Perukirjojen kautta ihmisten elämään

 

”Vuonna 1870 toukokuun 25 päivänä 1870 piettii perunkirjoitus vierasmies Juoseppi Stenholmin kanssa torppali Tavit Kirjosen perästä Hatjalahen kylässä Kuolemajärven pitäjässä. Kuoli vuonna 1869 elokuussa.”

Näin lähes sanatarkasti alkaa perunkirjoitus Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen jälkeen. Hän oli äitini isänpuoleisen mummon Eeva Taavetintytär Kirjosen isä. Perukirja oli tehtävä, vaikkei sitä aina tehty, mutta ainakin se oli laadittava, kun Taavetin leski Helena Abrahamintytär Riski halusi avioitua uudelleen.  Asialla olikin kiire, koska kuulutukset olivat edessä ja avioliitto solmittiin jo 19.6.1870.

1. sivu ko. perukirjasta

Perukirjaa tehtäessä ei kuitenkaan edes muistettu tarkkaa Taavetin kuolinaikaa, joka rippikirjan ja kuolleiden ja haudattujen luettelon merkintöjen mukaan oli edellisenä vuonna eli 31.7.1869. Hautaus kirkkomaalle oli tehty 2.8.1869.  Taavetti oli kuollessaan 47 vuotta ja 8 kuukautta. Kuolinsyyksi on mainittu hermokuume, joka lienee ollut hermosto-oireita aiheuttanut vakava kuumetauti kuten lavantauti tai pilkkukuume.

Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin avioliitto ja Taavetin kuolema

Taavetti ja Helena olivat avioituneet 17.9.1843. Helena oli Abraham Fredrikinpoika Riskin ja Valpuri Bertilintytär Kalan tytär ja oli syntynyt Kuolemajärven Karjalaisten kylän Lautarannassa 29.11.1824. Hänen isoisänsä Fredrik Abrahaminpoika Riski oli tullut Lautarantaan Uudenkirkon Uskelasta noin 1778, jonne hänen isänsä oli aikoinaan tullut Koiviston suunnalta sepäksi.  Kaikki Uudenkirkon ja Kuolemajärven Riskit ovat sukua toisilleen.

Kun tulostin Fredrik Abrahaminpoika Riskin sukukirjatiedoston Sukujutut-ohjelmasta, niin näin, että olin kirjannut yhteensä 282 sukutaulun verran henkilöitä, joita riitti 10 polveen saakka eli 805 jälkeläistä. Kaikenkattava se ei tietenkään ole, koska nuoremmat henkilöt pääsääntöisesti puuttuvat. Olin jälleen kerran yllättynyt siitä (mikä ei ole tietenkään enää uutta), että monet Sirkiän suvun jäsenet tulivat usein kahtakin kautta tähän sukuun eli myös puolisoiden kautta. Sama koskee myös Kirjosen sukua. Näitä valtavia sukuverkostoja on hyvin vaikea selittää suusanallisesti. Siksi otan yleensä pienen palan mukaan tarinaan, mitä sääntöä en ole tosin aina noudattanut. Tuskin onnistun tässäkään tarinassa.

Taavetti ja Helena saivat yhdessä kahdeksan lasta vuosina 1845–1861, joista vain kolme Katri s. 1848, Eeva s. 1850 ja Maria s. 1853 kasvoivat aikuisiksi ja perustivat perheet. Taavetin kuollessa Katri oli jo avioitunut eli häntä ei mainita perukirjassa. Nuoremmat tyttäret mainitaan.

Perhe asui Hatjalahti 5:n jakamattomalla tilalla omassa torpassaan, sillä Taavetin mainitaan olleen torppari. Hänen isänsä Gabriel Juhonpoika Kirjonen ja isoveli Yrjö Gabrielinpoika olivat toimineet peräjälkeen tärkeässä luottamustehtävässä eli kirkon kuudennusmiehenä aina vuoteen 1866 saakka. Taavetin isä oli kuollut vuonna 1840 vain 52 vuoden iässä kuumeeseen ja veli Yrjö vuonna 1866 vain 55 vuoden iässä.  Elämä oli kovaa ja omien lapsien kuolemaa varsin nuorina oli kauhea katsella (oma ajatukseni).  

Taavetin jälkeensä jättämä omaisuus oli hyvin vaatimaton:

*rautaa ja malmia olivat kattila, kirves, viikate, sirppi ja puukkoveitsi, kaikkia 1 kappale ja perukirjaan merkittiin erittely ja yhteisarvoksi 6 markkaa.

*astioita oli 5 markan edestä ja huonekaluja 8 markan edestä. Ne laskettiin yhteen vaatteiden kanssa, joita oli turkki 6 mk, viitta 8 mk, palttoo 6 mk, 3 paitaa 6 mk ja kahdet housut 4 mk.

* seuraavalle sivulle siirretään 49 mk, missä lueteltiin lisää vaatteita: hattu 4 mk, vyö 4 mk, 1 pari saappaita 8 mk ja 1 pari rukkasia. Koko omaisuuden arvoksi tuli 66 mk.

* summasta vähennettiin ulosmaksuja eli maksu tuomarille 80 senttiä, vaivaisen rahaa 8 senttiä ja perukirjasta 80 senttiä. Yhteissumma oli pyöristetty ollen 1 mk, vaikka piti olla 2 mk. Täten pesään jäi omaisuutta 64 markan arvosta.

 

Laskin tilastokeskuksen laskurilla nykyarvon sekä 1868 ja 1869 mukaan, joka oli 336,46 e ja 369,69 e.

(Elinkustannusindeksin muutos ja inflaatio valitulla aikavälillä

Vuonna 1869 elinkustannusindeksi: 81.
Vuonna 2023 elinkustannusindeksi: 278 191.

Muutos vuodesta 1869 vuoteen 2023: +343 345,68 %.

Keskimääräinen vuotuinen inflaatio tällä aikavälillä: 5,43 %. Lähde: https://stat.fi/tup/laskurit/rahanarvonmuunnin.html)

 

Perheellä ei ollut maaomaisuutta. Henkikirjan mukaan he asuivat Taavetin äidin Maria Jaakontytär Kirjosen (1792–1870) kiinteistöllä talon erillisessä mäkituvassa (backstuga).  Marian isä Jaakko, oli ollut hänen miehensä Gabrielin pikkuserkku. Marian talo oli täynnä hänen muiden lastensa perheitä ja lapsia, yhteensä yli 20 henkeä.  Henkikirjan 1868 mukaan Taavetti Kirjosen mökissä olivat enää vaimo ja nuorin tytär.  Suvun kiinteää omaisuutta jaettiin samana vuonna Marian kuollessa 1870, mutta se on toinen tarina.

