Asiat jotka pitävät minut valveilla päivin ja öin

Varsin monena yönä olen heräillyt yöllä ajatuksena tarinani jatkaminen. Aina kuitenkin väliin tulee jotakin muuta, aivan liian paljon muuta enkä pääse jatkamaan. Maailma elää tänä päivänä entistä kiihkeämmin ja nopealla tempolla. Ei ole aikaa roikkua pilven päällä, vaikka onkin vanha ja eläkkeellä.  Siltä se tuntuu. Näen kuvan pilven päällä roikkumisesta mielessäni. Minä olen täällä, odottakaa, en halua pudota, huudan. Kukaan ei kuuntele. On niin, että jossakin vaiheessa menetämme kansalaisoikeutemme olla täysivaltainen. En osaa sanoa, milloin se tapahtuu. Kysynkin, tapahtuuko se vain mielessämme, minun mielessäni. Tosiasia on nimittäin, että useimmat ikätoverini eivät missään nimessä allekirjoittaisi ajatuksiani.

Omilla poluillani 17.1.2016. Kuva AH.

Ajatuksia on herättänyt myös se, että nykyään ihmiset kirjoittavat elämänkertansa jo ylitettyään 40 vuoden ikärajan, toiset varmaan jopa aiemmin. Miksi minä siis vetkuttelin? Miksi halusin olla niin moderni, että kirjoitan vain verkkoon enkä kirjaksi. Kaikki tekstini blogeissa ovat jo elämäni tarinaa. Niistä kertyisi jo monta kirjaa. Joskus olen jopa aloittanut koota niistä kirjan muodossa julkaistavaa teosta, mutta olen aina kesken matkaa lyyhistynyt toivottomana tekstin paljouden edessä. Kaiken lisäksi, alan usein muutenkin epäröidä.

Alan vähitellen sopeutua tähän talveen. Onko se joka kerta, joka vuosi tuntunut yhtä vaikealta. Ehkä. Unohdan helposti kaikki ikävät asiat. Nyt tarkoituksella kehitän itseäni olemaan spontaanimpi, olemaan suunnittelematta liikaa. Korona-aika lisäsi valmiuksia suunnitella, ennakoida ja kuvitella. Ne eivät ole huonoja asioita sinällään, mutta on aika päästää osittain irti ja mennä koheltaa eteenpäin. Elämä on elämistä ja harjoittelua varten. Joskus voi jopa yllättyä, kun hävittää rajojaan, kuviteltuja, totuttuja tai olemattomia.

Voi sentään. 25.5.2016 on ikävä jopa niitä piikkioksia.

Jatkaakseni omaa tarinaani, materiaalia kyllä riittää. Minulla ei myöskään ole kiire tyhjentää syntymäni ajankohdan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia yhdessä hujauksessa. Taidan nyt vain vähän nautiskella ajatuksistani ja elämästä, joka silloin aukeni ja joka nyt on pitkällä tulevaisuudessa. Voisin kyllä rämäyttää kaikki kerralla ulos. Kun ajattelen, kuinka paljon minulla on vielä ylipäänsä kerrottavaa kaikesta mahdollisesta, niin voin aivan hyvin vetkutella.

25.5.2016 jopa näitä

 

Toinen asia, on niitä kolmas ja neljäskin, vähän liian monia, joka herättää minua öisin, on se mummoni tuntemattoman isän tarina ja miten vien sen eteenpäin sekä omalle suvulleni että sille suvulle, jonka on hyvä tietää asia. Ehkä jotkut heistä jopa ihmettelevät DNA-tuloksista esille tulevia aika isoja lukuja. He eivät silti pysty koskaan ilman minun apuani saamaan niistä selvää. Ennen kertomustani ja yhteydenottoani, aion käydä kaikki mahdolliset yksityiskohdat läpi ja sitten kirjoittaa oletettavan tarinan. Koska siitä ajasta (1890-luvusta) on kulunut yli 130 vuotta, en usko enää loukkaavani ketään. Tiedän, että sukututkimukseen liittyvät salaisuudet ovat monelle yllättävän arka paikka ja aihe suuttua. Siksi kannattaa olla varovainen. Tehdessäni mitä tahansa muuta, sormeni syyhyävät päästä tutkimaan em. tarinaa, kaivaa se auki pohjamutia myöten.

29.1.2024

Kirjoitin tuon alun itse asiassa jo kahdeksan päivää sitten, mutta jätän sen tämän postaukseni alkuun. Tarkoituksella.

