Kesäretkiä eri aikoina

Ehkä monilla muillakin on tekemistä tähän aikaan, sopeutumisessa ja kaikessa muussa. Aika ennen koronapandemiaa on kuin jokin toinen aikakausi verrattuna aikaan sen jälkeen. Olen muistaakseni kirjoittanut, etten aloita tästä aiheesta, mutta en voi välttää, että se häivähtää aika ajoin mielessä eri asioita käsitellessäni. Silloin surumielisyys valtaa mieleni. Kun palaan vaikkapa vuoteen 2018, se on kuin paluu historiaan. Sen jälkeen hyvin moni asia on kokenut muutoksia, ehkä juuri sellaisia, jotka jättävät meihin arpia. Niitä on silti katsottava suoraan, vaikka tuntuukin, ettei pysty. Tavalla tai toisella ne ovat tulppa myös monen muun menneen asian käsittelyyn. Vaistoan, että tämä sama asia eri muodoissaan kalvaa monia muitakin ihmisiä. Se tekee minut surulliseksi.

 Maailma on muutenkin sen jälkeen muuttunut vihamielisemmäksi, joskus sietämättömäksi. Silti me yksittäiset ihmiset olemme samoja, kipeitä sisältäpäin, yllättäen kasvaneita ja vanhentuneita, muuttuneita. Rutiinit pyörivät samalla tapaa, mutta jokin on muuttunut. Toisaalta minäkin haluan muutosta, mutta erilaista, hellittämistä ja rauhoittumista.

Se oli äestämistä. Kuvistani alkaa näkyä paluuni yksityiskohtiin. Tästäkin pellon reunalla tehdystä tutkimusmatkasta on paljon valokuvia. Ehkä palaan lasten katseen mukana myös omaan lapsuuteeni.

Selailin koneellani kevään 2018 valokuvia, joita en ehkä koskaan ole edes katsonut kovin tarkkaan. Kuvat herättivät monia tunteita ja muistoja, tekivät ne eläviksi. Kuljin taas lomamatkalla Kreetalla, josta kirjoitin muistaakseni vain yhden blogin, joka sisälsi myös muistoja menneistä matkoista. Matkablogeja on vielä paljon kirjoittamatta enkä nyt tiedä, onko sellaisen aika koittanut. Joka tapauksessa niitä on odottamassa, sillä tuskin enää matkustan oikeasti minnekään.  Voin silti jatkossakin kuvitella matkoja eri paikkoihin. Maailma on niin mahdottoman täynnä turisteja ja täpötäysiä paikkoja, etten halua sellaista. Viimeinen etelän matka Espanjan Andalusiaan 2019 osoitti sen. Täälläkin on ja on ollut totuttautumista ihmisjoukkoihin, joita kyllä edelleen enimmäkseen välttelen. Tarvittaessa silti kestän niitä, osaan soluttautua joukkoon, mieluiten anonyyminä.

En ole nautiskelija muuten kuin kauniin luonnon suhteen. Ruoka ja juomat eivät kiinnosta muuten kuin elämisen kannalta. Vaatteita en osta muuta kuin tarpeeseen. En käytä hajusteita, mutta meikkaan itseäni ja värjään tukkaani, jotta paremmin kestäisin itseäni, en muiden takia. Minulla on kotona paljon tekemistä. On lukemista, tavaroiden läpikäyntiä ja sukutaulujen käsittelyä ja blogien kirjoittamista. Museot eivät enää erityisesti kiinnosta minua, mutta paikat ja historia erityisen paljon.

Himoitsen uutta kameraa, vaikken olekaan tyytyväinen valokuviini.

Tuon aloituksen tähän postaukseeni kirjoitin jo monen monta päivää sitten, mutta koska se pätee edelleen, jatkan siitä. En oikein usko, että saan tekstiäni tänäänkään valmiiksi. 

19.8.2023 Panssarimuseossa, yleiskuva, Leopard-panssarivaunu, jonka päälle sai kiipeillä. Sen edessä oli esillä Ukrainan sotaan liittyvää materiaalia.

Eilen olin Markkulan sukuseuran perinteisellä kesäretkellä. Olimme päättäneet jo kauan sitten, että se tehdään Hattulaan. Kohteeksi valikoitui sitten Parolassa oleva Panssarimuseo. Ihmisjoukoista puheenollen, se näytti olevan monen muunkin vierailukohteena. Meitäkin oli sentään 30 hengen porukka, jota varten oli pyydetty esittely. Saimmekin esittelijäksi asiantuntijan, Panssariprikaatissa sotilasuransa tehneen Rainer Syrjälän (kapteeni evp.). Hän osasi kertoa valituista panssarivaunuista erittäin paljon, jopa yksityiskohtaisesti.  Puolentoista tunnin esittelyn aikana ummikko helposti putoaa kärryiltä. 

