrut raihnaista itseäni. Erityisen hienoa on ollut aina, kautta aikain paneutua muihin asioihin ja kirjoittaa niistä. Olen aina käsitellyt omaa ja sukuni entistä elämää. Viime aikoina oman historian käsittelyn nopeuttaminen on ollut mielessä. Siihen viittasin edellisessä blogissani ja olen ehkä maininnut aiemminkin. Tosin yhteenkin asiaan, päivään, vuoteen ja valokuvaan sisään meneminen on kuin iäisyys ja tuo mukanaan sata tai tuhat muuta ajatusta.

Äiti (oikealla) oli tullut kylään keväällä 1993 ja kävimme hänen ystävänsä Anun luona.

 

Nykyään on muotia kirjoittaa autofiktiota, jota myös pidetään pahana osaksi siksi, kun sen kuvitellaan olevan helppoa. Kirjoittaminen voi olla helppoa, mutta myös vaikeata. Kirjoittaminen on monelle myös terapiaa. Sanotaanhan, että melkein kaikilla suomalaisilla on kaapit täynnä tekstejä, joita ei koskaan julkaista missään. Kun aika jättää ihmisen, niin kaikki tekstit, päiväkirjat ja kirjeet tuhotaan, heitetään roskikseen. Jälkipolvet eivät pysty niitä setvimään, jollei kirjoittaja itse sitä tee. Minusta on sääli heittää kaikki päiväkirjavihkoni menemään ilman, että tutkin niitä löytääkseni edes jotakin selitystä, miksi kaikki meni niin kuin meni. 

Kaiken lisäksi minähän kirjoitan vain blogeja. Jos julkaisen kirjan, olen suodattanut siihen tiedon jo muulla tavalla käsittelemistäni asioista. Onkohan niin?  Kirja on siis myös autofiktiota. Positiivista on, että voin lisätä siihen jotakin fiktiivistä. Toisaalta on pakko tehdäkin niin, koska sukuni osalta vain minä ja minun vanhempani ja jo kuolleet ihmiset voin ottaa mukaan. Mietin jo, voisinko minäkin olla siinä fiktiivinen henkilö. Muutkin voisivat päästä siihen tunnistamattomina, anonyymeinä olentoina kuten ilmiselvästi toivovat. Tätä aion käsitellä vielä myöhemmin. Lukija huomaa sen sitten.

Kävimme sisareni luona Turun Hirvensalossa (kesä 19939 ja pojat kiipesivät laskettelumäen huipulle, minä mukana tietysti kameran kanssa.

Ajattelin taas vaihteeksi omaa 1990-lukuani. Samalla kauhistelin, miten nopeasti aika on kulunut. Kun 1977 täytin 30 vuotta olin pari vuotta vanhempi kuin vanhin lapsenlapseni nyt. Yksi avioliittoni oli särkynyt jo vuosia aiemmin ja olin tyttäreni yksinhuoltaja. 

Pari vuotta myöhemmin 1979 olin menossa uusiin naimisiin. Nyt jätän vielä 1980-luvun käsittelemättä, vaikka olen siitä ajasta kirjoittanut aiemmin joitakin blogeja käsitellen lähinnä kohokohtia. Syksyllä 1992 lähdin siitäkin avioliitosta vain kassi kädessä ja muutin elämään yhtä vaikeata elämää kuin 1970-luvulla, jota en ole myöskään ollut vielä valmis käsittelemään. Kysyn, miksi ihminen valitsee eron ja köyhän elämän järjestyksessä olevan elämän sijaan? Ehkä se selviää minulle ajan kanssa. 

Mattoja kävin pesemässä Marjaniemen rannassa, kun äitini ystävä Anu asui melkein pesupaikan vieressä.

