Äidin puoleiset isovanhempani

Päätin loppujen lopuksi jättää yhden blogipostauksen väliin ajalta 1.11.–10.11. jossa viimeaikaisen tapani mukaan kelaan juuri sen hetkistä elämääni sanoiksi. On niin, että päivä päivältä selkenee ja menen eteenpäin ja sitten taas hämärtyy. Se ei ole mikään ihme, koska välissä on sen verran pitkä aika, kun elämä alkoi häiriintyä.

Kirjoittaminen on tosiaan ollut lapsesta saakka minulle keino purkaa itseäni ja samalla rauhoittaa levotonta mieltäni. Saan nykyään mielenkiintoisia väläyksiä eri vaiheista elämääni melkein kuin niitä tarjottaisiin tutkittavakseni. En ole vielä ehtinyt alkaa kirjoittaa niistä, vaikka toisaalta olen käsitellyt monia tärkeitä kohtia tavalla tai toisella aiemmin blogeissani. Väläykset tulevat sekavassa järjestyksessä ja olen jäänyt miettimään, mitä he haluavat kertoa minulle.

Luin jostakin äskettäin, että ihminen muistaa kaiken, kaikki on tallentunut muistiin. Joskus voi olla syystä tai toisesta vaikea päästä kyseiseen tapahtumaan uudelleen eli muistaa sen. Ymmärrän, että sinne voi päästä rauhoittamalla elämäänsä.  Minun olisi itse asiassa fiksua tallentaa muisto heti ja pohtia, miksi juuri se tuli eteeni.

Nykyinen elämän kohina ja kiivaus ei mitenkään suosi hiljaista muistin tutkintaa tai itsensä reflektointia. Kaiken lisäksi ympäristön muut tapahtumat ja huoli joistakin ihmisistä rassaavat ajatuksia. Minun on ensin saatava suorittamiskiihkoni ja tekemisen paljous ympärilläni kahlittua. Terveyden parantuminen ja ahdistuksen loitontuminen ovat myös tärkeitä asioita. Kokemani stressi eri aikoina on ollut pahinta, mitä olen kokenut ja se vanhentaa ihmistä eniten.

Abraham täytti 60 vuotta 25.9.1947 ja koko perhe oli kokoontunut Anjalan Junkkarille.

Äskettäin aloin ajatella, kuka lienee vanhin ihminen, jonka olen tuntenut. Hän saattaisi olla oma äidinpuoleinen isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä, joka syntyi Karjalankannaksen Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän Tammikossa 25.9.1887 Abraham Joosepinpoika Sirkiän perheen seitsemäntenä lapsena. Lapsia syntyi kaikkiaan 10, joista seitsemän eli aikuisiksi. Näistä isoisäni eli vanhimmaksi. Hän oli kuollessaan Anjalassa 21.8.1970 melkein 83 vuotta vanha. Hän sai vaimonsa Ainon kanssa yhteensä 13 lasta, joista kaksi kuoli lapsena. Abraham oli Karjalassa talollinen, kalastaja ja maanviljelijä. 

Abrahamilla oli lapsenlapsia kaiken kaikkiaan 22 henkeä ja näillä lapsia 26 ja seuraavassa 5. sukupolvessa 19 henkeä ja 6. sukupolvessa 3 henkeä. 5. sukupolvesta puuttuu usea nimi. 6. sukupolvessa ovat mukana vain minun kolme lapsenlapsenlastani. Abrahamin vanhemman veljen Joosepin sukuhaaraan on syntynyt enemmän jälkeläisiä. Myös sisaruksilla Karoliinalla ja Nikodemuksella on paljon jälkeläisiä. Kaikkia nuorempia en ole kuitenkaan pystynyt rekisteröimään. Tilannehan elää koko ajan.

 

Saimme Kuolemajärven Sirkiät-suvun sukukirjan valmiiksi ja se on nyt julkaistu. Etukäteen tilattujen kirjojen jakelu on meneillään. Painos on suhteellisen pieni. Olen helpottunut enkä oikein pysty vielä tuntemaan suurta iloa. Meitä oli kolme naista kirjaa tekemässä.  Vuosia meni kirjan valmiiksi saattamisessa. Edellinen kirjaprojekti, jossa olin mukana, ei ollut vielä päättynyt 2021, kun ryhdyimme töihin.  Kirjaa alettiin ajatella 2019 ja ensimmäisen koronavuoden 2020 aikana asiasta tehtiin hallituksessa päätös. Sitten tulikin jo kiire. Näin jälkikäteen tuntui aika sekavalta setviä itselleen asioiden kulkua. Ehkä kirjoitan noista pääni sekoittavista vuosista 2017–2025 vielä joskus.

