Paluu Karjalaisten kylään - osa 1

Olisiko kesäkuun Karjalan matkasta kirjoittaminen muuttunut jo eräänlaiseksi rutiiniksi, jota olen rutiinikammossani yrittänyt taas kerran vältellä. Olen luvannut (itselleni) kirjoittaa siitä blogin. Nyt menen heti asiaan pähkäilemättä tylsiä tuntemuksiani sen kauempaa. Jaan tarinan kahteen osaan, joista osa 2:n julkaisen pian ensimmäisen jälkeen.

Yleiskuvaa helteisestä Lautarannasta lauantaina 8.6.2019 heti puolenpäivän jälkeen. Vasemmalla iso kivi, josta lapset hyppelivät veteen. Oikealla näkyy Kyrönniemen rantaa, aluetta, missä Mikael Agricola kuoli 1557.

Tämän vuoden kotiseutumatkan Kuolemajärvelle toteuttivat Kuolemajärvi-säätiö ja Vistamatkat. Matkalaisia oli kaksi täyttä bussillista. Koin matkan erittäin kiireisenä ja nopeana. Onneksi linja-autossa istuessa on mukavaa, varsinkin kun matkaseuralaiset näillä matkoilla ovat aina mitä parhaimpia. Tällä kertaa ehdin erityisesti jutella ystäväni ja huonekaverini Marjan ja välillä hänen poikiensa kanssa. Kun menopäivänä saavuimme illan suussa hotelliin Kuokkalassa (Repino), lähellä vanhaa rajaa, oli kiire jonottamaan ruokaa. Varmaan osa joukosta jatkoi illanviettoa vielä sen jälkeen, mutta olin niin uupunut, että en jaksanut enää mitään. 

Kuva aamulla Kuokkalan Repino Crinwell Park hotellin rannasta kohti Kronstadtia.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen oli lähtö Kuolemajärvelle ja kunkin valitsemiin kohteisiin. Ehdimme silti ennen lähtöä poiketa lyhyesti rannalla. Hotellimme Repino Cronwell Park Hotel sijaitsi aivan rannan tuntumassa. Olisi muuten kiva tietää, mitä siinä paikalla oli aikoinaan! Meri oli tyyni ja kaunis. Kronstadt näkyi meren takaa. Olin kuvitellut, että matkan aikana jäisi vähän enemmän aikaa tutustua myös lähialueeseen. 

Tästä kartasta voit tarkastella Kannaksen paikkoja merkinnöilläni. Lisäksi kartasta löytyvät myös sinne muuten merkityt paikat kuten mainitsemani hotelli ja hiekkaranta, jossa vietimme hetken aikaa aamulla. (kartta löytyy linkin . tästä kartasta. takaa)

Tämä kartta kuvaa välimatkaa rannasta varsinaiseen kylään. Lautarannan niemessä keskellä alhaalla oli aikoinaan runsas asutus.

Sää sillä viikolla oli mitä helteisin. Sekä meillä että Karjalassa. Juuri tuona kotiseutupäivänä, lauantaina 8.6.,  lämpö nousi reilusti yli 30 asteen.  Terijoen tienoilta Repinosta on melkein täsmälleen yhtä pitkä matka Kuolemajärvelle (Repino-Karjalaisten kylä rantatietä pitkin noin 65 km) kuin Viipurista (Viipuri Karjalaisten kylä Luzhki rantaa pitkin noin 65 km). 

Viikonloppu oli houkutellut rannoille paljon ihmisiä, mikä merkitsi, että autoliikennettä oli runsaasti ja välillä ruuhkaksi asti. Olin päättänyt loppujen lopuksi, että tällä kertaa menen Karjalaisten kylään. Marja oli poikineen ollut edellisellä kerralla 2017 tutustumassa Seivästön rantoihin (Nuuvinranta) eli samoihin paikkoihin, joissa minä puolestani vierailin 2015.  Marjan isä Toivo Ristonpoika Rusi oli kotoisin Seivästöltä, missä hän oli syntynyt 1909. Niiltä samoilta seuduilta oli kotoisin myös isoäitini Aino, joka syntyi 1892. 

Samanlainen hellesää oli 24.5.2014, kun lyhyesti poikkesimme Lautarannassa.

Karjalaisten kylästä on lähtöisin koko Sirkiän suku, johon myös Marja kuuluu isoisänsä Samuel Abrahaminpoika Rusin (1883 – 1946) äidin Katriina Joosepintytär Sirkiän (1862 – 1934) kautta.

Kuolemajärvellä oli kaksi Rusin suvun haaraa. Toisen haaran asuinpaikka oli suuri Seivästön rantakylä vähän matkaa Pietarin suuntaan Karjalaisten kylästä. Seivästön kylää on pidetty Rusin suvun kantakylänä, josta Ruseja on levinnyt Uudellekirkolle, Johannekseen, myös Karjalaisiin ja ties minne. 

Samuli ja Maria Rusin perhe heinäkuussa 2017. (Marja Karapalon valokuvakokoelmat)

En ole varsinaisesti tutkinut Ruseja, mutta melkoinen määrä on sukututkimukseeni kertynyt.  

