Paluu Karjalaisten kylään - osa 2

Jatkan aiemmin tällä viikolla julkaisemaani blogia. Lähdimme palaamaan Lautarannasta ensin isolle tielle, merkitykselliseen tienristeykseen, jossa ylittäisimme tien ja kulkisimme kohti kylää. Sitä väliä kuljettiin aikoinaan erityisen paljon, milloin jalkaisin, pyörällä, hevosen vetämissä rattaissa ja ehkä myös ratsastaen. Metsässä saattoi kulkea pitkin polkuja, jotka oikaisivat. Suljen välillä silmäni ja palaan menneisiin aikoihin, jolloin esivanhempamme liikkuivat juuri tällä alueella.

Tässä olemme saapumassa kylään. Juuri tuolla edessä olevassa kaarteessa on kauppa, Kokkomäki ja sieltä useita pikkuteitä yläs siihen kylänosaan, jonne me olimme menossa.

 

Koska aikaa ei ollut hukattavaksi ja nähtävää oli vielä paljon, lähdimme siis suunnistamaan kohti varsinaista Karjalaisten kyläkeskusta. Helteessä se olikin aikamoinen ponnistus. Olisin kovin mielelläni istahtanut hetkeksi jonnekin, mutta missään matkan varrella ei ollut hyvää paikkaa levähtämiseen. Matkaa Lautarannasta kylän siihen paikkaan, jossa oli aivan pakko käydä, on Googlen kartasta tekemäni mittauksen mukaan vajaat kolme kilometriä. Matka tuntui minusta pidemmältä. Koska en omista ranteessa pidettäviä askelia mittaavia välineitä, en pystynyt silläkään tavalla tarkistamaan matkaa. Edellisessä blogissani on kartta ja linkki Google mapsiin.

Vielä lähempänä. Parisataa metriä eteenpäin, tuolla seuraavan mäen eli Soitunmäen päällä vasemmalla puolella seisoo Taavetti Inkisen muistopatsas.

Lautarantaan oli koko ajan tulossa paljon porukkaa viettämään lauantaipäivää. Kuoppainen hiekkatie pölysi. Ylitimme taas ison rantatien. Nyt kuljimme päällystettyä tietä. Kauhistelin autojen vauhtia. Onneksi vilkasliikenteisen tien varret olivat täynnä ihania, mieltä rauhoittavia luonnonkukkia. Mansikatkin kukkivat. Metsään oli vaikea poiketa, koska tien reunassa oli syvä oja. Seutu on ylipäänsä kovin metsäistä, kunnes kylään tultaessa vasemmalla puolet aukeavat suuret peltoalueet.  Kulkemaamme tietä pitkin päästään Kuolemajärven keskustaan, joka on nykyään Akkalan kylässä.  Siitä eteenpäin mentäessä tullaan Kuolemajärven entiseen kirkonkylään, jossa sijaitsi muun muassa kirkko.

Tuskaisan, yli 30 asteen helteessä melkein keskellä päivää tekemämme kävelyretken päätteeksi saavuimme varsinaiseen Karjalaisten kylään. Tuttu Kokkomäki oli oikealla puolella. Siinä mäen alareunassa on kauppa, josta saimme virkistystä. Istumatuoli oli pyydettävä kaupasta tai käveltävä tien varteen bussipysäkille. Istumaan odottajien penkillä, mitä kyllä harrastin ahkeraan.

Kuolemajärven historia (s. 586) kertoo, että Kokkomäen etelärinteessä sijaitsi aikoinaan osuuskauppa, jonka edustalla seisoi suuri heinävaaka kuin vertauskuvana kylän vauraudesta Siinä mitattiin miten suuri heinäkuorma tahansa. Kylästä myytiin vuosittain heinää eteenpäin satojatuhansia kiloja, koska sitä riitti paljon yli kylän omien tarpeiden. Varmaan sitä vietiin sitten myös talvisin jään yli meren saarille kuten Seiskariin ja Lavansaarelle, jotka tarvitsivat heinää kotieläimilleen. Saarissa sitä ei ollut riittävästi.

Marjat pojat ja tiet kylään.

Karjalaisten kylässä, jonka nimi on nykyään Luzhki, olisi minulle vielä paljon tutkittavaa. Tällä kertaa tarkoituksenani oli käydä katsomassa, mitä Sirkiän talolle kuuluu. Luzhki tarkoittaa suomeksi niittyjä.

Tuossa venäläisten tiilitalon vierestä menimme ylös ja siinä tapasimme Arjan ja hänen ystävänsä.