Nyt kirjoitan muutaman sanan rauhoittaakseni mieltäni ja pystyäkseni tarttumaan seuraaviin asioihin, mitkä odottavat edessäni.  Olen nimittäin pohjattoman kuormittunut ja rasittunut, vaikka suurimman ajan olen itsekseni kotona ja voin itse päättää tekemiseni. Siinä on vain toinen puoli. 

9.5.2016

Moni ei aavista kuinka paljon työtä ja keskittymistä kaikki vapaaehtoisesti hoitaakseni ottamani tehtävät vaativat. Tässä kesken kirjoitusta muistin taas erään asian, jonka nopeasti hoidin välillä. Muistini pelaa onneksi vielä hyvin enkä tarvitse muistilappuja, vaikka välillä otan kopioita ja kirjoitan jotakin muistiin heittääkseni paperit pois tai siirtääkseni ne ao. mappiin. Yritän ottaa rennosti ja hoitaa asian, kun se tulee ajankohtaiseksi syystä tai toisesta. Silti keskittymiseni herpaantuu usein eri syistä. Jotkut päivistä ovat vaikeita reumaani liittyvien oireiden vaivatessa sääilmiöiden takia. Nilkka tai polvi kipeytyy, päätä alkaa särkeä, yöuni häiriintyy jonkin ajatuksia rassaavan asian takia.  Olen ollut alakuntoinen aina marraskuun flunssasta (koronaflunssa) lähtien.  Kirjaan nämä asiat blogiini siitä syystä, etten itse unohtaisi niitä, kuten kautta vuosien olen unohtanut. Kirjaan ne myös siksi, että tämä asia on painanut mieltäni viime aikoina.

Eilen oli presidentinvaalien ensimmäisen vaiheen päätös ja kaksi ehdokasta selvisi. Vaali-illan seuraamiseen meni aikaa. Ehdokkaani Pekka Haavisto selvisi toiselle kierrokselle, mikä ilahdutti kyllä, mutta lisää jännitystä on tulossa. On aika tunnustautua ”vihervassariksi”, miksi tyttäreni minua joskus kutsuu. No, jos olisin nyt nuori, lähtisin barrikadeille taistelemaan ilmaston ja luonnon puolesta. Yritän välttää näitä puheenaiheita aina, mutta joskus yksikin sana aukaisee puron, jolloin suljen kyllä mieluusti suuni. Täytyy myöntää, että tällaisetkin asiat rassaavat kaiken ajankohtaiseen politiikkaan liittyvän lisäksi. Lukemista riittää. Suosittelen nuoremmille syvällisempää perehtymistä ajankohtaisiin asioihin tutustumalla myös asioiden taustoihin. Lukemisen osaamista kannattaa hyödyntää myös vaikeampaan tekstiin. Olen erityisen huolissani kaiken valeinformaation leviämisestä nuoriin ihmisiin kuten jo on käynyt. 

13.6.2016

Suuri kasa töitä odottaa. Pitää valmistautua tuleviin tehtäviin. Kuten hyvin jo tiedätte, minulla on tosin tapana tehdä töitä jo etukäteen mielessäni ja jakaa jatko sitten osiin, jotta tehdessäni loppuhuipennuksen olen jo ajatellut asian valmiiksi. Mutta tarvitsisin ehdottomasti kaikkeen paljon enemmän aikaa. Ehkä minulla on liikaa tehtäviä, vaikka teen koko ajan priorisointia. Ja omahan on elämäni!

Kaiken kaikkiaan ihmisten kyllä kannattaa pysytellä edes jollakin alueella aktiivisena hamaan loppuun saakka. Tänään käydessäni kaupassa, jouduin ensin hiekoittamaan autoni jäisen ympäristön, etten vahingossakaan kaatuisi palatessani ja nostaessani kauppakasseja autosta. Piha oli muuten oikein hyvin hiekoitettu, mutta sulamattomat polanteet autojen ympärillä eivät.

Käyn sitten kaupassa tai missä tahansa, yritän nauttia joka hetkestä, tutkin kaupan hyllyjä ikään kuin ensi kertaa. Unohdan muun ympäristön, muut ihmiset. Yleensä ostan aina vain tarvitsemani tuotteet listan mukaan, mutta käytän aikaa kiertämiseen ja tutkimiseen.  Voisiko sitä kutsua arjen elämysmatkailuksi?  Suosittelen itselleni jatkossa uudelleen jotakin vastaavaa. Harrastin vieraille poluille astumista erityisesti eläkkeelle jäämiseni aikaan ja sen jälkeen. Sitä jatkuikin useita vuosia, kunnes kaikki vaikeat asiat alkoivat ja tilalle tuli uusia velvollisuuksia.