Nyt myös isoisäni Abraham ja hänen esivanhempansa ovat kirjoissa. Tätä kirjoittaessani ajattelen samalla karjalaisen sukuni vaikeaa historiaa ja kaikkia henkilökohtaisia kokemuksia, joita heillä oli. Ihminen on sitkeä olento ja jaksaa vaikka mitä. Joistakin sukuni jäsenistä ja sitä lähellä olevista olen kirjoittanut blogeissani. Olen tuntenut olevani kirjoittaessani erityisen lähellä molempien vanhempieni sukujen jäseniä.

Kohtalo johdatti vanhempani yhteen. Siitä olen kirjoittanut aiemmin ja tulen kirjoittamaan lisääkin, kun kertaan jatkossa (toivottavasti) vielä kerran heidän sotataivaltaan.

Mummon hautajaiset 15.9.1959

Abraham, isoisäni jäi leskeksi 1959 vaimonsa Ainon kuoltua vatsasyöpään. Ainon historiaa olen selvitellyt myös blogeissani, niihinkin on tarkoitukseni palata ainakin siltä osin, kun löysin äpäränä syntyneen Ainon oikean isän geenitutkimuksen kautta. Aihe oli ollut perheessä tabu eikä siitä puhuttu. Se voi olla edelleen vaikea paikka joillekin osapuolille, mitä minun on vaikea ymmärtää.

Abrahamin täyttäessä 60 vuotta 1947, kaikki hänen jälkeläisensä tulivat juhlimaan sitä Anjalaan, minä muiden mukana. Meitä lapsenlapsia oli kuvassa neljä, joista minä olin kolmanneksi nuorin, 5 kk vanha.

Isovanhempani kuuluivat perheemme lähipiiriin ja kävimme Anjalassa usein, varsinkin isäni hankittua ensimmäisen autonsa 1952 vuoden Austinin.  Abraham ja Aino kävivät ainakin 1950-luvulla usein luonamme Rengossa. Suvun väliset yhteydet olivat erityisen vilkkaita 1970-1980-luvuille saakka ja pidemmällekin. Minäkin aloitin elävöittää omia yhteyksiäni 2000-luvulla, kun olin haastatellut äitiäni.

Mummo täytti 65 vuotta. Mummo ja minä keskellä kuvaa.

 

Oleskelin lapsuudessani, oletettavasti kesinä 1955 ja 1956 tuntemattomasta syystä isovanhempieni luona. Heidän nuorimmat lapsensa Hannu, Martti ja Yrjö muuttivat noina vuosina Ruotsiin, jonne jäivätkin sitten töihin. Martti ja Yrjö olivat olleet sotien jälkeen sotalapsina Ruotsissa. Toisen evakkoon lähdön jälkeen perhe asui ainakin Karunassa. Perhe ei ottanut vastaan heille tarjottua tilaa, todennäköisesti Merimaskusta, vaan osti korvausrahoilla tilan Anjalasta, jonne olivat ennen pappani 60-vuotispäiviä asettuneet asumaan. Iso paperitehdas tarjosi lapsille työpaikat ja osa heistä perusti seudulle perheenkin. Anjalassa perheellä oli pieni talo, jokunen eläin ja vähän peltoa. Kuolemajärvellä perhe asui aivan Suomenlahden rannalla kala-apajien vieressä. Voin hyvin  kuvitella heidän tunteensä sotien jälkeen. Ehkä suuresta perheestä oli lohtua.

Mummon kanssa aivan pikkulapsena.

 

Tässä eräänä päivänä jäin taas lyhyeksi hetkeksi pohtimaan, miksi minut lähetettiin kesän kauneimpina aikoina isovanhempieni luokse. Muistaakseni äitini mainitsi joskus, että olin kova hoivaamaan nuorempia sisariani ja tarvitsin lomaa. Mieleeni tuli myös luonteeni, jota olen ajatellut. Olin ylenpalttisen herkkä lapsi, itkin jatkuvasti, ehkä itkemällä rauhoitin luonteeni herkkyyttä. Itkemään menin usein muilta piiloon. Merjan itkusta voisi perustaa vesivoimalaitoksen, sanoi isäni usein. Tunteeni purkautuivat itkuna. Kun sitten pari vuotta myöhemmin aloitin kirjoittaa päiväkirjaa, ihmettelin myöhemmin, minne jätin sieltä tunteet. Rivien välissä ne olivat olemassa ihmettelynä, mutta muuten ei. Ihmiset vain muuttuivat mielestäni joskus omituisiksi ja sitä oli vaikea ymmärtää.

