Minun oli lähdettävä

Olen mennyt eteenpäin muistojen kahlauksessa ja niiden vaikutuksia miettiessä, kun ne tulevat eteeni. En käsittele asioita loogisesti tai siinä järjestyksessä, kun esimerkiksi luen jotakin päiväkirjaani. Käyttämäni menetelmä on vähän samanlainen kuin aiemmin kirjojen putoaminen kirjahyllystä antaen minulle hiljaisen muistutuksen kirjoittaa juuri kirjan aiheeseen liittyen.

Syksy 1966 tie vie Tähtitorninmäelle

 

Eräänä päivänä aivan syyskuun lopussa, aloin etsiä kadonnutta taskulamppua ja osuin skannattavaksi merkittyyn mustavalkoisia valokuvia sisältävään negatiivipakkaukseen, jossa luki päällä: ”Uusi vuosi 1966 eli 31.12.1966”. 

Negatiivit vaikuttivat vaurioituneilta ja kastuneilta. Olin pelastanut ne 1999, kun lapsuuden kotipiirissä poltettiin vanha nk. ”kanalanvintin” rakennus.  Koska valokuvaus oli silloin hyvin kallista, kuvani jäivät usein negatiivivaiheeseen. Usein en edes ottanyt valokuvia.

 

Muutettuani lokakuussa 1966 Helsinkiin minulla oli voimakas tahto ja halu tulla valokuvaajaksi. Kävin kursseilla ja opettelin valokuvien kehittämistä. Tilaisuuksia kehittämiseen oli harvassa, joten monet mustavalkoiset kuvani jäivät negatiiveiksi ja hävisivät. Aihekin saattoi olla sellainen, etten edes myöhemmin halunnut niitä kuviksi. Niin oli näissäkin kuvissa, jossa olin poikaystäväni ja hänen kaveriensa kanssa viettämässä uuden vuoden aattoa jossakin mökillä kotipaikkakunnallani.

 

Sen ajan päiväkirjani ovat täynnä tajunnan virtaa, runoutta, kertomuksia ja viitteitä lukemaani kirjallisuuteen. Sieltä ei irtoa yksityiskohtia. Onneksi minulla on tallella, samoin 1999 pelastamani kalenterit.  Olen huoletta jättänyt ne jälkeeni lähtiessäni maailmalle. Äiti on myöhemmin jossakin vaiheessa kerännyt sisarusteni ja omia muistojani pahvilaatikoihin. Nyt iloitsen siitä. Kiitos äiti! Valitettavasti en ehtinyt silloin haalia aivan kaikkea mustiin jätesäkkeihin.

Kalenterissani 19-vuotias nuori nainen kertoo, mitä on kunakin päivänä tehnyt. Muistot vyöryvät pilven tavoin ylleni. Muistan kylmän ja lumisen Helsingin ja osoitteessa Runeberginkatu 65 A sijaitsevan asunnon, jonne olin muuttanut koulukaverieni luokse jossakin vaiheessa lokakuuta Vartiokylästä. Kun tulkitsen kalenterini merkintöjä, huomaan, että myöhemmin kovin pitkiltä tuntuneet ajanjaksot ovat vain pari viikkoa.

Maritan ja Urhon häät Vartiokylän Ahdekaunokinkadulla joskus 1950-luvun alkupuolella. Äitini seisoo aivan keskellä Maritan äidin rva Löfmanin vierellä.

 

Olin lokakuussa tullut Vartiokylään vanhempieni hyvien ystävien Urhon ja Maritan kanssa. He kuuluivat tiiviisti lapsuuteni ja vierailivat kotonani usein. Olin jo lapsena, 10-vuotiaana ollut heidän luonaan. Tässä linkki erääseen postaukseeni, jossa kerron heistä tarkemmin. Olen käsitellyt heitä usein muulloinkin kuten myös useita tähänkin postaukseeni liittyviä yksityiskohtia. Nyt yksityiskohdat menevät tunteiden tasolle, syvemmälle, kuoren alle, ne saattavat johdattaa pidemmälle, ne eivät ole enää pelkkää faktaa.