Seuraavaksi auto pitäisi viedä huoltoon ja katsastukseen. Se kalvaa jo ajatuksissani. Varmistelenko taas liikaa?

Edellä olevan kirjoittaessani, tuli mieleeni, että olen edelleen todellakin se ”naiivi nainen” etuliitteellä vanha, miksi kutsuin itseäni ensimmäisen blogini aikana. Viimeistelen tämän kirjoituksen huomisen jälkeen julkaisukuntoon, sillä nyt ryhdyn töihin.

30.5.2016

31.1.2024

Tänä aamuna aloittaessani kirjoittamisen, Minni-kissa kiipesi syliini aloittaen silmiin tuijottamisen ja keskustelun kissan kielellä ja lopulta kehräämisen. Ihana tunne, kun näen katseesta ja kissan puheesta sen, kuinka paljon kissa rakastaa juuri minua. Ennen Minniä en edes tuntenut itseäni yksinäiseksi.  En toki nytkään, mutta onhan kissa minulle sopiva seuralainen. Kissa teettää loppujen lopuksi aika paljon töitä. Ruokaa on hankittava kaupasta ja pidettävä huoli, että sitä riittää. Kissanhiekkapussit ovat painavia, kissan vessa on puhdistettava usein. Kaikkea muutakin pitäisi tehdä, mutta em. pakolliset velvollisuudet ovat tärkeimmät. Ja sylissä pitäminen.

Eilisen iltapäivän pitkän sukukirjakokouksen jälkeen oli vielä paljon tehtävää enkä päässyt oikein millään rauhoittumaan. Tyttäreni lapsineen poikkesi.  Käteni olivat erityisen kipeät ja oloni levoton eikä yöunikaan korvannut heikkoa oloani. Herättyäni aamulla aikaisin, olin taas päänsäryissä. Otin särkytabletin ja jatkoin uniani.

Kotipihan omapuut kukassa 25.5.2016

Se kannatti. Näin unta, jossa oli ensin levotonta, stressaavaa toimintaa, kaupassa käyntiä ja muuta ja sitten olin saapumassa kotiin, johonkin erilaiseen kuin mikään koskaan. Huomasin kävellessäni, että kevät oli saapumassa, pari mummoa oli istuttamassa jotakin maahan. Tulin lähemmäs asuinpaikkaani ja näin pienen puutarhani ränsistyneenä. Aloin heti suunnitella istutuksia. Pian heräsin virkistyneenä uuteen päivään. Päänsärky oli hävinnyt ja käteni eivät enää olleet kipeät.

Niin se vain on, että palautuminen kaikesta mieltä rasittavasta toiminnasta on välillä vaikeata. Tekemisen, työn, rentoutumisen ja levon välisen tasapainon saavuttaminen ei ole helppoa. Sen kuka tahansa teistä, rakkaat lukijani voi vahvistaa. Kaiken lisäksi se puoli ei ainakaan helpotu ikääntyessämme. Alan ymmärtää hyvin, että jossakin vaiheessa vanhoilla ihmisillä tulee ikävä paratiisiin, mikä sen sitten onkin.

 Tänne sitten valikoitui keväisiä ja kesäisiä kuvia vuodelta 2016.

Harhaileva mieli

Yleensä keksin otsikon postaukselleni viimeiseksi, mutta joskus aloitan otsikosta kuten nyt. Tämän päiväisessä (9.6.2022) Helsingin Sanomissa oli kotiosioissa psykologiaan liittyvä, Kaisa Hahton kirjoittama artikkeli samalla nimellä. En aio varsinaisesti kirjoittaa artikkelista, mutta se herätti minussa valtavasti assosiaatioita, joten se sopii koko kirjoitukseni otsikoksi.

Taidan liittää tähän vain vuoden 2018 valokuvia. Kun kävin niitä läpi, koin, että elimme silloin vielä aivan toista aikakautta.

Olen nimittäin erittäin kova harhailemaan ajatuksissani, olen ilmeisesti sitä synnynnäisesti. Siitä huolimatta pystyn myös keskittymään tarvittaessa lujasti johonkin aiheeseen, jos se on tarpeen. Muutenhan harhailen, eksyn ja löydän asioita koko ajan. Artikkelissa haastateltu ja ajatuksia esittävä psykologian apulaisprofessori Johanna Kaakinen käyttää ajatusten harhailusta nimitystä ”möllöttäminen”. Aika kova sana, mutta hänen mukaansa ajatusten harhailu eli möllöttäminen on parhaimmillaan luova tila. Niinhän se onkin.