Isovanhempani olivat myös tunteettomia ja jäivät minulle vieraiksi. Jos vertaan heitä ja minun suhdettani vaikkapa lapsenlapseeni Alexiin ja myös vanhempiin lapsenlapsiini, suhteissa on ollut paljon enemmän tunteita, muttei edelleenkään riittävästi. Se lienee suomalainen luonteen ominaisuus. Kuljin Anjalassa yksikseni tai sitten mummon perässä sunnuntaisin pyhäkouluun, jota hän piti paikkakunnan lapsille. En muista kertaakaan halanneeni heitä tai osoittavani muita tunteita.

Äitini kertoi aina, että hänen isänsä oli hänelle jo lapsena rakkaampi.  Mummolla ei tainnut edes olla ison lapsikatraan vuoksi aikaa helliä lapsiaan. Voi olla, että lähempänä asuvilla serkuillani oli toisenlaisia muistoja. En muista, että olisimme keskustelleet näistä asioista. Serkkuni pistivät usein enojeni tapaan kaikki asiat vitsiksi ja nauroivat niitä yhdessä.  Evakkoon lähteiden ja sotaa käyneiden ihmisten elämä oli ollut mahdottoman kovaa ja raskasta. ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” oli mummoni lempilause. Kun he joskus olivat sisaruksilleni ja minulle lapsenvahtina lyhyen aikaa ja joutuivat ehkä laittamaan meidät nukkumaan, niin riehuessamme mummo huusi: ”Menkää siitä kartanolle!” Kartano tarkoitti pihaa, tuskin ymmärsimme sanaa, koska olimme hämäläisiä. Nyt tulee mieleeni, että ehkä Ainon elämän trauma aviottomana lapsena ja salaisuuden tietävänä oli raskas paikka.

Muististani ehkä tulee jatkossa esiin vielä muuta. Minulla on tallessa äitini äidiltään saamia kirjeitä sotatoimien loppumisen jälkeen. Ne kertovat, kuinka hyvä mummo oli organisoimaan suuren perheen elämää, järjestämään yhteyksiä pula-aikana. Mummoni oli toisen evakkoon lähdön aikana vähän yli 50-vuotias ja piti perheen langat hyvin käsissään.  Hän lienee myös laatinut kaikki sotakorvaushakemukset, joita tehtiin molempien evakkotaivalten jälkeen. Niissä on paljon sellaista informaatiota, mitä en ole vielä ehtinyt käsitellä. 

Pidättelen siinä itkuani enkä ollut uskaltanut mennä katsomaan mummoa ennen hautaamista.

Kuollessaan 11.11.1959 Aino-mummoni oli 67-vuotias. Sairastuminen pidettiin meiltä lapsilta täysin salassa. Hautajaiset 15.11.1959 Anjalan Muhniemen hautausmaalla päättivät lapsuuteni, olin 12-vuotias, oppikoulussa Hämeenlinnan yhteiskoulussa toisella luokalla. Näin tilaisuudesta myöhemmin vuosikausia painajaisunia. Silloin pystyin jo kirjoittamalla purkamaan tunnekuohuja, vaikken aina sitäkään pystynyt tekemään.  Enoni kertoi, ettei mummo lopuksi pystynyt enää edes syömään mitään. Tätini, hänen tyttärensä kävivät hoitamassa häntä. Äitini viimeinen lapsi, 1959 syntynyt veljeni oli vielä niin pieni, että äidilläni tuskin oli mahdollisuutta välimatkankin takia häntä hoitamassa.

Kun nyt olen päässyt rauhoittumaan, niin huomaan, että mieleeni tulee koko ajan lisää asioita menneisyydestäni, jotka auttavat minua jatkossa tuntemaan suurempaa läheisyyttä elämäni tapahtumiin aina lapsuudesta asti.  Jossakin vaiheessa, ei kovin pitkää aikaa sitten, aloin kirjoittaa perheterapian tarpeesta, jotka auttaisivat ratkaisemaan suvun traumoja. Olen ehkä suututtanut jotkut ajatuksillani. Ymmärrän nyt, että monien on todella vaikea alkaa purkaa omia kipupisteitään. Jos tulee joku, joka muistuttaa asiasta, ihminen sulkeutuu kokonaan. Sukututkijana olen tuntenut olevani omassa suvussani eräänlainen häirikkö. Kaiken lisäksi en ole enää riittävän rohkea palatakseni sukuasioihin.  Sukututkijan persoona poikkeaa muista aivan liikaa. 

