Kirjoittamalla pohtimista

22.6.2020

 Uusi viikko alkamassa. On 25.3. Koko viikonloppu meni lapsenlapsen kanssa erilaisissa asioissa jopa niin paljon, että olin helpottunut, kun se päättyi. Aloittaessani kirjoittaa tätä, läheisyyttä kuumeisesti haluava Minni-kissa roikkuu minussa kiinni kehräten korvaani ja takertuen terävillä kynsillään vaatteisiini ja vähän niiden läpikin. Sain juuri valmisteltua parin päivän ruokani, kesäkurpitsajauhelihapaistoksen niin pitkälle, että laitan sen vain uuniin.

Kun alan kirjoittaa, en koskaan muista, mistä olen aiemmassa blogipostauksessani kirjoittanut, mutta nopeastihan käyn sen kurkkaamassa. En kirjoita tekstejäni koskaan suoraan blogipohjaan, vaan kirjoitan ne Wordilla ja tallennan lisäkirjoitusta varten. Lopuksi kun olen valmis, teen virhetarkistukset ja muokkaan vielä tekstiäni ja sitten kopioin sen blogipohjaan. Tosin teen sielläkin tarvittaessa korjauksia ja lopuksi liitän kuvia. 

3.7.2020

Terveysjuttuni on edennyt, että olen käynyt pitkän keskustelun terveydenhoitajan kanssa. Sain lääkärinajan vasta 4.4. Jatkan siis Buranan syöntiä, jotta pystyn toimimaan, liikkumaan ja menemään. Nivelkipujani ei kukaan näe minusta päältäpäin.

Kun aloitin kirjoittaa näitä ja niitä näitä, unohdin kokonaan, mitä kaikkea minulla oli aiemmin mielessäni kirjoittaa. Mielen taustalla kummittelevat jotkin ihmetyksen aiheet liittyen sukuseuratoimintaan. Puutun asiaan vasta sitten, kun yöuneni menevät.

Muutkin kotihommat painavat myös päälle. Kevät tuo esille taas kaappien tarkistuksen, ylimääräiset rääsyt pois, kirjojen ja paperien karsimista. Toki teen koko ajan jotakin asioiden hyväksi, mutta enemmänkin voisin tehdä. En enää kestä tuota Minnin hellää katsetta. Nyt hän istuu pöydällä läppärini vieressä kehräten ja tuijottaen. Ehkä menen hetkeksi sohvalle, jotta hän pääsee kunnolla syliini.

27.3.2024 aamupäivällä

Unohdin Minnin aamulla parvekkeelle ja muistin vasta, kun en löytänyt häntä mistään nukkumasta. Olin vaipunut omiin, synkkiin ajatuksiini. Parveke-elämä alkaa säiden lämmetessä. Viime yönä oli maa jälleen peittynyt lumeen. Nyt lumi on jo sulanut.

Toissayönä todella valvoin ainakin pari tuntia, miettien ja miettien ja suunnitellen. Aamulla huomasin, että oli ollut täysikuu. Eilen sitten ajatustyö oli ollut samalla telepatiaa ja eräs asia, johon minun piti puuttua, lähtikin purkautumaan. 

23.6.2020

Silti on paljon asioita, joita en saa selvitettyä, jotka rassaavat sydäntäni ja sieluani. Minusta on tullut entistä arempi. Suljen itseni ulos, kun lähiperhe arvostelee luonnettani, jotakin sanomaani, tekemistäni, puhumistani.  Olen sisältä liian pehmeä ja herkkä, olen aina ollut.  Olin sitä lapsena, olin sitä aina myöhemminkin. Olen sitä edelleen, vaikka kaikki eivät ehkä uskoisi, koska olen jämäkkä hoitamaan ja tekemään asioita. Olen hyvä kannattelemaan muita tiettyyn pisteeseen saakka. Kannatan myös itseni ja kestän vaikeuteni, vaikka kerron niistä muillekin. Läheiseni pitävät sitä valittamisena, heikkoutenani. Oletan, että haluavat ehkä enemmän väittelyä asioista. Minä taas varon sanomasta kenestäkään mitään negatiivista, en halua arvostella enkä arvottaa toisia. Toisin sanoen vältän aina ristiriitoja. Vältän niitä, vaikka ne voisivat olla rakentavia.

