Aamuvarhain ojennan käteni historiaan...

En saanut enää unta. Oli pakko päästä kirjoittamaan. Parikin teemaa alkoi pyöriä päässäni. Se nyt ei ole mitenkään ihmeellistä, niitä teemoja ja inspiraatioita pyörii siellä koko ajan, mutta ei vain ole aikaa eikä tilaa lähteä niitä toteuttamaan juuri sillä hetkellä, kun ne putkahtavat esiin. Usein ne tulevat liikkeellä ollessani, kun on välttämätöntä keskittyä juuri siihen asiaan, mitä on tekemässä vaikkapa autolla ajamiseen. Aamuyön hiljaisuudessa, kun on jo tarpeeksi nukkunut yöunia, on helppo nousta, keittää kuppi teetä ja istahtaa kirjoittamaan. Tuntuu kivalta ja kodikkaalta.

Siukolan aitan vanhin osa on vuodelta 1802.

Olin edellisenä päivänä tutkinut Rengon pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoja digitaaliarkiston sivuilta.  Aivan sattumalta osuin kirjaan, jonka otsikkona oli ”Rengon Seurakunnan Protokolla Kirja alkain vuodesta 1859”. Hienoa lukea suomenkielistä tekstiä. Tosin joku kirjureista oli kirjoittanut jonkun pöytäkirjan ruotsiksi, mutta pääosin nuo vuoteen 1891 asti ulottuvat pöytäkirjat olivat suomen kielellä kirjoitettuja.  Rengon historiasta (Gummerus, Jyväskylä 1993) on mahdollista tarkistaa joitakin henkilötietoja. Löydän pöytäkirjasta paristakin kohdasta isoisäni isoisän Henrik Siukolan nimen. Koska nimi on kirjoitettu pöytäkirjaan tuolla tavalla ja aiemmin Henrik Johan Siukola, jonka nimen hän on sitten omalla puumerkillään H vahvistanut, oletan, että hän on käyttänyt tuota nimeä. Aiemmin olen kirjannut hänet nimellä Heikki Juho. Alun perin hänen sukunimensä oli Nålberg ja naidessaan Siukolan talon tyttären Leena Maijan (myöhemmin mainittu nimellä Helena Maria) nimi muuttui Siukolaksi.

Unohtunut hauta Rengon vanhalla hautausmaalla

Henrik Johan oli syntynyt Rengossa pitäjänräätäli David Gabriel Nålbergin ja Ahoisten Nikkilän talon tyttären Hedvig Kustaantytär Nikkilän vanhimpana poikana 30.10.1823, siis lähes 200 vuotta sitten, kun katsomme asiaa tästä päivästä. Kaivoin Henrik Johanin kastemerkinnän esiin. Se löytyy Rengon seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelosta 1798-1824. Henric Johan Nälberg kastettiin heti seuraavana päivänä 31.10.1823. Kummeina olivat Hedvigin pari vuotta vanhempi isoveli Erik Kustaanpoika ja tämän vaimo Eeva Kustaantytär Ahoisista ja Ahoisten Anttilan talosta oleva Kustaa Antinpoika.

Tietenkin tarkistan vielä näiden muiden taustoja. Henrik Johanin äidin Hedvigin veljen Erik Kustaanpoika Nikkilän vaimo  Eeva Liisa Kustaantytär on lähtöisin Rengon Kuittilan Vahteristosta (mylly), jossa hän on syntynyt 1797. Hänen isänsä mylläri Kustaa Sigfridinpoika on syntynyt Rengon Muurilan Uotilassa, mutta nainut sitten Kuittilan myllärin tyttären  Liisa Sigfridintyttären. Kuollessaan 1834 Kustaa Sigfridinpoika  on Nevilän mylläri. Tyttären mies Nikkilän Erik Kustaanpoika siirtyy sittemmin Nevilään ja hänen nimensä onkin sitten Nikkilä-Sipilä. Löydän heidät Oinaalan Sipilän talosta, jonne perhe on siirtynyt Nikkilästä joskus 1830-luvulla.

Sillan yli ja vasemmalle. Sitten olemmekin pian Ahoisten Nikkilässä.

Miksi Sipilään? Pitää tutkia vähän lisää enkä kuitenkaan voi heti saada selville sitä perimmäistä syytä. Joka tapauksessa Erik Kustaanpoika Nikkilän isän velipuoli kuudennusmies Antti Juho Yrjönpoika Nikkilä on siirtynyt aiemmin Oinaalan Sipilän taloon mentyään naimisiin Sipilän talon tyttären Juliaana Jaakontyttären kanssa. Antti Juho Yrjönpoika kuolee vähän ennen joulua 1833 hermokuumeeseen alle 55 vuotiaana. Hänellä ja Julianalla on useita lapsia, joita en nyt seuraa sen tarkemmin. Jonkinlainen järjestely lienee kyseessä, koska nuorempaa sukupolvea oleva Erik Kustaanpoika on tuolloin 1830-luvun alussa  vielä Nikkilän isäntänä.  Vanha isäntä 1774 syntynyt Kustaa Yrjönpoika Nikkilä,  Antti Juho Yrjönpojan velipuoli, elelee tuolloin  vielä Nikkilän talossa toisen vaimonsa Helena Paulintyttären kanssa.

Siukolan pihalla kesällä 1981. Oli kyllä täysin sattuma, että nimesin poikani Henri Johaniksi....

Huomaan kuitenkin, että hänen poikansa Kustaa Antinpoika Nikkilä, joka on syntynyt 10.4.1812 siirtyy nyt Ahoisten Nikkilään isännäksi.Tämä 1812 syntynyt Kustaa Antinpoika oli isänpuoleisen isoäitini Lempi Maria Nikkilän isoisä. Järjestely saattaa liittyä siihen, että vanha Nikkilän emäntä Hedvig Erkintytär, joka on syntynyt 1749 Janakkalassa on kuollut toukokuussa 1827. Hänellä oli ainakin kaksi poikaa kahdesta eri avioliitosta. Vanhempi heistä oli edellä mainittu Nikkilän vanha isäntä Kustaa Yrjönpoika Nikkilä, jonka poika on juuri tuo Sipilään siirtynyt Erik Kustaanpoika.

Nuorempi toisen avioliiton poika on 1779 syntynyt ja Sipilässä 1833 kuollut Antti Juho Yrjönpoika Nikkilä. 

Aiemmin mainitsin Henrik Johan Nålberg-Siukolan olevan isoisäni Kalle Kustaa Siukolan isoisä. Henrikin isän Davidin puoliso oli toisen Nikkilän suvun veljen Kustaa Yrjönpoika Nikkilän tytär Hedvig oli siis Kalle Kustaan isoisän äiti.  Auttaa varmaan, jos piirrän tästä kiemurasta pienen kartan! On huomattavan vaikea sukkuloida näiden samanlaisten etunimien viidakossa, olen itsekin täysin solmussa. Kirjoitan näitä yrittäessäni oppia jotakin. Virheitä voi aina jäädä tekstiin.