 

Tutkin tätä elokuun maailmaani

Oikeastaan minun ei ollut tarkoitus alkaa kirjoittaa uutta blogipostausta. Vasta eilen julkaisin edellisen, mutta… Sisäinen paine vain pakottaa kirjoittamaan satunnaisten ajatusten herättämiä ajatuksia. Ehkä se helpottaa tavalla tai toisella. Mitä helpottaa? Valvoin viime yönä tuntikaupalla ajatusten pyöriessä samojen, typerien asioiden sisällä. Yritin hypätä ulos. Tuollainen turhanpäiväinen juuttuminen tavallisiin tehtäviin ja tekemisiin ja niiden suunnittelu valtaavat silloin tällöin mieleni. Mietin jo, onko se korona-ajan perua vai juontaako se kauempaa. Ehkä molemmat ovat mukana vaikuttamassa. 

Sumujen silta 8.8.2009

Kun minulla on ollut terveydessäni huonompi vaihe kuten tänä vuonna, alan takertua tekemisteni suunnitteluun liian tarkasti. Enhän kuitenkaan tee myöhemmin kaikkea niin, kuin ajattelin vaan ryntään tekemään asiat sen enempää harkitsematta. Tai olenhan niitä jo harkinnut ja valmistellut.

Millainen sää on huomenna, sataako vettä, sataako lunta, onko kuuma, onko kylmä? Pitääkö käydä putsaamassa auto, onko maito loppu? Jaksanko tai enkö jaksa?  Me ihmiset ollaan omituisen kummallisia. Ehkä pyörin liikaa tällaisten asioiden kanssa, koska on päiviä, etten puhu kenenkään kanssa. En oikein osaa jatkaa keskusteluja edes satunnaisesti tapaamieni ihmisten kanssa. Useimmiten tilanteet syntyvät väärässä kohtaa, kun on menossa tai tulossa. Oikeastaan voisin asettua pihalle penkille odottamaan, että joku kulkisi ohi ajan kanssa ja alkaisi jutella. Onhan minulla tällaisia tapaamisia, mutta ne ovat kovin lyhyitä kohtaamisia naapureiden kanssa, mutta en jatka niitä, jollen tapaa uudelleen ja jatka aiempaa keskustelua.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ujompi minusta tulee. Minulla ei ole egoa, joka nostaisi päätään. Päinvastoin kerron lähes häpeillen omat juttuni enkä tahdo edes korostaa niitä ominani. 

Terapiakirjoittamiseni saa usein alkunsa jostakin lukemastani jutusta. Impulssi tuli tänään kai kirjailija Laura Honkasalon tämän viikon Annaan kirjoittamasta artikkelista ”Kaunis, kipeä kaipaus”, joka keskittyi nostalgiaan, aiheeseen, jota en kovin paljon arvosta. Se kuva voi joillekin syntyä, että olen nostalgiaan taipuvainen, jopa sitä ihannoiva, kun kirjoitan vanhoista jutuista ja tutkin niitä. Tarkoitusperäni ovat aivan muuta. Juttu oli vaikeata luettavaa. Joten se siitä! Vanhojen asioiden kaivelu ja niistä kirjoittaminen on minusta kiinnostavaa ilman nostalgiaa.

Kirjoittamiseni väliin tulee aina kaikkea muuta, niin nytkin. Kynäni terä tylsistyi ja taidan siirtyä sohvalle katsomaan jotakin sarjaa. Jatkan todennäköisesti vasta ensi viikolla, koska huomiseksi on toivottua ohjelmaa kuten myös lauantaiksi. Mutta niistä kerron myöhemmin.

Tästä kuvasta näkee, että valtava Monia Hyrylässä, lukio ja kultturitalo ei oikeastaan sijaitset puretun evakkotaloni (2014) päällä, enemmänkin parkkipaikan päällä. Vanhat koivut ovat vielä tallella.