Tajuan, että taustalla on myös ristiriitoja aiheuttavien tilanteiden välttäminen olemalla puhumatta niiden juurisyistä. Ajattelemalla, että olemalla pehmeä läheisiä ja muitakin ihmisiä kohtaan, voin jättää moninaisten syiden käsittelyn piiloon.

Koska olen aina kirjoittanut päiväkirjaa, olen usein kirjoittanut muistiin myös asioita, jotka ovat haavoittaneet minua. En missään nimessä halua levittää niitä ko. ihmisen eteen auttaakseni jotakin tilannetta/olotilaa laukeamaan. Ärsytys on muuttunut usein todella voimakkaaksi. Minä kestän sen, toinen ei ehkä niinkään. Tässä kohdin voisin mainita myös sanan puhumattomuus, suomalaisten valuvian, jonka olemme perineet edeltäviltä sukupolvilta. Joskus on ehkä hyvä olla puhumatta.

Lisäksi, kun vanhenemme ja meillä on vielä elämäntehtävää tehtävänä, ei ole aina aikaa lähteä riitelemään, haastamaan ja pahoittamaan toisten ja omaa mieltään.

Kukaan toinen ei voi elää sinun tai minun elämääni. Siksi varjelen niitä.

15.7.2020

29.3.2024 pitkäperjantain aamupäivä

Tästä blogipostauksesta tuli taas tilkkutäkki, mielensä pahoittajan kirjoitus. Vaihteleva olotilani on vain entisestään heikentänyt mieltäni. On tavallaan erikoista, etten ole koskaan pystynyt kenellekään täysin sanoittamaan nivelreumani erilaisia tuntemuksia. Toki olen joskus yrittänyt. Tuskin yleislääkärikään sitä ymmärtää, mutta katsotaan.

Kuvittelin tilanteeni ranteideni osalta jo helpottuneen ja olen välillä jättänyt särkylääkkeen väliin. Viime yönä jouduin taas miettimään, ettei niin käynytkään. Pystyn nukkumaan erinomaisesti, koska minulla ei ole koskaan ollut mitään säryiksi kutsuttuja kipuja vain erilaisia liikkeen aiheuttamia kipuja ja tuntemuksia vähän joka puolella: ranteissa, käsivarsissa, olkavarressa, jaloissa, nilkoissa ja jalkapohjissa.  Niin on nytkin. Sehän ei taida olla päältäpäin näkyvissä, jos otan aamulla yhden Buranan ja selviän siitä päivästä aamuyöhön saakka.  Tästä taisin kirjoittaa/valittaa jo edellisessä blogissani.

Olen usein sanonut, että en halua olevani sairauden määrittelemä enkä useimmiten koekaan olevani, vaikka myönnän sen rajoittavan asioita.

Joskus aikoinaan saatoin miettiä, olisiko vaikeita asioita, joita kannattaisi edistää, jotta en kokisi tällaisia ajanjaksoja. Yritin eilen iltapäivällä ennen sukuseuran Teams-kokousta tutkia korona-aikaa ja sitä edeltävää aikaa, joka loppujen lopuksi kuvien ja kalenterin kautta hujahti ohitseni salamavauhtia löytääkseni jotakin, johon paneutuisin syvemmin. Kokouksen jälkeen keskustelin ystävän kanssa puhelimessa pitkään asiaan liittyen. Jaoimme kokemuksiamme, se oli kuin katseen tarkentamista ongelmakohtiin. 

Vuodet 2019 lähtien tähän päivään ovat olleet liian täynnä tekemistä eikä tekeminen lopu vieläkään. Sukukirja on vielä kesken. Koen monien asioiden olevan velvollisuuksiani. Olen joskus sanonut, että teot ratkaisevat. Minulla luovuus johtaa useimmiten tekoihin. Tiedän heikkouteni. Olen ikään kuin aina kuvitellut, että luonteemme näkyy meistä toisille ihmisille, ettei minun tarvitse selittää asioita itsestäni. 