 

Tiedän kyllä, että yksi syy on kiihkeä rakkauden ja hyväksymisen kaipuu, toisen ihmisen etsintä. Kaiken pitäisi olla täydellistä ilman mitään rikkeitä, aukkoja, ongelmia. Oma itse on täydellinen paketti, mutta mistä löytää sen toisen vielä täydellisemmän ihmisen rinnalle. Nuorena ihmisellä on vielä vaihtoehtoja, mutta valinta on vaikea. Useimmiten valitsemme väärin, koska emme tiedä kaikkea. Minullakin oli ennen 1990-luvun puoliväliä useita vaihtoehtoja, mutta kaikki olivat ongelmallisia. Nyt ymmärrän, että vaihtoehtoni pähkäilivät samojen kysymysten äärellä. Toisin sanoen, kysymys koskettaa tavalla tai toisella kaikkia ihmisiä. Onhan kai toki niitäkin, joiden perhe-elämä on yhtä ja pelkkää autuutta alusta loppuun.

 

Olin itse tajuamassa totuuden, että paras vaihtoehto olisi ollut vain mennä eteenpäin yksin. Loppujen lopuksi seurasin tapahtumien kehitystä sivusta. Toisillakin ihmisillä oli sanomista ja erilaista valtaa vaikuttaa. Katselin ja kuuntelin kommentoimatta ja mitään päättämättä tapahtumien erikoisia käänteitä. Minulle se oli opin ja aiempien omien päätösten analysoinnin paikka. Toisille se saattoi olla opin lisäksi peiliin katsomisen paikka. Ovet jäivät auki, kukin alkoi miettiä omaa elämäänsä. Huikeata, vaikkei kuitenkaan niin erityistä.

Lukiessani muistot tulevat hyvin lähelle. Kaikkea en ole kirjoittanut, mutta muistan. Aloin kiinnittää itseni sijasta entistä enemmän huomiota muihin ihmisiin, ystäviin ja luontoon. Kirjoitin ystävieni ongelmista. Monilla tuntemillani ihmisillä oli samanlaista. Myöntäisivätkö he nyt sen?

 

1990-luvulla molemmat vanhempani olivat vielä elossa. Kävin äitini kanssa kaksi kertaa Karjalassa (1991 ja 1997). Tässä hän soitti isälle kännykästäni kesäkuussa 1997, kun olimme lähdössä paluumatkalle.

50-vuotispäivää ennen ja jälkeen ihmisen hormonit tekevät myös tehtävänsä. Olemme kuin myrsky, joka etsii toista puoliskoaan. Olin silloinkin myös filosofinen, mietiskelyyn taipuvainen, ajattelin, miten muut ovat kokeneet tapahtumat. Näin erikoisen unen, joka näin jälkikäteen luettuna kuvasi syyllisyyden tunnettani jätettyäni aiemman perheeni. Olin kirjannut useampia unia. Viihdyin myös todella hyvin ”omassa nahassani” eli ihailin tyyneyttäni ja levollisuuttani huolimatta kaikista myllerryksistä. Olemme vielä silloinkin yhtä kuolemattomia kuin nuorempina?

Olenpa kirjoittanut paljon. En jaksa lukea kaikkea, mutta en voi vielä hävittää, jos edes hävitän noita vihkoja, koska saan niistä päivämääriä ja selityksiä valokuvilleni, joita lojuu albumeissa ja laatikoissa ilman ajankohtaa. 

Olen skannannut vain pienen osan 1990-luvun valokuvista ja niin taitaa jäädäkin.

Päiväkirjoissani on siis paljon aineistoa käsiteltäväksi sen lisäksi, että ne kertovat minulle, kuinka olin pitkään kahden vaiheilla tärkeimmän suhteen jatkosta. Olisi kiva saada vielä selville, mikä sen ratkaisi. Tiedän kyllä, että ratkaisut eivät koskaan ole yksin jostakin tietystä asiasta johtuvia vaan niihin vaikuttaa moni muukin asia. Tässä vähän minun autofiktiotani. Hidasta, mutta selventävää.  Hävittämisen suhteen voisin mainita, että minusta on samantekevää, mitä niille tapahtuu, kun minua ei enää ole.

