Ajanvietteen vastakohta

Aika kuluu aivan liian nopeasti myös eristyksessä. Tutkin ja hävitän ja kirjoitan. Sen, mitä jaksan. Päivät kuluvat silti liian nopeasti. Korona tuli jo uniini. Jos lukee ihmisten kommentteja eri asioihin Facebookissa, joutuu ikävään pahoinvointiin. Miten ihmiset voivat olla niin riidanhaluisia, yksisilmäisiä, ilkeitä. Tiedän, tiedän, niitä ei pitäisi lukea. Joskus pahoinvointini heijastuu uniini. Älkää ihmiset lukeko ilkeiden ihmisten kommentteja! Ne satuttavat, vaikka ne eivät kohdistu meihin vaan johonkin toiseen onnettomaan, joka on mennyt esittämään oman mielipiteensä, millaisen tahansa.

Kaikki kuvat yhtä lukuunottamatta ovat syyskuulta 2011.

Joka päivä hävitän pienen kasan papereita. Tehtävä on hidasta, koska säilytän edelleen osan vaikkapa vanhoista lehtileikkeistä. Olen haukannut liian ison palan. Sen hallitseminen vaikeutuu koko ajan. Yksi paperinpala, jonka siirrän sivuun sisältää aina ison osan maailmaa. Aikanaan on ollut syy, jota en edes muista, miksi tallensin se. Ymmärrän hyvin, jos se koski kirjallisuutta, taidetta tai arkkitehtuuria kuten useimmiten. Vaikken niitäkään kaikkia. Suurin osa saa mennä menojaan.

Hämeen Sanomat julkaisi 29.9.2011 Tapio Lahtisen kirjoittaman kirja-arvostelun Richard Powersin (s. 1957 ) samana vuonna suomeksi Gummeruksella ilmestyneestä kirjasta ”Suopeus". Lukiessani artikkelia, mieleeni välähti, että olen myöhemminkin intoutunut samasta kirjailijasta. Se olikin viime vuonna, kun Helsingin Sanomissa kirjoitettiin hänen uusimman kirjansa kääntämisestä. Mutta ensin tähän vanhempaa romaaniin, joka ilmestyi 2009  Yhdysvalloissa nimellä ”Generosity: An Enhancement"

Mielenkiintoinen valinta kirjan nimeksi, koska se viittaa geeneihin. Jos muistatte, minullakin yksi geeneihin liittyvä blogi odottaa vielä viime silausta ennen julkaisua. En kuvaa tässä tarkkaan em. romaanin juonta. Sen voi kuka tahansa googlata. Joka tapauksessa kirjassa on nuori nainen, jonka geeneistä löytyy onnellisuuden salaisuus. Se on tietenkin kirjailijan mielen luoma asia, joka johtaa myös ajatukseen tulevaisuudessa häälyvästä geenimanipulaatiosta. Silloin onnellisuusgeeniä voisi vaikka ostaa.

Artikkelissa mainitaan, että kirjailija Richard Powers on yksi ensimmäisistä ihmisistä, joiden koko geeniperimä on selvitetty. Nykyään kymmenen vuotta myöhemmin tämä on jo yleisempää. Onnellisuusgeeni on siis mielenkuvituksen tuotetta. Richard Powers on mm. Pulizerilla palkittu kirjailija (The Overstory 2019). Hänen mainitaan olevan myös ”paras elävä kirjailija, josta on et ole koskaan kuullut”. Ehkä siis joskus Nobel-kirjailija. Hän on kirjoittanut tähän mennessä 12 erityisen laajaa, monisataasivuista romaania. 

Powersin  geeniperimästä löytyi 248 geneettistä muunnosta, jotka lisäävät hänen riskiään sairastua noin 80 tautiin. Häneltä löydettiin myös kromosomista 11 erityinen versio geenistä DRD4, joka vahvistaa taipumusta etsiä uusia kokemuksia läpi elämän. Näin artikkeli kertoo. Googlaamalla tuostakin geenistä löytyy vaikka kuinka paljon tietoa.