3.7.2020

Eilen puhelinkeskustelun jälkeen aloin ajatella asiaa tarkemmin ja kauemmas taaksepäin. Toden totta, olen lapsuudesta asti ollut aivan liian kiltti ja luullut, että ihmiset ymmärtävät sen. Eipä ole niin käynytkään, olen aina kouluajoista lähtien kokenut eräänlaista alistamista, jota ehkä nykyään kutsuttaisiin kiusaamiseksi. Se on usein niin hienovaraista, että olen vain herkkyyttäni sen vaistonnut. Olen usein jo lapsuudessa ja nuoruudessa kirjoittanut siitä päiväkirjoissani. Se on jatkunut myös myöhemmin, aikuisena. Olen ajatellut, mikä piirre minussa voisi olla se, joka herättää joissakin ihmisissä ärsytystä niin paljon, että vaistoan sen ja jäykistyn. Ikään kuin joku toinen näkisi minussa aukon, josta pääsee tunkeutumaan minun perusolemukseeni. Omituisinta on, että se tunkeutuminen on usein melko hienovaraista, pari sanaa, katse, välinpitämättömyys, ohittaminen. Enkä minäkään puutu siihen, mutta olen saanut särön. Kun niitä säröjä kertyy liikaa, voi olla parasta vältellä sellaista ihmistä, joka tuo paljon säröjä.

Mutta, tällä kaikella voi olla toinenkin puoli. Jossakin vaiheessa ihminen voi alkaa katkeroitua ja alkaa miettiä liikaa kokemiaan pettymyksiä. Se ei vielä ole minulle tuttua, koska olen monessa toiminnassa mukana, mutta vaara on olemassa. Kukaan ei saa pienentää meitä edes vanhoilla päivillämme. Eikä meidän tarvitse muuttaa luonnettamme hyökkäämällä.

Tällaisia mietin juuri nyt. Joskus on tartuttava asiaan. Omalla tavallaan. On myös järisyttävää ajatella, kuinka paljon elämässä on vielä tekemistä. Ajatelkaa tekin! Kun kirjoittaa ja ajattelee samalla, monet asiat aukenevat seuraavaan vaiheeseen.

22.6.2020

 

 

Kompastun ajattelemaan liikaa

Tekoäly on todellakin rynnännyt vauhdilla eri sovelluksiin. Word tekstinkäsittelyohjelma ilmoitti heti alkajaisiksi, että sanelutoiminto on nyt saatavilla omalla kielelläsi. Ehkä ilmoitus on tullut jo aiemmin, mutta en ole ehtinyt kiinnittää siihen huomioita. Kuten olen aiemmin maininnut, olen kokeillut keskustelua tekoälyn kanssa kysyen neuvoja, mutta muuten olen jättänyt asian sikseen.

15.7.2020 kaikki kuvat tässä postauksessa ovat vuodelta 2020

Aloitan uuden postauksen tai yritän aloittaa, koska Minni-kissa hyörii taas ympärilläni. Siitä tulee mieleeni, ettei minun ole tietenkään pakko kirjoittaa juuri nyt. Kirjoittamisesta ei saa toisaalta tulla pakollista toimintaa. Kautta aikojen olen rynnännyt kirjoittamaan jotakin, lapsesta lähtien. Tietokoneet ja blogialustat ovat helpottaneet asiaa. Aiemmin ja vieläkin kirjaan asioita eri välineisiin. Muistutan itseäni aiheista, jotka olisi hyvä ottaa käsiteltäväksi. Kiireisinä tai muuten vaikeampina aikoina on paras pysytellä kevyemmän ja henkilökohtaisen kirjoittamisen tasolla kuin ottaa jotakin isoa tutkimuksen alla olevaa kohdetta kirjoitettavaksi.

Löydän koko ajan lappuja, joissa olen kirjannut aiheita. Jos toisille on pakkomielle jossakin muussa harrastuksessa, niin minulla se on toden totta kirjoittamisessa. Lapsena ja nuorena päiväkirjaan kirjoittaminen oli se juttu. Se on muuten jopa häirinnyt tietämättäni ehkä useampia ihmisiä ympärilläni. Äskettäin järjestäessäni vanhoja kirjeitäni nuoruuteni kirjeenvaihdon jäljiltä kotimaisiin ja ulkomaisiin kirjeisiin. Silmiini osui sattumalta eräs lyhyt kirje, joka oli päivätty 29.7.1963.  Olin viettänyt serkkuni perheessä Kouvolassa lyhyen aikaa. Serkkuni kirjoitti kirjeessään mm. ”Minua hermostutti silloin, kun sinä olit täällä se, että aina kirjoitit sitä päiväkirjaasi.”