Helena Riskin uusi avioliitto lesken kanssa 

Taavetin leskeksi jäänyt vaimo Helena Abrahamintytär Riski avioitui 19.6.1870 Karjalaisten kylään Samuel Abrahaminpoika Rusin (1824–1884) kanssa. He olivat molemmat syntyneet 1824 ja lienevät tunteneet toisena jo lapsina. Samuel oli jäänyt leskeksi 18.5.1868, kun hänen puolisonsa Eeva Matintytär Kipinoinen (1831–1868) oli kuollut. Samuelin ja Eevan Perheeseen oli syntynyt viisi lasta, joista ensimmäiset kaksoistytöt olivat kuolleet pian syntymänsä jälkeen. Kolme poikaa oli vielä alle 10-vuotiaita ja tarvitsivat varaäitiä.  Vanhin näistä oli nimeltä Abraham (1862–1925). Hän meni 1881 naimisiin Sirkiän sukuun eli Katriina Joosepintytär Sirkiän (1862–1934) kanssa. Ystävälläni Malla Karapalolla on kuva Katriinan hautajaisista tammikuussa 1934.  Abraham ja Katriina Rusi olivat hänen äitinsä isovanhemmat.  

Lienee ollut Katriina Sirkiän hautajaispäivä 6.121925, kun perhe on kokoontunut avoimen arkun äärelle.

Eeva Kipinoisen perukirja on tehty 15.1.1869. On sydäntä särkevää lukea, että hänen jälkeensä jäi lesken lisäksi 7-, 4- ja 2-vuotiaat lapset.  Omaisuuden arvo on selvästi suurempi kuin Taavetti Kirjosella.  Kaikkia työvälineitä oli useampia kappaleita kuten vaikkapa 5 viikatetta ja 5 sirppiä ja 2 atrainta (maanmuokkaukseen käytetty aura).  Oli kaksi hevosta, 5 maitolehmää, 5 lammasta, hevoskärryt, muut kärryt, ajoreki ja kaksi työrekeä. Vainajan vaatevarasto on runsas ja arvo 42 markkaa. Kun kulut on vähennetty, niin pesän omaisuuden arvo oli 732 markkaa. (2023 arvossa 4 228,28 euroa)

Kirjoitukseni varrella tulee jatkuvasti linkkejä tuntemiini ihmisiin. Jätän ne pois, koska en voi kirjoittaa elossa olevista ihmisistä ilman lupaa. Muutenkin yritän hillitä itseäni, koska kirjoitukseni tunnetusti paisuvat.

Edellisestä tuli mieleeni, oliko Samuel Rusin perheellä jo tuolloin tontti lähellä merenrantaa ja Ahvijokea. Se on todennäköistä. Ollaanhan jo aika lähellä nykyaikaa. Sillä paikalla olen päässyt käymään 2017 Mallan ja hänen poikiensa kanssa. Isojako Karjalaisten kylässä oli toimitettu vv. 1833–1837.  Siihen aion jossakin vaiheessa tutustua tarkemmin.

1. sivu Eeva Kipinoisen perukirjasta

Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin lapset ja heidän elämänsä

Entä Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin kolme tytärtä, joista yhdestä tuli äitini isänpuoleinen isoäiti, jonka oma äitini muisti.  

Taavetin tyttäristä 1848 syntynyt Katri eli Katariina Kirjonen (1848–1921) oli avioitunut Karjalaisten kylän Lautarannassa asuvan Tahvo Erkinpoika Kukon (1838–1898) kanssa joulukuussa 1864 ja siirtynyt äitinsä lapsuuden maisemiin.  Perheeseen syntyi 11 lasta aikavälillä 1866–1886, joista kuusi kuoli lapsena.

Katri Kirjonen-Kukko kuoli sydänongelmiin 14.11.1921 ollessaan 73-vuotias. Katrin lapset olivat siis äitini ja tämän sisarusten pikkuserkkuja, joista osa oli äitini ikätovereita ja joita hän tietääkseni tunsi.

Nuorin tyttäristä Maria Taavetintytär Kirjonen (1853–1909) avioitui myös Karjalaisten kylään Matti Samuelinpoika Kilkin (myöhemmin Kirjonen) (1849–1924) kanssa. Matti oli lautamies ja muutti sukunimen 1912.  Heille oli syntynyt 11 lasta aikavälillä 1873–1893. Ikävä kyllä näistä lapsista seitsemän kuoli pikkulapsina. Yksi lapsista avioitui serkkunsa kanssa.

Eeva Taavetintytär Kirjonen syntyi 13.11.1850 Hatjalahden kylässä ja kastettiin 17.11.1850. Kummeina olivat Salomon Sinkkonen, Regina Mellanen ja Maria Frisk (Riski). Näistä Maria s. 1820 oli lapsen äidin Helenan vanhempi sisar.  Salomon Sinkkonen s. 1814 oli Marian puoliso. Tämän pariskunnan kaikki 1843–1853 syntyneet 5 lasta olivat kuolleet lapsina.  Yläkirjolasta oleva Salomon Sinkkonen oli tärkeä henkilö, koska hän oli lautamies.

Eeva Kirjonen (1850–1931) avioitui Karjalaisten kylän Sirkiän talon pahnanpohjimmaisen eli Abraham Joosepinpoika Sirkiän kanssa (1849–1903) 24.9.1871. He saivat kymmenen lasta aikavälillä 1872–1895. Näistä Maria-niminen tytär syntyi 27.12.1874, ehdittiin kastaa parin päivän ikäisenä, mutta kuoli melkein saman tien ja haudattiin 2.1.1875.

Perheeseen syntyi kahdeksantena lapsena poikalapsi 12.6.1890, mutta hän ehti kuolla vain parin minuutin ikäisenä ja kastamattomana. Hänet haudattiin kirkkomaalle 14.6. Häntä ennen 1887 oli syntynyt isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä (1887–1870), jonka olen tuntenut. On uskomatonta, miten yli vuosisata syntyneiden lasten kuolemat ovat sukututkijalle merkitseviä.

Abraham ja Eeva Karjalaisista Seivästön Tammikkoon

Abraham Joosepinpoika Sirkiä muutti vaimonsa Eevan ja Karjalaisten kylässä syntyneiden kolmen vanhimman lapsen kanssa loppujen lopuksi Seivästölle Tammikkoon, josta he saivat asuintilan Fredrik Riskin ja tämän vaimon Beata Vyyryläisen talosta.  Fredrik oli juuri kuollut eikä Riskeillä ollut omia lapsia.  Abrahamin ja Eevan lapset syntyivät siellä ja juurtuivat sinne. Kuten näköjään myöhemmin äitini sisaruksineen ja minäkin tunsin joskus, että olen syntynyt siellä.

Äitini eläessä minulle ei vielä selvinnyt, miksi he muuttivat pois Karjalaisista. Mutta kun myöhemmin tutkin maanomistusoloja ja jopa kirjoitin siitä artikkelin Kuolemajärveläinen 2020 lehteen, niin koko kuvio selvisi minulle. Myönnän, että joissakin yksityiskohdissa on edelleen tutkittavaa. 