Nuoren naisen maailma on täynnä haaveita, unelmia, rakkautta, tunteita, kaipausta, ikävää, surua. Toisaalta niitä muistoja on ihana käsitellä, tutkia ja kirjoittaa. Silti aika, jonka varaan niitä varten jää aina kovin lyhyeksi. Joku ulkopuolinen voisi todellakin saada niistä paljon paremman kertomuksen, vaikkei se olisikaan niin todenmukaista kuin omani. Muistan niin paljon enemmän, kuin mitä kalenteri ja valokuvat kertovat. Sen ajan päiväkirja on kuten olen maininnut, hyvin kryptinen, mutta se antaa silti kuvan tunnetiloistani.

Innostuin skannaamaan samalla muitakin negatiiveja. Valitettavasti negatiivit ovat melkein aina kärsineet. Ne ovat pölyisiä ja niissä on muitakin vaurioita. 

Tässä Manu-koira. Vanhasta rouvastakin on jossakin kätkössä hänestä ottamani yksittäinen valokuva, mutta en sitä ole juuri nyt löytänyt

Tuo 1960-luku tuntuu nyt niin kiehtovalta, että jatkan siitä. Kun olin päässyt Helsinkiin, kalenterini mukaan vasta sunnuntaina 9.10., aloin etsiä töitä. Kalenteriani tutkiessani olen erityisen yllättynyt siitä, että asuin Lehtosten luona Vartiokylässä vain parisen viikkoa. Jouduin ulkoiluttamaan Manu-nimistä isoa koiraa, joka hyppäsi isäntäväen lähdettyä aina sänkyyni herättäen minut. Alakerrassa asui Maritan vanha ruotsinkielinen äiti, joka halusi seurustella. (Tätä kirjoittaessani kaikki materiaali rinnallani tajusin, että hänen etunimensä oli Elsa, löysin hautahauista jopa hänen hautapaikkansa.) En ehtinyt lähteä kaupungille kuin vasta iltapäivällä. Isäntäväki rakasti tekemiäni unelmakääretorttuja, niitäkin piti ehtiä välillä leipomaan. Ei mennyt kuin pari viikkoa, kun koulukaverini Hämeenlinnasta löysivät minut. He istuivat odottamassa minua, joka olin viettänyt aikaa erään Kaisun kanssa, johon tutustuin 18.10. aloittamallani valokuvakurssilla Annankadulla. Kaisun kanssa tapasimme usein muutenkin ja kävimme yhdessä mm. elokuvissa.

Tässä ottamani kuva kouluajoilta näistä kolmesta ystävästäni. Surullista on, että heistä kaksi on jo kuollut.

Sain sentään työpaikan, sillä marras-joulukuun 1966 olin joulumyyjäapulaisena Stockmannilla. Minulla oli hurja ikävä poikaystävääni, jonka kanssa olin seurustellut noin vuoden päivät. Hän oli minua kaksi vuotta nuorempi naapurinpoika, joka halusi välillä viettää aikaa omien kavereidensa kanssa. Näin jälkikäteen ajatellen, olin varmaan tuskaisen riippuvainen hänen rakkaudestaan. Kuten myöhemmistä elämänvaiheistani huomaan, minulla oli kiihkeä tarve saada rakkautta. Ehkä se ei kuitenkaan näkynyt aina päällepäin, koska olin aina hyvin aktiivinen muissakin asioissa. Tai sitten näkyi ja tuntui. Lopun alku suhteessamme saattoi alkaa jo tuolloin tai aiemmin kuten päiväkirjassani ounastelin.  Näin kaukaa katsottuna, olisin voinut olla niissä muissa asioissa paljon johdonmukaisempi ja tavoitteellisempi. Se olisi nyt ohjeeni nuorelle itselleni.

Tämä kuva saattaa olla seuraavasta asunnostamme Munkkiniemessä?

 

1960-luvulla kaikki oli kovin vaikeaa verrattuna tämän päivän nuorten elämään. Opiskelu- ja työpaikat olivat tiukassa, rahaa oli vähän käytettävissä. Jossakin piti asuakin, yleensä asuttiin alivuokralaisena ja nähtiin nälkää. Rahapula oli ikuinen seuralainen. Jos sai työpaikan, se helpotti asioita, mutta palkka ei riittänyt koko kuukaudeksi.

