Jäi vain pöly pyörimään

Jaan sittenkin tämänkin blogipostaukseni, vaikka sen kirjoittamisesta on jo puoli viikkoa. Horjun jatkuvasti epävarmuuden ja varmuuden välimaastossa ja olin jo päättänyt hävittää tämän tekstin, joka oli jo puolitiessä matkassa kohti julkaisua. On niin, että monta uutta aihetta pyörii päässäni. On toinen asia , saanko niitä aikaiseksi. Kun aikaa kuluu, niin tarinatkin muuttuvat ajattomiksi.

 

14.7. Sataa vettä aloittaessani kirjoittaa tätä postaustani. Tämä aloitus on kompromissi itseni kanssa. Nukuin pitkään, koska sää vaikutti kovin synkältä. Aamupalan yhteydessä luin sunnuntain Hesaria, joka siis viikonloppuisin tulee minulle vielä paperisena. Siinä välillä selaisin Facebookia. Tyttäreni perhe oli eilen illalla saapunut Saksaan ja asettunut asuinvaunuineen Itämeren rannalla olevalle camping-alueelle, joita siellä karttaa tutkiessani näytti olevan lukemattomia. Seuraan kuin pikkulapsi heidän matkaansa, kun en taida enkä edes halua enää tällä hetkellä päästä pidemmille matkoilla. Palaan tietenkin myös muistoihini ajasta, kun elämäni oli siellä päin. Siis hamassa menneisyydessä. Tyttäreni perhe on nyt todella lähellä hänen syntymäpaikkaansa.  On varmaa, että kaivauduin päivänä muutamana taas valokuva-albumeihini ja jokunen kuva tulee taas skannattua.

Toinen asia, joka tuli mieleeni Facebookista ja selasin sitten myös Hesarin tarkistaakseni, mainittiinko asia siellä.  Ei mainittu.  Nimittäin tänään ainakin Ranskassa vietetään Ranskan kansallispäivää. 14.7. 1789 oli Bastiljin valtaus, mistä kansallispäivä on saanut alkunsa, vaikka siitä on päätetty paljon myöhemmin.  Päivä on minulle tärkeä, oikeastaan nyt enää toteutumattomien unelmieni vuoksi. Se koskettaa silti alkuperäisten ajatusten Ranskan vallankumouksen aatteiden myötäkin edelleen sydäntäni ja on kulkenut mukanani aina teini-iästäni saakka.  Muistaakseni ylioppilaskirjoituksen äidinkielen aineeni liittyi myös Ranskan vallankumoukseen. Jos olisin ollut nuori muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, elämä olisi saattanut mahdollistaa lähtemiseni Pariisiin. Puuttuiko minulta rohkeutta vai oliko minut lannistettu muista syistä?  Saatan pohtia sitä joskus myöhemmin myös kirjoituksissani.

Tässä kuva Karjalan kartat sovelluksesta, jossa suuripiirteinen ja epätarkka kuva alueesta, josta tässä postauksessa kerron

Tänään on viikko kaatumisestani. Mustelmat oikealla lantioni alapuolella jalassa ja myös oikeassa polvessa ovat pahan näköisiä, mutta liikkumiseni on jo helpottunut. Ei taida olla mitenkään yllättävää, että tällaiset asiat myös masentavat, vaikkeivat ne ole ylipääsemättömiä. Aikomuksistani huolimatta en ole menneellä viikolla saanut mitään hyödyllistä aikaiseksi. Tyrmäsin itse kaikki suunnitelmani ja loppujen lopuksi aloin katsella Netflixistä sarjoja, viimeisin on Viikingit, jota on vielä monta kautta katsomatta.