26.5.2020

Kautta aikojen kirjoittavien naisten elämä saattaa olla ollut jopa vaarallista. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat kuitenkin tuoneet aikoinaan naisille paremman elämän. Lukeminen on vaarallista, koska se saattaa avata silmämme uusille asioille ja ideoille ja muuttaa meitä sekä hyvään että pahaan. Kirjailijaksi halunneet naiset kirjoittivat aikoinaan salanimillä, koska naisen tekstejä ei otettu todesta. Maailma on edelleen naisille, lapsille ja miehille monella tapaa todella vaarallinen paikka. Lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvät asiat ovat mahdottoman laaja kokonaisuus, joten en edes yritä aloittaa kirjoittaa siitä. Haluan edelleen korostaa syvälukemisen taitoa ja asiaan paneutumista. Osaamme kaikki kirjoittaa, vähintään kommentteja somealustoilla. Miten on pitemmän kirjoittamisen taito?

Tänään jatkan pakollisilla kotitöillä, pyykkien pesulla ja ruoan laitolla kahdeksi päiväksi. Yöllä oli satanut ohut kerros lunta, joka sulaa pois. Onneksi sain eilen järjestettyä auton huollon ja katsastuksen alkuviikosta. Muissa tehtävissäni yritän myös päästä askeleen eteenpäin.

31.5.2020

On jo helmikuun 9 ja lähes viikko on kulunut aloituksestani (3.2.) En ole päässyt jatkamaan tekstiäni, koska on ollut aivan liian paljon muuta tekemistä. Usein mietin, johtuuko ”saamattomuuteni” iästäni ja hitaudestani. Olinhan aiemmin nopeampi. Sain vielä pahasti keskeneräiset sukutaulut muille kirjatoimikunnan jäsenille (meitä on kolme) maanantaina illalla kuten olimme sopineet. Viikko aukeni eteeni täysin muille asioille. Tiistaina sain autoni huoltoon ja huoltofirma hoiti myös sen katsastukseen puolestani. Tyttäreni haki minut aamulla huoltamosta kotiin ja iltapäivällä vei takaisin hakemaan autonsa. Hänelle on toki aika vaikea aina järjestellä ajoja töiden ja lasten takia, joten joudun joustamaan enkä valitettavasti osaa käyttää sellaisina päivinä aikaani rationaalisesti.

Sen jälkeen ajattelin suunnitella lupaamaani esitystä Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen kuukauden viimeisenä torstaina. Vaikka päällisin puolin voisin aina mennä sieltä, missä aita on matalin, en osaa. Valmistellessani tutkin koko ajan lisää, vahvistan aiempia tietojani ja kirjaan kaikkea muistiin. Vaikka olen tehnyt muutakin välillä, niin päivät ovat karanneet. Olin tänä aamuna todella yllättynyt, kun huomasin, että on jo perjantai. Olisi kiva mennä uloskin, mutta yli 20 asteen pakkanen ei houkuttele, vaikka sää on aurinkoinen ja kaunis. Sanon itselleni, että on myös hyvä parannella salaperäistä yskääni. Ajattelin jo eilen, että tänään kirjoitan.

Aamukahvin jälkeen oli kyllä pakko mennä vielä kaivamaan kesän 2015 muistoja matkasta, jolloin kävimme myös Seivästöllä. Tyhmät, nopeasti napatut kuvat antoivat valmistelemaani tarinaan tukea. Viimeiset lähes parikymmentä vuotta ovat toden totta menneet tutkimukseen. Vähän kerrallaan olen kerännyt aineistoa monesta eri asiasta. En ole aina edes tajunnut, miksi. Se vain sattuu olemaan luonteeni piirre. Niistä riittää ammennettavaa. Tiedän kyllä, että en koskaan ehdi kaikkea.

On ihana yrittää asettautua yli 130 vuoden takaisiin aikoihin, kun tietoa on todella niukasti olemassa. Pienikin tieto vie silti asiaa eteenpäin ja tiedän, että löydän jatkossa lisääkin, kun ehdin taas lukea enemmän. Seuraavat tehtävät rassaavat jo mieltäni. Teen kaikkea limittäin ja lomittain. Kiitän tasaisia pakkaspäiviä, koska silloin en tarvitse särkylääkettä. Ainoa ongelma hyvinä päivinä on, että ehtisin tehdä kaiken, mitä pitäisi tehdä.