Kuljimme kylän läpi. Siinä heti mäen päällä on tiilinen neuvostoaikainen kerrostalo. Siellä asuva vanha mies Igor tuli keskustelemaan kanssamme, kun katselimme tammien reunustamaa tietä oikealle ja mietimme tammien ikää. Se, mitä Marja ja Igor keskustelivat, tuntui aivan oikealta keskustelulta, vaikka en ymmärtänyt siitä mitään. No, sehän on tuttua jo aiemmilta matkoilta, kieltä ei aina tarvita.

Kävelimme eteenpäin halki maatilan ja erilaisten koneiden ja olimme kohta Sirkiälle johtavan hiekkatien risteyksessä. Tulenko muistamaan tämän matkan erityisesti juuri tuosta kuumuudesta ja omasta väsymyksestäni? Nyt vielä, mutta ehkä aika kultaa muistot.

Siinä tie Sirkiän talolle haarautuu oikealle.

Sirkiät tytöt, Eila Ortane ja Toini Ylitalo joskus 1980-luvulla matkalla kotiin.

Olimme aiemmin tavanneet lyhyesti vastaan tulleet serkkuni Arjan ja tämän ystävättären, jotka kertoivat jo käyneensä Sirkiän talolla. He taisivat tulla kylille bussin kyydissä ja säästivät sillä tavalla jalkojaan.  Kylän ohi kulkevalta tieltä matkaa talolle on vain muutama sata metriä. Arja ja ystävä oli kutsuttu erääseen taloon kahville, taloon, jossa oli paikalla kaksi vanhempaa naista. Ymmärsin heti, että talo oli vähän ennen Sirkiän taloa toisella puolella kylätietä oleva Yrjö Sirkiän kotitalo, jossa Yrjö sisaruksineen vierailee yksityiskäynneillä joka vuosi.

Tältä siellä näytti nyt.

Laahustimme (ainakin minä) Sirkiän talolle ja kuten oli odotettavaa, se näytti täysin asumattomalta. Talon vieressä oleva aita portteineen, se, jonka aiemmilla käynneillä olin avannut astuakseni pihalle, oli kaatunut. Paksu heinä peitti vanhan kivijalan, sen, jonka päälle venäläiset olivat rakentaneen nykyisen talon. Talon räikeän vihreä maalikin näytti kovin rapistuneelta.

Nämä kuvat ovat toukokuulta 2014.

Talon viereen samalle puolelle, niille paikoille, joissa toukokuussa 2014 syleilin tuomipuuta ja kuuntelin käen kukuntaa, oli rakennettu uusi talo, joka näytti asutulta. Tulikohan se paikka silloin videolle, en nyt muista, mutta kuva ainakin löytyy.  Emme viipyneet paikalla kuin hetken. Olinhan ainoa joukostamme, jolle paikalla oli merkitystä. 

Vielä oli muutakin tutkittavaa. Minun oli silti pakko jättää kylään syvemmälle meno kohti Mäkränpesää kuumuuden ja väsymyksen takia. Aikaakaan ei ole aina riittävästi. Kun ohitimme Yrjö Sirkiän kotitalon, näimme, että talossa oleskelevat rouvat olivat keräämässä kahvikuppeja puiden alla olevalta puutarhapöydältä. Olin arvannut oikein, että Arja-serkku oli juuri vieraillut siellä. Hukkasin kylän paperiset kartat (kopiot Kuolemajärveläinen 2000 lehdestä) jonnekin kylätielle. Sain ne kyllä myöhemmin takaisin, kun Ritva ja Markku olivat löytäneet ne ja jopa arvanneet, että ne olivat pudonneet minulta.

Palasimme takaisin päin. Päätimme lähteä etsimään Marjan vanhempien, 1938 avioituneiden Toivo ja Taimi Rusin juuri ennen sotia Valdemar Vartialalta ja tämän vaimolta Eeva Stiinalta, Marjan äidinäidin siskolta, ostamalla maatilalla ollutta ja kunnostettua taloa/talonpaikkaa. Sinne lähti tie aiemmin tutkimiemme tammien vierestä.

Tammet, Riskien asuinpaikat ja tie kohti Marjan vanhempien kotia.

Muistan aina, kuinka ensimmäistä kertaa kylässä ollessani, Toini Ylitalo s. Sirkiä mainitsi Riskien tuoneen nuo tammet Tammikosta.  Se ensimmäinen vierailuni suvun alkuperäisellä paikalla tapahtui niinkin myöhään kuin 31.7.2011. On mainittava, että silloin myös vanhimmat lapsenlapseni Anna ja Arttu olivat mukana. Anna oli ensimmäisen kerran Kuolemajärvellä jo 2006.

Siinä mukana myös lapsenlapseni 31.7.2011.