Mutta muistan vieläkin, kuinka joulukuussa nautin työstäni Stockmannin paperiosastolla. Olin synnynnäinen työntekijä, samanlaisia ovat olleet tyttäreni ja hänen tyttärensä. Paperitavara on aina ollut minulle tärkeää ja nyt olin elementissä myydessäni sitä. Paperiosasto sijaitsi silloin keskeisellä paikalla Stockmannin ensimmäistä kerrosta, siinä missä joskus myöhemmin oli huiveja, laukkuja ja muuta vastaavaa. Päivät olivat pitkiä, lauantai oli tietysti myös työpäivä. Marraskuun alussa oli sentään Pyhäinpäivä 5.11., joka sattui lauantaille. Pyhät olivat vapaita. Lähdin heti perjantaina Hämeenlinnaan, jossa poikakaverini oli vastassa. Seuraavana aamuna kävin herättämässä hänet. Illalla olimme jossakin häissä Rengon seurahuoneella, josta palasimme vasta yöllä. Sen olen kokonaan unohtanut enkä mainitse edes nimiä almanakassani. 

Tämä kuvan olin ilmeisesti ottanut samaan aikaan kuin ne uuden vuoden kuvat. Sisareni Päivikki (kuoli 2011) leipomassa vanhempieni keittiössä

Sunnuntaina ehdimme vielä kävelylle, mutta minun oli töiden takia palattava Helsinkiin. Tulin kipeäksi ja olin sillä viikolla yhden päivän poissa töistä.  Kun kirjoitan tulleeni kipeäksi, olin hienotunteinen, koska en voinut kirjoittaa, että minulla alkoivat kuukautiset.  Koko nuoruuteni kärsin vaikeista kuukautisista. Yksi päivä meni joka kuukausi hukkaan, en voinut tehdä mitään. Niin kävi jo kouluaikoina, kun minun oli pakko päästä pois luokasta. Työt kuitenkin jatkuivat. Kävin edelleen valokuvien kehityskurssia, joka oli itse asiassa yksityinen valokuvalaboranttikurssi.  Perjantaina tehtiin töitä kello kuuteen saakka, mutta sen jälkeen vielä menin ystäväni Leenan kanssa elokuviin katsomaan elokuvaa ”Käpy selän alla”.  Kirjoitin poikaystävälle kirjeitä. Viikonlopun vietin Helsingissä ja pelasin Sinin ja Sadun ja jonkun Ollin kanssa korttia lähes koko yön. Leena oli lähtenyt Hämeenlinnaan.

Sain ensimmäisen palkan 14.12. Se oli toki vain puolen kuun palkka. Olen kirjoittanut sille päivälle summan 129,20. Jos se tarkoittaa käteeni (käteisenä kirjekuoressa muuten) saamaani rahaa, se on nykyarvon mukaan 244,40 euroa. Maksoin siitä samalla viikolla kurssimaksun värifilmin kehittämisestä 65 markkaa. Lokakuussa olin jo maksanut toiset 65 mk. Enkä yhtään muista, että äitini serkku Aino Käpylästä ja Marita Vartiokylästä kävivät minua katsomassa.

Siihen aikaan yleensä kirjoitettiin kirjeitä tai soitettiin. Mutta kuka otti vastaan soiton, jos taloudessa tai asunnossa oli puhelin. Usein ei edes ollut. Edellä mainitsemani Aino oli soittanut äidilleni ja ihmetellyt, kun en ole pistäytynyt (erikoinen sana äidin mielestä). Äitini kirjoitti minulle siitä 11.11.1966 päivätyssä kirjeessään, joka on säilynyt.

Mutta kuka oli salaisen ihastukseni kohde marraskuussa 1966? Se kesti runsaan viikon päivät, kitkin sen itsestäni. En missään kerro nimeä enkä mitään muutakaan, josta voisin tunnistaa henkilön. Todennäköisesti se oli työpaikalla joku henkilökuntaan kuuluva. Äkkinäisiä mielikuvia työntyy tajuntaani, en saa niistä kiinni, jotta voisin tunnistaa henkilön. Olin tulta ja tappuraa, mutta hillitsin itseni.  Se joku miellytti minua kovasti, mutten koskaan ilmeisesti tutustunut häneen sen paremmin. Taistelin tunteitani vastaan. Ja voitin.