1.5.2020

En ole ehtinyt käydä sähköpostejani läpi. En seuraa aktiivisesti blogini tilastoja, mutta kun nyt poikkesin niitä katsomaan, näen, että niitä on luettu tässä kuussa jo 1465 kertaa.  Eniten niitä on luettu Yhdysvalloissa. Ettei vain tekoäly käy lukemassa. Sehän voisi tehdä niistä minulle kirjan. En ehdi olla somessa. Hesarin luen aamulla tabletin näytöltä ja seuraan aktiivisesti politiikan uutisia, mutten käytä niihin liikaa aikaa. Aina välillä olen raivostunut asioista, mutta ihailen itseäni, että osaan hillitä puheitani, jos aihe tulee puheeksi. Miten ammattipoliitikot voivat puhua niin tyhmästi toistamalla aina samaa?  Rentoudun katselemalla jotakin sarjaa Areenasta. Yritän tehdä joka päivä ruokaa, mieluiten kahdeksi päiväksi.

Loppujen lopuksi odotan kevättä ja lämpöä, en hellettä.

Seuraavat kirjoitustehtävät odottavat jo niin, että maaliskuussa pitäisi olla valmista. Saa nähdä ehdinkö? Jos luet blogiani, niin kyllä täällä liittää luettavaa aina vuodesta 2012 alkaen. Useimmat tekstini ovat tavalla tai toisella edelleen ajankohtaisia.

10.5.2020

 

12.2.2024

On presidentinvaalien päättymisen ja uuden presidentin julistamista seuraavan päivän aamupäivä. Onneksi olkoon, Alexander Stubb, vaikka äänestinkin toista ehdokasta. Pekka Haavisto olisi ollut myös oikein hyvä presidentiksi. Onneksi vaalit sujuivat rauhallisesti ja yhteisymmärryksessä ja lopputulos oli tasainen. Kaikki hyvin toistaiseksi.

Olen viime aikoina ajatellut paljon Suomen politiikkaa. Olen jopa ärsyyntynyt itsestäni ja siitä, että seuraan sitä paljon ja luen myös taustoja ja mielipiteitä. Usein nykyään toistetaan monen suusta, että kansa on puhunut ja muiden on sopeuduttava sen tahtoon. Se on demokratiaa. Se taisi myös tulla esille näissä pressanvaaleissa joissakin omahyväisissä keskusteluissa. Kirjoittaja varmasti tiesi sen ärsyttävän, jos antoi ärsyttää. Olen seurannut asiaa jo pitempään, siksi kirjoitan siitä. Entä kun Suomessa on kaksi lähes tasavertaista puolta vaaleissa kuin vaaleissa. Kummassakaan puolessa ei ole valtavasti eroavaisuuksia ollaan sitten nk. oikealla tai vasemmalla (paitsi äärioikeiston ajatuksissa). Vastakkainasettelua syntyy silti paljon. Hävinnyt puoli ei saisi mielellään esittää ajatuksiaan, koska on hävinnyt. Eikö demokratia ole myös sitä, että kaikki saavat olla omaa mieltään. Koska jako on niin selkeä puolet ja puolet, voittaneen osapuolen pitäisi ehdottomasti tehdä myös yhteistyötä hävinneen osapuolen eli sen toisen puolen kansasta kanssa. Omat edut näköjään hakkaavat kaikkien yhteiset edut. Eripura ilmeisesti mahdollistaa myös paremmin omien etujen tavoitteet. Olisiko sittenkin niin, että meilläkin aito demokratia on pian vaarassa? Sehän nähdään. Itselleni aion sanoa, että ala pysytellä erossa näistä asioista. 

Hesari 10.2.2024

 

Viime viikko oli erityisen hyvä viikko, koska oli tasainen pakkassää. En tarvinnut yhtenäkään päivänä tämän tekstin aloituksesta lähtien särkylääkettä. Pari yötä saattoi jäädä lyhyemmäksi, kun ajattelin liikaa. Projekti 1892 aktivoitui, kun nukkumaan mennessä luin uudelleen käsin kirjoittamiani tekstejä vuodelta 2000. Kerron siitä lisää ehkä maaliskuussa, jos ehdin.