Molemmat Janakkalasta lähtöisin olevan Hedvig Erkintyttären pojat ovat siis esi-isiäni.

Kirjoittajan kommentti 3.11.2019: Tuohon edellä olevaan polveutumiskuvaan voisi vielä lisätä, että Hedvig Erkintytär (Härkälän) äiti oli Anna Christerintytär Orenia (1713  - 1763), josta olen kirjoittanut myöhemmin. Tätä kirjoittaessani en ollut sitä vielä tutkinut.

Palaan vielä hetkeksi pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoihin.  Pitäjänräätäli David Gabrielinpoika Nålbergin toinen poika, Henrik Johan Siukolan veli, Vanajan kirkonvartija eli suntio Wilhelm Nålberg esiintyy myös pöytäkirjoissa. Hänet valittiin työnjohtajaksi, kun Rengon kirkon katto piti uudelleen paanuttaa 1860-luvun puolivälissä.  Olen kirjoittanut Henrikin veljeksistä enemmän blogissani 5.12.2013, joten en tässä palaa heidän tarkempaan sukuhistoriaansa.

Sattumalta tästä samaisesta kokouksissa päätetystä kirkonpaanutuksesta kerrotaan myös Rengon historiassa (s. 410). Paanutuksesta  päätettiin seuraavaa Rengon kappelin kirkossa 24 toukokuuta 1863 pidetyssä kokouksessa, josta oli tavan mukaan kuulutettu jo kaksi viikkoa aiemmin.

”Kun allekirjoitetulle esimiehelle on ilmoitettu, että tämän seurakunnan kirkon vesikatto, joka paanuista on tehty vuonna 1783 ja on niin riutunut, että uusi katto välttämättömästi on tarpeellinen, niin kuulutettiin täksi päiväksi tämä kokous, jolla asiaa tutkittua päätettiin mainittu vesikatto uudestaan tehtäväksi paanuista niin kuin ennenkin, jotka paanut välttämättömästi pitää tehtämän honkapuun sydämestä eikä pinnoista ja pitää tehtämän valmiiksi ensi talvena kuivumaan yhdeksi vuodeksi ja katto valmistetaan vasta keväällä vuonna 1865. Kysyttiin myös, jos paanut toimitetaan ja rahan maksut suoritetaan vanhan eli uuden manttaalin jälkeen, ja kuin usevat tilan haltiat tahtoivat kaiken tämän vanhan eli kirkkomantalin tästä työstä myös perustukseksi. Myös suostuttiin ja päätettiin työ tehtäväksi  henki- eli miesluvun jälkeen talollisilta, torppareilta, käsityöläisiltä ja ittellismiehiltä, sen jälkeen kun kullakin perhekunnalla on miehiä, 15 vuoden iästä 63 vuoden ikään asti. Wiimeiseksi valittiin rakennuskomitea, jonka jäseniksi tilan haltiat maanviljelijä Johan Vilhelm Lindfors Wehmaisista, tilan haltiat Gustaf Gustaanpoika Ali-Penttilä Nevilästä, herastuomari Gustaf Mikkelinpoika Iso Pietilä ja kirkkoväärtti Gustaf Torenius Oukkonen Muurilasta, joidenka välttämätön velvollisuus tulee olemaan, että kohtuullista palkintoa vastaan murhetta pitäävät on mainitun työn toimituksesta ja kaikista siihen kuuluvista asioista.”

Pöytäkirjan loppuun on kirjattu vielä valitusohjeet ja allekirjoittaja on Vanajan kirkkoherra B. W. Wegelius. Toukokuun 31 päivänä pöytäkirjan todistivat seurakunnan puolesta W. Andersson, v. kirkkoherra, Gustaf Torenius, kirkkoväärti, David Eliaanpoika Rekola Uudestakylästä ja Mikkeli Juhonpoika Ylitalo Lietsankoukusta. Kaksi viimeksi mainittua käyttivät puumerkkiä nimikirjoituksena.

Valituksia tuli muutamalta seurakuntalaiselta koskien maksua vanhan manttaalin mukaan. Joka tapauksessa päätös paanutuksesta saatiin vahvistettua. Wilhelm Nålbergin valintaa koskeva päytäkirja on päivätty väärin päivälle 25.9.1865 ja se on siksi liitetty pöytäkirjannidontaan väärään paikkaan. Oikea päiväys on 25.9.1863.

Pöytäkirjat ovat täynnä yksityiskohtia, joita haluaisin lähteä tutkimaan. Kuka on Johan Vilhelm Lindfors Vehmaisten kylästä?  Hän löytyy Junnilan talosta ja olen taas sen ongelman edessä, että olisi aika perehtyä kylän maanomistusoloihin.  Junnilan talo nimittäin häviää kylästä myöhemmin. Johan Wilhelm on syntynyt 1810 Pyhäjärvellä ja hänet mainitaan myös kyläntarkastusmiehenä ja kirjanpitäjänä. Hän on ilmaantunut kylään 1830-luvun lopulla, koska löydän hänet perheineen Rengon rippikirjasta 1837 – 1840 sivulta 69. Mukana on tullut myös nuorempi veli Karl Gustaf Lindfors s. 1813. Talossa on myös yksi renki ja kaksi piikaa.

Kun Johan Vilhelm Lindfors ja vaimo kuolevat 1860-luvun loppupuolella, näen sen ajan rippikirjan sivuilta perheen jäsenten siirtoja muualle, mutta en lähde nyt niitä sen enempää seuraamaan. Olen jo muutenkin taas edennyt harhapoluille. Huomaan vain, kuinka syntymäkyläni historia koko ajan kalvaa minua. Olisikohan joku muu sitä jo tutkinut? Joskus tulevaisuudessa opittuani ja tutkittuani lisää, on näistäkin harhapoluista ehkä hyötyä.

lliä Rengon kirkon vieressä.

Tarkistan asioita yleensä useasta lähteestä, vertailen eri vuosia. Onneksi olen myös vuosien mittaan hankkinut paljon aiheeseen liittyvää paikallishistoriallista kirjallisuutta. Monet termit ovat sen verran vieraita, mutta niihin löytää juuri kirjallisuudesta apua. Nyt olen siis Rengon rippikirjojen ja pitäjänkokouksten pöytäkirjojen  lisäksi käyttänyt lähteenä Rengon ja Vanajan historiaa Tosin Internet toimii nykyään myös suurena apuna. Loppujen lopuksi tieto lisää tuskaani.

Käräjämäellä 1960-luvulla.

Enpä voi muuta sanoa kuin, että aina auttaa kun paneutuu hetkeksi tai pidemmäksi entisajan ihmisten asioihin häivyttääkseen tämän hetken tai aamuvarhaisen mieleen nostattamista oman elämän pohdinnoista.. Kiitos teille omat esivanhempani vuosisatojen takaa!. 