Tärkeä kuusi

 

Joinakin päivinä annan tarkoituksella mennä vapaalle ja olen kuin laitumelle päässyt vasikka, tosin vain ajatuksissani. Jos olen päivän tehnyt paljon ”työtä” tai jotakin muuta raskasta, niin haluan sen jälkeen useimmiten seuraavana päivänä lähteä vapaalle, vaikka olisin suunnitellut ensin muuta. Niin kävi tänään.

Heräsin rasittuneena ja päänsärkyisenä. Ilmeisesti jatkuva unien näkeminen rasittaa minua ja nukun silloin jäykistyneessä tilassa pää kuitenkin harhaillen eri asioissa. Aamiaisen jälkeen asetuin pikkutorkuille ja ajattelin sen jälkeen valmistautua lähtemään kirjastoon tai muualle. Samalla ajattelin, etten tänään käyttäisi ollenkaan aikaa someen, selailuun enkä päivittämiseen, vaikka alun perin minulla oli tarkoitus laittaa muutama postaus Instagramiin liittyen juuri tähän päivään 9.6. tasan 78 vuotta sitten ja tähän päivään tasan kolme vuotta sitten. Ne eivät kyllä kiinnostaisi oikein ketään muita, ja kaiken lisäksi ne molemmat liittyivät Venäjään, mikä ärsyttäisi varmasti enemmän kuin kiinnostaisi.

 

15.7.2018

 

Olen joskus maininnut tai sitten vain puhunut siitä ystävieni kanssa, että saan joskus odottamattomia hepuleita. Tarkoitan sillä, että saan yhtäkkiä puuskan tehdä jotakin kuten alkaa siivoamaan. Normaalisti pölynimuri seisoo viikkokausia keskellä lattiaa. Nyt noustuani ylös, sain hepulin alkaa siivota makuuhuonetta. Oikeastaan minun piti vain vaihtaa sänkyvaatteet, mutta se toi mukanaan sitten laajemman toiminnan, johon sisältyi myös sängyn siirtäminen toiseen asentoon ja huoneen tyhjentäminen. Siis kaikki sängyn alla olevat mattopussit ja pöydillä olevat kirjat ym. ovat nyt siirtyneet olohuoneen lattialle. Makuuhuone tuli siis uudelleen järjestettyä, sänky ja lattia imuroitua, lattia pestyä ja pölyt osittain pyyhittyä. Sitten stop. Olohuone saa odottaa uutta hepulia.

8.7.2018

Keskustelin eilen pitkään ystävättären kanssa eri aiheista, toisaalta keskustelemme niistä samoista aiheista usein ja käsittelemme samoja asioita monta kertaa. Nuorempana minua ärsytti samoista aiheista jutteleminen, mutta nyt emme yleensä muista aiempia keskusteluja. Tosin yllättäen niihin tulee silloin tällöin uusia piirteitä ja oivalluksia.

Ajatukseni lähtevät harhailemaan. Useimmille ihmisille tekisi hyvää hankkiutua terapeutin juttusille. Suomessahan se ollut kautta aikain jonkinlainen tabu. Totesimme keskustelussamme, että silti kaikille tekisi hyvää aika ajoin keskustella jonkun asiantuntevan ihmisen kanssa, vaikka ei katso tarvitsevansa mitään apua pään jumiin tai ei usko itsellään sellaista olevankaan.

7.6.2018

 

Keskustelu siirtyi terapiatarpeeseen, kun olin ensin ottanut esille ihmisten kantamat taakat ja traumat, jotka ovat mahdollisesti periytyneet edellisiltä sukupolvilta. Niiden on todistettu periytyvän geenien kautta muistaakseni kolmanteen polveen saakka ja mahdollisesti pidemmälle. Epigeneettistä periytymistä tutkitaan nykyään paljon. Paljon on vielä tutkimuksia kesken ja varmasti tulevaisuudessa saadaan tietää lisää. Googlaa tarkempaa tietoa. Yleensä ihmiset eivät tajua tätä ollenkaan ja jos sen ottaa puheeksi, niin he suuttuvat ja väittävät, ettei heillä ole mitään traumaa. Useimmat eivät edes uskalla ajatella sellaisen mahdollisuutta. Se on kuin pelkäisi ajatuksia ja  mitä niistä saattaa syntyä. Asiansa osaava terapeutti varmaan osaisi johdattaa keskustelua niin, että ao. henkilö sen ymmärtäisi. Kenenkään läheisen ihmisen on vaikea ehdottaa terapiaa.

2.6.2018

 

Muuten tiedän sen oikein hyvin. 1970-luvulla ehdotin eräälle ystävälleni terapiaa syystä, että hän ei parantunut fyysisestä vaivasta vaan juostuaan lääkäriltä toiselle, valitti siitä minulle jatkuvasti. Hän suuttui kommentistani niin, että ystävyytemme päättyi siihen.