Aamulla kuvia selatessani huomasin, että tänään on myös kulunut 12 vuotta eräästä Karjalan matkasta kesällä 2012. Jokaisella matkalla sinne olen elänyt asioita ensimmäistä kertaa. Silti minun on aina tarkistettava vaikkapa vain kuvien kautta, mistä matkasta on kulloinkin kysymys. Se oli kahden päivän matka ja taisi olla vain Sirkiän suvun jäsenille. Kahdessa päivässä ei ehdi paljon, kun matkojenkin piti mahtua niiden päivien sisään. Kohteiden suhteen pitää myös tehdä valintoja, niin on ollut aina. Kuvia katsellessani, mieleeni tuli monta asiaa, jotka olen jo unohtanut. 

 

Kyllä sinne oli pitkä matka ottaen huomioon aikataulumme.

 

Olin vasta alkutaipaleella tutustumisessa suvun jäseniin, jotka olivat asuneet Kuolemajärven Karjalaisten kylässä.  Paikatkin olivat minulle vieraita. Muistin myös, että olin ennen matkaa kysynyt matkan toteuttajalta, voinko ylipäänsä lähteä matkalle, koska olin vasta toipumiseni alussa. Olin saanut diagnoosin nivelreumasta kesäkuun alussa ja päässyt silloin aloittamaan lääkityksen. Kevät oli ollut tuskaa täynnä, mutta olin selvinnyt siitä jättämättä mitään tekemättä.  Ei ollut mikään ihme, että olin matkan jälkeenkin mahdottoman uupunut.

Yövyimme Viipurissa ja aamulla lähdimme kohti Kuolemajärveä. Karjalaisten kyläkeskuksen kohdalla oli sitten päätettävä, minne menee. En muista, mistä syystä päätin, että halusin nähdä kylän sataman Lautarannan, jonne oli lyhyt matka rantaa pitkin Tammikosta, joka kuului naapurikylään Seivästöön, äitini suvun kotipaikkaan. Tätä kirjoittaessani muistan, miksi valitsin Lautarannan. Ajattelin, että tutkisin siellä päässä, miten tie metsän läpi kulki Tammikkoon. Ehkä pystyisin kulkemaan sen jollakin tulevalla matkalla. Eli kyllä minulla on joka matkalla ollut jokin tavoite. Minusta ei ole koskaan ollut olemaan vain paikallani ja kilistelemään samppanjaa muun porukan kanssa. Se tapa on vain ärsyttänyt minua. Olen aina ollut matkalla syvemmälle taaksepäin.

Lohijoki virtaa läpi hietikon, siitäkin oli monta tarinaa. Muu porukka näkyy kaukana.

 

Valitsin siis Lautarannan, jonne on noin kolme kilometriä Karjalaisten kyläkeskuksesta. Muuten, sen välin taivalsin armottomassa helteessä muutaman muun kanssa kesäkuussa 2019 vihoviimeisellä matkallani sinne. Sekin oli valinta.

Joka tapauksessa 14.7. 2012 meistä osa sai kyydin Lautarannan tien alkuun. Pyysin oppaakseni Heimo Rumpusta, jonka kanssa lähdimme kävelemään rantahiekkaa pitkin kohti aluetta, niemeä, jossa aikoinaan Lautarannan talot sijaitsivat. Samalla tutkin tien kulkemista kohti Tammikkoa. Jossakin vaiheessa totesin Heimolle, ettemme varatussa ajassa ehtisi millään kävellä perille saakka ja takaisin. Oli paras palata sinne, minne kaikki muut jäivät syömään eväitään ja jotkut olivat menneet uimaan. Rannalla ei siihen aikaan ollut paljon ketään muita kuin meidän joukkoamme. Niin hienoja hiekkarantoja ei ole paljon missään muualla kuin Kuolemajärvellä, ei edes Terijoella. 