Runeberginkadun keittiössä Sadun kanssa juomassa teetä. Melkein muistan kuvanottohetken! Kalenterini mukaan kuvia on otettu enemmänkin?

 

Asumiseni Runeberginkadulla kesti vain pari kuukautta, vaikka mielessäni se tuntuu pidemmältä. Asuin siellä samassa huoneessa kolmen kouluaikaisen ystäväni kanssa. Nukkumispaikkani oli patjalla lattialla. Jo marraskuussa kävimme Leenan kanssa katsomassa alivuokralaisasuntoa Munkkiniemessä. Muutimme uuteen paikkaan Laajalahdentielle helmikuun 1 päivänä 1967.  

Stockalla ollessani tutustuin myös muihin ihmisiin, mutta mitään pysyvää ystävyyttä ei syntynyt.

Leena aloitti myös työt Stokkalla lauantaina 10.12.1966. Silloin vasta asuinkumppanini tajusivat, miksi olin aina iltaisin niin väsynyt ja saatoin nukkua sikeää unta patjallani muiden juhliessa. 

Asuintalo Rengon keskustassa, jossa vanhempani asuivat 1966 (toisen kerroksen ikkunat). Vieressä oikealla keskustalo, jossa oli kunnanvirasto, Osuuspankki ja Rengon Sähkö, joka oli ensimmäinen työpaikkani kevät-kesä 1966. Talot on purettu 2010-luvullaja tilalla aivan muuta.

 

Viikonloppuina eli lauantaisin töiden päätyttyä riensin aina kotiin Renkoon. Kuljin bussilla Hämeenlinnaan ja sieltä toisella bussilla Renkoon. Muistan vain, että raahasin aina isossa laukussa (ruskea säkkimallinen) tavaroita mukana. Poikaystäväni tuli sunnuntaina 4.12. mukanani Helsinkiin, koska sillä viikolla oli itsenäisyyspäivä tiistaina ja saisimme olla kahden asunnossa muiden ollessa poissa. Hän lähti takaisin itsenäisyyspäivän iltana, jolloin vuodatin jo ikävääni päiväkirjaani.  Seuraavan kerran hän tuli joulun alla. Silloin loppuivat työni.

Mieleeni on erityisesti jäänyt itsenäisyydenpäivän aikainen yhdessäolomme, jossa varmaan yhdistyy myös se toinen käynti myöhemmin, kun vietimme aikaamme kuljeskelemalla kaupungilla, käymällä elokuvissa mm. katsomassa Clauden Lelouchin Mies ja nainen ja nukkumalla.  Kuvasin myöhemmin eloamme lumoavana. Aina paljon myöhemmin, ehkä vieläkin Runeberginkadun talon ohi kulkiessani osasin katsoa sitä ylimmän kerroksen sivuseinää, johon lumi tuprutti ja jonka takana me nuoret olimme silloin. Olisiko myöhemmin käynyt niin, että viime vuosina  viereistä taloa on korotettu niin, että seinä peittyi. Ruuhkavuosina 1970-luvun lopulla asuin siinä lähellä Ruusulankadulla eikä minulla silloin vielä ollut aikaa muistella nuoruuden hurmaavia hetkiä.

Ja sitten oli se uuden vuoden 1967 vastaanotto poikaystäväni vanhempien mökillä. Oletan niin, koska olimme käyneet edellisenä iltana siellä lämmittämässä. Aika kilttiä meidän juhlinta oli, vaikka kotiin tulimme vasta aamulla 7:n aikaan. Skannaamiani negatiiveja en kuitenkaan liitä tähän. Ehkä joskus myöhemmin (lisäys 4.12.2022).