Sunnuntaista perjantaihin helmikuussa 1935

Sukututkimuksen pyörteisiin joutuu aivan mahdottoman pienestäkin virikkeestä.  Tutkin taas hetken omien sukujeni historiaa ja päivitin joitakin tietoja SukuJutut-ohjelmaan.  On niin, että kaipaamme aina jotakin pientä lisätietoa menneistä ajoista, jotta pystymme menemään ja eläytymään paljon ennen meitä eläneiden esivanhempiemme elämään. Kun sitten löytää jotakin, innostus vain lisääntyy. On valitettavaa, että useimmiten vain merkinnät julkisiin rekistereihin tuovat jotakin esille.  Olen joskus aiemmin kirjoittanut (todennäköisesti se jäi vanhan blogin puolelle) onnettomasta aikakaudesta  1800-luvun alkupuolella hämäläisen kotitaloni historiassa. Onnettomaksi  ajan tekee se, että rippikirjat ja kaikki merkinnät viittaavat ikäviin asioihin.  Tulen jatkossa palaamaan aiheeseen tuodakseni lisää löytämiäni asioita päivänvaloon ja tulkitakseni niiden kautta myöhempiä tapahtumia.  Nyt jätän löytämäni asian hautumaan.  Sen sijaan hyppään 100 vuotta myöhempään aikaan samaan taloon eteläisessä Hämeessa.

Tuolla taustalla kulkee Leveemäki, harju, jossa mekin, sisareni ja minä kävimme hiihtämässä.

 Elämme helmikuuta armon vuonna 1935.

Olen tallentanut isäni nuorena pitämän päiväkirjan,  jota hän on 16-17-vuotiaana pitänyt algebran ja geometrian vihossaan:

” Tämä päiväkirjani, Sinä päiväkirjani, tulet olemaan hauskuuteni silloin kun olen toimetonna, t.s. kun ulkona on sellainen ilma, johon ei viitsi mennä ”puskemaan” tai muuten on hiljaista n.s. ”hiljaisia hetkiä”. Silloin otan Sinut eteeni ja vuodatan kynästäni lehdillesi sinisiä kyyneleitä, ilon tai surun kyyneleitä. Toivon kuitenkin, että kyyneleet ovat iloisia, jotta tippuvat aivan itsestään….

Tulen sitten vanhemmaksi. Lähden joskus kesällä retkelle, mutta Sinut ensimmäisenä otan mukaani. Kun ilta sitten hiipii mailleen, sytytän räiskyvän nuotion ja istuudun sen viereen pehmeälle karhunsammalmättäälle kädessäni sinä, päiväkirjani ja luen  - kunnes Nukkumatti kutsuu vilpoiseen majaan nukkumaan ja – uneksimaan.”

Päiväkirja alkaa sunnuntaina helmikuun 24 päivänä kotona. Hän on saapunut jollakin kulkuneuvolla (juna tai junan kuva Lopen pässi?) tunnissa Launosiin, jossa Jaakko- veli oli häntä hevosen kanssa vastassa .  Jaakko oli isääni 4 vuotta nuorempi eli tuolloin 13 vuoden iässä.  Jaakko kyseli heti kaikenlaista, puhua pulputti niin paljon kaikenlaista ennen kuin pojat pääsivät istumaan rekeen. Launosista oli kotikylään Vehmaisiin matkaa noin 15 kilometriä, tuttu reitti. Isäni kertoo reitin olevan useimmiten hauska, varsinkin iltaisin, kun kuu loistaa ja on pieni pakkanen, joka saa  reen jalakset kirskumaan hangessa. Tällä kertaa satoi vettä ja räntää kaatamalla. Pojat eivät siihen kiinnittäneet sen enempää huomiota vaan sen sijaan puhuivat kotikuulumisista ja arvostelivat tuttuja maisemia .  Vällyjen päälle kerääntyi laaksokohtiin isoja lätäköitä, ne olivat kuin pieniä metsälampia, jotka arasti kurkistelivat harjujen keskeltä. Pian oltiin tutussa  (minullekin) paikassa, josta koti jo näkyi peltojen takaa. Isäni rinnassa sykähti iloisesti.

Kommentti 13.5.2020 osuin Lopen Launosissa sijaitsevan kartanon (tai useiden alueen kartanoiden) joulupolkuesitteeseen vuodelta 2018. Sieltä selvisi aikoinaan pohtimani asia. Edellisen kappaleen alussa isä tuli jollakin kulkuneuvolla Launosiin. Ihmettelin asiaa, sillä tietääkseni sinne ei kulje rataa. Mutta kapearaiteinen junarata Riihimäeltä Lopelle on rakennettu jo 1907.  Asema Launosiin rakennettiin 1912 ja se on edelleen olemassa (Launosten koulun takana), mutta nyt yksityiskäytössä. Aluksi radan valmistuttua hevoset vetivät vaunuja, mutta 1911 rata muutettiin höyryveturivetoiseksi. Asemalaituri on edelleen pihalla. Sinne johtaa myös Kartanontieltä Ratatie-niminen tie. Liikennöinti radalla päättyi 1952 ja raiteet purettiin seuraavana vuonna. Kaiken lisäksi löysin Wikipedia-artikkelin, jonka pääset lukemaan täältä.

Äiti oli odottanut kotona ja keittänyt kahvin valmiiksi, jotta pojat pian lämpenisivät. Oli oudon hiljaista vain iso vanhanaikainen punttikello hakkasi kesäiseen tapaansa. Isäni käytti sanaa kesäinen, koska kellon ääni toi aina hänen mieleensä kesän. Koska ulkona oli huono ilma, isäni istui sisällä lukien ja miettien, mitähän hänen koulukaupungissaan Riihimäellä tapahtuu.

Päivä kallistui hiljalleen kohti iltaa. Luontokin rauhoittui, vesisade muuttui lumisateeksi, joka peitti maan. Tuuli mumisi hiljaa ikkunan alla omena- ja pihlajapuissa. Oli aika mennä nukkumaan ja odottamaan uutta pian valkenevaa päivää.

Seuraavan päivän aamulla isäni heräsi jo puoli viiden aikaan ja kulki pihan poikki sakeassa lumipyryssä laittamaan valkean höyrykoneen tulipesään. Märät puut eivät tahtoneet syttyä ja hän joutui tekemään puoli tuntia työtä sytyttämisen kanssa kunnes lopulta valkea alkoi roihuta.  Seitsemältä he pääsivät puimaan. Hän kutsui päivää ”rosmapäiväksi”, mikä on aivan vieras sanonta minulle. Mitähän he puivat?

Nälkä oli kauhea ja paheni vain iltaa kohden. Illalla pojat pääsivät myös poikkeuksellisesti saunaan, koska olivat olleet koko päivän pölyn keskellä.  Työtä tekemässä oli useampia poikia, mutta hän ei mainitse näiden nimiä kertoessaan saunomisesta ja kovasta löylyn heittämisestä.

Kuvia kouluajan valokuva-albumisssa. Riihimäki.