Kuten olen aiemmin monta kertaa kirjoittanut, niin tunkeutuminen asioiden ja tarinoiden alkusyihin montaa eri väylää pitkin, on ominaisuuksiani. Siksi minun on vaikea edetä helppoa tietä päämäärään tai voisiko sanoa lyhintä tietä välittämättä hyvästä lopputuloksesta. Toisaalta olen myös aina huomannut, vaikka olen joskus senkin unohtanut, että harvat ihmiset ovat ylipäänsä aidosti kiinnostuneita siitä, mitä haluan kertoa, koska olen tavallinen ihminen ilman suuria meriittejä ja oppineisuutta. Tämä vie taas siihen, mitä korostin aikoinaan jopa lapsenlapsilleni, jotka pelkäsivät muiden arvostelua ja sanomisia. Sanoin, että me ihmiset olemme vain pieniä tomuhiukkasia maan pinnalla eikä kukaan ole meistä loputtoman kiinnostunut eikä tarkkaile meitä. Täytyy sanoa, että itse asiassa, ihmisten näkymättömyys on vain korostunut ajan mennessä eteenpäin.  Näin on, siitäkin huolimatta, että somessa ihmiset tulevat ja yrittävät tulla monin keinoin iholle. Ne ovat vain hetkiä, jotka eivät oikeastaan kerro ko. ihmisestä paljon mitään. Syvällisyys puuttuu kokonaan. Osa ihmisistä pysyttelee aina ulkopuolella, osa jää tahtomattaan ulkopuolelle, vaikka haluaisi olla mukana.

Hyvää helmikuuta kaikille lukijoilleni!

Me 11.2.2024

 

 

Ajatuksesta ideaksi tai mietiskelyä marraskuun alussa

Aurinko kultaa pieniä alueita kirjoituspöytääni vastapäätä olevassa maisemassa. Nyt jo lehdettömien puiden takana näkyy Tuusulanväylä, jonka äänet eivät kanna tänne asuntoon. Tien takana on Kalliopohjan asuntoalue, josta olin vähällä ostaa asunnon toissa kesänä, kun oli kiire löytää uusi asuinpaikka. En tehnyt sitä. Yksi syy oli, että minua arvelutti suuresti ryhtyä omistamaan mitään. En myöskään halunnut tehdä päätöstä niin lyhyessä ajassa. Itse asiassa se talo näkyy tästä. Mutta en aio nyt kirjoittaa tästä aiheesta, vaikka saatan joskus palata siihen.

osa Helmin maanlauksesta, joka on nyt myös varastossa.

Oli Pyhäinpäivä-viikonloppu. Lauantaipäivä myös sitä edeltävä päivä olivat pimeitä ja tihkusateisia. Perjantai-illasta saakka kärsin taas vaihteeksi kivuliaista nilkoista, johon lauantaina liittyi päänsärky. Olisi ehkä aiheellista lisätä viikottaisen Trexan-annoksen määrää, vaikka se sitten aiheuttaakin muuta epämääräistä kuten päänsärkyä. Se on harkinnassa, taisin kirjoittaa siitä jo tai sitten en kehdannut julkaista sitä blogia. Onhan sairauksista kirjoittaminen enkä vähän sopimatonta. En kyllä ajattele niin, mutta huomaan sellaisen ajattelun olevan aika yleistä. Ei ole kovin kivaa, kun välistä jää päiviä, kun ei jaksa muuta kuin rötköttää.

Ehdin sentään kirjoittaa pienen pätkän lisää kyläkirja-tekstiini. Kirjoitin sitä viikolla muutamana yönä unissani samalla käyden taas kaivelemassa lapsuuteni maisemaa, mäkiä, metsiä, niittyjä ja mansikkapaikkoja. Aivan kuin olisin oikeasti ollut siellä. On hyvin vaikeata yrittää mennä vielä kauemmas, aikaan pari sataa vuotta sitten. Luen samalla oikeiden tutkijoiden kirjoituksia noista ajoista. Jos ne vaikka auttaisivat. Olen sentään ajatellut näitä asioita jo vuosikausia, mutta jotenkin vapaammin. Olen ollut laiska. En ole suoraan sanoen jaksanut muuta isojen, oman elämän asioiden raastaessa mieltäni. 