Nainen menneisyydestä ei siis tällä kertaa ollut kukaan minua kiinnostavampi esiäitini vaan minä itse kelaamassa mennyttä elämää. Ihmisten elämä on nykyään paljolti siirtynyt sosiaaliseen mediaan, Facebookiin ja Instagramiin, jossa hehkutetaan kaikkea meneillään olevaa kivaa. Nuorena tai nuorempana kuin minä, ihminen usein tuntee olevansa tapahtumien keskipisteessä, niin tunsin minäkin aikanaan. Jossakin vaiheessa elämä hiljenee. Niin on käynyt nytkin, suurin syyllinen on tällä kertaa ollut korona. Samanlaista yhteyttä ei loppujen lopuksi saa virtuaalisesti, vaikka olemme jo pitkään uskotelleet niin itsellemme.

Muuten kun kahden päivän sisäänpäin kääntyminen päättyy, herään usein seuraavina päivinä päänsärkyyn. Mitähän kuvia tähän liittäisin? Kuvat eivät todellakaan aina kuvaa blogiani. Etten vaan olisi jo aiemmin kirjoittanut blogia samalla otsikolla?

 

Vakaa elämä

Herään kesken untani. Olen vielä jumissa jossakin vuorilla, jonne olin joutunut pitkien ja vaiherikkaiden seikkailujen ja tapahtumien jälkeen. Unissa oli jälleen paljon aikoinaan tuntemiani henkilöitä. Olen lähdössä alas erilaisten kyläkäyntien jälkeen. Ovatko tapaamani ihmiset kuolleet tai sairaita, kun näen heistä unta?  Eihän minulla ole ollut heihin sen kummempaa sidettä – ei koskaan, ei silloin ennenkään. Olen vain tuntenut heidät. Pinnallisesti.

Kreetalla

 

Lähtiessäni menemään pois, joku ojentaa minulle kameran, joka on yllättäen muuttunut kännykäksi, ensimmäistä kertaa unessani. Kirjoitin viimeisimmässä blogissani, että olen alkanut unohtaa ottaa kameran mukaani mennessäni uniini.  Se joku, kameran ojentaja, on joskus tuntemani nainen, jonka nimeäkään en muista. Alan räpsiä kuvia, joista osa on selfieitä taustalla esiintyvän bändin ja muiden ihmisten kanssa. Palaan takaisin. Kuvaan on nyt asettunut toinen paremmin tuntemani henkilö. Oikeastaan hän onkin kaksi henkilöä. Hän haluaa itsensä kuvaan bändin kanssa. Herään ja uni haihtuu.

La Palma

 

Haluaisin takaisin uneen. Se tuntui todellisemmalta kuin tämä nykyinen elämäni. Ulkona sataa edelleen. Oikeassa elämässäni olen paljon vanhempi kuin unissani. Vaikka välillä muistan, että tällaista kuten nyt, elämäni on ollut ennenkin, joskus kauan sitten, tuntuu, että olen unohtanut sen aiemman.  Alan ajatella vaihtoehtoisia elämiä.  Joidenkin tuntemieni ihmisten, tosin harvojen, elämä on muuttunut aivan muuksi heidän kohdattuaan minut. Tuskin se on minusta johtunut, vaikka olen antanut siihen pienen sysäyksen. Minä puolestani olen jäänyt oman elämäni vangiksi. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko se ylipäänsä totta? Minne joutuivat ”suuret unelmani”.

Kypros?

 

Voisin sanoa, että hän on asettunut vakaasti paikoilleen. Niinhän ihmiset tekivät ennenkin. Aina.  Jossakin elokuvassa mies sanoi haluavansa elää omaa elämäänsä. Hän halusi irrottautua entisestä ja ottaa elämänsä langat käsiinsä. En edes muista, mitä elokuvaa tai sarjaa katselin. Sanat kuitenkin kolahtivat, koska mies käytti sanasta sanaan minun sanojani, niitä, jotka lausuin aina jättäessäni entisen elämäni taakse. Viimeksi en sanonut sitä, koska en halunnut. Silloin vaihtoehdot puuttuivat.

Oli vuosi 1992 ja olin liittynyt SYP:n kamerakerhoon. Niistäkin ajoista on mapitettuja valokuvia ja tekstejä.