Tiistaina helmikuun 26 päivänä hän heräsi räystäiltä tippuvan veden lotinaan. Uutta lunta ei ollut satanut  paljoakaan  entisen päälle. Myöhemmin päivällä isä lähti hiihtämään.  Samalla hän aukoi puhelinlankoja suksisauvoilla. Yhdessä paikassa hän sai tehdä työtä melkein puoli päivää ? aukaistessaan lankoja, jotka sekaantuivat selvittyään uudelleen. Sen jälkeen hän hiihteli pitkin Leveemäen harjuja puolisääreen upottavassa suojalumessa ja palasi kotiin märkänä kuin uitettu kissa. ”Uunin edessä sitten tulin melkein ruutikuivaksi (silloin kun se ruuti nimittäin on kuivaa tietenkin)”.

Olin jo päätellyt, että vietetään hiihtoloman aikaa. Keskiviikkona hän toivoo, että hiihtoloma olisi voinut olla viikkoa aiemmin, jolloin kelit olivat hiihdon kannalta paremmat. Muuta tekemistä riittää. Nyt hän ajaa halkoja metsästä kotiin. Tosin siinäkin kastui, mutta homma oli kuitenkin hauskaa.  Hän kirjoittaa vähän enemmänkin siitä, kuinka nauttii luonnon ilmiöiden kuten ukkosenilman seuraamisesta.  On täysin Jumalan käsissä, lyökö salama tai ei. Iltasella taloon poikkesi joku kulkumies töitä kyselemään ja ennusti vanhojen ihmisten tapaan ”kyllä sitä vielä tulee kovat pakkaset, kun ajat ennen Maarian sulassa on.” Myöhemmin isä on merkinnyt punakynällä, että ennustus toteutui.

Torstaina 28.2.1935 vietettiin Kalevalan 100-vuotis muistopäivää. Vehmaisten kylän kaikkien talojen saloissa liehui Suomen lippu. Talossa lopetettiin työt puolenpäivän aikaan isäni toivomuksesta. Se ei koskenut muita taloja, mutta koulusivistystä saanut isäni oli sitä mieltä, että pyhänä ei työtä tehdä. Hän alkoi myös selittää Kalevalan päivän merkitystä muille.

Kylän poikia. Tuttu erikoinen mänty taustalla.

Koska sää oli kylmennyt isäni teki yksin siinä välissä ”pienen” noin 12 kilometrin hiihtolenkin. Lenkki sanan hän korjannut myöhemmin punaisella sanaksi ”kierros”. Kun kylän muut pojat, pääsivät puolilta päivin koulusta (Kaloisten koulu) pidettiin vielä hiihtokilpailut, jossa jaettiin palkinnoksi tikkukaramellejä.

Puoli 3:n aikaan alkoivat Seurahuoneella eli Suojeluskunnan talolla Kalevalanpäivän juhlat.  Ohjelmassa oli Kalevalan runoja, esitelmä aiheesta ja Elias Lönnrotista, soittoa ja yhteislaulua. Suojeluskunnan soittokunta oli soittamassa. Kanteleen soittoakin saatiin kuulla. Sitten esitettiin näytelmä ”Taistelu valosta.” Sivuun hän on kirjoittanut myöhemmin punaisella ”Kenen kirjoittama”. Juhla päättyi yhteisesti laulettuun Maamme-lauluun.

Perjantaina maaliskuun 1 päivänä isäni tekee kunnon hiihtoretken Leveemäen harjulle. Hikeen hiihdettyään  hän jää sitten harjun Paloniityn järven viereiselle, harjun itäreunalle, otolliselle paikalle ihailemaan maisemia.   Etelässä näkyy peltojen keskellä Kukkolan kylä, joka kylläkin kuuluu Vehmaisten kylään, vanhanaikaisine pyöreähirsitaloineen. Luoteessa nousee metsän takaa valkeita patsaita kuultavaan ilmaan. Ne ovat Ahoisten kylän savut. Välillä levittäytyy järvi aavan suon ja kallioisen harjun välissä . Suon laidasta pistää pienuuttaan arkaillen Koivuniemi järveen. Järven takaa näkyy useita pieniä latorähjiä, jotka näyttävät sellaisilta, että tuulenpuuska voisi ne kaataa. Linnun piipitys herättää pojan unelmistaan.

Olisikohan se näköalapaikka tässä? 

”Olenkohan minä hiukan ”höpsö”, kun ajattelen kuin tytöt.” Uskomaton lause kaiken keskellä. Mutta hän sanoo sen unohtavansa kun taas joskus jonkun vaaran laella kuuntelee metsän hiljaista kuiskutusta ja hiljaisuuden ääntä avaruudesta.

Sitten aivan odottamatta, kyyneleet melkein tippuvat jo silmistäni pian seuraavan tekstin myötä. Niin paljon tunnistan omaa ajattelua. ”Kiivetessäni ylös äskeistä järviharjua, tulee taas mieleeni sama maisema ja myös se, että joku esi-isämme katseli vaaralta järveä ja ajatteli: Varmaan hyvä lahnajärvi?  Niinhän se onkin.”

Hän tulee järvelle ja huomaa, kuinka hieno jää siellä on ja hakeekin kotoa luistimet ja palaa sinne takaisin.

Päiväkirja jatkuu vielä muutaman sivun ja aion kirjoittaa niistä sivuista uuden tekstin. Asiaa alkaa kertyä niin paljon ja omat ajatukseni alkavat kietoutua noiden pian 80 vuoden takaisten tapahtumien kanssa  Muistan hyvin, kuinka isäni yritti kannustaa minua kirjoittamaan. En koskaan unohda niitä ”huhtikuun sateita”, sillä en mitenkään silloin osannut yhdistää sateita huhtikuuhun.  Isäni pyynnöstä kirjoitin sitten siitäkin aiheesta. Hän on ollut tuolloin iältään siinä 40 ja 50 vuoden välissä. Siinä vaiheessa ihmisillä usein herää kiinnostus menneisiin sukupolviin ja ehkä myös omaan historiaan.

Siellä peltojen takana se koti oli

On omituista löytää oma itsensä nuoren isänsä päiväkirjasta, kun omaan syntymään on vielä yli vuosikymmen aikaa.  Hän ja hänen monet ystävänsä joutuivat sittemmin sotaan, monen unelmat ja luovuus haavoittuivat, vaikka pitkistä sodan vuosista selvittiinkin. Siitä me ammennamme nyt hippusia omaan luovuuteemme ja kertomuksiimme.  Olen sanaton kaiken sen materiaalin keskellä, johon olen kääriytynyt. Tämä on sitä intertekstuaalisuutta parhaimmassa muodossaan,  siinä, miten minä sen ymmärrän.

Jokaisen tässä tekstissä olevan asian ympärille voisin kietoa oman tarinani samoista aiheista niiden muistojen kanssa. Oma tarinani tuo mukaan vielä suuren joukon aikalaisiani, oman perheeni, sisarukseni, lapseni, ystäviäni. Tästä kaikesta voisi jo seota, mutta onpa hyvä syy. 

Vähän tulevaisuuteen. Isä vasemmalla unkarilaisten kanssa partiolaisten Jamboree-leirillä Hollannissa 1937.