Marjan äiti oli siis Karjalaisten kylän Ruseja. Taimi Dagmar Samuelintytär Rusi syntyi 1914. Toivo ja Taimi eivät olleet suoranaisesti Rusien kautta sukua, mutta kaukoserkkuja monen muun suvun kautta, voimakkaimmin Kipinoisten suvun monen haaran kautta. Lisäksi kaukainen sukuyhteys syntyy Mamian ja Muurisen suvun kautta.  Kuten olen usein todennut, me kuolemajärviset olemme hyvin usein sukua toisillemme montaa kautta ja usein molempien vanhempiemme tai isovanhempiemme kautta. 

Lautarannan tiellä.

Karjalaisten kylän Lautaranta

Jäimme Seivästöllä pidetyn kahvitilaisuuden jälkeen pois bussista isolla rantatiellä kovin tutussa paikassa eli Karjalaisten kylän ja sen Lautarantaan johtavan tien risteyksessä. Sitä risteystä olen aina menneinä vuosina kovasti odottanut tullessamme Viipurin suunnasta, sillä aika pian sen jälkeen tulee aina kovasti odottamani Tammikon tienristeys. 

Rantatiellä autot ajavat hurjaa vauhtia. Pitää ottaa juoksuksi, että ehtii ylittämään tien. Olimme päättäneet käydä ensin Lautarannassa. Kävin siellä edellisen kerran pika pikaa keväällä 2014, kun pääsin matkustamaan Viipuriin pikkuautolla. Merkittävin käynti oli kesällä 2012, kun tutkin paikkaa Heimo Rumpusen kanssa. Kirjoitin siitä lyhyesti blogissani ”Taasko haikea mieli” pian matkan jälkeen. Pääset lukemaan blogini täältä.  Tämän linkin takaa, voit käydä katsomassa sen matkan valokuvia. 

Kesällä 2012 (14.7.) aurinko alkoi paistaa, kun tulimme Heimon rantakävelyltä kanssa muiden joukkoon.

Nyt sitten vasta onkin haikea mieli, mitä sanontaa olen myöhemmin välttänyt ja vältän jatkossakin. Heimo kuoli toukokuussa vähän alle 93-vuotiaana.  Sitä olen surrut siitä lähtien. Yhteinen kävelyretkemme Lautarannassa on ikimuistoinen ja minulle hyvin tärkeä. Siihen liittyen minulla on vielä monta asiaa kesken, haastatteluja muun muassa. Yritän ajatella niiden taakse. Vaikka kaikki työ jäisi minulta kesken, niin kuin usein nyt tuntuu, en ota siitä paineita. Teemme sen, minkä ehdimme. Yritän niin joka tapauksessa.

Tässä heinkuussa 2012 Lohijoen suu.

Heinäkuussa 2012 oli huomattavan viileää verrattuna siihen poskettomaan helteeseen, jossa taivalsimme nyt 8.6.2019. Nyt meitä oli Lautarannan tiellä pieni joukko. Osa painui heti omille teilleen, etten ehtinyt edes tutustua heihin.  Mukanamme oli myös eräs nuori pariskunta, joka ei tiennyt, mistä etsiä sukunsa kotipaikkaa. Selvitimme sen sijainnin vasta samana iltana hotellilla. Toivottavasti heistä oli mukava kulkea mukana, vaikka esi-isien kotipaikka olikin Seivästön etukylässä. 

Tässä samaisen Lohijoen uomaa kesäkuussa 2019 ja paksua pehmeää hiekkaa.

Aurinko porotti Lautarannan upeaan, kuumaan hiekkaan. Siellä näytti samanlaiselta kuin toukokuussa 2014, kun poikkesin siellä lyhyesti. Lohijoen uoma oli syvä ja sen ranta näytti hiekkakerrosten paksuuden. Siellä tuntui kaikki hiekka säästyneen. Paikalla oli jo paljon rantaelämää viettäviä paikallisia tai kauempaa tulleita. Lisää autoja pörräsi hiekalle koko ajan lisää. Marja riensi heti uimaan. Hän on melkein paikallinen, koska hän asui pikkutyttönä 1940-luvulla asemasodan aikana jonkin aikaa Karjalaisten kylässä.

Heinäkuussa 2012 pääsin pikaisesti käymään Lautarannan sillä alueella, jolla asuttiin. Se oli erityisen tärkeä näille lapsuutensa siellä viettäneille pojille; Heimo Rumpuselle ja Yrjö Sirkiälle.

 

Karjalaisten kylään kuulunut Lautaranta on ollut aikoinaan merkittävä satama- ja laivanrakennuspaikka. Siellä oli aikoinaan niin syvä satama, että suuretkin laivat pääsivät sinne lastaamaan milloin rautaa, milloin puutavaraa. Päätin tällä kertaa tutkia paikan, missä Ahvijoki tulee mereen. 