Niihin aikoihin minulla oli usein myös ongelmana, että kameran akut eivät kestäneet riittävästi. Siksi myös tällä matkalla minulla oli kaksi kameraa. No, tästä tekstistä ei taida tänään tulla valmista. Nimittäin muistin kesken kaiken tallenteeni, haastatteluni ja kävin tarkastamassa, oliko laite tällä matkalla mukana. Ilmeisesti ei. Kävi tietenkin niin, että sorruin kuuntelemaan sitten vanhimpia haastatteluja, jotka löysin läppärini uumenista. Olen ehkä ostanut Olympus-nimisen äänityslaitteen jo 2007. Viimeisimmän läppärin vaihdon yhteydessä en saanut onnistumaan enää siirtoa laitteelta läppärille, joten osa tallenteista on vielä laitteen muistissa. Mutta kuunnellessani joitakin 2008 tallenteita huomasin, että useilla matkoilla olen tehnyt niitä jonkin verran. Puhelimissa on nykyään äänitysmahdollisuus eli on jatkossa paras siirtyä käyttämään sitä.

 

Palaan Lautarannan kävelyretkeen heinäkuussa 2012.  Tulimme takaisin paikalle, missä muut olivat parhaillaan syömässä ja uimassa. En tarkalleen muista, miten saimme erään venäläisen ajamaan Heimon, minut ja Yrjö Sirkiän sinne talojen sijaintipaikalle. Se oli niin nopea retki, että ehdin ottamaan vain muutaman kuvan ja pari auton ikkunasta. Pöly vain jäi auton perään pyörimään, kun meitä vietiin kiireellä. En kyllä ymmärtänyt, mikä ongelma siinä oli, näytti ja tuntui siltä, että menimme kielletylle alueelle. Kun palasimme ison tien varteen, siellä oli bussi jo meitä odottamassa.

Monta asiaa tuli mieleeni tätä kirjoittaessani. Ne ovat jääneet vuosien mittaan sivuraiteelle odottamaan käsittelyäni.  En ole edes tajunnut, kuinka paljon oman henkilökohtaisen elämäni vaikeudet, joita en käsitellyt tai en pystynyt käsittelemään aikanaan, koska piti elää muuta, veivät minulta pois. Toisaalta ihmettelen sitäkin, että silti pystyin siinä rinnalla kokemaan ja elämään uusia asioita.

Toisaalta ehkä asioiden käsittely ja matkojen ja tapahtumien kertaaminen ja muistin kaivelu auttoi seuraaviin tehtäviini valmentautumisessa. 

Kuunnellessani ensimmäistä tallenneharjoitusta päiväyksellä 22.5.2007 käsittelin muuten samaa asiaa, mummon syntymän salaperäisyyttä, josta olin viikko sitten puhumassa Seivästösäätiön juhlassa. Kerroin siitä  Eevalle ja Matille, joiden luona olin vierailulle. Kyseessä ei ollut haastattelu, vaan tallensin keskustelumme, joka koski muistojamme. Heidän liittyivät Tuusulaan, Lahelaan.  Seuraavissa vuotta myöhemmin haastattelin enoani Marttia. Ne olivat jo oikeita haastatteluja ja voisin jakaa ne serkuilleni.

Olen huomannut, että muiden muistelmat ja kertomat tarinat helposti muuttuvat ja muuttavat muotoaan ihmisten niitä käsitellessä ja kertoessa lisää. Lopulta ne unohtuvat kokonaan, jollei kukaan jaa niitä eteenpäin. Se on itsestään selvää. Kaiken lisäksi omien ajatusten takaa löytää vaikka mitä. Tai sitten minulla on liian vilkas mielikuvitus.

 

Saluti da Italia - eräs matka Euroopassa

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tämä blogini kesäkuun alun Karjalan matkasta. Mutta  kuten on jo usein käynyt ilmi, minulle käy yllättävän usein niin, että eteeni putkahtaa kesken kaiken muita juttuja.

Tässä olemme jossakin Italian maaseudulla San Marinon ja San Leon retken tauolla. Tuonne olisi voinut jäädä.