Tammikuussa hain sitten töitä PYP:ssä ja pääsin aloittamaan lähes välittömästi. Marita Lehtonen oli kertonut minusta eräälle ruotsinkieliselle ystävälleen, jonka voisin mainita suosittelevan minua. Hän tiesi, että minulla oli erinomaisen hyvä käsiala? Se ei nyt edes pitänyt paikkaansa,

Haettuani maanantaina 9.1.1967 työtodistuksen Stokkalta, menin Pohjoismaiden Yhdyspankin työhönottoon Aleksanterinkatu 30:een, jossa minun piti kysyä kamreeri Gustafssonia. Kamreeri suhtautui minuun tietenkin aika nuivasti, mutta tarkasteltuaan asiaa, otti muistaakseni puhelimitse yhteyttä jo samana tai seuraavana iltana ja pyysi minua tulemaan töihin keskiviikoksi 11.1. Olin juuri niihin aikoihin vielä erityisen kiireinen valokuvakurssin kanssa, joten hän on saattanut yrittää tavoittaa minua aiemmin. Kukaan ei välttämättä ollut kotona vastaamassa puhelimeen. Suosittelija taisi olla tärkeä henkilö!

Asuimme silloin vielä suuressa Runeberginkadun asunnossa, neljä tyttöä samassa huoneessa. Päävuokralaiset, kaksi noin 30 vuoden ikäistä naista, olivat nk. ikuisia opiskelijoita, meistä he vaikuttivat jo vanhoilta.

Tässä kuva vanhemmistani. Kuva lienee huhtikuulta 1968, kun isäni täytti 50 vuotta.

 

Otsikko tälle postaukselle syntyi siitä, että syyskuun puolivälissä 1966 olin kirjoittanut kalenteriini "Minun on lähdettävä". Oli aika jättää lapsuuden ja nuoruuden koti lopullisesti. Ilmapiiri alkoi olla painostava ja stressaava. Olin päässyt keväällä ylioppilaaksi, olin ollut kesäkuussa kaksi viikkoa pyrkimässä Ateneumiin elokuvaohjaaja-linjalle pääsemättä, olin osan aikaa kesästä töissä enkä sitten syksyyn mennessä ollut yrityksistäni huolimatta onnistunut saamaan töitä. Vanhempani katsoivat minua jo pitkään. Syntyi myös riitoja. Olin pistänyt kaiken yhden kortin varaan. Muut koulutoverini olivat olleet paljon viisaampia ja hakeneet yliopistoon ja päässeet aloittamaan opiskelunsa. Kapinallisuus ei auta.

Edellisen vaiheen jälkeen alkoi taas uusi vaihe, mutta siihen saatan palata joskus myöhemmin, kun on sen aika. Nyt minusta tuntuu, että tuosta edellisestä ajasta on vielä paljon kaivettavaa...

Kuinka valokuvat kertovat

Selailin äskettäin tämän vuoden valokuvia. Ne kertovat pienen kappaleen lähes jokaisen päivän tapahtumista.  Usein ne ovat lyhyen lyhyitä väläyksiä elämääni läheisten ihmisten ja itseni kautta. Kuten monet aiemmat vuodet, tämä vuosi on ollut uskomattoman hurja. Näen sen myös valokuvista.

Tammikuun alussa oli tavaroiden pakkaus käynnissä, kun valmistauduin evakkoon. Se koko kuukausi ja aika senkin jälkeen on ollut henkeä salpaavan täynnä tapahtumia. Piti jaksaa paljon, kuten nytkin on pitänyt, melkein kuin olisi ollut kiire elää, koska kohta elämänlanka katkeaa. Voin nyt kertoa, että toukokuun lopussa olin oikeasti niin epätoivoinen, että siitä olisi ollut vain pieni luiskahdus lopulliseen harkintaan. Silloin en enää tiennyt, miten jatkan eteenpäin. Taloudellinen tilanteeni alkoi olla mahdottomuuden rajamailla. Pankkini oli kieltäytynyt auttamasta. Mietin jopa, miten saan tehtyä talosta maksullisen ilmoituksen ilman varoja. En halunnut enää yhtäkään kiinteistövälittäjää ostajaehdokkaiden ja itseni välille. Onneksi kohtalo tai mikä lie puuttui asiaan.

Näissä kuvissa tammikuun remontti on alkamassa ja päättynyt. Tämä lisäremontti mullisti ja sekoitti koko elämän hetkeksi eikä tilanne enää ehtinyt palautua ennalleen.