Hirviä, katovuosia ja omituisia taiteilijoita

On harvinaisen mukava lueskella välillä vanhoja blogeja, niitä hävinneitä. Aika moni kirjoitus tulee jatkossakin saamaan uuden elämän täällä, koska aiheet sinänsä eivät vanhene. Kun nyt Ukrainan asiat ovat olleet pinnalla ja siinä yhteydessä myös Venäjän presidentti Vladimir Putin on ollut uutisten otsikoissa ties mistä syystä milloinkin, niin siirrän tänne vanhan kirjoitukseni viiden vuoden takaa. Siinä mainitsen, kuinka hän Venäjän silloisena pääministerinä kunnostautui taitelijana. Tosin kirjoitan muistakin aiheista, mutta melkein samoista kuin tänä päivänä. Olin edellisen vuoden kesällä jäänyt eläkkeelle, mutta olin koko syksyn jatkannut töitä vähän eri näkökulmasta mutta vanhaa hyödyntäen entisellä työpaikallani. Olisin mielelläni jatkanut vielä, mutta olimme silloin vajonneet finanssikriisiin ja kaikki suuret suunnitelmat jatkosta eläkkeellä ollessa jäädytettiin. Eipä tilanne ole siitä muuttunut vaan vajoaminen syvemmälle on siitä lähtien ollut tosipäivää.

Niin tuttua kotipeltojen maisemaa Rengon Vehmaisten Pykälämäeltä katsottuna isäni kuvaamana  todennäköisesti 1960-luvun alkupuolella. Kuvan keskellä kaukana tien varressa näkyy vielä pystyssä vanha sähkömuuntajarakennus ja sen lähistöllä toisella puolella tietä Tanhuanpään lato.

18.1.2009  kirjoitin blogiini seuraavasti otsikolla ”Eräänä tammikuun sunnuntaina”:

”Keskipäivällä satoi hiljalleen lunta. Aikaisemmin aamulla sää oli mitä parhain lähteä sauvojen kanssa aamulenkille. Oli vielä hiukan hämärää, pakkasta pari astetta, ei liukasta, paluumatkalla oli hiukan vastatuulta. Sunnuntai-aamuisin niinkin myöhään kello 8 – 9:n välillä tulee hyvin harvoin ketään vastaan. Voi hetken tuntea olevansa maailman ainoa ihminen. Arkipäivisin pitää lähteä jo huomattavan aikaisin, jos haluaa nauttia samasta rauhasta. Kun vain aina malttaisin lähteä kesken muiden touhujen. Myöhemmin päivällä minulla on aina pakkomielle kuljettaa kameraa mukanani, joten sauvat ovat vain tiellä.

Meidän hevosia. Vähän vanhempi kuva isäni kokoelmista.

Lehtien lukeminen kuuluu tärkeänä osana aamutoimiini, on aina kuulunut. Nyt vain niihin on enemmän aikaa. Kun eilen kävin läpi vuoden 2007 lehtileikkeitä, niin huomasin, että olin joskus vain repinyt kokonaisia sivuja myöhemmin luettavaksi. Nyt leikkelen mielenkiintoiset lukemani jutut irti huolellisesti ja merkitsen niihin päivämäärät. Käyn lukemassa lehtiä myös netissä, mutta se ei ole vielä sama juttu. Lehtien nettiversioissa ei mielestäni ole myöskään tarpeeksi annettu arvoa valokuville ja kuville yleensä. Kokeilin pari viikkoa Helsingin Sanomien digilehteä lähinnä syystä, että siihen liittyi mahdollisuus lukea arkistoituja juttuja vuodesta 1990 alkaen. Jutut sisältävät vain tekstit ilman kuvia. En voi siis vielä missään nimessä luopua paperisista sanomalehdistä. Mutta täytyy sanoa, että odotan kovasti sitä aikaa, kun kaikki sekä vanhat että uudemmat sanomalehdet ovat selailtavissa netissä.  Kansalliskirjaston Historiallinen Sanomalehtiarkisto on hyvä alku. Siellä voi käydä selailemassa 1800-luvun lehtiä. Joskus olen juuttunut sinne tuntikausiksi eläytymään 1800-luvun ihmisten elämään. Tässä linkki sinne http://digi.lib.helsinki.fi/index.html

(huom. nythän siellä on aineistoa jo 1910 saakka)

Hämäläinen kertoi 13.9.1890:

”Hirwi nähty Rengon Haarion talon alla niityllä w.f. 25 p. Se oli hywin rohkea. Rengon puolella ei kuulu miesmuistiin nähdyn hirwiä.” (tässä linkki lehteen, jonka 1. sivulla uutinen oli, huom. missähän Haario on Rengossa, meidän lähellä oli Harvia-niminen paikka) 

Me jouduimme peltotöihin sokerijuurikkaita harventamaan. On todella harvinainen kuva. Minä etualalla ja Heljä taitaa olla taustalla.

Aamulehti n:o 197 kertoi  26.8.1899

”Hallan waikutuksista kirjoitetaan U.G.:lle Rengosta: Tämän kuukauden alkupuolella oli useampia hallaöitä, kovin 10-11 p. jollon lämpömittari osoitti 4 astetta C. Nyt woidaan wahinko johonkin määrin arwostella. Koko Rengon kunnasta ovat perunanwarret maata myöten mustana. Korkeimpia mäkimaita lukuunottamatta, ei perunoista ole juuri mitään toiwoa. Ohra on jotenkin puoliksi wahingoittunut, kaura wikaantunut. Herneitä tulee tuskin nimeksikään. Pellawain  fylkyt  - joita paljon wiljellään – ovat kokonaan menneet. Nahkimatta pannaan pellawat likoon. Ne on ennen aikojaan pitänyt repiä maasta, kun alkoivat kuiwua. Arimpana seutuna etelä-Hämeestä on hallan wahinko arwaamattoman suuri täällä. Ilman sitä olisi wuodentulo ollut hywänpuoleinen.” (linkki alkuperäisen lehden digiversioon)

Ja leikkuupuimurin päälläkin jouduimme auttamaan viljojen pussittamisessa, vaikka kuinka olisi ollut kiva viettää niitä viimeisiä lomapäiviä elokuun lopussa.

Vanhoilla kirjaimilla kirjoitettua tekstiä on vaikea ymmärtää, varsinkin sanat, joita ei muutenkaan ole koskaan kuullut ovat hankalia. Netistä ja kirjastosta löytyy oppaita, jos haluaa mennä pidemmälle.  Olen vielä niin täysin pintapuolinen harrastaja, että en syvenny tässä asiaan enempää. Muistutan kuitenkin itselleni, että on aiheellista alkaa paneutua tähänkin puoleen.

Kun vaan vuorokausi olisi puolet pitempi! Kunpa olisin jo työelämän aikana tajunnut, mikä valtava materia minua oikeasti odottaa ennen kuin olen valmis kirjoittamaan.  Päiväkirjan kirjoittaminen on vain tapani purkaa ja osittain jäsentää sitä maailmaa, mikä on edessäni. Ehkä silloin en olisi uhrannut resurssejani niin tiiviisti isolle organisaatiolle ja sen tuoton maksimoinnille.