Edellä mainittuihin asioihin ja oman itsen käsittelyyn auttaa myös harhaileva mieli. Se ei auta yksin, mutta omalta osaltani auttajia ovat olleet myös avoin, tutkimuksellinen ote, kirjoittaminen ja tiedon kerääminen ja edelleen avoin elämänasenne. On myös aiheellista kyseenalaistaa asioita. 

22.2.2018

 

Ystävien kanssa keskustelu on myös tärkeää, vaikka sitten käsitelläänkin usein samoja asioita. Sieltä voi kuitenkin putkahtaa välistä jotakin uutta. Oma ongelmani on siinä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi minun on kestää erilaisia konflikteja, haluan välttää kaikkia riitatilanteita enkä halua sanoa kenellekään mitään negatiivista. Haluan tulla kaikkien kanssa toimeen. Jos se ei onnistu, poistun näyttämöltä. Ehkä tässä iässä siihen on oikeuskin.

Nyt kun olemme luiskahtaneet koronan jälkeiseen aikaan, mieli harhailee tutkimaan, miten asiat olivat ennen.  Tosin monet ovat jämähtäneet siihen aikaan ja sen vaikeuksiin kokonaan eivätkä taida päästä pois ollenkaan. En ihmettele sitä.

Luiskahdin välillä tutkimaan valokuviani. Olin etsimässä jotakin, mutta en löytänyt sitä, mutta löysin muuta, joka minun on kirjattava tähän. Se on aika hauska juttu.

 

Olin 14.9.2018 Kansallisarkistossa tutkimassa hämäläisen kotikyläni karttoja. Samalla tutkin taas kerran kenraalikuvernöörin aktiluetteloita vuodelta 1914–1915.  Olin etsimässä äidinpuoleisen nk. isoisän tietoja hänen Siperiansa Tomskiin joutumisestaan. Siinä vaiheessa olin jo tutkinut lehtikirjoitukset hänen kuolemastaan siellä 1915. Nyt sitten löysinkin aktin tiedot, jotka sitten tilasin ja kävin myöhemmin tutkimassa ja kuvaamassa. Siitä syntyi aikanaan 29.12.2019 julkaisemani blogipostaus ”Sukutarina, joka meni ihon alle”, jonne pääset tästä linkistä.

Nyt pääsen vasta siihen hauskaan juttuun. 

Tutkin nimittäin silloin Kansallisarkistossa myös vanhoja kirjoja ja valokuvasin joitakin sivuja tutustuakseni niihin myöhemmin tai lainatakseni kirjoja kirjastosta. Vasta nyt perehdyin kuviini tarkemmin. Löysin monta asiaa, joihin saatan kirjoituksissani myöhemmin palata.

Seuraava juttu sivuaa omaa hämäläistä sukuani. Veijo Meri on kirjoittanut teoksen ”Huonot tiet ja hyvät hevoset – Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870”. Otava on julkaissut kirjan 1994.  Se löytyy kyllä kirjastostamme, mutta on siirretty varastoon, josta voi tietenkin lainata kirjoja. Otin kuvan kirjan muutamista sivuista sattumanvaraisesti.

Jutun nimi on ”Pieni välikohtaus Janakkalan kirkolla”. Se on niin herkullinen, että minun on pakko referoida sitä. Kaiken lisäksi kertomuksen toinen osapuoli on ollut minun isäni isänisänisänäidin Hedda Kustaantytär Nikkilä/Nålbergin (1802–1870) pikkuserkku Kustaa Kustaanpoika Räikälä (1789–1861). Yhteinen esivanhempi heillä on ollut 1702 syntynyt Rengon Markkulan tytär Liisa Sipintytär. Tämä Liisa on mennyt naimisiin Janakkalan Hyvikkälän Jussilan isännän Antti Antinpoika Jussilan kanssa. He ovat saaneet 1723 tyttären Liisa Antintyttären, joka on nainut Janakkalan Räikälän tulevan ostajan ja isännän Kustaa Sipinpojan vuonna 1740. Näiden pojanpoika oli sitten myöhempi talollinen Kustaa Kustaanpoika Räikälä.

Tarina kertoo Lönnrotin jalan kulkemasta matkasta Hämeenlinnaan toukokuussa 1828. Hän saapuu Räikälän taloon Janakkalan kirkon vieressä. Räikälä toimi myös kestikievarina ollen alueen keskipiste. Sieltä oli vielä 16 km matkaa Hämeenlinnaan. Lönnrot pyysi loppumatkalle isännältä hevosta kyytiin, mutta se ei onnistunut. 