Tunnen valtavaa riittämättömyyttä monella alueella. En jaksa paneutua kaikkiin niihin asioihin ja ihmisiin, joihin minun pitäisi. Huomasin tuolta aiemmista kirjoituksistani aiemmat uhkailuni kaiken taakseni jättämisestä. Voisiko ensi vuonna 72-vuotias aloittaa elämänsä uudelleen? 

On aika hassua, että tällaiset ajatukset ovat pyörineet jo kauan mielessäni. Huomaan sen aiemmista kirjoituksistani. Joskus mietin, että jaksaisinko enää aloittaa tutustumisen aivan uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin. Tai olisiko se minusta tarpeeksi kiinnostavaa? Ylipäänsä, miksi edes ajattelen tällaista. Se saattaa kuulua synnynnäiseen luonteeseeni, sen toisena ulottuvuutena, toisena on äärimmäisen sitoutuva, pitkäjänteinen ja moraalinen ulottuvuus, joka pistää minut huolehtimaan asioista luotettavasti. Olen siis täydellisen kaksijakoinen ihminen. Voisinko jo näin vanhana alkaa katkoa siteitä? 

Tätä kirjoittaessani on jo parempi päivä. En kirjoita tänään muuta kuin tätä blogia. Mutta siivosin jo vaatekomeroa ja siirsin muovipussiin osan vaatteista pois vietäväksi. Hoitelin kasvejani. Kiinnitin lapsuuteni kotiseudun kartan lipaston kylkeen. Karjalan kannaksen kartta on makuuhuoneen liukuovessa. Asuntoni kiviseiniin en ole voinut ripustaa yhtäkään lukemattomista tauluistani. Miksi muuten olen niitä edes kerännyt? Pari omaa kevyttä valokuvatauluani on esillä, irrallaan seinää vasten tai ennestään seinissä olleisiin aiempiin rumiin koloihin ripustettuna. En ole vieläkään käynyt pohjakerroksen varastossa, jossa kaikki tauluni ja kymmenet kirjalaatikot ovat. Olen saamaton ja laiska. Olen oman itseni vanki.

Vanhassa ihmisessä muutokset tapahtuvat hitaammin. Lentokone lentää sinisellä taivaalla. Harvoin olen nähnyt tästä ikkunasta lentokoneita. Säleverho on aika usein alhaalla. Minun on ollut vaikea tottua asumaan kerrostalossa, vaikken ole sitä myöntänyt. Olen sopeutunut hiljaa uuteen elämääni. Sopeutuminen pois luonnon todellisesta läheisyydestä oman pihan muodossa, on liian hidasta. Vaikka olenkin hyvä sopeutumaan. Kaikkien solujen pitää asettua oikeaan asentoon ja se vie aikaa. Ei edes oikein tiedä, milloin olen niin pitkällä, että olen sopeutunut ja voin alkaa kehitellä uutta muutosta. Sitäkään en tiedä etukäteen, kaikki kääntyy vähitellen toisella tavalla ja sitten vaan tekee jotakin toisella tavalla.

Keväällä 10 vuotta sitten eli 2008 oli kiva jakaa niitä pieniä hienoja hetkiä Helmin kanssa.

Aamulla herättyäni näin nousevan auringon heittämiä varjoja ikkunasta katsoessani. Vastaavien hetkien muistot tulivat mieleeni. Ne ovat vaatimattomia muistoja täysin vastaavista tilanteista. Taiteellinen minä on silloin aina herännyt. Aloin piirtää tai otin valokuvan. Nyt olen ottanut vähemmän valokuvia. En ole kuvannut edes lapsia. Ilahdun kuitenkin siitä, että edelleen jokin äärimmäisen pieni asia koskettaa sisintäni. Minulla ei ole muita kuin tämä blogini, jolle voin kertoa sen  ja sitä kautta jakaa sen lukijoideni kanssa. Jos vielä muistan.

Jo matkalla eksyin, koska se on jo geeneissä ja pysähdyin aina välillä ottamaan kuvia. Kevät 2008.