Karjalaisten kylän Sirkiän tila oli kylän suurin. Suku oli asunut tilalla jo 1600-luvulla. Maanomistusolojen muuttuessa ja kun 1800-luvulla tuli mahdolliseksi ostaa kruununtila perinnöksi, niin se tapahtui. Alkuperäisestä omistajasuvusta oli jäljellä kaksi Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän poikaa, Samuel s. 1827 ja Abraham s.  1849, jotka hakivat tilan osuuden perinnöksi 1901. Sen jälkeen samana vuonna Abraham myi oman osuutensa  veljelleen.  Lehteen olen valitettavasti kirjannut Abrahamin kuolinvuodeksi 1901, mutta hän kuoli keuhkotautiin vasta 1903. Samuel Sirkiä kuoli 1906 vanhuuteen.

Sukuhaaramme ovat tavallaan yhdistyneet sukua tutkiessani ja sukukirjaa tehdessä. Olen siitä hyvin kiitollinen. Olen saanut tutustua Samuel Joosepinpoika Sirkiän jälkipolviin ensin Karjalan matkoilla ja sitten sukuseuran puitteissa. Edes äitini ei ollut heihin niin läheisissä väleissä kuin minä, mutta todistin, tarkkasilmäinen kun olen, joitakin lyhyitä virallisen tuntuisia kohtaamisia Kuolemajärven pitäjäjuhlissa. 

Lisää perukirjasta

Taavetti Kirjosen mitätön omaisuus siirtyi Eevalle ja Marialle. Heidän äitinsä vahvisti sen. Eno Fredrik Riski otti omaisuuden tyttärien puolesta vastaan.  Salomon Sinkkonen vahvisti perukirjan, jonka Jooseppi Stenholm oli kirjoittanut. Perukirja löytyy Kuolemajärven seurakunnan arkistosta kohdasta perukirjat s. 230–231 vuodet 1858–1871. Olin aiemmin kirjoittanut digihakemiston etusivulle perukirjojen sivunumeroita. Nyt poistin ne, koska Kansallisarkistossa oli tehty uusia digitointeja ja väliin oli tullut paljon uusia perukirjoja. Eeva Kipinoisen perukirja (s. 223–224) tekijöinä Ristian Pentikäinen ja Salomon Sinkkonen.  Perunkirjoituksessa läsnäolleet ovat uskottuja miehiä.

Kaikki tiedot olen kirjannut linkkeineen Sukujutut-ohjelmaan haettuani ne alkuperäisistä lähteistä. En enää kirjaa tänne linkkejä, koska ne muuttuvat aika ajoin. Muistutan myös, että 1800-luvun esivanhempamme käyttivät alkuperäisiä sukunimiään eli naiset kulkivat usein omalla syntymäsukunimellään ehkä aina niin pitkälle, kunnes sukunimilaki pakotti vaihtamaan sukunimen miehen mukaan (1930).

Lopuksi pieni kommentti Taavetti Kirjosen perukirjaan. Sen vahvisti siis Salomon Sinkkonen, joka ilmeisesti oli kirjoittanut perukirjan paperille. Hän oli Helena Riskin siskon jo kuolleen Maria Riskin aviomies. Jooseppi Stenholm (1832–1912) oli Eenokki Stenholmin poika. Eenokki oli syntynyt vuonna 1792 Janakkalan Vähikkälän kylän Haapamäen torpassa ja muuttanut sittemmin rengiksi Kuolemajärvelle, jossa avioitunut Kristiina Gabrielintytär Potinkaran kanssa.  Tarina löytyy täältä .

Huvittavaa on, että tätä kirjoittaessani löydän koko ajan lisää yhtäläisyyksiä ihmisten välillä. Ehkä loppujen lopuksi ne linkit menneen ajan ihmisten ja nykyään elävien välillä ovat voimakkaampia kuin osaamme kuvitella.

Tässä pari linkkia blogeihin, jossa olen käsitellyt osittain samoja sukuja.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/04/sukunimena-kala.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/07/valpuri-skytta-suuren-suvun-esiaiti.html

 

 

Paluu Karjalaisten kylään - osa 2

Jatkan aiemmin tällä viikolla julkaisemaani blogia. Lähdimme palaamaan Lautarannasta ensin isolle tielle, merkitykselliseen tienristeykseen, jossa ylittäisimme tien ja kulkisimme kohti kylää. Sitä väliä kuljettiin aikoinaan erityisen paljon, milloin jalkaisin, pyörällä, hevosen vetämissä rattaissa ja ehkä myös ratsastaen. Metsässä saattoi kulkea pitkin polkuja, jotka oikaisivat. Suljen välillä silmäni ja palaan menneisiin aikoihin, jolloin esivanhempamme liikkuivat juuri tällä alueella.

Tässä olemme saapumassa kylään. Juuri tuolla edessä olevassa kaarteessa on kauppa, Kokkomäki ja sieltä useita pikkuteitä yläs siihen kylänosaan, jonne me olimme menossa.

 

Koska aikaa ei ollut hukattavaksi ja nähtävää oli vielä paljon, lähdimme siis suunnistamaan kohti varsinaista Karjalaisten kyläkeskusta. Helteessä se olikin aikamoinen ponnistus. Olisin kovin mielelläni istahtanut hetkeksi jonnekin, mutta missään matkan varrella ei ollut hyvää paikkaa levähtämiseen. Matkaa Lautarannasta kylän siihen paikkaan, jossa oli aivan pakko käydä, on Googlen kartasta tekemäni mittauksen mukaan vajaat kolme kilometriä. Matka tuntui minusta pidemmältä. Koska en omista ranteessa pidettäviä askelia mittaavia välineitä, en pystynyt silläkään tavalla tarkistamaan matkaa. Edellisessä blogissani on kartta ja linkki Google mapsiin.

Vielä lähempänä. Parisataa metriä eteenpäin, tuolla seuraavan mäen eli Soitunmäen päällä vasemmalla puolella seisoo Taavetti Inkisen muistopatsas.

Lautarantaan oli koko ajan tulossa paljon porukkaa viettämään lauantaipäivää. Kuoppainen hiekkatie pölysi. Ylitimme taas ison rantatien. Nyt kuljimme päällystettyä tietä. Kauhistelin autojen vauhtia. Onneksi vilkasliikenteisen tien varret olivat täynnä ihania, mieltä rauhoittavia luonnonkukkia. Mansikatkin kukkivat. Metsään oli vaikea poiketa, koska tien reunassa oli syvä oja. Seutu on ylipäänsä kovin metsäistä, kunnes kylään tultaessa vasemmalla puolet aukeavat suuret peltoalueet.  Kulkemaamme tietä pitkin päästään Kuolemajärven keskustaan, joka on nykyään Akkalan kylässä.  Siitä eteenpäin mentäessä tullaan Kuolemajärven entiseen kirkonkylään, jossa sijaitsi muun muassa kirkko.

Tuskaisan, yli 30 asteen helteessä melkein keskellä päivää tekemämme kävelyretken päätteeksi saavuimme varsinaiseen Karjalaisten kylään. Tuttu Kokkomäki oli oikealla puolella. Siinä mäen alareunassa on kauppa, josta saimme virkistystä. Istumatuoli oli pyydettävä kaupasta tai käveltävä tien varteen bussipysäkille. Istumaan odottajien penkillä, mitä kyllä harrastin ahkeraan.