Meillä suomalaisilla on ehkä se kuvitteellinen onnellisuuden geeni, koska olemme jatkuvasti maailman onnellisin kansakunta. Raskaan historian ja menneisyyden painon kokenut kansa on noussut tässä asiassa koko maailman valokeulaan. 

Mutta mitä se onnellisuus on?  Nämä ovat minun pohdintojani. Ehkä onnemme on demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa on edistetty ihmisten hyvinvointia.  Kaikki eivät toki koskaan koe olevansa onnellisia vaan kadehtivat muiden rikkauksia ja iloa vaikkapa yksinkertaisesta elämästä ja pelkästä taipumuksesta olla onnellinen. 

En siis ole lukenut yhtäkään Richard Powersin romaania. Ne kaikki kuulostavat mielenkiintoisilta kuten vaikkapa ”Muistin kaiku"(The Echo Maker. 2006) Mutta ensi syksynä ilmestyvän ” The Overstoryn" ehkä tulen lukemaan. Kirja käsittelee puita ja ihmisiä. Mikä voisikaan olla kiintoisampi aihe!  Hänen vanhempia suomennettuja romaaneitaan löytyy vain antikvariaateista ja kierrätyskeskuksista.

 

En lähde vielä hankkimaan yhtäkään uutta kirjaa. On vähitellen päästävä eroon osasta kirjoja. Ei hävittämällä, vaan jollakin toisella tapaa. 

11.4.2019

Samana päivänä eli 29.9.2011, kun Hämeen Sanomat kirjoitti Richard Powersin uusimmasta suomennetusta kirjasta, Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin  otsikolla ”Keskustakirjaston paikaksi varmistui Töölönlahti". Kaupungilla oli silloin ”selvät sävelet” keskustakirjastosta. Oli päätetty järjestää arkkitehtuurikilpailu. 2013 valtuusto päättäisi rakentamisesta. Tarkoitus oli, että kirjasto valmistuisi Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaan. Apulaiskaupunginjohtajana tuolloin ollut Tuula Haatainen maalaili artikkelissa ”tiikerin harppausta" uudenlaiseen luovaan ja teknologian kehityksessä mukana olevaan kirjastoon.

Mitä minä tein syyskuussa 2011?

Itseasiassa olen käsitellyt tuota vuotta usein blogeissani, milloin mistäkin näkökulmasta. Niitähän riittää, vaikka niissä kovin usein ovat samat elementit eri asennoissa kuten koti, puutarha, opiskelu, perhe, ystävät.

Kuolemajärven Sirkiät sukuseuralla oli juuri ennen tuota päivämäärää ollut ensimmäinen varsinainen sukukokous sitten perustamisen. Me hallituksen jäsenet olimme kokemattomia. Olin kotimatkalla Raisiosta hermostunut nimenomaan siitä syystä, että emme onnistuneet kovin hyvin. Rutiinit luodaan vähitellen. Ihmiset eivät tunne toisiaan kovin hyvin, mielipiteitä on useita. Työ on vapaaehtoistyötä eikä kukaan voi vaatia hallitukselta mahdottomia. Jäsenillä voi olla erikoisia odotuksia, mikä on tullut vuosien mittaan selväksi. Kaikki eivät edes ymmärrä, että suku voi olla suurempi kuin perusperhe. Siihen kuuluu serkkujen lisäksi pikkuserkkuja kaukaa.

Sukututkimus on se, joka saattaa herättää ihmisessä mielenkiinnon. Niin kävi minun osaltani jo varhaisessa vaiheessa. Tuolloin 2011 olin antautumassa sille kokonaan. Olin aloittanut alkeiskurssit Kansalaisopistossa. Hallinnossa mukana oleminen on se välttämätön lisäjuttu, mutta se tuo mukanaan muuta mielenkiintoista.

Syksy 2011 oli hengästyttävää aikaa. Ei ollut mikään ihme, että juuri sen syksyn mittaan aloin oireilla, mikä sitten seuraavana keväänä johti sairastumisen.  Nyt mietin sitä, mitä oikein yritin todistaa tuolloin itselleni ja koko maailmalle tai ainakin lähiympäristölleni.