 

19.8.2024 maanantai

Jatkan tätä jo epätoivoiseksi käynyttä tekstiäni. Takana on kivoja päiviä; perjantai ystävän kanssa retkellä lähistöllä, Keravalla ja Tuusulassa. Heti lauantaina Kuolemajärvet Sirkiät ry:n kesäretki Mustion kartanoon, aivan ihana retki. Molempien retkien kuvat ovat vielä tutkimatta, ja niistä voisin jopa jotakin kirjoittaa. Eilen olisin jo halunnut kirjoittaa, mutta en noista retkistä vaan omista sisäisistä taisteluistani. En taida päästä rauhaan näkymättömältä kiusaajaltani ennen kuin kirjoitan ne pois. Eikö olekin omituinen tai ei oikeastaan omituinen vaan minulle luonteenomainen tapa, paeta kirjoittamalla omia demonejaan?

Olen joskus aiemmin maininnut, että alkuviikko on minulle vaikea ajankohta tehdä mitään tärkeätä. Syynä on nivelreumalääkitykseni, joka tekee minusta jumittuvan ja sekavan. Ehkä olen muutenkin sellainen muina aikoina? Siksi vältän niinä aikoina vaativia tehtäviä.  Kirjoittaminen voi olla hyvä keino selvitä näistä päivistä. Joskus siivoan ja teen rutiinitöitä. Nyt ei huvita. 

Keravan kartano taustalla.  Sillä taisi olla myös toinen nimi eli Humleberg Eräs 1967 tuntemani henkilö on asunut siellä. Olimme jopa kirjeenvaihdossa.

Tänään sain vihdoin tilattua ikkunanpesun. Tarkoitukseni oli tilata vain parvekeikkunoiden pesu, koska sitä ei ole tehty vuosiin. Muut ikkunat olen aina pessyt itse, yksi kerrallaan. Tilasin kaikkien ikkunoiden pesun. Saan sen heti syyskuun alkuun. Maanantaille. Ehkä kestän sen. Sitä ennen minun pitää kyllä tehdä tilaa ikkunoiden eteen, sitä varmasti suunnittelen edellisen viikon. Kuten myös siivousta, ehkä jatkossa tilaan myös siivouksen. Kaikkeen on syynsä, nyt se on pitkään kestänyt huono olotilani. Kyllä se näkyy päällekin päin.

Tänään, ikkunapesutilausta miettiessäni ja sitten sen tehdessäni, heitin taas vanhoja papereita pois. Niitä jää aina tutkimaan, varsinkin, jos ne liittyvät omaan elämäntarinaani. Voi sentään, olen aikonut tehdä monta sellaista asiaa, mihin en ole edes päässyt. Olen ollut joskus 2000-luvun alussa todella ihanteellinen ajatuksissani, mutta kun luin niitä (sähköposteja ja kirjeitä), huomasin kyllä, että olin sama ihminen kuin nyt. Monet ajatukset ovat karanneet kauemmas, koska en ole saanut niihin tukea keneltäkään. Ymmärrän kyllä, miksi niin on käynyt. Sitten tulivat ne kauheat vuodet, joihin omat valintani olivat minut vieneet. Ja ne jatkuivat ja jatkuivat. Kestin ne hyvin, koska jaksoin ja minulle oli paljon muuta. Mutta ihminen ei veny kaikkeen.  Jos on ristiriitoja, saatan haluta selvittää ne, mutta en halua enää käsitellä niitä perin pohjin vaan aloittaa alusta.  Meistä on moneksi.

Eilen luin vähän aikaa kesän 2009 päiväkirjaa, johon olen todella seikkaperäisesti kirjannut kaiken tunnelmineen.  Kaiken kaikkiaan siitä löytyisi aihiota romaaniin ja useampaan.  Nyt ei vain ole intoa alkaa setviä sitä kauheaa ja kaunista kesää, tuskin koskaan.  Harva se päivä kirjoitin, että joku jäsenistäni on kipeytynyt. Näin jälkikäteen lukissani tulee mieleeni, miten oikein selvisin siitä kesästä. Ehkä keskittymällä välillä kivoihin asioihin, perheeseeni, luontoon ja valokuvaukseen kuten aina myöhemminkin. 

13.8.2009

 

21.8.2024 keskiviikko

Teki taas mieli kirjoittaa pieni pätkä. Tosin ajattelin aloittavani uuden tekstin, mutta huomasin, että tämähän sopii jatkoksi edellisille. Olen lähes lopettanut someen päivittämisen ja selailun. Joinakin päivinä liitän sinne vain tarinan.  Ehkä vien sen vielä pidemmälle tai sitten en. Kaikki lyhyet tekstit tuntuvat niin tyhmiltä.  