Tänään teki mieli kirjoittaa  Keski-Uusimaan yleisönosastolle vastine erään taiteenharrastajan kommenttiin Järvenpäähän avatusta uudesta taidenäyttelytilasta aiemmin kerrottuun artikkeliin. Koulutettu taiteilija contra harrastajataiteilija herättää minussa aina kummallisia aggressioita, koska mielestäni taiteessa ja sen esittämisessä ei saisi vetää koskaan liian jyrkkiä rajoja. Taiteen on oltava kaikkien luotavissa, esitettävissä ja nähtävissä. Voisin jopa lähteä barrikadeille asian johdosta.  Asiaa kylläkin lievensi Helsingin Sanomissa ollut artikkeli ”Pääministeri Putinin maalaus löi huutokaupassa kaikki ennätykset”. Moskovalainen galleristi osti Putinin teoksen 860.000 eurolla. ”

No, enpä tiedä, onko paljon mikään muuttunut siitä paitsi, että olen vanhentunut. Myöhemmin minulle on selvinnyt se, että Suomessa oli paljon vähemmän metsiä aikaisemmin. Olikin yllättävää lukea, että hirvet olivat 1800-luvulla harvinaisuus. Wikipedia antaa selvityksen, että kanta oli pieni, koska niitä metsästettiin niin paljon aina 1920-luvulle saakka, jolloin Suomessa oli vain noin parisataa yksilöä.

Edellisen blogikirjoitukseni yhteydessä esittämäni kuva, jossa näkyi pellavalyhteitä kuivumassa sopisi paremmin tänne. 

Taidehistorian opiskelua aloittaessani mietin, alkaisinko tutkia tuota monesti käsiteltyä kysymystä siitä, mikä on taidetta ja mikä ei. Ja miksi vain korkeasti kouluttautunut henkilö voi kutsua itseänsä taiteilijaksi. Miksi itseopiskelua ei pidetä minään? Miksi rajaa aina korostetaan? Syyni olivat silloin vielä henkilökohtaisempia, koska itsekin pidin itseäni eräänlaisena taiteilijana. Nyt en enää jaksa taistella, vaikka eiväthän mielipiteeni ole sen kummemmin muuttuneet. Aina ei jaksa olla tulisielu.

Äidin puoleiset isovanhempani  Abraham ja Aino tulivat olivat vierailulle, ehkä kevät 1957 tai 1958.  Äiti siinä heitä tarkkailemassa. Voi noita voikukkia. 

Maalaiskylän väkeä

Jokin kumma vetää minut lähes päivittäin katsomaan rippikirjoja Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen sivuilta. Yhdistyksen jäsenenä näen pidemmälle ja enemmän, mutta vaikka näenkin vuoden 1899, siihen on yli 100 vuotta. Lienee aiheellista laatia lähiaikoina jonkinlainen kartta tutkimussuunnistani. Säännöllisesti tätä lukeva ei voi olla huomaamatta, että koko ajan sekoilen paikasta toiseen. Välillä olen 1500 - 1700 luvuilla voudinkirjoissa Karjalassa ja sitten hetken päästä kuten tänään olen Hämeen sydämessä kirkonkirjoissa tutkimassa kylän käsityöläisiä. Harharetkistä on toki hyötyä opin kannalta, koska oma sukututkijan historiani vasta kovin lyhyt verrattuna monen muun vuosikymmenien työhön.  Kirjoittamalla tulee tehtyä myös pikku pätkä esityötä. Muistan, kuinka sukututkimuksen peruskurssin opettaja Tuusulan kansalaisopistossa Teuvo Ikonen puhui jännästä asioiden paikalleen loksahtamisesta. Sitähän tämä kaikkinensa on. Löydän hetkessä oikeat sivut kylineen ja taloineen. Kun sitten jätän asian hetkeksi lepäämään, yhtäkkiä ilmaantuu jokin asia, joka yhdistää entiset tiedot uuteen tietoon.

Saapuminen Vehmaisten kylän keskelle Hämeenlinnan ja kirkonkylän suunnasta. Tuossa kylän keskellä olivat käsityöläisten talot. Oikealla oli meidän Kempon peltoja. Pikkutyttö on tyttäreni Christina joskus 1970-luvun alkuvuosina.

Tässä jokin aika sitten kävin taas kurkistamassa Renkoon. Oman kotikyläni Vehmaisten käsityöläiset ovat oma kokonaisuutensa. Vuosina 1889 – 1899 rippikirja oli jo muuttunut suomenkieliseksi. Edellinen 1874 – 1883 on vielä ruotsiksi kirjoitettu.  Missä muuten on muutama välivuosi 1885 – 1888?

Rengon Vehmaisten kylässä asui tuossa vuosisadan vaihteessa seuraavia käsityöläisiä:

Kylän seppä

Johan Helenius oli lähtöisin Pusulasta, missä hän oli syntynyt  1855. Vaimo Hilma Pamilia Kallentytär oli syntynyt 1859 Tammelassa.  Heidän vanhin lapsensa tytär Rosa Pamilia oli syntynyt Somerolla 1880. Toisin sanoen he olivat kiertäneet useissa paikoissa ennen Renkoon tuloaan.  Rengossa syntyi kolme lasta Lydia Cecilia  1882, Hilda 1884  ja poika Arthur Brynolf 1893. Kaksi nuorinta lasta kuoli pieninä. Erikoinen nimi tuo Pamilia, ensi kertaa näen sen.

Yllättävä yhteys omaan sukuuni

Huhtikuun alussa 1901 (2.4.1901) vihitään Rengossa talonpoika Kaarle Fredrik Sydänmaa (Nålberg/Siukola/Saari) Vehmaisten kylästä sepäntytär Rosa Pamilia Heleniuksen kanssa.  Kaarle Fredrik  on syntynyt  Daavid Heikinpoika Nålberg/Siukolan ja tämän Lopen Launosista olevan vaimon Amalia Maria Joosefintytär Skyttälän  poikana 1879. 

Kaarle Fredrik sattuu olemaan isoisäni serkku ja oman isäni pikkuserkku, sillä hänen isänsä Taavetti (David) on syntynyt  1853 Siukolan talossa isoisäni Kalle Kustaa Siukolan (s. 1879) isän myös nimeltään Kalle Kustaa nuorempana veljenä 1853.

Heidän isänsä oli alkuperäiseltä nimeltään Heikki (Henric) Johan Davidinpoika Nålberg, mutta naidessaan Siukolan talon tyttären Leena Maria Juhontyttären hän siirtyi myös tämän sukuun ja Nålberg-nimi jäi pois.  Se oli perua hänen isältään, joka oli tullut Janakkalan Irjalasta Nuoran torpasta pitäjän räätälimestariksi ja oli nainut  Rengon  Ahoisten Nikkilän isännän Kustaan tyttären Hedvigin. Olisiko Nålberg ollut erityisen sopiva räätälin nimeksi viitatessaan neulaan?