Epäonnistumisen kierre saattaa johtaa näyttämisen tarpeeseen. Sitä tein siitä lähtien, kun jäin eläkkeelle. Sisään kerääntyneet luomistarpeet alkoivat samalla purkaantua. Keräsin itselleni aina lisää tehtäviä.  Juuri syyskuun loppupuolella kävin terveyskeskuksessa hakemassa apua korvakäytävän tulehdukseen, joka saattoi olla myös vakava oire ja johtamassa tulevaan sairastumiseen.  Kävin vielä lokakuussa viimeisen kerran elämässäni luovuttamassa verta. Olin "kehäraakki".

Silti uskottelin itselleni muuta. Opiskelin avoimessa yliopistossa. Olimme keskellä taidehistorian aineopintoja. Valmistelimme kukin proseminaaritöitämme. Oikeudenkäynti liittyen talon omistukseen ja eroon oli edelleen vireillä. Kesällä oli ollut käräjäoikeuden käsittely, joka sitten johti seuraavana vuonna hovioikeuteen. 

Kävin seurakunnan terapeutilla ehkä viiimeisen kerran. Tapasin ahkerasti ystäviäni. Kuljimme ympäristössä. Riehuin puutarhassa rakentaen uutta kukkapenkkiä ja välillä talon katolla putsaten rännejä. Halusin auttaa perhettäni ja suututin silloin pian 17-vuotiaan tyttärentyttäreni syystä, jota en ymmärtänyt.

Häpesin edelleen epäonnistumistani omassa suhteessani. Kukaan ei halunnut keskustella siitä. Ehkä heitä suututti se, että he menivät aikanaan samalla tavalla lankaan kuin minä. Sen myöntäminen oli vaikeaa. Joku ystävistäni väitti usein minun etääntyneen. No, ei mikään ihme.

Väitin kyllä päiväkirjalleni syyskuussa, että minulla ei ollut enää tarvetta puolustella itseäni, mutta ruumiin muisti toimi edelleen. Se toimi, kunnes se katkesi ja minun oli pakko alkaa pysähtyä. Se aika syyskuussa oli sitä ”multitaskingia” kovimmillaan. Selasin nyt kuviani ja muutaman sivun päiväkirjaani ja olin todella ällistynyt.

Siinä ajassa on vielä paljon sellaista, mitä voisin pohtia. Mutta ehkä en tee sitä. Kiihkeän elämäni jälkiä raivatessa ja papereita hävittäessäni, joudun silloin tällöin ajattelemaan ihmisen elämää monelta kantilta. Sen kummempaa merkitystä sillä tuskin enää on. Se on pelkkää materiaalia.

Eikä tämä ole pelkkää ajanvietettä. Yritän rimpuilla eroon jostakin. Ehkä. 

Engelin puutarhassa

Käyn aina välillä lyhyen hetken läpi lehtileikearkistoani, joka pääosin on vielä järjestämättä ja jääkin, kunnes joku päivä työnnän kaiken paperinkeräykseen. Tuohon arkistooni liittyvä toiminta on lähes järjetöntä (kuten moni muukin toimintani). Siellä nyt vain sattuu olemaan niin paljon aiheita, jotka voisivat tulla esille uudestaan. Useimmat lehtileikkeet ovat Helsingin Sanomista. Tilaajana löydän ne halutessani myös lehden arkistosta. Mutta se ei ole aina sama juttu.

No jaa, tämä kuva on puutarhastani elokuun alussa 2007.

Saan artikkeleista ideoita. Ne johdattavat minua sellaisiin aiheisiin, joita olen aina rakastanut. Tämän blogini aloitin jo viime marraskuussa, mutta sitten se jäi muiden asioiden jalkoihin kuten sanotaan.

Ja tällaiselta näytti meillä tasan 10 vuotta sitten eli tammikuun alkupuolella 2010. On siinä eroa tämänvuotiseen talvikesään.