Alex, syksyllä koulun aloittava lapsenlapseni, tuli ensin perjantaina yökylään. Ilta ja yö laajenivat lauantaina Helsinkiin menoon, kun olin ajatellut, että hänen on nähtävä erilainen kirjasto, Oodi. Sattui sitten vielä, että Helsingissä oli alkamassa Pride-viikon suuri kulkue. Kaiken lisäksi tapasimme erään pitkäaikaisen ystäväni, joka oli nähnyt Alexin viimeksi melkein vauvana, neljä vuotta sitten. Yhdessä suuntasimme Aleksanterinkadulle seuraamaan värikästä kulkuetta.

Tämä kuva on ollut joskus aiemmassa blogissani esillä. Olemme jäätelöllä Pyhän Markuksen aukiolla Venetsiassa

Kotona olin jo tovin suunnitellut makuuhuoneen ja tavarahuoneen vaihtamista keskenään. Mainitsin siitä Alexin kuullen.  Hän olisi ryhtynyt heti ajatuksesta toimeen. En ollut siihen vielä valmis. Sensijaan hän intoutui järjestelemään kirjojani, tyhjentämään vielä käsittelemättömiä, alakerran häkkivarastosta tuotuja banaanilaatikoita, niitä, jotka ovat täynnä ”aarteita”. Eiväthän ne niissä olevat kirjat mahdu minnekään. Alex alkoi täyttää kirjahyllyjen aukkoja keräämällä ensin kaikki vanhoilta näyttävät kirjat ja sitten vielä nappaamalla kirjoja muualta. Kirjojeni järjestys, jota nyt ei oikein enää muutamaan vuoteen ole ollutkaan, on taas sekava. Yhtä sekava kuin minäkin.

Pienestä pojasta on tullut aika määrätietoinen. Helsingistäkin piti tulla takaisin junalla bussin sijasta. Vaikka en enää ole liikkuessamme huolissani hänen liikkeistään, olen kuitenkin tuollaisen rupeaman jälkeen niin väsynyt, etten jaksa yleensä seuraavana päivänä lähteä minnekään. Sehän ei toki ole mitään uutta.

Pari kirjoitusta ja muuta tehtävää odottaa minua. Aloinkin etsiä toiseen materiaalia varastohuoneesta ja sorruin kesken kaiken tekemään jo etukäteisjärjestelyjä, nimeämään laatikoita ja hävittämään turhaa paperia. Valokuvia, valokuvia, niitä tuli taas eteeni. Työelämän aikana otin valtavan määrän valokuvia. Matkoilta olen ottanut myös runsaasti kuvia.

Ajatella, matkalle lähdön päätösilta on myös ikuistettu. Huomaa, Italian lippu erään naapurin olkapäillä. Olisikohan silloin jalkapallomatseja. Italia ei kuitenkaan 1986 voittanut maailmanmestaruutta.

Eräs matka halki Euroopan

Nytjuhannusaattona ystävysten istuessa iltaa, muistelimme välillä aikaisempia juhannuksia. Tulimme kesään 1986, kun vietimme silloisen perheeni kanssa ikimuistettavan ajan Italiassa yhdessä naapureittemme kanssa. Asuimme silloin siellä samalla alueella, missä nyt olimme juhannuksena ja aivan samalla tavalla istuimme eräänä kesäiltana kotipihalla. 33 vuotta sitten!  Naapurit olivat lähdössä Italiaan Riminille heinäkuussa.  Teimme saman tien spontaanin ja hullunrohkean päätöksen lähteä Italiaan omalla autolla voidaksemme viettää myös Italiassa aikaa heidän kanssaan.

Alppien ylitys oli kyllä tosi mahtava kokemus. Ainutlaatuinen elämässäni. Uskomaton.