Nyt istun uuden vuokra-asuntoni rauhassa ja kiitän onneani. Kesäkuun alussa kuin ihmeen kautta talolle löytyi ostajaperhe. Talon myyntiprosessi ja muutto ovat nyt takana. Olen hiukan ihmeissäni. Yritän sopeutua uuteen tilanteeseen.  Huomenna alkaa elokuu. Haluan mennä eteenpäin, en jaksa enää palata muuttoon. En edes kirjoittamalla siitä. Tässä vaiheessa voi vain ihmetellä, että kaikesta on selvitty. Kaikki työ on tullut tehtyä ja asiat olen hoitanut ajallaan. 

Ennen muuttoa uuteen kotiin, kävin tutustumassa. Makuuhuoneessa on ranskalainen parveke ja olohuoneessa iso lasitettu parveke.

Toiminnan jälkeen koittaa usein suuri tyhjyys. Siksi varmaan nukuin lähes koko sunnuntain eikä nukkuminen edes vienyt yöuniani. Toisaalta en jaksa vielä aloittaa mitään uutta. Mikään ei kiinnosta. Ehkä ylihuomenna, ehkä viikon päästä. Voisin taas mennä nukkumaan, mutta odottelen muuttofirman tulevan vielä tänään hakemaan tyhjät muuttolaatikot.

Tässä muuttolaatikoiden purku vähän kesken. Banaanilaatikot ynnä muut laatikot purkautuvat pikku hiljaa.

Tuon tekstin kirjoitin maanantaina. Elämä alkaa lopulta voittaa. Väsymys on vain elettävä pois. Niin se on mennyt aina aiemmin. Sen tietää, vaikka pahimpina hetkinä se väsymys tai innottomuus tai mikä lie, istuu niin tiukasti kiinni, ettei melkein uskoisi pääsevänsä siitä koskaan eroon. 

Jokainen päivä tuo mukanaan pienen edistyksen, vaikka välillä tuntuu, etten varmaan ikinä ehdi käsitellä, käydä läpi ja työstää kaikkea mukaani kertynyttä. Tavarat, kansiot, paperit sujahtavat niin helposti kaappien tyhjään tilaan eivätkä tule sieltä ulos, jollen niin päätä. Mutta nyt minulla on tavoite, jota olen toki yrittänyt jo aiemmin toteuttaa muiden asioiden ehkä liikaa häiritessä.  Olen pitkään hävittänyt vaatteita, liinavaatteita ja astioita. Nyt jatkan niiden vähentämistä entisestään ja tuon mukaan uusia ryhmiä. Loput koriste-esineet lähtevät.  Tauluja en oikeastaan enää tarvitse. Huonekalujakin joudun luovuttamaan. Nyt tavoitteeni on selkiintynyt. Siksi asiassa eteneminen saattaa olla vähän helpompaa. Mutta kun elämä palaa omalle uomalleen, monet hyvät aikomukset tahtovat unohtua. 

Tyttären perhe kokonaisuudessaan vanhankodin lattialla heinäkuun alussa.

Kysykää minulta vuoden päästä, miten olen onnistunut. En nyt suoraan sanoen jaksa käsitellä tätä aihetta sen enempää. Sehän tulee olemaan nyt arkipäivääni, jokapäiväistä tekemistäni ja kulkee siinä sivussa.

Edellisessä blogissani palasin seitsemän vuoden takaisiin tapahtumiin, matkaan halki Suomen. Mainitsin siinä myös monivuotisen haaveeni päästä vielä tänä kesänä Kolille, Suomen kuuluisimman kansallismaiseman äärelle. Saa nähdä, miten minun, maisemiin sukeltajan käy? Jaksanko ylipäänsä, kun nyt olen usein niin pohjattoman väsynyt?

Klaavonkallion niityltä.