 

”Voin keskellä sydäntalvea siirtyä aina halutessani keskelle kukkia ja kauniita kasveja, aivan kuin olisi kesä, mikä on erikoisen miellyttävää. Syyskuussa ja jopa lokakuussa saatoin tarjoilla vierailleni kirsikoita omasta puutarhastani ja antaa heidän itsekin poimia niitä, mikä herätti suurta ihmetystä.”

Näin kirjoitti Carl Ludvig Engel ystävälleen Carl Herrlichille Berliiniin joulukuussa 1835. Helsingin kaupungin suunnittelija, arkkitehti Engel oli rakennuttanut kaupunkiin myös talon itselleen ja perheelleen. Talo oli empiretalo Helsingin Bulevardilla numeroissa 18-20. Vieressä olivat myös hänen suunnittelemansa virkatalot Vanhan kirkon kirkkoherralle ja kappalaiselle. Engelin talo valmistui 1829 ja siinä oli yli kymmenen huonetta ja taloa ympäröi puutarha. Engel asui perheineen talossa vuodesta 1829 kuolemaansa vuoteen 1840 saakka. 

Kesäkuussa 2018, räikeä auringonpaiste ei ollut otollinen valokuville. Mutta tässä on Engelin oma hautakivi.

Kun talo aikaan purettiin, sen paikalle rakennettiin Svenska Fruntimmerskolanin rakennus, joka valmistui 1885. Ruotsinkielisten tyttöjen koulu oli ollut olemassa jo vuodesta 1844. Sen oli aikanaan vihkinyt runoilija J.L Runeberg. Zachris Topeliuksen tyttäret olivat oppilaina koulussa, ja se oli aikanaan Helsingin ainoa tyttökoulu.

Tässä koko perhe rivissä.

Uuden rakennuksen suunnittelivat Magnus Schjerfbeck ja Ludvig Isak Lindgvist. Talo seisoo vielä samalla paikalla, vaikka sitä on sittemmin laajennettu ja peruskorjattu. Nykyään talossa toimii ESH eli Helsingin Eurooppalainen Koulu (European School of Helsinki).

Engel kasvatti aikanaan puutarhansa kasvihuoneessa pelargonioita ja oleantereita, alppiruusuja ja hortensioita. Seinät olivat köynnöskasvien kuten passifloran, arolean, muratin ja maurandian peittämät (edellä olevien tietojen lähde: Helsingin Sanomat 25.5.2008).

Elokuussa 2007 rakkaiden kukkieni keskellä.

Isolla pihalla hänellä oli tuhansien kukkien kukkatarha. Kasvi, erityisesti kukat olivat hänelle rakas harrastus. Kasvien kanssa puuhailu antoi hänelle henkireiän työn lomassa. Suomen kesä on ollut silloinkin yhtä kaunis kuin nyt. Talvipuutarha pidensi kesää hiukan ja auttoi kestämään Suomen inhottavaa ilmastoa ja pitkää talvea. Näin hän on kirjoittanut ystävilleen Saksaan.

Lehtileikkeissäni on paljon taide-, arkkitehtuuri- ja kirjallisuusaiheita. Myös puutarha ja luonto ovat erityisen hyvin edustettuina. Kuljeskelin aikoinaan usein ympäri Helsinkiä, mutta en ehtinyt paneutua riittävästi yksityiskohtiin, joita riittää ympärillämme. Usein Vanhan kirkon puistossa mietin, missähän kohtaa Bulevardilla Engelin talo sijaitsi. Tiesin sen suunnilleen, mutta en tutkinut asiaa sen enempää. Suuri talo matalan puisen rakennuksen tilalla oli täysin erilainen kuin koko kortteli 1800-luvun puolivälissä.

Nyt etsin kuvia rakennuksesta. Ensimmäiseksi tuli marraskuussa lehdissä kiertänyt uutinen, joka koski koululaisten eräälle henkilölle aiheuttamaa meluhaittaa. Hän myös esitti, että koulu siirrettäisiin muualle. Nyt vasta osasin yhdistää sen tähän kouluun ja rakennukseen. Ko. Helsingin Sanomien 4.11.2019 julkaiseman uutisen pääsee lukemaan täältä. On jo aikoihin eletty!