Kuolemajärven historia (s. 586) kertoo, että Kokkomäen etelärinteessä sijaitsi aikoinaan osuuskauppa, jonka edustalla seisoi suuri heinävaaka kuin vertauskuvana kylän vauraudesta Siinä mitattiin miten suuri heinäkuorma tahansa. Kylästä myytiin vuosittain heinää eteenpäin satojatuhansia kiloja, koska sitä riitti paljon yli kylän omien tarpeiden. Varmaan sitä vietiin sitten myös talvisin jään yli meren saarille kuten Seiskariin ja Lavansaarelle, jotka tarvitsivat heinää kotieläimilleen. Saarissa sitä ei ollut riittävästi.

Marjat pojat ja tiet kylään.

Karjalaisten kylässä, jonka nimi on nykyään Luzhki, olisi minulle vielä paljon tutkittavaa. Tällä kertaa tarkoituksenani oli käydä katsomassa, mitä Sirkiän talolle kuuluu. Luzhki tarkoittaa suomeksi niittyjä.

Tuossa venäläisten tiilitalon vierestä menimme ylös ja siinä tapasimme Arjan ja hänen ystävänsä.

Kuljimme kylän läpi. Siinä heti mäen päällä on tiilinen neuvostoaikainen kerrostalo. Siellä asuva vanha mies Igor tuli keskustelemaan kanssamme, kun katselimme tammien reunustamaa tietä oikealle ja mietimme tammien ikää. Se, mitä Marja ja Igor keskustelivat, tuntui aivan oikealta keskustelulta, vaikka en ymmärtänyt siitä mitään. No, sehän on tuttua jo aiemmilta matkoilta, kieltä ei aina tarvita.

Kävelimme eteenpäin halki maatilan ja erilaisten koneiden ja olimme kohta Sirkiälle johtavan hiekkatien risteyksessä. Tulenko muistamaan tämän matkan erityisesti juuri tuosta kuumuudesta ja omasta väsymyksestäni? Nyt vielä, mutta ehkä aika kultaa muistot.

Siinä tie Sirkiän talolle haarautuu oikealle.

Sirkiät tytöt, Eila Ortane ja Toini Ylitalo joskus 1980-luvulla matkalla kotiin.

Olimme aiemmin tavanneet lyhyesti vastaan tulleet serkkuni Arjan ja tämän ystävättären, jotka kertoivat jo käyneensä Sirkiän talolla. He taisivat tulla kylille bussin kyydissä ja säästivät sillä tavalla jalkojaan.  Kylän ohi kulkevalta tieltä matkaa talolle on vain muutama sata metriä. Arja ja ystävä oli kutsuttu erääseen taloon kahville, taloon, jossa oli paikalla kaksi vanhempaa naista. Ymmärsin heti, että talo oli vähän ennen Sirkiän taloa toisella puolella kylätietä oleva Yrjö Sirkiän kotitalo, jossa Yrjö sisaruksineen vierailee yksityiskäynneillä joka vuosi.

Tältä siellä näytti nyt.

Laahustimme (ainakin minä) Sirkiän talolle ja kuten oli odotettavaa, se näytti täysin asumattomalta. Talon vieressä oleva aita portteineen, se, jonka aiemmilla käynneillä olin avannut astuakseni pihalle, oli kaatunut. Paksu heinä peitti vanhan kivijalan, sen, jonka päälle venäläiset olivat rakentaneen nykyisen talon. Talon räikeän vihreä maalikin näytti kovin rapistuneelta.

Nämä kuvat ovat toukokuulta 2014.

Talon viereen samalle puolelle, niille paikoille, joissa toukokuussa 2014 syleilin tuomipuuta ja kuuntelin käen kukuntaa, oli rakennettu uusi talo, joka näytti asutulta. Tulikohan se paikka silloin videolle, en nyt muista, mutta kuva ainakin löytyy.  Emme viipyneet paikalla kuin hetken. Olinhan ainoa joukostamme, jolle paikalla oli merkitystä. 

Vielä oli muutakin tutkittavaa. Minun oli silti pakko jättää kylään syvemmälle meno kohti Mäkränpesää kuumuuden ja väsymyksen takia. Aikaakaan ei ole aina riittävästi. Kun ohitimme Yrjö Sirkiän kotitalon, näimme, että talossa oleskelevat rouvat olivat keräämässä kahvikuppeja puiden alla olevalta puutarhapöydältä. Olin arvannut oikein, että Arja-serkku oli juuri vieraillut siellä. Hukkasin kylän paperiset kartat (kopiot Kuolemajärveläinen 2000 lehdestä) jonnekin kylätielle. Sain ne kyllä myöhemmin takaisin, kun Ritva ja Markku olivat löytäneet ne ja jopa arvanneet, että ne olivat pudonneet minulta.

Palasimme takaisin päin. Päätimme lähteä etsimään Marjan vanhempien, 1938 avioituneiden Toivo ja Taimi Rusin juuri ennen sotia Valdemar Vartialalta ja tämän vaimolta Eeva Stiinalta, Marjan äidinäidin siskolta, ostamalla maatilalla ollutta ja kunnostettua taloa/talonpaikkaa. Sinne lähti tie aiemmin tutkimiemme tammien vierestä.

Tammet, Riskien asuinpaikat ja tie kohti Marjan vanhempien kotia.

Muistan aina, kuinka ensimmäistä kertaa kylässä ollessani, Toini Ylitalo s. Sirkiä mainitsi Riskien tuoneen nuo tammet Tammikosta.  Se ensimmäinen vierailuni suvun alkuperäisellä paikalla tapahtui niinkin myöhään kuin 31.7.2011. On mainittava, että silloin myös vanhimmat lapsenlapseni Anna ja Arttu olivat mukana. Anna oli ensimmäisen kerran Kuolemajärvellä jo 2006.

Siinä mukana myös lapsenlapseni 31.7.2011.

Kun nyt sattuu kohdalle, tutkin tämän tammien kohdan. En voi mitään paheilleni (sukututkimukselle), mutta samalla opin uutta ja kertaus auttaa asioita pysymään myös mielessä.  Asukasluettelo 1939 kertoo, että Väinö Riski s. 1907 ja puoliso Laila s. Siltanen ja heidän poikansa Jarkko asuivat juuri siinä. Laila oli tullut muualta ja toimi Karjalaisten koulun opettajana.

Toinen talous/talo samoilla paikoilla näyttää olleen Väinö Riskin äidin Eeva-Stiinan (s. Ranki s. 1889) perhe. Isä, 1871 syntynyt Nikodemus Joosepinpoika Riski oli kuollut kesäkuussa 1936. Muita asukkaita mainitaan olleen Väinön nuoremmat veljet; Tauno, Lauri ja Reino, Surullista kyllä, 1918 syntynyt Tauno kuoli 21- vuotiaana talvisodassa 11.2.1940 Muolaan Leipäsuolla. Suomen sodissa menehtyneiden tiedoston mukaan ruumis jäi kentälle tai tuhoutui. Hänet kuitenkin mainitaan siunatun ja haudatun Urjalassa. Muiden kahden elämästä en tiedä.