 

Elänkö enää omaa elämääni? Luin äsken 1990-luvulla aloittamaani päiväkirjaa, vihreäkantista A4-kierrevihkoa, jonka päällä lukee 2.1.1996 – 31.5.2003.  Etsin aikaa eräille valokuville ja löysinkin etsimäni. Olin silloin kirjoittanut todella harvakseltaan ajatuksiani. Alussa kirjoitin kirjeen muodossa osoittaen tekstit silloiselle miesystävälleni. Niitä on nyt ikävä lukea. Näin, kuinka hajalla ja sekaisin olin. Olin monta kertaa peruuttamassa alkuun ja lopettamassa suhdetta. Vaikka elämäni oli yleisesti vakaata, halusin ehkä sekoittaa sitä kunnolla.  Myöhempien tapahtumien valossa, jotka tulevat myös kirjoittamastani tekstistä esiin, olisi ollut viisainta tehdä niin. 

Joistakin (tai useimmista)1990-luvun matkoista tuli tehtyä valokuva-albumit. Taitaa olla vappu 1996 ja ensimmäinen Kreetan matka takana.

 

Tyttäreni on nyt suunnilleen saman ikäinen kuin minä vuosikymmenen lopussa.  Oliko elämäni silloin enää omaa elämääni? Milloin oma elämä muuttuu toisen elämäksi?  Huolimatta suunnitelmistani, jos niitä edes oli, en tiennyt, mitä se oma elämä olisi voinut olla. Ihminen kaipaa rakkautta, turvaa ja huolenpitoa. Jossakin vaiheessa, myöhemmin, ymmärrän, ettei se kaipaamani elämä tule koskaan koskemaan juuri minua. Voin silti edelleen iloita muiden onnesta. Me ihmiset saatamme olla jossakin vaiheessa elämäämme todella sekaisin, vaikkemme juuri silloin tunne olevamme.

Kyproksella, tarkkaa ajankohtaa en juuri nyt muista.

Olin varma, että pystyn parantamaan kaiken. Kitkuttelin vuosikymmenen, ennen kuin pystyin katkaisemaan sen suhteen. Tuohon aikaväliin sattuivat myös vanhempieni kuolemat. Mikä sotku? Iloa tuottivat vanhimpien lastenlasteni syntymät. Töissä oli rankkaa, paljon ylitöitä, ulkomaan työmatkoja, isoja muutoksia sekä töissä että kotona. Asuntokauppoja, jotka koskettivat useita perheitä, muuttoja. Kesällä 2000 kirjoitin jopa olevani kaikkien huolten vanki, mikä esti minua elämästä täyttä elämää. Samalla tajusin asian ytimen, kiitollisuuden, ilon pienistä asioista ja itsensä hoitamisen…

Myöhemmin puhuttelen vihkoa rakkaaksi päiväkirjaksi. Pohdin itseäni. Käyn vanhan koiran kanssa lyhyillä aamulenkeillä ennen töihin menoa. Jouduin ottamaan aikoinaan edellisessä elämässä hankitun Frisse-snautserin hoitaakseni hänen loppuelämäkseen. Olen aina huolissani hänestä. Minulla on kiire kotiin viemään häntä ulos. Myöhemmin hänellä ilmenee kaikenlaisia ongelmia terveyden suhteen. Syksyllä 2003 hänet nukutetaan. Lääkärintodistukset ovat vihon välissä.  Mietin paljon myös omaa vanhenemistani. Siitä ajasta on nyt melkein tasan 20 vuotta. Toisaalta ei mitään uutta. Toisaalta paljonkin. Paljon valokuvia on olemassa. Huomaan, että vaikeat ajat, joita emme silloin edes tajua vaikeiksi, opettavat meitä. Minusta tuli tarkkanäköisempi ihmisten suhteen.  Opin, etten koskaan enää ottaisi yhtäkään kotieläintä.

Äitini viimeistä kertaa lapsuuden maisemissaan kesäkuussa 1997.