En tarvitse paljon. Tiedän, että me kaikki jossakin vaiheessa elämää keräämme tavaraa, milloin mitäkin, muistoja, kokemuksia, kaikkea, peittääksemme tuskamme. Voisi sitä kutsua muuksikin, tuska on liian voimakas sana. On se tuska sitten mitä tahansa, tavara ympärillämme tuo eniten turvallisuutta. 

Olen itse kärsinyt aikoinaan siitä, mutta eniten olen nähnyt sitä monissa muissa ihmisissä. Meistä kukaan ei säästy siltä. Loppujen lopuksi olemme niin vanhoja, ettemme enää jaksa käsitellä sitä tavaran määrää. Luopuminen on vaikeaa. Mainitsin myös muistot ja kokemukset.  Niiden keräämisessä on yhtäläisyyksiä tavaraan tai sitten ei. Muistojen kuolettaminen on myös tuskan tai mitä se onkaan peittämistä. Kokemukset ovat muistojen sisällä. Joitakin kokemuksia olisimme voineet jättää väliin, jättää kokematta. Niiden muistaminen on sitten aika kivuliasta. Haluamme jättää ne väliin, unohtaa. Minulla on vielä paljon sellaisia asioita käsiteltävänä. Kun ne tulevat ajankohtaisiksi syystä tai toisesta, aion käsitellä niitä. Kirjoittamalla edelleen.

Onko se, että paneudun historiaan ja entisaikojen ihmisiin myöskin oman tuskan kiertämistä. Kyllä se on, siirrämme itsemme menneeseen aikaan. Jos emme pääse sieltä koskaan irti ja siinä yhteydessä jätämme oman elämämme vaiheet käsittelemättä, olemme myös hukassa. 

Nyt saatan otta omakuvan hienossa vessassa Helsingissä. Konkarit tapasivat 24.10.2018.

Antaisin mitä vain, jos pääsisin ammoin sitten eläneiden sukulaisteni ajatuksiin, kuulisin heidän puhuvan ja kertovan elämästään ja siitä, miten he kokevat asiat. Jokainen tiedonsirpale on tärkeä. Niitä on vain olemattomasti. Siksi pidän hyvin tärkeänä sitä, että vaikken nyt pidä aina oman elämäni kokemuksia kovin tärkeinä, jaan niitä kirjoittamalla jälkipolville. Kirjoittamalla ja valokuvien kautta. 

Siellä hamassa tulevaisuudessa saattaa olla joku, jota tämän päivän ihmisen elämä kiinnostaa. Kaikkein parasta on tietenkin, jos se joku on oma sukulainen. Omien vanhempien jäljelle jättämien aineistojen käsittely tuo helposti myös oman elämän esille. Minulla kaikki on kesken siltäkin osin.  Siihen liittyy se vaikein, oman itsen käsittely.

Meninköhän nyt liian pitkälle? Kirjoittamalla ajatteleminen selkiyttää aina omia ajatuksia ja johtaa usein ideoiden juurelle. 

Helmin pihalla Perniön (Salo) Tuohitussa keväällä 2008.

Kun olin kirjoittanut tuon edeltävän, jätin tekstin roikkumaan. En ole sen jälkeen saanut mitään mainitsemisen arvoista aikaiseksi.  Tänään tiistai-iltana yritän saada tämän  valmiiksi julkaisuun saakka. Kävin pienellä iltakävelyllä pimeässä. Sopii marraskuuhun. Kävellä yksin ja katsoa ihmisten valaistuja ikkunoita. Se on minulle melkein kuin paluu nuoruuteen.

Taitaa se elämänmuutos ihan oikeasti kolkuttaa ovella. Kunhan pääsen näistä lapsuudesta saakka kalvanneista suorituspaineista. Voisin nyt hienosti sanoa harjoitelleeni jo pitkään laiskottelemalla ja lykkäämällä erityisesti pakollisia tehtäviä aina eteenpäin. Aika jännä on todeta tähän kaikkeen liittyvä tarve irtautua erilaisista siteistä. En osaa vielä selittää sitä selkeästi. En tarkoita sillä siteiden katkaisemista tuntemiini ihmisiin. Yhtä kaikki, en nyt kaipaa mitään muuta kipeimmin kuin täydellistä vapautta. Mitä se on, en osaa sitäkään selittää. Olen aikamoisessa murroskohdassa. Onko teillä muilla tällaisia ajatuksia?

Milo 2018