Muista Nikodeemus Riskin lapsista en tiedä sen enempää. Hän oli kaksi kertaa aviossa. Ensimmäinen vaimo Maria Vilhelmintytär Sirkiä (1874 - 1903) oli kuollut. Maria oli Karjalaisten kylän tunnetuimman Abraham Sirkiän s. 1870 sisko. Tästä Nikodemuksen ja Marian aviosta syntyi ainakin kolme lasta, joista kaksi Laina s. 1898 ja Emil s. 1902 jatkoivat elämäänsä ja lienevät saaneet jälkeläisiä.

Onpa tunnelmallinen tie, kun ei tunne sitä kuumuutta ja ympärillä pörrääviä hyttysiä. Marjan pojat kantoivat meidän reppujamme. Kiitos!

Marja tunnisti maisemia, sillä hän oli käynyt paikalla parisen kymmentä vuotta sitten, jolloin siellä oli vielä ollut talo. Mäkinen tie kulki metsän ja pellon reunassa puolittain varjossa. Alkupäässä oli tien reunassa sellaisia perunakuopan tapaisia rakennelmia, jotka ilmeisesti olivat edelleen jossakin käytössä.  Hyttysiä oli paljon, samoin helle tuntui sietämättömältä. Jäin istumaan tienreunaan. Muutkin palasivat eivätkä olleet löytäneet mitään taloa.

Näin jälkikäteen minua ottaa päähän, etten jaksanut riittävästi tutkia maastoa ja kaikkea mitä näin. Mutta onneksi meillä on nykyään moderneja apuvälineitä. Silti ne eivät koskaan korvaa paikan käsin kosketeltavaa tuntua.

Marja ja kumppanit eivät olleet menneet tarpeeksi pitkälle. Kun jälkikäteen tutkin talon paikkaa Karjalan kartat-sovelluksen ja Google mapsin kautta, näin, että se lienee ollut aivan tien päässä, paljon kauempana kuin kuvittelimme. Paikalle saattaa hyvin päästä hyvin myös toista tietä pitkin, sen, joka lähtee isolta tieltä oikealle vähän ennen Kokkomäelle ja kaupalle saapumista. Taloa siellä ei Google mapsin mukaan todellakaan enää ole, jollei sitten ole rakennettu uutta.

Palasimme tien reunaan odottamaan bussia. Matkalla oli monta muutakin kohokohtaa, joihin saatan palata myöhemmin tai sitten en.

Se bussipysäkki.

Tämän matkan pistin näin talteen, jotta myös ne, joilla on kiinnostusta kylään, voisivat lukea. Joka kerta olen oppinut uutta. Olen jo aiemmin huomannut, että 1939 karttoihin aikoinaan rekisteröidyt talojen paikat eivät aina pidä täysin paikkaansa. Karttojen tulkitseminen ilman siellä asuneiden henkilöiden minulle antamaa panostusta olisi ollut mahdotonta.  Jos minulla olisi aikaa enemmän, kiertäisin kylän ympäri mieluiten viileässä säässä merkintöjä tehden. Tulevien sukupolvien voi olla erityisen vaikea enää löytää oikeita paikkoja edes tällaisessa kylässä, jossa edelleen on paljon asutusta.

Paljon ajatuksia tulevaisuudesta tulee mieleen, mutta kaikki aikanaan. Emme voi millään hukata vuosisataista karjalaista menneisyyttämme, vaikka sen juuret ovatkin tällä hetkellä vieraan valtion omistuksessa.

Klaudian jäähyväiset toukokuussa 2014.

Sukunimenä Kala

Kevät alkaa tulla vauhdilla. Kerrostalon 4. kerroksesta sen tuloa ei pääse yhtä konkreettisesti seuraamaan kuin ennen omakotitalon pihalta parin askeleen päästä. Tällä viikolla on paljon muuta tekemistä (lähinnä kirjoitushommia), että en ehdi mennä kuljeskelemaan luonnossa niin paljon kuin haluaisin. 

Tyttärenpoikani viime lauantaina Tuusulan kirkon isojen kuusien juurella.

Kuten ennenkin olen usein todennut, pakolliset tehtävät saavat minut kipeästi kaipaamaan vapautta. Onneksi olen aloittanut tämän kertomuksen jo pääsiäisen aikaan. Kun saan tämän julkaistua, voin hetkeksi rauhoittua tekemään niitä muita juttuja. Mikä pistää ihmisen haalimaan itselleen pakollisia tai puolipakollisia tehtäviä kun vaihtoehtona voisi olla vapaus? Mieleeni pyrkii kesken kaiken jostakin menneisyydestä outoja väreitä. Ensin muistan, sitten unohdan, mitä muistin. Se liittyy luonteeseeni, joka on aina halunnut haastaa itseään, ottaa vaikeita tehtäviä, kulkea eturintamassa. Oppia uusia asioita. Yksin. Ilman muiden apua. Jos voisin hypätä historiaan, menneisiin aikoihin, olisin ehkä ollut, kuten jo lapsena haaveilin, tutkimusmatkailija. 

Tammikon tammi ennen sen kuolemaa kesällä 2013

Olen ollut silti omanlaiseni tutkimusmatkailija, mutta eri mielessä kuin edellä tarkoittamani. Olin sitä työelämässä, mikä vaipui historiaan eläkkeelle lähtiessäni. Kun kiinnostuin juuristani, niin sekin on tutkimusmatkailua. Harva se päivä tulee jokin asia, joka pistää minut tutkimaan palan sieltä tai täältä. Tämä tutkiminen ei ole niitä pakollisia tehtäviä vaan inspiroivaa ja mielenkiintoista. Selaillessani eri pitäjien rippikirjoja, katson samalla aluetta, kyliä ja ihmisiä monesta suunnasta. Äskettäin huomasin eräässä blogissani kommentin, joka sai minut taas tutkimaan vähän eteenpäin. Paneutuminen tutkimiseen ei ole oikeastaan ollenkaan harvinaista eikä enää edes mainitsemisen arvoista. Mutta…

Riskien jälkeläisiä kaikki.

Kysymyksen taustaa

Kuka oli Valborg Bertilintytär Kala, joka meni naimisiin Abraham Fredrikinpoika Riskin kanssa Kuolemajärven Karjalaisten kylän Lautarannassa 24.10.1814?

Valborg Bertilintytär Kala syntyi Koiviston Ingerttilässä 31.3.1793 ja tuli vanhempiensa ja sisarustensa kanssa muutamaksi vuodeksi Kuolemajärvelle, jossa syntyi pari sisarusta lisää. Valborgin avioliiton solmimisen aikaan vanhempien perhe asui jonkin aikaa Johanneksen Vahtolassa ja myöhemmin Koiviston pitäjän Eistilän Lepikon tilalla nro 1. Jossakin vaiheessa 1800-luvun alkupuolella perheen sukunimeksi vakiintuu Kala, sopiva nimi meren äärellä asuville ihmisille. Sitä ennen suku on kulkenut ilman sukunimeä.