 

Elämä yllättää meidät koko ajan.  Vaihtoehtoisten elämien ajattelu siinä sivussa on kiehtovaa. Loppujen lopuksi me pyrimme useimmiten vakaaseen elämään.  Emme silti ole siihenkään tyytyväisiä. Meissä kun on virtaa ja mahdollisuuksia niin moneen muuhunkin. On usein sattumaa, minne kuljemme.

Olipa se uni, koska se sai minut kirjoittamaan!  Totta on, etten silti pysty käsittelemään tuota aikaa enkä mitään muutakaan elämäni aikaa täysin.  Kaiken lisäksi myöhemmin tulee aina asioita, tapahtumia ja ihmisiä, joita on myös ymmärrettävä ja käsiteltävä. Olisimmeko kypsempiä elämään, jos saisimme siihen opastusta ja terapiaa jo lapsesta alkaen? Vai onko meidän aina opeteltava ihmissuhteet ja tunteet vaikeimman kautta.

Ulospäin elämäni vaikuttaa varmasti vakaalta. Ehkä liiankin. Mutta minusta olisi ollut paljon muuhunkin, jos olisin uskaltanut rikkoa raja-aitoja. 

 

 

 

Oman elämän tutkimusta

Kukaan ei varmaan osannut kuvitella, että joutuisimme jonakin päivänä tällaiseen aikaan. Minusta tuntuu usein, että olen menettänyt ajantajuni. Toisinaan tunnen olevani täysin normaali eli samanlainen kuin aiemmin olin. Joskus olen ikääntynyt, vanha ja haudan partaalla. Kauhistelen asiaa. Itsekseni tietenkin ja nyt tässä blogissa. Tunteet ja ajatukset vaihtelevat päivittäin. Jos jotkut ovat tulleet yhteisöllisiksi ja seurallisiksi, niin koen omalta kohdaltani käpertyneeni entistä enemmän sisäänpäin. On päiviä, kun välttelen Facebookia ja sähköpostia. En halua jakaa vanhoja blogejani, koska häpeilen niitä.

Äitienpäivänä ja sitä ennenkin olen tavannut perhettäni ulkona. Se on mukavaa, mutta samalla se nostaa minussa surumielisyyden. Tunne ei ole ollut vieras ennenkään. Tämä aika ehkä vain korostaa sitä, olen iäkästä, riskialtista kansanosaa. Vanhaksi tuleminen on muutenkin vaikea hyväksyä. Nyt se vain korostuu.

Tiedän oikein hyvin, että kaikki nämä kokemani tunteet ja niihin liittyvät ajatukset tulevat minusta sisältäpäin. Voisin kirjoittaa niistä paljon enemmän, mutta en koskaan halua jäädä niiden vangiksi. Joku voisi sanoa minulle, että ajattele vain positiivisia asioita, älä juutu menneisiin. Minähän inhoan kaikkea yltiöpositiivista ja haluan rypeä kolhuissani ja pettymyksissäni.  Tämä aika ja yksinolo kutsuu siihen. Kestän sen.

Etenen omituisen hitaasti tavaran selvittämisessä.  Ehkä se johtuu siitä, että se aiheuttaa samalla alakuloa, johon ilman muuta joudun setviessäni mennyttä, nimenomaan omaa menneisyyttäni, sitä kipeintä. Muiden elämän läpikäynti on paljon helpompaa.

Viime viikolla minusta tuntui, että heitänkin kaikki paperini kylmästi roskiin. Siirtelin talvitakkeja eteisestä vaatekaappiin. Käsiini osui kovakantinen päiväkirja, joka alkoi vuodenvaihteesta 1992/1993. Kirja ei ole edes täyteen kirjoitettu. Olen lopettanut sen syyskuun puolessavälissä.  Sitä oli todella kiusallista lukea.

Tiedän tarinan myöhemmät vaiheet. Tiedän ja tunnen ihmiset, jotka liittyivät siihen. Tiedän, että kaikki päättyi huonosti. Siihen kaiken lopulliseen päättymiseen kului silti kokonaisuudessaan 25 vuotta. Siitä ajasta viimeiset noin 15 vuotta oli yhtä tuskaa ja kärsimystä. Miten onnellisesti alkanut suhde menee siihen vaiheeseen, ettei pystyisi enää ikinä näkemään samaa ihmistä. Miten ystävistä ja rakastavaisista tulee vihamiehiä?