Kirjoitin otsikkoon jotakin valokuvista. Ne todella kertovat paljon. Usein ne kertovat enemmän kuin sanat. Ihmisethän eivät välttämättä edes lue sanoja, jolleivat ne ole kiinnostavia tai kosketa juuri sillä hetkellä, kun ne tulevat eteen. Kun kirjoitan omista valokuvistani, niin ne kertovat usein enemmän paljon niiden ottamisen jälkeen. Siksi ne vanhat valokuvat ovat tärkeämpiä kuin edes ajattelemme.

Vasemmalla Klaavonkallion aluetta ja niittyä. Oikealla kulkee Järvenpääntie. Vasta Keudan rakennus on olemassa, valmistunut 1980-luvun lopulla.

Kun viime viikolla muutin tähän vuokra-asuntoon, muutin samalla niille paikoille, joilla 1980/1990-lukujen vaihteessa kävin koirani kanssa lenkillä. Klaavonkallio oli silloin asumaton metsäalue Hyrylän keskustan pohjoispuolella, sen välittömässä läheisyydessä. Kirjoitin aluetta sivuten jo blogissani 19.7. Ajatuksia muuton keskellä.

Olen muissakin aiemmissa blogeissani palanut lähelle kuten 28.6.2017 Mielen aikahyppyjä. Ehkä joskus aiemminkin, mutta kuka niitä enää muistaa.

Helsingin Sanomat kirjoitti alueen rakentamisen alkamisesta artikkelissaan 15.10.1999 seuraavasti:

” Klaavonkallio on kaavoitettu maille, jotka Tuusulan kunta lunasti Sjöblomin veljeksiltä moninaisten vaiheitten jälkeen 1995. Kunta neuvotteli silloisen omistajan kanssa maitten ostosta jo 1980-luvulla, mutta veljekset ehtivät ostaa maat 1986. Sitten kunta neuvotteli veljesten kanssa kunnes pakkolunastus käynnistettiin 1992.

Klaavonkallio on hyvällä paikalla eli alueelta on matkaa Hyrylän linja-autoasemalle 350 metriä. Hyrylän ja Hyökkälän palvelut ovat kävelyetäisyydellä kuten Tuusulanjärvikin.”

Lehdessä kerrottiin alueen olevan kokonaan rakennettu vuoteen 2006 mennessä. Omakotitalotontteja myytiin vielä tällä vuosikymmenellä. 

Aluetta ei enää tunne entisekseen. Kävelimme metsän reunaa pitkin usein melkein Hyrylään saakka. Metsän vieressä, kallion ja Järvenpääntien välissä oli pelto- ja niittyalue. Osalle aluetta oli istutettu lehtipuita. Niityllä loistivat kaikki mahdolliset niittykasvit. Siksi siellä oli kiva kuljeskella.

Saattoi muuten olla melkein näillä paikoin, missä nyt viisikerroksisessa kerrostalossa kirjoitan tätä tekstiäni, kun eräänä aamuna yllätimme joukon jäniksiä tai rusakkoja istumassa mäenrinteessä kasvot vasten aurinkoa. Frisse-koira, keskikokoinen snautseri, innostui,  kuten aina jäniksistä ja sekoitti ihanan näyn hetkessä. Kamera oli tietenkin silloinkin mukanani, mutta enpä ehtinyt kuvaamaan. Jäniksen nähdessään hän yleensä aina aloitti raivokkaan takaa-ajon. Se oli hienoa katsottavaa. Jänikset tekivät koiraa nopeammin käännöksiä, joten niitä Frisse ei koskaan onnistunut saamaan kiinni. 

Tuo kuvaamani hetki on niitä hetkiä, joista ei ole säilynyt valokuvaa. Onkin omituista, että sellaiset hetket saattavat jäädä aivojen kovalevylle selkeänä kuvana. Samanlaisia kuvia minulla on muitakin. Joko kamera ei ole toiminut tai en ole ehtinyt mukaan. Aihe on sinällään jo niin kutkuttava, että ehkä palaan siihen myöhemmin. Jo pelkästään ajatellen noita runsaita kuvavarastoja ja niiden kohtaloa.

Klaavonkallion metsässä oli paljon eläimiä. Hirviäkin eksyi sinne. Muistaakseni kerran aiemmin, hirvi juoksi taloyhtiömme käytävää pitkin ja lapset perässä. Se saattaa kyllä olla kaupunkilegenda tai kotipaikkani osalta maaseutulegenda. Asuinhan työkavereideni mielestä susirajan takana (30 km Helsingistä)! 