Lautarannan maisemia 14.7.2012

Valborgin isä Bertil Juhonpoika oli syntynyt Koiviston Ingerttilässä 1760, josta hänet voi löytää rippikirjan sivulta (inhysningar) vanhempineen ja sisaruksineen. Samoilla paikoilla Bertilin vanhempien kanssa on elänyt myös koko Riskin suvun esi-isä Abraham Juhonpoika ennen siirtymistään Uudenkirkon Uskelaan joskus 1740-luvun loppupuolella.  Häneen ja muihin sukujuuriin saatan palata joskus myöhemmin.

Valborgin äidin Maria Simontyttären s.  1771 juuret menevät Johanneksen Riionsaareen. Isä Simo Erkinpoika saattaa olla lähtöisin Patalan kylästä.

Saadakseni tarinaani paikallista väriä maantiedosta. lainasin seuraava tekstin Suomen Koivisto seura ry:n sivulta:

”Koivusaari eli Koiviston saari oli eteläisin ja pinta-alaltaan saarista suurin. Koivusaaren kyliä olivat: Eistilä, Ingerttilä, Jaakkola, Patala, Hyttölä ja Saarenpää.

Koivusaaren pohjoisosan kyliä olivat Eistilä, Ingertilä, Jaakkola ja Patala. Eistilä, Ingerttilä ja Jaakkola muodostivat kiinteän kyläyhteisön, jossa oli yhteensä 95 taloa ja 450 asukasta. Kyläyhteisön alueeseen kuuluivat myös Kirkkosaari, Petäjäsaari ja Susisaari (joka kauppalan perustamisen yhteydessä liitettiin virallisesti kauppalaan). Koiviston kirkko ja hautausmaa sijaitsivat vuoteen 1706 asti Kirkkosaaressa.  Susisaaressa sijaitsi vartioitu hiilivarasto, josta Koiviston satamassa käyneet höyrylaivat täydensivät polttoainevarastonsa. Eistilän kylän nimi viittaa vanhoihin suhteisiin Viroon, Ingerttilän taas Inkerinmaalle. Meren yli on kuljettu jo vuosisatoja sitten.”

Karjalankartat-sovelluksessa voit käydä katsomassa, kuinka kartan näkökulmasta Koiviston saari oli lähella Kuolemajärven kyliä, Muurilaa, Karjalaista ja Seivästöä. Eteläpäässä sijaitsevat Saarenpään rannat saattoi nähdä kaukaisuudessa rannalta katsottaessa. Sillä samalla alueellahan käytiin ankaria taisteluja talvisodan aikana.

Johanneksen kylät sijaitsevat pohjoisempana,  Riionsaari on saari ja Vahtola on vieressä mantereen puolella. 

Vahtola oli ikivanha kylä, jossa sijaitsi myös 1700-luvun puolivälistä alkaen pitäjän kirkko ja jo aiemmin pappila. Aiemmin kirkko lienee ollut lähempänä merta Kirkkosaarella ja Kirkkoniemellä. Vaahtolan kylän nimi on nykyään Sovetski. Monet Karjalassa käyneet ovat yöpyneet aikoinaan Lokki-nimisessä hotellissa. Se sijaitsee juuri tässä kylässä. Minäkin vielä täysin tietämättömänä kaikesta siitä, mitä nyt tiedän, yövyin hotellissa kesällä 1997.  Kävimme jopa lähistöllä olevalla hienolla uimarannalla. Matkoilla ajamme edelleen Johanneksen kirkon paikan ohitse.

Heimo Rumpunen lapsuutensa leikkipaikoilla.

Valborg, jota kutsuttiin ehkä Vapuksi tai Valpuriksi, jäi Kuolemajärvelle ja hänestä tuli esiäiti suurelle joukolle ihmisiä. Hänestä tuli myös minun esiäitini siten, että Valborgin ja hänen puolisonsa Abraham Fredrikinpoika Riskin tytär Helena (joissakin lähteissä Hanna) s. 1824 avioitui Hatjalahteen Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen s. 1820 puolisoksi ja he saivat kahden muun tyttären lisäksi Eeva-nimisen tyttären s. 1850, joka vuorostaan 1871 meni naimisiin isoisäni isän Abraham Joosepinpoika Sirkiän s. 1849 kanssa.  

Helena Riskin vaiheista olen kertonut blogissani ”Kurkistan menneeseen”.  Kyseiseen blogiini äskettäin tulleet kommentit pistivät minut jostakin kohtalon oikusta tutkimaan Helenan äidin Valborgin suvun taaksepäin meneviä juuria.  Valborg on siis äitini isänäidinäidinäiti.

Tässä näkyy paremmin koko alue. Lohijoki kuvan keskiössä. Ahvijoki ja myöhempi Mannerheim-linja tulevat kohti rantaa  oikealla. Pienen niemennypykän takana Hiidenpää ja sen takana Kyrönniemen rantoja. Siellä pääteltiin aikanaan olleen Mikael Agricolan kuolinpaikka.  Aivan vasemmalla häämöttävät Koiviston saaret. Siis kirjoituksessa mainitut paikat olivat näköyhteyksin havaittavissa paitsi, että Ingerttilä ja Eistilä ovat saaren pohjoispäässä.

Auttamatta tulee mieleen, että Riskeillä ja Kaloilla on ollut yhteyksiä jo 1700-luvun alkupuolella. Jos vaikka Johan Matinpojan vaimo Helena Johanintytär s. 1722 olisi ollut Abraham Juhonpoika Riskin (Frisk) s. noin 1717 sisar? 

Johanilla ja Helenalla on ollut paljon yhteisiä lapsia, joita en ole vielä seurannut eteenpäin. Perhe löytyy Ingerttilän rippikirjasta 1762 – 1774  (inhyses viimeinen sivu). Jos käsitän Hiskiä ja rippikirjaa oikein, niin edellä mainittu Valborg Kalan isoisä Johan Matinpoika on murhattu 1764. Samalla sivulla näkyy, että ilmeisesti Johan Matinpojan veljen Matti Matinpojan tytär Riitta Johanintytär asuu Kuolemajärvellä. Aikani rajoittaa kaikkien polkujen seuraamista. 

Oikeassa reunassa näkyy Kyrönniemeä, himmeänä taaempana Koiviston saaria.

Lautarantaa ja lähiympäristöä

Rannikolla oli paljon sopivia asuinpaikkoja ja monenlaista työtä. Ihmisten toimeentulo vaati muuttamaan elannon kannalta sopiville paikoilla. Karjalaisten kylän Lautarannassa oli luonnonmuovaama satama, josta vaikkapa Juvanruukin aikoina lienee viety rautaa.  Johan Thorwösten 1600-luvun lopulla perustama Juvanruukin rautatehdas tuhottiin täydellisesti helmikuussa 1704.  Myöhemmin 1700-luvulla paikalla toimi sahalaitos. Myllykin siellä on ollut. Voimansa laitokset saivat Juvajoen putouksesta. 