Löysin vanhan kalenterin, joka sisälsi vain asiakastapaamisia. Olin sentään merkinnyt, että lomani alkoi 16.6.1986 mutta en ollut kirjoittanut sanaakaan matkasta. Se olikin niitä ruuhkavuosia ja toisaalta myös vaikeita vuosia, jotka ovat melkein painuneet unohdukseen. Jollei olisi valokuvia, elämäni jatkuvaa dokumenttia, muistojeni virtaa, ei olisi mitään jäljellä. Varsinkin jos ne muistot unohtuvat. Usein käy silti niin, että kun alkaa muistella, pala palalta muistot täydentyvät. Niin kävi tätäkin blogia kirjoittaessani.

Muistaakseni lähdimme joko juhannusaattona (se oli silloin 20.6.) tai juhannuspäivänä, kun tiesimme, että laivoilla ei ollut ruuhkaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan ajoimme ensin Turkuun, josta laivalla Ruotsiin. Sieltä Helsingborgiin, josta laivalla Helsingöriin. En ole aivan varma reitistä, mutta muistan hämärästi, että minäkin pääsin ajamaan autoa Kööpenhaminan tienoilla. Yövyimme jossakin työkaverini suosittelemassa merenrantahotellissa Tanskassa.

Seuraavana aamuna saatoimme mennä lautalla Saksan puolelle Fehmarniin, josta jatkoimme Kieliin saksalaisten sukulaisteni luokse. Heidän luonaan olimme yhden yön ja jatkoimme sitten nopeutta 180-220 km/t halki Saksan Sveitsin Baseliin Riehen-nimiselle paikkakunnalle, jossa asui silloisen mieheni serkku perheineen.

Olihan ajomatka tuskaista, kun piti vain istua vieressä toisen ajaessa hurjaa vauhtia pitkin suoraa moottoritietä. Nalkutin tietenkin naisten tapaan, jotta edes kerran pari pysähtyisimme. Oli pakkokin välillä syödä ja käydä veskissä.

Riehen. Sveitsi

Baselissa viivyimme ehkä parikin yötä. Löysin lähettämäni postikortin tyttärelleni, jossa kerroin, että tulimme Sveitsiin 24.6. illalla.

Oli aikaa levätä ja tutustua paikkakuntaan Kävimme paikassa, metsän keskellä, jossa kolmen maan rajat kohtasivat. Siihen aikaan tarvittiin vielä passeja, vaikka harvoin suomalaisten autoilijoiden tarvitsi niitä rajoja ylittäessään näyttää. Tuolla rajalla oli jännittävä poiketa ilman passia Sveitsin puolelta Saksassa ja Ranskassa. 

Tuosta postikorttikuvasta näkee hyvin, mistä suunnilleen lähdimme kipuamaan St Berhhardin solaa kohti.

Muistojen syvyyksistä putkahti tähän väliin jännittävä, ikivanha puusilta jossakin Sveitsissä. Tiedän, että minulla on siitä jossakin kuvia, postikortteja. Oletan, että kävimme sillalla lähdettyämme jatkamaan matkaa, vaikka muistan toistaalta, että olisimme käyneet siellä Sveitsissä asuvan perheen kanssa.  Ajoimme siis ehkä Luzernin kautta. Google auttaa jälleen. Täällä voit käydä tutustumassa tuohon uskomattomaan siltaan, Euroopan vanhimpaan puusiltaan, joka on rakennettu 1365. Ajatella, silta on palanut elokuussa 1993, jolloin suuri osa sillan maalauksista tuhoutui. Se taisi olla niin uskomaton silta, että lienen ollut kuin puulla päähän lyöty käveltyäni sen koko pituudelta.

Jatkoimme Geneven järvelle. Sieltä lähetin tyttärelleni postikortin 25.6. Kuvieni joukossa on myös valokuva Chillonin linnasta, joka sijaitsee saarella, niin lähellä maantietä, Bernin Alppien ja Genevenjärven välissä, että lienen kuvannut sen auton ikkunasta. Linna lienee ollut minulle tuttu kirjoista, koska se oli inspiroinut romanttisen ajan kirjailijoita ja runoilijoita mm. Victor Hugoa, Alexandre Dumasia ja lordi Byronia. Wikipediassa kerrotaan lisää tästä ikivanhasta linnasta.