 Daavid Sydänmaan ja Amalia Marian haudan olin sattumalta bongannut Rengon vanhan hautausmaan vanhimmasta osasta, takanurkasta.

Taavetti oli sittemmin  siirtynyt  Sydänmaan Ilopakan isännäksi joskus 1870-luvulla naimisiin mentyään .  Hänen kaikki lapsensa ottavat jostakin syystä eri sukunimen. Tämä Kaarle Fredrik näyttää tulevan myöhemmin esiin sukunimellä Saari.  Sydänmaan nimellä suku myös jatkuu, mutta se on myöhempien tutkimusteni asia. Isoisäni isä taas ei kuulemma koskaan suostunut ottamaan Siukola - nimeä. 

Kalle ja Rosa Pamilja Saaren hauta on Rengon uudella hautausmaalla.

Löydän isäni serkun  Olavi I. Nikkilän aikanaan tekemästä sukututkimuksesta tämän isäni pikkuserkun myöhemmät vaiheet  ja huomaan, että hän ja hänen vaimonsa ovat kuolleet kaukaisella 1950-luvulla, lapsuudessani. Ei mitään mielikuvia.  Kaarle  Fredrik 1950 ja Rosa Pamilia 1957.

Sitten olenkin jo ajassa, jonka muistan.  Saaren perheeseen, Kaarle Fredrikin ja Rosan poikaan ja pojanpoikaan isäni piti yhteyksiä.  Heitä asui samassa ja naapurikylässä.  Ehkä tiesin silloin, että he ovat jotakin sukua, mutta lapsena se ei sen enempää kiinnostanut. 

Kun olin tämän kaiken kirjoittanut, ajattelin tarkistaa viime kesäkuussa Rengon hautausmailla ottamiani kuvia.  Olin sattumalta kuvannut lähes sattumanvaraisesti niitä hautoja, joita esiintyy tässä kirjoituksessa. Siksi olen liittänyt tähän myös Rosa Pamiljan ja Kallen (huomaa nimien käytetty muoto) ja heidän  poikansa Arvon hautojen kuvat. Tiesin kyllä kuvaavani oman kyläni ihmisten hautaa, mutta noinkin läheinen sukulaisuus ei juuri silloin tullut mieleeni.

Puuseppä

Maurits Wilhelm Lehtinen oli syntynyt paikkakunnalla 1851. Vaimon hän oli löytänyt Lopella samana vuonna syntyneestä Amanda Maria Kjällströmistä.  He saivat 1872 – 1889 yhteensä 11 lasta, joista tuolla aikavälillä näyttää vain kaksi kuolleen. Yksi pojista on saanut arvan n:o 11, joka liittyy Suomessa autonomian aikana 1878 säädetyn lain perusteella  1881 toteutettuun yleiseen asevelvollisuuteen.  Miehet kutsuttiin kutsuntoihin sinä vuonna, kun he täyttivät 22 vuotta. Mitä arvan numerot merkitsevät, sitä en tässä yhteydessä ole vielä tutkinut.

Kylän räätälit

Wilhelm Sacklin oli syntynyt Lopella jo 1835 ja kuoli tarkasteluajanjaksona 1897.

Toinen kylän räätäli oli samaa ikäluokkaa eli Rengossa 1834 syntynyt Erik Johan Nyman. Hänelle on merkitty kirjoihin vain vaimo renkolainen Eeva Helena Eerikintytär. Molemmat ovat tuossa vaiheessa olleet jo 70 ikävuoden paikkeilla.

Suutarit

Entinen suutari, leski Henrik Lindroos asui myös vielä kylässä. Hän oli syntynyt rengin poikana Hausjärvellä 1828. Hänen 1875 kuollut vaimonsa oli ollut häntä parikymmentä vuotta vanhempi, 1808 syntynyt Albertina Enokintytär. Heidät on vihitty 1849.

Lopen Ourajoella syntynyt Albertina on ollut avioliittoon mennessään Rengon pitäjän räätälin Adolf Lundanin leski. Adolf Lundan oli kuollut edellisenä vuonna alle 40 vuoden iässä keuhkotautiin. 1850 oli syntynyt Henrikin ja Albertinan tytär Amanda Wilhelmiina äidin ollessa 42- vuotias. Toinen tytär Henrika syntyi 1854 ja oli jo 1889 muuttanut Lopelle. Saiko uusi käsityöläinen paikan avioitumalla lesken kanssa?

Kun tutkin lisää mennyttä aikaa, löydän, että Albertinalla oli ensimmäisen miehensä räätäli Adolf Lundanin kanssa useita lapsia, jotka ovat syntyneet 1830- 1840-luvuilla. Näiden, Otto Wilhelmin, Enokin, Adolf Fredrikin, Susannan ja Karlin kohtalot jätän tutkimatta.

Kuva Vehmaisten kylän keskustasta  1992, suunta kohti Rengon keskustaa ja Hämeenlinnaa.

Henrik Lindroos asui samassa taloudessa tyttärensä Amanda Wilhelmiinan Janakkalasta tulleen miehen Johan Johaninpojan kanssa. Heillä oli liuta lapsia, neljä poikaa suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin minun lähistöllä asuva 1879 syntynyt isoisäni Karl Gustaf ja nuorimmaisena tytär Amanda. Suosittuja nimiä pojille oli näköjään Gustaf, Karl, Henrik ja Johan, nimiä, jotka oudosti ovat esillä edelleenkin myös sukuni nimissä.

Myöhemmin löysin yllättäen sanomalehtiarkistosta tekstin, joka saattaa valaista erään edellä mainitsemani henkilön tulevaisuutta. Adolf Lundan, mahdollisesti juuri entisen suutari Henrik Lindroosin vaimon Albertinan poika edellisestä avioliitosta olikin muuttanut paikkakunnalle ja hänen kuoltuaan pidettiin kesällä 1910 huutokauppa, jossa myytiin asuinhuone, riihi, karjalato ja talli. Ohessa ilmoitus Hämeen Voimasta 28.7.1910. Adolf Fredrik oli syntynyt 1.3.1841 Vehmaisten Rasissa.

Eskolan vanha talo, oman kotitalon pihaltä lähdettäessä ohitin tämän näkymän. Komea talo on jo aikoja sitten purettu.

Kylän varsinainen suutari lienee kuitenkin ollut Janakkalassa 1869 syntynyt Johan Lehtonen, joka oli tullut Renkoon 1893 ja vihitty samana vuonna renkolaisen 1872 syntyneen Wilhelmiina Hellmanin kanssa. Johan Lehtoselle on näköjään kutsunnoissa osunut arpa n:o 20. He saivat neljä tytärtä ja yhden pojan. Siellä tyttärien joukossa on joukossa myös Lempi Maria, samanniminen kuin naapurikylässä Ahoisten Nikkilässä 1891 syntynyt isoäitini Lempi Maria Nikkilä, joka meni myöhemmin naimisiin edellä mainitsemani isoisäni Kalle Kustaan kanssa. Näitä omia isovanhempiani en koskaan tavannut, koska molemmat kuolivat jo kauan ennen syntymääni.