Lautarannassa on mainittu olleen hyvä satamapaikka, jonne pääsi myös suuremmilla aluksilla. Sieltä rahdattiin puutavaraa Pietarin rakentamiseen. Kyrönniemessä, viereisessä niemessä mainitaan Kuolemajärven historian s. 606 mukaan myös olleen luonnonmuovaama satama. Niemet ovat hyvin lähekkäin. Lautaranta lienee kuitenkin saaneen nimensä puutavarasta. 

Seppo Pirhosen toimittamassa kirjassa ”Paluu muistojen Muurilaan” s. 157 on Väinö Vaitolan  kirjoitus tai kuvaus laivojen lastauksesta, joka selventää, miten tavaroita lastattiin Muurilan kylän rannoilta laivaan. Puutavara, halot, hiekka, kivet, rapa vietiin veneillä laivoille. Teoksen mukaan paras satama sillä puolella Lautarannan lahden vieressä oli Kyrönniemessä samannimisellä lahdella, jossa kirjan mukaan oli aikanaan 1915-1916 pitkä laituri, josta johti lähes kilometrin pituinen kapearaiteinen rautatie niemen selkärannalle.  Venäläinen yhtiö Kyrönniemen Graniitti kuljetti sieltä Pietariin soraa ja hiekkaa laivoihin. (katso s. 157) Mainitun kirjan lopussa on ss. 324 – 325 mielenkiintoinen ja arvokas Sulo Saarenpään piirtämä kartta, jossa on kuvattu Muurilan kylän talot ja muut paikat kuten satamien paikat.

Lautarannassa rakennettiin laivoja. Ainakin 1880-luvulla avoimen meren aikaan kulki välillä Joensuu-Pietari useita höyrylaivoja, joissa kuljetettiin ihmisiä ja rahtia. 1900-luvun alussa liikennöi myös Höyrylaiva Pohjola välillä reittiä Viipuri-Koivisto-Kuolemajärvi. Laiva pysähtyi Lautarannassa. Aikataulu löytyy Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistosta.

Karjalaisten kylään Lautarannasta oli muutama kilometri.  Seivästön Tammikkoon, viereiseen niemeen riskiläiset siirtyivät jossakin vaiheessa. Siellä myös äitini ja hänen sisaruksensa syntyivät. Metsän poikki on lyhyt matka Lautarannasta Tammikkoon. Jos sinua kiinnostaa, voit tutkia aluetta nyt käyttäen tätä Googlen karttaa, johon olen merkinnyt eteeni tulleita paikkoja. Koiviston kohteet olen merkinnyt myös karttaan. Kartta elää edelleen. 

Saattaa olla, ettei minulla ole koskaan mahdollisuutta oleskella tuolla alueella pitempään ja tehdä paikallisia havaintoja kuten muutama vuosi sitten haaveilin.   Olen onnellinen siitä, että nämä sukujeni kotipaikat ovat siellä useamman kerran käytyäni iskostuneet mieleeni. Voi sitä riemua, kun pääsen kuljeskelemaan siellä.  Halutessani voit käydä lukemassa tämän blogini, jossa intoilin keskellä metsää Karjalaisten kylässä. Harhailu on veressä.

Minusta oli aikanaan aloittaessani sukututkimusta ja löytäessäni tuon Valborg Kalan, vaikea uskoa, että hänen sukunimensä oli Kala. Tosiasia on kuitenkin, että sukua on levinnyt myös Koivistolla ainakin Valborgin veljen Paul Bertilinpoika Kalan pojan Matti Paulinpoika Kalan perillisten kautta Saarenpäässä Koivistolla. Myös veli Philip jatkoi sukua Koiviston Eistilässä.  Samoin sisar Ulrika Koiviston Ahtialassa. Kala-sukunimellä löytyy henkilöitä tänäkin päivänä. He saattavat aivan hyvin olla tätä samaa sukua.

Pieni ihminen on ihmeissään aavan meren rannalla. Näkymä merelle keskelle Suomenlahtea saattaa olla kohti Seiskaria ja siellä lähistöllä olevia saaria. Seiskarin majakka näkyi kuulemma hyvällä säällä.

Valborg Kalan ja Abraham Riskin perillisiä

Valborg Kala (1793 - 1873) ja Abraham Fredrikinpoika Riski (1791 - 1833) saivat Lautarannassa asuessaan ainakin yhdeksän lasta, olen suomentanut nimet tähän sukututkimusopettajani  Teuvo Ikosen ohjeiden mukaan. Suluissa kastenimi, kaikkien osalta en lähde muuttamaan tietoja.

Lapset:

Katariina (Catharina), s. 3.11.1815 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 13.11.1815 Kuolemajärvi

Fredrik, s. 6.1.1817 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 13.1.1817 Kuolemajärvi, Lautaranta.
.

Antti (Anders), s. 25.11.1817 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 7.12.1817 Kuolemajärvi, Lautaranta.

Jooseppi (Joseph), s. 6.3.1819 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 22.3.1819 Kuolemajärvi, Lautaranta.

Maria, s. 28.6.1820 Kuolemajärvi, Lautaranta k. 5.6.1856 Kuolemajärvi, Yläkirjola Puoliso: 11.12.1839 Salomon Peterinpoika Sinkkonen, s. 10.6.1814 Kuolemajärvi, Juva, k. 3.1.1876 Kuolemajärvi, Yläkirjola. Vanhemmat: Peter Juhonpoika Sinkkonen, s. 29.3.1778, k. 26.4.1825 Kuolemajärvi, Juva ja Eeva Yrjöntytär Ilonen, s. 9.11.1781, k. 12.2.1834.Maria ja Salomon saivat ainakin viisi lasta, jotka kaikki kuolivat lapsina.

   

Fredrik, seppä, s. 20.7.1822 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 2.9.1877 Kuolemajärvi, Seivästö n:o 4. Kirkkoraati, valittu virkaan 1870, Abraham Joosepinpoika Sirkiä tuli "kasvattipojaksi" Karjalaisista perheineen.Puoliso: 27.7.1851 Beata Juhontytär Vyyryläinen, s. 8.5.1833 Kuolemajärvi, Kirkonkylä, k. 3.1.1882 Kuolemajärvi, Seivästö, vanhemmat: Juho Matinpoika Vyyryläinen, s. 5.11.1809 Kuolemajärvi, Taatila ja Anna Antintytär Ilonen, s. 1811, k. 17.5.1842.