Saksalaissyntyinen Carl Ludvig Engel (1778 – 1840) on kiehtonut monia muitakin minun lisäkseni.  Kirjailija Jukka Viikilä kirjoitti hänestä 2016 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen ”Akvarelleja Engelin kaupungista”. Luin kirjan aikoinaan. 

Löydän nyt googlatessani myös Elo Sallan Tampereen yliopiston historiatieteen laitokselle 2007 tekemän pro gradu-tutkielman ”Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludvig Engelin sopeutuminen Suomeen”. Tässä linkki tutkielmaan, jossa sen kirjoittaja perehtyy Engelin persoonaan ja yksityiselämään. Lähteensä hän on käyttänyt mm. Engelin säilynyttä kirjeenvaihtoa, jotka on myös koottu kirjaksi. Tutkielma on erittäin mielenkiintoista luettavaa.  Luettuani sen, huomasin, että se on viety myös 2012 julkaistuun kirjaan, C.L. Engel - Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Hemmet i Helsingfors, hjärtat i Berlin. Kustantaja: Schildts.

Kittilän kirkkoa piti käydä kuvaamassa 2.2.2010.

 C.L. Engel on kiehtonut varmaan monia muitakin. Aloitin puutarhainnostuksesta ja voisin jatkaa myös monella muulla häneen liittyvällä asialla.  Ajatelkaa vaikkapa hänen töitään, joita on muuallakin kuin Helsingissä. Jopa Kittilässä on hänen suunnittelemansa puukirkko!

Pari vuotta sitten kesällä (2018) kävin jälleen kerran Hietaniemen valtavan suurella hautausmaalla. Tällä kertaa tarkoitukseni oli vihdoin käydä hautausmaan vanhassa osassa tutkimassa sinne haudattuja, joiden joukossa tiesin myös C.L. Engelin olevan.  Lähdimme liikkeelle aivan hautausmaan toisesta päästä, uudelta kappelilta, jonka ympäristössä ihmiset yleensä käyvät ensin.

Kiiruhdin lopulta kohti vanhaa aluetta, josta tämä hautausmaa lähti aikoinaan alulle. Helsingissä oli ollut Hietaniemeä aiemmin useita hautausmaita mm. Vanhan kirkon hautausmaa aivan vastapäätä Engelin kotia. Uusi hautausmaa Lapinlahden rannalla otettiin käyttöön 22.10. 1829 eli samana vuonna, kun Engelin talo Bulevardilla valmistui. Täältä löytyy koko hautausmaan kartta ja täältä vielä toinen. En liitä tähän kaikkia olemassa olevia linkkejä, joita kyllä riittää. Hietaniemen alueen hautausmaat vaativat useita käyntejä. 

Tuusulanjokikin oli melkein kokonaan jäässä 4.1.2010

Löysin Engelin viisi paatta käsittävän haudan ja monta muuta mielenkiintoista hautaa. Sinne on haudattu itse Engel, aiemmin kuollut puoliso Charlotte Sophie (1782–1831) ja kolme lapsista.

Viaton toiminta kuten lehtileikkeiden selailu johtaa valitettavan usein johonkin muuhun. Maailma on täynnä kiinnostavia persoonia, joiden inspiroimana voi jatkaa taas eteenpäin uusiin asioihin. Onhan sekin harrastus muiden joukossa. Se sopii erityisesti sellaiseen päivään, kun ei jaksa keskittyä muuhunkaan. 

Olen vuosien kuluessa kirjoittanut lukemattomista aiheista, jotka eivät koskaan taida loppua. Kirjakasani tuijottavat tälläkin hetkellä kohti selkääni kutsuvina, melkein huutaen minua ottamaan sieltä edes yhden kirjan käsiteltäväksi. Olen parantumaton hupakko!

Siinä minä tasan kymmenen vuotta sitten 4.1.2010