Ahvijoki laskee Lautarannan lahteen. Lohijoen laskupaikka on aivan siinä, mistä yleensä tullaan lahden rantaan. Ahvijoen löytääkseen pitää kävellä vähän oikealle tulosuunnasta katsottuna. Edellisenä käynnillä heinäkuussa 2017 esitin toivomuksen, että pysähdymme Ahvijoelle ison rantatien varrella, jotta ehtisimme Marjan kanssa piipahtaa hänen isovanhempiensa talon paikalla. 

Ahvijoen suu.

Ahvijoen suuta tutkimaan

Joen ranta on täynnä isoja kiviä merkitsemässä Mannerheimlinjaa, joka lähti etenemään juuri Ahvijokea pitkin läpi Kuolemajärven. Pari romahtunutta bunkkeria on lähellä isoa rantatietä. Jouduimme menemään hiukan pidemmälle, jotta löysimme sen paikan, missä aikoinaan 1939 evakkoon lähdettäessä, seisoi Marjan äidinpuoleisten isovanhempien Samuli Abrahaminpoika Rusin (1883 – 1946) ja tämän puolison Maria Sofia Kesäläisen (1884 – 1952) koti.  Heillä oli kolme tytärtä; Martta (1909 – 1987), Taimi (Marjan äiti, 1914 – 2003) ja Hilma myöhemmin Korpitaival (1917 – 2012). Jos olisi silloin ollut aikaa, olisin voinut rämpiä metsän läpi meren ääreen, vaikka metsässä ei näyttänyt kulkevan polkua. Ennen vanhaan sieltä kulki varmasti polku rannalle.

Hilma Rusi myöhemmin Korpitaival Lautarannan kivillä. Lienee rippikuva (Marja Karapalon valokuvakokoelmat)

Nyt kesäkuussa kuljimme rantaa kohti pitkin kuoppaista ja pölyistä tietä suoraan Karjalaisten kylän risteyksestä. Kuumuus saattaa sekoittaa tajunnan tasoa. Karjalassa myös ihmiseen iskevä hulluus saattaa rajoittaa ja vaikuttaa tekemisiin. Koen sen ilmiön joka kerta sinne tultuani. Se iski aikoinaan myös äitiini, kun hän lähti kiiruhtamaan juoksujalkaa oitkin Tammikon tietä kotipaikalleen. Se iskee minuun myös lapsuudenkotini maisemissa, vaikka yritän hillitä sitä. Ehkä ilmiö on muillekin tuttu.

Saavumme rannalle.

Jakaannuimme Lautarannan maisemiin. Jotkut menivät uimaan toisten kuljeksiessa rannalla. Iso kivi suoraan edessämme veden ympäröimänä oli kerännyt lapsia, jotka hyppivät veteen kiveltä. Sen paikan lähellä, jossa  Ahvijoen uoma purkautui hiekalle ja mereen, oli myös autoja ja jopa telttoja. Hiekka oli siellä kovempaa. Sinne, sinne suuntasin kuumuuden sekoittaessa päätäni lisää muun hulluuden lisäksi.

Millainen Ahvijoki tai -oja oli aikoinaan ennen kuin Taavetti Inkinen kaivoi sen omin käsin leveämmäksi, syvemmäksi, jotta sai kuivatettua Karjalaisten kylän Kotilammen?  Enpä tiedä. Joka tapauksessa se joki on selvästi näkyvissä jo vanhoissa kartoissa. Tässä linkki Taavetti Inkisestä kertovaan blogiini. Sitten 1930-luvun lopussa kaikki taas muuttui. Sota alkoi ja tuhosi entiset maisemat. Metsät kaatuivat tykityksissä. Kaukaa kyliltä näki merelle. Voi olla vaikea ymmärtää, että lähes kaikki metsät ovat kasvaneet uudelleen sodan jälkeen. Emme edes tarkalleen enää, miltä siellä näytti ennen...

Tähän vanhaan karttaan 1700-luvulta on merkitty molemmat joet.

Joen rannalla metsän siimeksessä oli vähän viileämpää.  Kuumuudesta oli minulle tällä kertaa paljon haittaa. Jälkikäteen harmitti sekin, etten kuvannut sen enempää. Se on tosin kovin tuttu tunne kaikilta matkoilta, vaikka kuvia on kertynyt mielettömät määrät. Valokuvaus lienee vain yksi hulluuden piirre, joka pistää minut tallentamaan kaiken mahdollisen. Nyt kun oma jaksamiseni on usein hukassa kuten tänä kesänä, se tuntuu entistä turhemmalta.

Palasin Ahvijoen suusta takaisin muiden joukkoon hiekalle. Kukon Ritvalla ja hänen miehellään Ahtiaisen Markulla oli kuohuviiniä tarjolla meille.  Hetken kunniaksi varmaan. Kulautin minäkin vähäsen, vaikka en ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä juttua. Se on tullut usein eteeni matkoilla, olisiko se ollut karjalaisten tapa kotikonnuille palatessa. Mitä nyt puoliksi hämäläinen siitä mitään ymmärtää!

Tarina jatkuu toisessa blogissa "Paluu Karjalaisten kylään - osa 2".