Tänä aamuna lukiessasi tabletilta Keski-Uusimaan ja Hesarin kirjasin päiväkirjaani parikin aihetta, joita voisin joskus käsitellä blogeissani. 

Viron toiseen itsenäistymiseen liittyvä artikkeli ”He saivat vapauden” oli mielenkiintoinen. Ihmisten ketju 23.8.1989 Tallinnasta Vilnaan sai alkunsa Virosta ja johti myöhemmin Baltian maiden irtautumiseen Neuvostoliitosta.  Kyseisenä päivänä täyttyi 50 vuotta Euroopan jaon vuosipäivästä, jolloin Neuvostoliitto ja natsi-Saksa olivat sopineet etupiireistään salaisella asiakirjalla. Viro sai 20.8. 1991 itsenäisyytensä takaisin. Tasavallan varsinainen itsenäisyyspäivä oli 24.2.1918.  Hesarin artikkelin oli kirjoittanut toimittaja Kaja Kunnas ja se nosti asian ja siihen vaikuttaneet ihmiset pinnalle. Ajattelin, kuinka vähän olin silloin kiinnostunut aiheesta, enemmänkin olin ymmälläni. Niin taisi koko Suomi olla. En edes myöhemmin, kun ravasin työasioissa Virossa, jopa olin siellä useita päiviä ja viikon, osannut ajatella asioita syvällisesti. Kerran olin jopa viikon Latviassa ja siellä oli paljon ihmeteltävää.

Toisesta kirjaamastani aiheesta saatan kirjoittaa myöhemmin, koska haluan tutkia sitä lisää.  Aamusta alkaen olen pähkäillyt jo tulevaa ikkunanpesua (syyskuun alussa), jonka organisointi vaatii minulta aika paljon. Se vaatii huonekalujen ja tavaroiden siirtoa.  Ryhdyin jo suunnittelemaan. Siinähän olen taitava, jos muistaa kaikki muuttoni ja niihin liittyvät järjestelyt. Pitää myös muistaa, että niihin liittyi myös paljon epätoivon hetkiä. Kun menee paremmin, ne lähes unohtuvat.

Aamulla herätessäni päätin aloittaa tähän saumaan toisen kortisonikuurin.  Ensimmäisen pidin välillä 28.5.–10.6. ja se pelasti minut silloin. Ajattelin lopettaa kahteen viikkoon, jotta minulle jäisi vielä toiseen kuuriin. Ymmärsin nyt, että minun on pakko tehdä näin, koska aamuisin herään rannekipuun ja kipeisiin jalkoihin ja joudun ottamaan Burana 600:m selvitäkseni päivästä.  Eihän se kaksi viikkoa silloinkaan aivan ongelmaton ollut, mutta silti se oli paras aika tänä kesänä.  En voinut edes kuvitella ikkunoiden pesemistä, mutta siivoamaan pystyn vielä, jos jaan sen useammalle päivälle.  Anteeksi, kun kirjoitan näistä terveysasioista blogiini, mutta onhan se elämääni ja vaikuttaa yllättävän moniin asioihin. Sen olen huomannut viime aikoina.

Stressaavia asioita on edessä, joten minun on pakko kääntää katseeni taas terveysasioihin.

8.8.2009 aamulla

 

Saman kiertokulku

Ehdin vain aloittaa uuden blogipostaukseni. Sääli, sillä nyt juuri, minun pitää kirjoittaa, kun siltä tuntuu, kun tarvitsen sitä. On omituista, että kun on paljon muuta tekemistä ja asioita, joilla on määräaika, tulee tällaisia hetkiä, kirjoittamispakko vaikkapa. Näitä hetkiä oli eilenkin aina iltamyöhään saakka. Välillä elämäni on siis omituista hillintää. Kirjoitin aamiaisen lomassa listan tekemättömistä tehtävistä. Listathan auttavat aina. Huom. olen aloittanut tämän jo 15.9.