Huomaan tehneeni silloin ja myöhemmin paljon virhearviointeja. Halusin kovasti läheistä ystävää. Meidän molempien taustalla olivat suhteissamme kokemat vaikeudet. Olin jättänyt edellisen elämäni taakseni ja hänkin tulisi jättämään myöhemmin.  Parikymmenen vuoden jälkeen kävin tuota 1990-luvun elämänvaihetta läpi miehen ensimmäisen puolison kanssa. Aikanaan tilanteen ollessa päällä en halunnut kuunnella varoituksia, joita hän olisi pystynyt antamaan. Se oli silloisessa mielentilassani mahdotonta ja ymmärrettävää. Vaikka näemme toisen tulevat ongelmat suhteessa, niistä varottaminen on vaikeata, mutta kuuleminen yhtä vaikeata. 

Myöhemmin ajan kuluessa, oma ymmärrys kasvaa. Kun tutustuin lisää tähän ihmiseen, näin, että hänen ongelmansa juonsivat jo lapsuudesta. Meidän asiamme ei ole hoitaa toisen haavoja kuin psykiatri.

On ahdistavaa lukea tuota päiväkirjaa. Välillä olin äärimmäisen epätoivoinen ja luovuttamassa. Pitkät erot välillämme jatkuivat vuosia.  Näin jälkikäteen inhoan silloista itseäni. Edelleen. On aika antaa anteeksi itselleen.

Päiväkirjastani näen myös  kampanjan, jota ylläpitivät entinen mieheni ja uuden ystäväni vaimo. Liikkeellä oli mm. herjauskirje minusta, joka johti työpaikalleni. Sillä yritettiin tehdä kiilaa ystävieni ja minun suhteen.  Sain outoja puheluja, joita käsittelin päiväkirjassani.  Minua myös kiusattiin öisillä puhelinsoitoilla, joissa kukaan ei puhunut. Huomasin nyt, kuinka suurimman osan sen ajan koettelemuksista olen unohtanut. Aika oli yhtä tuskaa, täynnä varastettuja kohtaamisia. Kannattiko se yleensä? Ei näin jälkikäteen katsottuna.

Lukiessani tunsin samalla äärimmäistä myötähäpeää.  Revin kirjan sivut irti ja hävitin samantien. Joku toinen päivä otan esiin toisen kirjan kaukaisesta menneisyydestä tuhotakseni senkin. Mietin, auttaako asioiden puolijulkinen käsittely tasaamaan asiat ja eheyttämään?

Olemmeko koskaan siinä tilanteessa, että pystyisimme hyväksymään kaikki elämäntilanteemme ja valintamme? Kirjoittamalla olen ennenkin selvittänyt monia asioita itselleni. Minun ei tarvitse selittää niitä kenellekään toiselle. Silti on hyvä kirjoittaa niistäkin häpeän uhalla.

Oli järkyttävää tajuta, kuinka erilaisia ihmiset ovat. Me elämme jatkuvasti erilaisissa kehitysvaiheissa emmekä kohtaa toisiamme kokonaisina.  Saatamme paistatella hetken toistemme valossa, mutta pienenkin varjon osuessa meihin, alamme eriytyä ja etääntyä toisistamme.

On lohdullista huomata, että se osa, josta olen aiemmin kirjoittanut paljon blogeja, on vapaata, heti käsiteltyä ja ymmärrettävää. Moleskine-päiväkirjat 2000-luvulta eteenpäin säilyvät. Kaikki muu lähtee roskiin suodattamiseni jälkeen. Saa nähdä, pystynkö tekemään niistä minkäänlaista synteesiä. 

On muuten aika hassua tutkia itseään. Mutta ketä muuta tutkisin? Olen itselleni vapaa aihe. Ja joskus on käännyttävä sisäänpäin ja tutkittava, miksi minusta tuli se minä, joka olen nyt. Myös ne vaikeat ajat ovat vaikuttaneet siihen. Nyt on siihen sopiva aika.