Kun sitten muuta etsiessäni selasin syntyneiden luetteloita ja näin nimen Lempi Maria, itse asiassa useampaan kertaan, mutta 22.11.1895 syntyi em. suutarin tytär. Olisiko hänen nimeensä vaikuttanut se, että hätäkasteen oli antanut pari päivää myöhemmin 24.11 Kalle Siukola eli isoäitini tuleva appiukko, jolla oli myös isänsä kautta sukulaisuussuhde isoäitini Lempin kotitaloon Ahoisten Nikkilään. Toisaalta nimi Lempi oli noihin aikoihin hyvin suosittu. Tämä suutarintytär Lempi Maria kuitenkin kuoli pian synnyttyään kuten kolme hänen jälkeensä syntynyttä lasta.

Muut kyläläiset

Kylällä asui tuolloin myös on iso liuta löysäläisiä, itsellisiä, renkejä ja piikoja ja joitakin naishenkilöitä, joilla oli jopa äpäriä ja joita oli ripitetty salavuoteudesta. Kylän taloissa asui myös hyvin paljon palvelusväkeä ja aiempaa sukupolvea. Koska en pysty tutkimaan yhtään tuoreempaa tietoa, en voi seurata, josko osa näistä ihmisistä olisi jatkossakin asunut kylällä ja olisi samalla tulevan sukupolven esivanhempia, niitä, joita minä saattaisin muistaa.

Käsityöläiset olivat aikoinaan tärkeitä henkilöitä omassa kyläyhteisössään. Vehmainen oli sen verran pieni kylä, että matkat kylän taloista toisiin eivät olleet pitkiä. Usein kuitenkin työt mentiin tekemään taloihin. Vaatteisiin käytettiin talon hankkimia kankaita, kenkiin omien eläinten nahkoja ja samalla hoidettiin koko talonväen tarpeet. Sepällä saattoi olla oma paja, mutta varmaan seppä haettiin paikalle isompiin taloihin.

Näin kaukaa on vaikea tavoittaa sen ajan käsityöläisten elämää, ammattikuntien merkitystä, miten oppipojaksi päästiin, kisälliaikaa ja mestarin arvon saavuttamista. Jonkinlaisen kuvan antaa oheinen historiikki Hämeenlinnan kaupungista, johon tuo käsittelemäni alue, noin 30 kilometrin päässä sieltä nykyään kuuluu. Löysin tietoa myös tuosta Hausjärvellä syntyneen Henrik Lindroosin elämästä Seppo Palanderin Hausjärven suutareista tekemästä sosiaalisesta sukututkimuksesta.Tässä linkki tekstiin. Huom. tässä kappaleessa olevat linkit eivät toimi enää (toim. huom. 23.11.2018)

Kylässä oli vielä 1950-luvulla joitakin näiden ammattien harjoittajia kuten suutari ja seppä. Heidän kuoltuaan käsityöläisten ”ammattikunnat” katosivat kokonaan maaseudulta maailman jo sitä ennen muututtua teollisuuden vaikutuksesta. Tämän päivän kylä näyttää muutenkin aivan toiselta kuin sata vuotta sitten.

Olisiko perunanistutusta vai perunankeruuta ennen muinoin. Taitaa juuri suutari Peltonen olla äärimmäisenä oikealla.

Löytyykö lisää yhteyksiä?

Kun olin saanut tämän jutun eilen lähes julkaisukuntoon ja etsiskelin sopivia kuvia, jouduin lähtemään  Tuusulan sukututkimuskerhon tilaisuuteen kuuntelemaan  kansalaissodan vaikutuksista Keski-Uudellamaalla.  Ja siellä liittyen samaan aiheeseen,  mieleeni välähti kylän myöhempi suutari, jonka vielä itsekin muistan ja josta isäni kuvien joukossa on valokuvia.  Jatkoin hänen taustojensa tutkimusta ja siinä hurahti taas aikaa oikein kunnolla.

Hänestä löytyy työväen museoiden arkistoissa muutama valokuva, joista laitan tähän linkin yhteen kuvaan. Kuvassa siis Etelä-Rengon työväen yhdistyksen jäsen Väinö Brynolf Peltonen seisoo punakaartin asepuvussa sapeli ja pistin kädessään.   Sieltä löytyy myös muita valokuvia hänestä, joita halutessan voi selailla.

Seurasin sitten hiukan hänen syntyperäänsä miettiessäni, että liittyisikö se mahdollisesti näihin aiempiin käsityöläisiin.  Tutkintani johti ensin hänen isäänsä Kalle Juhonpoikaan,  joka Väinö Brynolfin syntyessä 1896 oli muonamiehenä kotitaloni naapurissa Eskolassa. Vuoteen 1899 päättyvään rippikirjaan oli jo kirjoitettu sukunimi, joita ilmeisesti tuohon aikaan otettiin jo ahkerasti käyttöön.

Kun Kalle Juhonpoika syntyi 1862 hänen isänsä Juho Nikolai Juhonpoika vastaavasti oli Siukolassa tilan vuokraajan (landesbonde) veljen ominaisuudessa. Olisiko sitten sen aikaisen Siukolan emännän Leena Maijan (syntynyt 1833) isä eli isoisäni isän Kallen äiti  ( syntynyt 1851) jopa tälle sukua?Salapoliisin työtä tehdessäni joudun nimittäin jo Lopelle Haalan torppaan, jossa tuo Juho Nikolai oli syntynyt 1836.  Tutkimus jääköön nyt siltä osin kesken.

Huh hoijaa, sukututkimuksen verkostot ovat moninaiset.  Luettuna tekstini, se tuntuu jopa minusta itsestäni monimutkaiselta, mutta yritän kirjoittaa sen viitteineen vielä erikseen puhtaaksi, jotta voin sitä myöhemmin hyödyntää ja ymmärtää.  Täytyy lisäksi muistaa, että aiemmin naisten sukuja ei seurattu taaksepäin. Tätä periaatetta aiemmat sukututkijat ovatkin noudattaneet. Naiset on työnnetty historiassa sivuosaan, haamuksi ovenpieleen. Siukolan osalta nykyisen suvun katsottiin lähtevän Heikki Juho Taavetinpoika Nålbergista, joka nai Siukolan tyttären.  Minä seuraan kuitenkin kaikkia polkuja.

On taas aika palata Karjalan kannakselle, jossa talonpoikien elämä kulkee pitkälti samalla tavalla. Tai sitten vaihteeksi aivan muihin juttuihin.

Minulle niin mahdottoman rakas kuva on isäni ottama kotipihalta kauan sitten. Nuo rakennukset tuolla taustalla olivat minun lapsuudessani purettuja , mutta 1803 rakennettu aitta seisoo todennäköisesti vieläkin paikallaan.