Helena, s. 29.11.1824 Lautaranta, Kuolemajärvi, k. 20.12.1899 Kuolemajärvi, Hatjalahti,  puoliso 1: 17.9.1843 Taavetti Kaaprielinpoika Kirjonen, s. 6.11.1820 Kuolemajärvi, Hatjalahti, k. 31.7.1868 Kuolemajärvi, Hatjalahti n:o 5. Vanhemmat: Gabriel Johaninpoika Kirjonen, s. 1.1.1787 Kuolemajärvi, Hatjalahti, k. 23.3.1840 Kuolemajärvi, Hatjalahti ja Maria Jaakontytär Kirjonen, s. 22.3.1792 Kuolemajärvi, Hatjalahti, k. 8.8.1870 Kuolemajärvi, Hatjalahti.

puoliso 2: 19.6.1870 Samuel Abrahaminpoika Rusi, s. 18.7.1824 Kuolemajärvi, Karjalainen n:o 2, k. 7.5.1884 Kuolemajärvi, Karjalainen. Avioliitosta ei lapsia.

Avioliitosta 1. syntyi ainakin kahdeksan lasta, joista kolme tytärtä jatkoivat sukua, muut kuolivat lapsina. Tässä sukua jatkaneet tyttäret:

Katariina Taavetintytär Kirjonen, (äiti Helena Riski), s. 22.4.1848 Kuolemajärvi, Hatjalahti., 14.11.1921 Kuolemajärvi, Karjalainen, puoliso: 18.12.1864 Tahvo Erkinpoika Kukko, s. 22.12.1838 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 6.6.1898 Kuolemajärvi, Karjalainen. Vanhemmat: Erkki Mikonpoika Kukko, s. 28.4.1807 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 29.7.1840 Kuolemajärvi, Karjalainen ja Beata Tahvontytär Matikainen, s. 19.1.1815 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 5.10.1876 Kuolemajärvi, Karjalainen.

Eeva Taavetintytär Kirjonen, (äiti Helena Riski), s. 13.11.1850 Kuolemajärvi,Hatjalahti, k. 28.3.1931 Kuolemajärvi, Seivästö. puoliso: 24.9.1871 Abraham Joosepinpoika Sirkiä, s. 13.5.1849 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 27.3.1903 Kuolemajärvi. Vanhemmat: Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä, s. 3.7.1803 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 28.5.1859 Kuolemajärvi, Karjalainen ja Helena Paulintytär Kukko, s. 17.4.1803 Kuolemajärvi, Karjalainen, k. 20.11.1867 Kuolemajärvi, Karjalainen.

Maria Taavetintytär Kirjonen, (äiti Helena Riski), lautamiehen vaimo, s. 11.7.1853 Kuolemajärvi, Hatjalahti, k. 26.3.1909 Kuolemajärvi.Puoliso: 25.6.1871 Matti Samuelinpoika Kirjonen e. Kilkki, s. 6.3.1849 Kuolemajärvi, Karjalainen n:o 4, k. 18.3.1924 Kuolemajärvi, Karjalainen.Vanhemmat: Samuel Johaninpoika Kilkki, s. 14.2.1823 Kuolemajärvi, Karjalainen n:o 4, k. 14.4.1893 Kuolemajärvi, Karjalainen ja Beata Simontytär Muurinen, s. 26.7.1828 Kuolemajärvi, Muurila.

Emanuel, s. 28.3.1827 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 22.12.1828 Kuolemajärvi, Lautaranta.

Paavo (Paul), s. 20.1.1829 Kuolemajärvi, Lautaranta, k. 1.7.1834 Kuolemajärvi, Seivästö.

Kuolemajärven vanha kirkko (Museovirasto) Wikipedia: Toinen Kuolemajärven kirkko valmistui vuonna 1759 Kirkkoniemeen, jossa Kuolemajärven kirkot tämän jälkeen sijaitsivat. Tämä kirkko oli puinen ristikirkko, jossa oli erillisenä rakennuksena kellotorni (valmistui 1786). Kirkossa oli runsaasti maalauksia, mutta tässäkin kirkossa oli alttaritaulun paikalla ikkuna. Osa näistä maalauksista on nykyisin Kansallismuseossa, jonne ne siirrettiin kirkon purkamisen yhteydessä. Uuden kirkon rakentamista oli suunniteltu jo 1887, mutta vasta 1899 tilattiin Josef Stenbäckiltä uuden kirkon piirustukset. Tämä kirkko purettiin vuonna 1901, vaikka uusi kirkko ei vielä ollutkaan valmistunut.

Riskit

Abraham Fredrikinpoika Riskin isä Fredrik Abrahaminpoika Riski (1750 – 1804) tuli Kuolemajärven Karjalaisten kylään Uudenkirkon Uskelasta noin 1781 nuoren perheensä kanssa. 

Sepän ammatti kulki suvussa, isä Koivistolta Uudenkirkon Uskelaan tullut isä Abraham Johaninpoika (1717 – 1771) oli seppä, samoin veljet, niin myös Fredrik. Perhe asui rippikirjan mukaan Lautarannassa. Ensimmäinen vaimo Beata Juhontytär Parkkari kuoli 1789 ja uudeksi vaimoksi löytyi Juvanruukilta Susanna Ristontytär Leskinen (1772 -1840), jonka kanssa  Fredrik avioitui 1790.   

Valborg Kalan tuleva puoliso Abraham Fredrikinpoika Riski syntyi sisarussarjan ensimmäisenä 1791.  Ensimmäisen avioliiton lapsia Beata Parkkarin kanssa oli kolme, joista kaksi vanhinta tytärtä kuoli lapsina, mutta 1787 syntynyt tytär Ulrika jäi henkiin ja avioitui Muurilan kylään Antti Erkinpoika Muurisen kanssa. Heidän poikansa Fredrikin pojan Antin pojan Fredrikin poika oli kuolemajärvisten hyvin tuntema Tatu Muurinen, jonka jälkeläisille olen siis tätäkin kautta melko läheistä sukua kuten myös esiäitini Margareta Kamparin kautta, josta kirjoitin täällä. Kaukaisempia sukuyhteyksiä löytyy myös Kirjosten ja Juvien kautta.

On mielenkiintoista tutkia näitä sukujen kiemuroita. Tunnen molempien vanhempieni suvut taaksepäin sen verran hyvin, etten ole vielä lähtenyt tutkimaan serkkuja DNA-tutkimuksen kautta. Minulla ei ole edes siihen aikaa.  Omien sukujuurteni lisäksi monen tuntemani kuolemajärveläistä syntyperää olevan sukujuuret ovat tiedossani. Äitini äidin kautta, jonka sukujuuret ovat vähän hämmentäviä, olen joka tapauksessa sukua lähes kaikille kuolemajärvisille suvuille. Samoin äitini isän kautta löytyy hurjan paljon yhteyksiä. Mutta isovanhempani eivät näytä olleen keskenään sukua, mikä on aika ihmeellistä.

Nyt sitten siirrän katseeni hämäläisen sukuni puolelle, sillä ensi lauantaina meillä on vuosikokous ja seminaari syntymäpitäjässäni Rengossa, samassa paikassa, jossa vietimme Sirkiän sukukokousta 2014. On hyvä saada kaikki jutut tehtyä ennen kokousta.

Kivien kääntely verissä.

.