Chillonin linna.

Olimme olleet vanhemmilleni 28.6. lähettämän postikortin mukaan Adrianmeren rannalla Riminillä jo pari päivää. Luettelen kortissa reitin Basel-Vevey-Montreux-St.Bernhard-Torino-Savonia-Genova-Pisa-Forlia-Rimini. Olimme lähteneet matkaan niin nopeasti, etten ollut ehtinyt tutustua paikkoihin etukäteen. Kuitenkin kävimme siis Geneven järvellä ja pääsin ylittämään Alpit St.Berhardin solan kautta (ei tunnelin kautta).

Pisassa

En mainitse kortissa, että yövyimme Italiassa. Muistan sen silti. Paikkakunta lienee ollut Varazze Ligurinmeren rannalla.  Välimeren puoleinen rannikko on jyrkkää, pudotus mereen oli pitkä.  Hotelli oli pieni, italialaisen, tavallisen kansan käyttämä, alkeellinen hotelli, jonka tyynyliinat haisivat niin pahalle, että jouduin peittämään ne omilla pyyheliinoilla.

Olin etukäteen päättänyt, että Genovassa haluan vierailla Kolumbuksen syntymäkodissa. Olin merkinnyt sen karttaan. Matkassa taisi olla äskettäin laatikosta kaivamani karttakirja, "Euroopan tiekartta. Kartat ja reittiselostukset.Automatkailijan opas. WSOY.1985. Siihen aikaanhan ei ollut vielä mitään GPS-palvelua.

No, kirjan väristä löytyy esite Hotel Bristol Varazze. Dachaun museon esite ja "Was, Wann, Wie § Wo" Hamburg von A bis F.

Genovan suuruus yllätti. Ei ollut mitään mahdollisuutta siinä ruuhkassa löytää kadunristeystä. Suunnilleen niillä paikoin käännyimme kapealle kadulle ja jouduimme jonnekin vuorille vievälle tielle, joka jyrkkeni ja kapeni. Oli pakko etsiä kääntymispaikka ja tulla takaisin. Jätimme etsimisen siihen ja suuntasimme Genovan ruuhkista ja suuruudesta pienempään Pisan kaupunkiin. Se olikin rauhoittava ja levollinen kokemus, vaikkemme edes yrittäneet lähteä kiipeämään vinossa olevaan torniin. 

Tänä keväänä pääsin käymään Sevillan katedraalissa, jossa säilytetään Kolumbuksen luita. Silloin 1980-luvulla ei vielä lienee ollut kyseenalaista, että hän ei ehkä ollut olleenkaan italialainen.

Siinä meidän porukka paitsi kuvaaja puuttuu. Oltaisiinko 2.7.1986 Venetsiassa tai?

Jatkoimme kohti Firenzeä, jonka myös ohitimme. Ehkä minulla oli jotakin näkemisen arvoista mielessä, mutta meille suomalaisille liikenne oli niin hurjaa sielläkin, että oli paras suoriutua eteenpäin maaseudun rauhaan. Kadut olivat täynnä skoottereita, jalankulkijoita ja tietenkin autoja. Ajoimme siis läpi Firenzen. Ylitimme Apenniinit, joiden maisemat olivat ihanan loivia verrattuna Alppien jyrkkyyteen ja lumisuuteen.

Tämä oli niitä ihania ruokailuhetkiä meren rannalla Cattolican suunnalla.

Päivän päätteeksi saavuimme Riminille ja otimme vastaan meille kadulla tarjotun yöpymispaikan, jossa viivyimme aina siihen saakka, kun ystävämme Tuusulasta saapuivat.