 

On muitakin juttuja. Siirsin alkuviikosta ikkunapesun yhteydessä, suuren osan kyseisen ”romuhuoneen” lattialla olevista laatikoista olohuoneen puolelle sanoen itselleni, että asun omassa asunnossani eikä minun tarvitse välittää muista. Aina välillä käyn tavaroita läpi sekä fyysisesti että henkisesti. Onkin omituista, että henkisesti olen onnistunut jo luopumaan monista asioista, jotka eivät vielä vuosi sitten tulleet kysymykseen. Fyysinen irtautuminen niistä onkin nyt tekeillä ja se on vaikeaa, koska roskiinhan en voi kaikkea heittää. Mutta tästä ei ollut tarkoitukseni kirjoittaa…

Kirjoitan koko ajan itsestäni. Kysyn vain, miten voisin kirjoittaa muista. Muut ovat anonyymejä ja suojelun alaisia, ainakin suurimmaksi osaksi. Jos mainitsen ihmisiä nimeltä, olen joko pyytänyt luvan tai en. Hesaria lukiessani, näin tänään ensi-iltaan tulevan Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet – arvion. En lukenut sitä vielä, mutta silmiini hyppäsi lause, jossa sanottiin Kaurismäen tekevän käytännössä koko ajan samaa elokuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja suosio on aina taattu.

Edellinen kommentti meni minussa syvälle. Olin ajatellut, että menisin tänään Keravalle katsomaan ko. elokuvan, mutta en taida ehtiä. Jos Kaurismäen elokuvat ovat aina samoja, onko edes väliä, menenkö ensi-iltapäivänä katsomaan sen tai joskus muulloin. Kun en edes ehdi, tekisi kyllä hyvää mennä kuten keskiviikkoinen sirkukseen meno, joka tuli loppujen lopuksi puskista. Alex oli puhunut siitä jo aiemmin ja jopa edellisinä vuosina, mutta enhän käynyt aikanaan edes tyttäreni kanssa sirkuksessa, vaikka asuimme silloin Töölössä Mäntymäen kentän melkein vieressä, jossa sirkus kävi silloin. Alex oli sinnikäs ja alkoi puhua äidilleen, joka ei pääse sirkukseen edes nyt, mutta mummi heltyi. Se olikin elämys meille molemmille, myös minulle.

21.8.2004 Pariisi Luxembourgin puisto

 

Toisekseen saman elokuvan tekemisestä heräsi ajatus. Mitähän elokuvaa minä olisin tehnyt koko elämäni, jos olisin päässyt opiskelemaan elokuvaohjaajaksi. Tiesin sen heti. Se oli elokuva, jossa ystävykset kävelivät puiden reunustamaa kujaa pitkin ja keskustelivat elämästä, rakkaudesta ja kuolemasta. En nyt ehdi etsiä elokuvan syntykirjauksia vanhoista 1960-luvun päiväkirjoistani, mutta etsin vielä. Olisin pyörittänyt sitä kohtausta kaikissa elokuvissani. Ehkä ystävykset olisivat vaihtuneet, käytävä olisi erilainen, mutta aiheet olisivat samat. Voisin tehdä sen elokuvan nyt. Olisin valmis.

Niin tai näin.  Edellinen pätee elokuvan lisäksi myös kaikkeen muuhun pienen ihmisen elämässä. Useimmat meistä pyörittävät koko elämänsä samoja aiheita, sama nauha on koko ajan menossa päivästä toiseen. Ei ole mitenkään uutta, että ajattelen sitä juuri nyt, kun elämä maistuu paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Kun korona tuntuu jääneen kauaksi. Niin pahaa se teki myös meille vanhoille ihmisille. Tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa.

Sirkus Finlandia Tuusulassa

 

Jatkan kirjoitusta seuraavan viikon maanantaina, kun aloitin tämän tekstin perjantaina. Ajattelin heti herättyäni, että kirjoitan blogipostaukseni loppuun. Eihän se mene niin. Levottomuus pyörii vielä minussa johtuen kaikesta tohinasta, mitä on ollut viime aikoina.

Eilen oli jälleen edessä pitkä autolla ajo, kun lähdimme Marjan kanssa Sirkiän sukujuhlaan Lietoon Ilmarisen matkailutilalle, jossa vietimme edellisen kerran vastaavaa tapahtumaa viisi vuotta sitten. Juhlan aiheena oli taas sukuseuran täyttämät vuodet. Tänä syksynä sukuseuramme Kuolemajärven Sirkiät täytti 15 vuotta. Paikalle kertyi suunnilleen saman verran väkeä kuin 2018. Minä pyörin väkkäränä ympäriinsä, kun hoitelin koneasioita läppärillä. Olin unohtanut etsiä yhteislauluna laulettavien laulujen sanat, jouduin ne sitten googlaamaan ja kopioimaan näytettäväksi. Pääni on niin täynnä ja olen ollut innostuksen lisäksi rasittunut tekemisteni määrästä eikä se määrä johdu harrastuksistani, näistä sukujutuista ja vastaavasta vaan kotitöistä.