Kun nyt sattuu kohdalle, tutkin tämän tammien kohdan. En voi mitään paheilleni (sukututkimukselle), mutta samalla opin uutta ja kertaus auttaa asioita pysymään myös mielessä.  Asukasluettelo 1939 kertoo, että Väinö Riski s. 1907 ja puoliso Laila s. Siltanen ja heidän poikansa Jarkko asuivat juuri siinä. Laila oli tullut muualta ja toimi Karjalaisten koulun opettajana.

Toinen talous/talo samoilla paikoilla näyttää olleen Väinö Riskin äidin Eeva-Stiinan (s. Ranki s. 1889) perhe. Isä, 1871 syntynyt Nikodemus Joosepinpoika Riski oli kuollut kesäkuussa 1936. Muita asukkaita mainitaan olleen Väinön nuoremmat veljet; Tauno, Lauri ja Reino, Surullista kyllä, 1918 syntynyt Tauno kuoli 21- vuotiaana talvisodassa 11.2.1940 Muolaan Leipäsuolla. Suomen sodissa menehtyneiden tiedoston mukaan ruumis jäi kentälle tai tuhoutui. Hänet kuitenkin mainitaan siunatun ja haudatun Urjalassa. Muiden kahden elämästä en tiedä.

Muista Nikodeemus Riskin lapsista en tiedä sen enempää. Hän oli kaksi kertaa aviossa. Ensimmäinen vaimo Maria Vilhelmintytär Sirkiä (1874 - 1903) oli kuollut. Maria oli Karjalaisten kylän tunnetuimman Abraham Sirkiän s. 1870 sisko. Tästä Nikodemuksen ja Marian aviosta syntyi ainakin kolme lasta, joista kaksi Laina s. 1898 ja Emil s. 1902 jatkoivat elämäänsä ja lienevät saaneet jälkeläisiä.

Onpa tunnelmallinen tie, kun ei tunne sitä kuumuutta ja ympärillä pörrääviä hyttysiä. Marjan pojat kantoivat meidän reppujamme. Kiitos!

Marja tunnisti maisemia, sillä hän oli käynyt paikalla parisen kymmentä vuotta sitten, jolloin siellä oli vielä ollut talo. Mäkinen tie kulki metsän ja pellon reunassa puolittain varjossa. Alkupäässä oli tien reunassa sellaisia perunakuopan tapaisia rakennelmia, jotka ilmeisesti olivat edelleen jossakin käytössä.  Hyttysiä oli paljon, samoin helle tuntui sietämättömältä. Jäin istumaan tienreunaan. Muutkin palasivat eivätkä olleet löytäneet mitään taloa.

Näin jälkikäteen minua ottaa päähän, etten jaksanut riittävästi tutkia maastoa ja kaikkea mitä näin. Mutta onneksi meillä on nykyään moderneja apuvälineitä. Silti ne eivät koskaan korvaa paikan käsin kosketeltavaa tuntua.

Marja ja kumppanit eivät olleet menneet tarpeeksi pitkälle. Kun jälkikäteen tutkin talon paikkaa Karjalan kartat-sovelluksen ja Google mapsin kautta, näin, että se lienee ollut aivan tien päässä, paljon kauempana kuin kuvittelimme. Paikalle saattaa hyvin päästä hyvin myös toista tietä pitkin, sen, joka lähtee isolta tieltä oikealle vähän ennen Kokkomäelle ja kaupalle saapumista. Taloa siellä ei Google mapsin mukaan todellakaan enää ole, jollei sitten ole rakennettu uutta.

Palasimme tien reunaan odottamaan bussia. Matkalla oli monta muutakin kohokohtaa, joihin saatan palata myöhemmin tai sitten en.

Se bussipysäkki.

Tämän matkan pistin näin talteen, jotta myös ne, joilla on kiinnostusta kylään, voisivat lukea. Joka kerta olen oppinut uutta. Olen jo aiemmin huomannut, että 1939 karttoihin aikoinaan rekisteröidyt talojen paikat eivät aina pidä täysin paikkaansa. Karttojen tulkitseminen ilman siellä asuneiden henkilöiden minulle antamaa panostusta olisi ollut mahdotonta.  Jos minulla olisi aikaa enemmän, kiertäisin kylän ympäri mieluiten viileässä säässä merkintöjä tehden. Tulevien sukupolvien voi olla erityisen vaikea enää löytää oikeita paikkoja edes tällaisessa kylässä, jossa edelleen on paljon asutusta.

Paljon ajatuksia tulevaisuudesta tulee mieleen, mutta kaikki aikanaan. Emme voi millään hukata vuosisataista karjalaista menneisyyttämme, vaikka sen juuret ovatkin tällä hetkellä vieraan valtion omistuksessa.

Klaudian jäähyväiset toukokuussa 2014.