Kun he saapuivat, olimme muistaakseni vastassa lentokentällä. Samana iltana tuli valtava ukkosmyrsky. Olimme yhdessä syömässä jossakin ja mieheni lähti viemään ystäviämme heidän hotelliinsa. Myrsky yllätti jo matkalla. Hän oli vähällä ajaa mereen. Huoneemme ikkuna hajosi . Kattoparvekkeella kuivattamani pyykit lensivät taivaan tuuliin ja isot kiviset kukka-altaat kaatuivat. 

Olen skannanut osan matkan kuvista ja perustan niille oman kansion, jotta ne säilyvät. Kuvia tuli otettua paljon kuten matkoilta yleensä. 1980-luvulla valokuvaus oli kallista. Negatiiveista voi löytyä lisäkuvia!

Pari päivää myöhemmin muutimme heitä lähempänä olevaan hotelliin aivan junaradan viereen. Siellä junat kolistelivat ja hotellihuone tärisi. Mutta emmehän me siellä viettäneet muuten aikaa kuin yöt. Kiertelimme ympäröivää aluetta, mutta vietimme aikaa myös rannalla. Poikani oli 6-vuotias ja ystäväpariskunnan mukana ollut tytär noin 13-14-vuotias.

  

Kävimme päivän matkalla Venetsiassa. Ylitimme ison Po-joen, jonka muistan aina, koska oikein odotin sen ylitystä. Joki on 652 kilometriä pitkä. Se lähtee Alpeilta ja laskee Adrianmeren pohjoisosaan. Itse asiassa olimme ylittäneet sen jo Torinossa tulomatkallamme.



 

San Marinossa.

Kiertelimme jalkaisin ympäri Venetsiaa. Ajoimme rannikkoa etelään, söimme ihania merenantimia yksinäisessä paikassa rannalla, vietimme päivän pienessä, viihtyisässä San Marinon tasavallassa, joka oli täynnä viinikauppoja. Samalla tutustuimme lähistöllä olevaan San Leon linnoitukseen. Jostakin syystä yhdistin linnan Casanovaan ja hänen vankeuteensa linnassa. Asia ei kuitenkaan ole niin, vaan Casanova tunsi kirjailija Alexandre Dumasin tunnetuksi tekemän kreivi Alessando Cagliostron, joka kuoli vankina linnassa elokuussa 1795.  No, silloin ei ollut Googlea!

Valokuvat olivat kaikki sinistyneet huomattavasti. Jouduin poistamaan sinistä väriä huomattavan paljon kuvankäsittelyssä. Yleensä en muulla tavoin koskenut kuviin.

Ihana Italian maaseutu. Siellä ei ollut ruuhkia.

San Leon ikkunasta.

Palasimme takaisin kotiin Gardajärven, Itävallan, Münchenin (yöpyminen)ja Hampurin (toinen yö) kautta. Kotimatkalla vaikuttavin vierailemamme paikka oli Münchenin lähellä sijaitseva Dachaun keskitysleiri.

Tätä kirjoittaessani muistiini palaa matkan varrelta monia muita pieniä asioita, hetkiä, vaikkei niistä kaikista edes ole valokuvia. Kannattaa välillä rassata muistia ja yllättyä.

Tuskin enää edes haluan tehdä pitkiä ulkomaanmatkoja. Ne ovat monessa mielessä liian rasittavia. Minulle riittävät muistot, kirjallisuus ja Google maps. Niiden avulla voin matkustaa missä vain ja milloin vain. Jo lapsena matkustin karttojen ja kirjojen avulla, sitten oikeasti ja nyt nykytekniikka tarjoaa mahtavia mahdollisuuksia matkustamiseen. Kotimaa on kaiken lisäksi vielä suurelta osin kartoittamatta.

P.S. Kun kuvia katselee älykännykällä, ne ovat yllättävän keltaisia ja vääränvärisiä. Läppärillä kuvat näyttävt paremmilta. En tiedä, millä tavalla saisin niistä luonnollisen näköisiä molempiin laitteisiin.