Frisse merellä.

Mutta tämä seuraava tarina on totta ja itse koettua.  Nimittäin kerran auton kolhima hirvi piiloutui  juuri tuohon lähelle,  Klaavonkallion metsään.  Satuimme olemaan siellä lenkillä juuri silloin, mutta emme silloin tai minä en  heti tajunnut, mitä tapahtui.  Frisse käyttäytyi omituisesti, vähän pelokkaasti. Helikopteri pörräsi metsän yläpuolella ja pellon taakse Järvenpääntielle ilmestyi poliisiautoja ja miehiä aseiden kanssa. Heidän katseensa oli suunnattu metsään päin, jossa me olimme.  Se tuntui aika pelottavalta, aivan kuin me olisimme olleet etsinnän kohteena, joten kiiruhdimme kotiin. Saimme kuulla, että metsästä löydettiin loukkaantunut hirvi, joka ammuttiin ja kuljetettiin pois. Hirven mahalaukku jätettiin sen piilopaikkaan, josta koira haistoi sen seuraavana päivänä. Paikka oli ollut aivan kulkureittimme vieressä. Hirvi osaa piiloutua hyvin puiden suojaan.

Äidin rukin vein jo aikoja sitten sisarelleni. Nyt loputkin äidin esineet lähtevät.

Monen monituisia vuosia myöhemmin, kun Frisse oli jo kuollut ja tuhkattu ja olin säilyttänyt tuhkaa parisen vuotta, kävin sirottelemassa pienen osan tuhkaa sinne metsään. Osan vein Häklin montun taakse toiseen metsään, jossa myös kävimme ahkerasti ja jossa hän nuorena koirana kirmasi naapurin perheeseen sattuneen veljensä kanssa. Sekä Klaavonkalliolla ja tuossa toisessa metsässä kävimme myös yhdessä kesäisin mustikassa.

Kerran siellä toisessa metsässä sattui kesken kaiken ohitsemme juoksemaan suunnistajajoukko. Oli se aikamoinen yllätys, sillä Frisse sattui olemaan vapaana ja lähti suunnistajien perään. Voi niitä aikoja! Frissen kuolemastakin on jo kulunut toisen koiran ikä. 

Frisse vietti varhaisimman nuoruutensa ja vanhuutensa viimeisimmät vuodet kanssani. Nuoruusaika on koiran kanssa mukavaa ja innostavaa. Pitää vain olla myös innostunut koiran kasvatuksesta. Vanhuusaika on tuskallista ja surullista. Koirat ja kissat ovat tärkeitä monille tuntemilleni ihmisille. Ne kiintyvät ihmisiin ja ihmiset kiintyvät niihin. Kun ajattelen kotieläimiä, palaan aina lapsuuteeni ja niihin lukemattomiin eläimiin, joita hoivasimme. Myöhemmin aikuisena perheessä piti olla aina kissa. Frisse oli viimeinen kotieläimeni, jollei kaloja ja pihan eläimiä lasketa.

Alex oli vauva kesällä 2012.

Jostakin syystä en voisi enää koskaan ottaa itselleni yhtäkään eläintä. En kestäisi enää eläimen minussa herättämiä tunteita enkä ehkä myös sen kiintymistä minuun. Jo pelkästään nuo tunteet sitoisivat minua liikaa. En myöskään pystyisi enää kulkemaan vapaasti. En tiedä, ajatteleeko kukaan muu samalla tavalla. Onko helpompi kestää, jos perheessä on paljon kotieläimiä?  Katselin usein ikkunasta, kun ohitse kulki koiranulkoiluttajia, joilla saattoi olla kolme, neljä koiraa.

Harkitsenkin uuden kameran hankkimista. Vaikka en siis ehkä tiedä, mitä teen niiden kaikkien kuvien kanssa. Mutta onko se edes niin tärkeätä? Ei ainakaan siinä vaiheessa, kun ihmisestä aika jättää. Siihen saakka voin kirjoittaa kuvista, myös niistä, joita ei koskaan tullut otettua.