Tarina on mainittu myös Janakkalan historiateoksessa. Se kuvaa hyvin sen ajan ja aikaisempien aikojen riitaisia ja hankalia isäntiä. Liitän tähän kirjan sivun, koska en jaksa toistaa sitä tässä.

 

 

1700-luvun alkupuolella ihmiset kokivat valtavan vaikeita asioita, joita he eivät pystyneet käsittelemään. Ehkä ne toivat sitten esiin väkivaltaisuutta ja riidanhalua. Siellä voi myös olla erilaisia traumoja takana.

Olenkin usein miettinyt, miksi ihmiset ovat aikoinaan kovin usein olleet vaikeita ja riidanhaluisia. Em. Räikälän isäntä joutui myöhemmin myös muihin vaikeuksiin erikoisen käytöksensä vuoksi. Niistä mm. taposta ja viljavarkaudesta hän joutui käräjille tuomittavaksi. Hänen traumansa eivät siirtyneet lapsille, koska hän ei saanut puolisonsa kanssa lapsia.  Tapahtumat pistävät kuitenkin miettimään, mistä saakka miehen omat traumat olivat periytyneet.  

Mieleni on nyt harhaillut tällä erää tarpeeksi. Ehkä huomenna saan tämän julkaistua. Mielen harhailut kyllä jatkuvat. Aloin miettiä, miksi ihmiset unohtelevat asioita.

https://vanhatkartat.fi/#13.33/60.88534/24.61411

 

On jo seuraavan päivän ilta. Mieleni harhailee edelleen, mikä ei ole siis mitenkään erikoista. Olen tehnyt tänään paljon kaikenlaista. Välillä olen eksynyt Janakkalan rippikirjoihin miettimään edellistä kertomustani Janakkalan Tarinmaalla sijainneesta Räikälästä.  Siitä olisi kiva kirjoittaa enemmän ja myös muista alueen suvuista. Oleskelihan aikoinaan siellä kirkonmäellä myös esiäitini Anna Orenia ja hänen sisarensa lukkari Gabriel Bergelinin vaimoksi päätynyt Ingeborg.

Annan tytär Hedvig Härkälä avioitui Rengon Ahoisten Nikkilään. Hänen tyttärensä Hedda Nikkilä avioitui vuorostaan minun kotitalooni kuten mainitsin aiemmin. Olen varma, että sen ajan ihmiset tunsivat toisiaan hyvin toisin kuin meidän aikanamme.  Räikälän talo ja kestikievari sijaitsivat aivan nykyisen museona toimivan Laurinmäen vierellä. Alueella kuten koko Janakkalassa on tehty erityisen paljon muinaislöytöjä. Mainitsemani alueet sijaitsevat muuten aivan Hakoisten kartanon välittömässä läheisyydessä. Sukututkimuksia tehdessäni on tullut todettua, että kaikki isänpuoleisen sukuni juuret menevät Janakkalaan. 

minä 6.10.2018

 Aika entinen ei enää palaa... Siitä jatkan seuraavaksi. Tai sitten en.

 

Jotta jaksaisimme nähdä unia

On jälleen ollut sellainen aika, etten ehdi edes hengittämään eli kirjoittamaan. Toisaalta olen huomannut, että toiminnallinen aika saa minut samanaikaisesti tehokkaammaksi (ja paremmaksi) monilla muilla alueilla. Sain jopa lauantaina siivottua, vaikka entistä enemmän inhoan sitä, mutta sitäkin enemmän pidän raikkaudesta ja paremmasta järjestyksestä siivouksen jälkeen. Toisin sanoen, monenlainen aktiviteetti lisää ja vahvistaa kaikkia aktiviteettejä.

Kuvituksena tässä blogissa on kuvia noin viikon ajalta ja muutama kuva on kymmenen vuoden takaa lokakuulta 2008.

Puolipakolliset kirjoitustehtävät rassaavat, kunnes saan ne tehtyä. Miten ylipäänsä ennen ehdin pihatöihin ja hoitamaan omakotitalon monia tehtäviä?  En ehkä ehtinytkään tarpeeksi, laiminlöin paljon ja annoin vain kuvan ahkeruudesta, jota ei edes ollut.