 

Edellisenä sunnuntaina oli vastaavanlainen meno Raisioon Kuolemajärvijuhlille ja siellä myös vauhti päällä.  Nyt oli ennustettu huonoa säätä, mutta se tarkentui sitten tietoon, että vesisade ryntää Suomen läpi lännestä itään aamupäivällä. Niin sitten kävikin, osan matkaa ajoimme kovassa vesisateessa ja sitten aurinko paistoi loppupäivän. Näin saatoin sitten ottaa ryhmäkuvat iltapäivällä ulkona pihalla kuten otimme myös edellisellä kerralla viisi vuotta sitten.

Seivästön Tammikossa asuneiden lähisukuni jälkeläisiä oli paikalla runsaasti, vaikka omia serkkujani ei ollut ketään. Pikkuserkkuja oli sentään useampia ja runsas joukko siitä eteenpäin nuorempaa joukkoa. Sukuseuran jatkuvuus on taattu, kun hallituksessakin on useita nuoria naisia. Tajusin nyt vasta, että olen enää hallituksen melkein ainoa sukuseuran perustajajäsen. Nuorempien haarojen serkut tapailevat useimmin, minun haarani yhteydet jäivät pariin tapaamiseen. Muistin, että kun sukuseuraa perustettiin 2008 mukanani tilaisuudessa olivat myös tyttäreni ja hänen tyttärensä. Muutama serkuistani on ollut aikanaan lyhyen aikaa sukuseuran hallituksessa. 

Joukko alkaa valmistautua ryhmäkuvaan. Kissa pyöri ympärillä. Olisin oikeastaan halunnut ottaa sen kuvaan syliini, mutta... En myöskään huomannut tuota lipputangon varjoa, joka häiritsee joissakin kuvissa ja on niissä muutakin, mikä häiritsee minua... Vaikka tilanne menikin tosi hyvin.

Mukana oli myös sukuseuran vanhin, kolmas serkkuni Eila Ortane, josta ja hänen vuotta vanhemmasta sisarestaan Toini Ylitalosta (k. 2021) olen kirjoittanut myös näihin blogeihini silloin tällöin.  Eila houkutteli meidät poikkeamaan kotonaan Turussa, jonne olikin tosi lyhyt matka. Viime kesänä oli tarkoituksemme käydä hänen luonaan, mutta käynti peruuntui erilaisista syistä.  Eila on tallentanut uskomattoman ahkerasti tietoja ja kuvia perheensä elämäntaipaleesta ja matkoista entiselle kotipaikalle Kuolemajärven Karjalaisten kylässä. On aina ilo nähdä hänet.

Palaan tähän aamuun. Aamupalan jälkeen minuun iski taas into alkaa jatkaa hävitysoperaatiota. Tein pari ilmoitusta alueen roskalavalle ja toinen menikin heti, toinen tuskin menee ollenkaan. Joka tapauksessa pakkasin ne valmiiksi noutoa varten. Seuraavaksi ryntäsin vaatekaapeille ja tein muutaman pussin vietäväksi Uffen keräykseen ja ison kasan toimitettavaksi roskiin. Kaikki olivat lähinnä päällysvaatteita, kenkiä tms. Ja tosi vanhaa, käytettyä ja kulunutta kamaa kuten suurin osa vielä nykyäänkin käyttämistäni vaatteista. Suunnittelen koko ajan muuta vastaavaa toimintaa.  Kierrätyskeskuksessa on tarkoitus käydä ja kokeilla vaikka viemällä sinne kasan kirjoja.

Täältäkin löytyy hävitettävää. Ja siivottavaa.

Edelliseen viitaten, olen mielessäni koko ajan kehitellyt henkistä luopumista, mihin viittasin jo alussa. Kysymyksessä ei ole mikään kuolinsiivous vaan mielessä käymäni muu prosessi. Siksi jätänkin täällä kotonani kaiken olemaan levällään enkä siivoa mitään pois tieltä, jos joku sattuisi tulemaan. Mieli kypsyy vähitellen seuraaviin vaiheisiin.

Lupasin lähettää myös ison kasan kortteja eräälle tutulleni. Ja muutakin on mielessä. Asia kerrallaan.  Nyt kirjoitukseni saa jäädä tällä kertaa. Hyvää syksyn jatkoa kaikille ahkerille ihmisille ja muillekin!

Kyllä minun pitää kai hankkia uusi kamera... Tuota vanhaa järjestelmäkameraa en muuten enää käytä. Otin pokkarilla tämän selfien.