Tulee vain mieleen, että ne samat ominaisuudet, lainalaisuudet eli säännöt jatkavat elämistään siellä ihon alla, ihmisen ominaisuuksina, joita mikään koettu ei paljon pysty muuttamaan. Opimme ehkä käyttämään niitä vähitellen paremmin, mutta täydellisiä meistä ei koskaan tule. Se ei ole edes tarkoitus eikä päämäärä. Muistetaan aina se pieni särö, jota niin paljon rakastan aivan kaikessa. Se rikkoo sen täydellisyyden, kauneuden ja rumuuden, ihanuuden ja auttaa meitä näkemään syvemmälle ja hyväksymään moninaisuutta ihmisissä ja asioissa.

Tällä viikolla kylmät tuulet puhaltavat. Aamuvarhain katsellessani ikkunasta ulos näyttää kolealta. Parissa viikossa lähes kaikki lehdet ovat pudonneet vastapäisistä koivuista. Joku yksilö pitää vielä sitkeästi kiinni omistaan, niistä, mitkä ovat jäljellä. Harmaa taivas roikkuu kaiken yläpuolella. Linnut etsivät ruokaa. Talitintti eksyy joskus parvekkeeni kaiteelle neljänteen kerrokseen. Välillä siihen tupsahtaa upea harakka. Ikään kuin ne tietäisivät, kuka täällä asuu. Ehkä ne tietävätkin. Talitintti kuvaa äitiäni ja harakka isääni.  En ole vielä ehtinyt kuvaamaan niitä, sillä ne viivähtävät siinä vain hetken. Ennen aloin tähän aikaan ruokkia lintuja. Nyt en enää voi.

Autoasiat tulevat ajankohtaisiksi. Talvirenkaiden vaihto, auton vuosihuolto ja sitten katsastus. Kun pakkaset tulevat, pitää varautua lähtöön aina paljon aikaisemmin; lämmittää auto, puhdistaa ikkunat. Sunnuntaina kävin tyttäreni pihalla imuroimassa auton sisätilat. Samalla pääsin tervehtimään poikia ja kissoja. Alex auttoi minua siivoamisessa ja lopuksi teimme pienen metsälenkin kuten olemme tehneet aina hänen syntymästään saakka. Alkoi hämärtää ja mummi oli jo kovin väsynyt.

Monet asiat pyörivät mielessäni. Levotonta mieltä rauhoittaakseni, lähden kohta hetkeksi menneeseen. Se lienee meidän vanhojen etuoikeus. Onko kukaan tullut ajatelleeksi, että kun on hirveän paljon toimintaa nykyhetkessä, mikään tapa poistua siitä hetkeksi, ei ole väärä. Kun menneessä on niin paljon koettua, niitä on helpompi käsitellä myöhemmin. Nykyhetken, ehkä joskus kimuranttien asioiden käsittely tuoreeltaan ei aina onnistu, kun niihin löydä vielä edes sanoja. Vanhat koetut ja eletyt asiat ovat jo selviä ja tutkittavissa.

Olen myös ihmeissäni siitä, kuinka nopeasti välillä väsähdän. Jaksan toki, vaikka kuinka paljon, mutta jälkikäteen ajattelen, että olisin voinut jättää jotakin väliin. Viime viikon alussa lähdin jälkeläisteni kanssa Tallinnaan. Sattui olemaan niitä lokakuun tosi lämpimiä päiviä, mutta myös koulujen ja päiväkotien lomaviikko. Laivalla oli tukahduttavan ahdasta. Menomatkalla tuskin löysimme istumapaikkaa. Joskus tuntuu, että tämän päivän aivan liian hektinen elämänmeno ei sovi enää tämän ikäiselle. En tarkoita nyt vain tätä matkaa vaan montaa muutakin asiaa. Olen aina ollut nopea ihminen, mutta välillä en enää tahdo pysyä mukana. Entä lapset? 

Tällä viikolla on edessä yksi päivä kirjamessuilla ja vähän kaikkea muutakin. Nyt lähden hetkeksi matkalle menneisyyteeni. Mikähän juttu tulee, annan yllättää itseni.

Kymmenen vuotta sitten, olin mennyt lokakuussa jo alkukesästä eläkkeelle siirryttyäni takaisin töihin. Se oli siihen aikaan aika tavallista, että ihmisiä pyydettiin avuksi eläkkeelle lähdettyä. Tuskin on enää. Silloinkin työni ja kaikkien muidenkin lisätyöt loppuivat äkkiä.  Maailman yli oli jo aiemmin samana vuonna vyörynyt nk. finanssikriisi, jonka merkkejä oli jo paljon aiemmin. Omassa työssäni maksuliikenteen parissa en ollut kiinnittänyt siihen paljon huomiota. Täältä voi käydä lukemassa Wikipedian artikkelin aiheesta.

Sitä on tänä syksynä muisteltu paljon. Sen jälkeen maailma on muuttunut paljon. Mutta edelleen samat uhkat ovat olemassa, monet asiantuntijat uskovat uuden finanssikriisin alkavan pian. Täältä löytyy tuore kirjoitus aiheesta. Seuraavan 2020 alkavan kriisin on ennustettu olevan rajumpi ja pitkäkestoisempi kuin edellinen.

Maailma on monessa mielessä muuttunut ja muuttuu koko ajan lisää. Entiset lainalaisuudet eivät päde. Outoa, että käytän samaa sanaa kuin tekstini alussa. Maailma muuttuu nopeammin kuin ihminen. Ihmisestä saattaa tulla vieras omassa maailmassaan.

Artun kanssa istutettiin kukkien sipuleita lokakuussa 2008.

Edellisen kautta jouduin helposti syksyyn 2008 ja silloin kirjoittamiini blogeihin.

4.10. kirjoitin otsikolla ”Tervetuloa laiskuus.” Pohdin siinä mielenkiintoista näkökulmaa, jonka olin saanut vanhaan työhöni aloittaessani edellisenä päivänä työt uudelleen. Odotukseni olivat vielä korkealla, olin utelias ja innostunut. Kirjoitan työelämää tuolloin ympäröineestä kiireen tunnusta, joka pyörii useimpien ihmisten ympärillä. Tuttu tunne minullekin edeltävältä ajalta ennen eläkkeelle jäämistäni. Työ syö ihmistä ja täyttää hänet kokonaan. Se oli loppuvaiheessa alkanut häiritä minua. Loppujen lopuksi olin sitä mieltä, etten halua olla tekemisissä ylikiireisten ihmisten kanssa. Olin huomannut saman myös eläkeläisissä, joita ympäröi samanlainen ”kiireen huntu, joka sai minut voimaan pahoin.” Ihmiset tulevat sairaina töihin ja uskovat olevansa korvaamattomia!

Rakennustyömaa Tallinnassa sataman läheisyydessä kiinnosti poikia erityisesti.

Siinä kirjoittaessani muistin erään muutamaa vuotta aiemmin ostamani pienen kirjasen. En lähde etsimään sitä nyt, en varmaan edes löytäisi. Sen ajatukset olivat pyörineet päässäni jo pidempään, koska sen teksti oli niin totta. Työelämässä pärjäsivät parhaiten henkilöt, jotka osasivat välttää töitä, mutta olivat silti tekevinään töitä. He näyttivät tehokkailta ja osaavilta, mutta eivät sitä oikeasti edes olleet.  Kirjoitan pitkälti kirjan herättämien ajatusten innoittamana.

Silloin, jo vuosia aiemmin, oli alkanut se trendi, johon kirjan kirjoittaja oli yllyttänyt ihmisiä. Ihmisten, erityisesti toimihenkilöiden tulisi sabotoida työpaikkaansa olemalla joutilas ja vain teeskennellä työntekoa. Vältä oikean työn tekemistä, valitse kaikki epämääräinen kehittäminen, jota on vaikea mitata. Myy itseäsi ja verkostoidu! 

Viljapellon syksyä Lahelassa lokakuussa 2008

Kirjan ”Tervetuloa laiskuus” oli kirjoittanut alun perin ranskaksi Corinne Maier.  Mielenkiintoista oli, että ranskan kielen työtä merkitsevä sana travail tarkoitti alun perin kidutusta!

Itse asiassa, kun ajattelen asiaa nyt tänään, muistan hyvin, kuinka useina vuosina 2000-luvulla, pohdin tätä samaa asiaa. Olin tyhmä tehdessäni julmetusti ja oikeasti työtä. Mikähän on tilanne työelämässä nyt?

Että silleen. On se vaan omituista, miten näppäimistö minua johdattaa.Tämän jutun julkaiseminen viivästyi, mikä nyt ei ole mikään uutinen. Poistin lopusta seuraavan päivän eli 5.10.2008 kirjoitukseni, koska se poikkesi niin suuresti tuosta edellisestä. Muistin samalla, että silloin syyskuussa olin sisareni kanssa Samoksella, joka jäi sitten viimeiseksi matkakseni kauemmas kymmeneen vuoteen. Se teksti vaatii oman bloginsa tämän tyhjänpäiväisen kirjoituksen sijaan. 

Mutta otsikko ehti syntyä ennen poistamista. Omituista sinänsä, että olenkin nähnyt valtavasti mielenkiintoisia ja hullunkurisia unia. Aivot ovat vaatineet tyhjentämistä, jotta uutta syntyisi. Siksi pitkäveteisyys ja tekokiire voivat olla niihin hyvä apu.

Tuusulanjokea lokakuussa 2008.