Minulla olisi ollut vain tyhmiä kysymyksiä omiin kokemuksiini perustuen. 1960-luvun lopulla olin Länsi-Saksassa ja työnsin silloisen kotikyläni raitilla lastenvaunuja, kun ohitseni porhalsi valtavan korkea amerikkalaisten Nato-sotilaiden panssarivaunu. Se rikkoi kyläläisten puutarhoja ja taisi vaurioittaa myös kylän läpi kulkevaa rautatierataa. Kaikkihan korvattiin. Mutta se oli kyllä pelottava näky. Olisin ehkä kysynyt, olivatko amerikkalaisten panssarivaunut isompia kuin suomalaiset museopanssarivaunut? Toinen kysymys olisi koskenut panssarivaunujen kuljetusta paikasta toiseen ja niiden painoa. Niitähän on kuljetettu Ukrainaan kai myös lentokoneilla. Sitten lopussa kysyin jotakin aivan tyhmää eli voiko oppaaseemme ottaa yhteyttä, jos tulee kysymyksiä. Meidänhän pitää kirjoittaa jotakin sukuseuran lehteen ja ehkä olisimme tarvinneet joitain tarkennuksia. En kyllä tarkoittanut kysellä omia kysymyksiäni. Amerikkalaiset panssarivaunut ovat ehkä meillekin oleellisia nyt, kun olemme Natossa.  1960–1970-luvuilla ajatus Natosta tuntui kauhistuttavalta. 

Poikkesimme sitten lähistöllä Parolannummella katsomassa siellä seisovaa Parolan leijonaa. Koska aihe kiehtoi mielikuvitustani aivan liian paljon (jo etukäteen) , kopioin kuvauksen paikasta tähän.

Kuvaus (Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY)

”Parolannummi on poikkeuksellisen pitkään sotaväen kokoontumis- ja harjoituskenttänä toiminut leirialue, josta on kehittynyt pysyvä majoitus- ja harjoitusalue. Parolannummi on toiminut lisäksi monien merkittävien historiallisten tapahtumien näyttämönä.

Kuiva ja pääosin avoin kangaskenttä on edelleen alkuperäisessä käytössään. Alueella on muutamia puolustusvoimain varastorakennuksia. Alueen etelälaidalla on Aleksanteri II:n 1863 tekemän sotaväen katselmuksen kunniaksi pystytetty muistomerkki, Parolan leijona. Samaan aikaan annetun kieliasetuksen 100-vuotisjuhlassa 1963 paljastettu muistokivi on samalla alueella leijonapatsaan kanssa.

Historia

Hämeen linnan laitumet sijaitsivat ainakin jo Kustaa Vaasan aikana Nummen kylän alueella. 30-vuotisen sodan aikana 1600-luvulla Parolannummelle koottiin seudun jalkaväkimiehet ja hakkapeliitat. Sotaväen harjoituskenttänä Parolannummen käyttö alkoi 1777.

Ruotsin kuningas Kustaa III vieraili leirillä kolmasti seuraamassa harjoituksia ja Kustaa IV Adolf kerran. Vallan vaihtumisen jälkeen Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili Parolannummella kerran ja Aleksanteri II kahdesti.

1863 kesäleirillä tapasivat Venäjän keisari Aleksanteri II ja J.W. Snellman toisensa. Tämän tapaamisen seurauksena keisari allekirjoitti Hämeenlinnan lääninhallituksen talossa 1.8.1863 julkaistun asetuksen, jonka mukaan suomen kieli tuli maassamme yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa.

Aleksanteri II:n vierailun kunniaksi Parolannummelle pystytettiin 1868 ruotsalaisen kuvanveistäjän Andreas Fornanderin tekemä pronssileijona eli Parolan leijona. Pronssileijonan pystyttäminen pyrittiin yhdistämään myös kieliasetukseen. Kieliasetuksen satavuotisjuhlassa 1963 samalle paikalle paljastettiin suomen kielen oikeuksien kivi.”

12.7.2019 Alex tutustumassa panssarivaunuun sisältä

Kun lapsenlapseni oli vuoden Intissä eli varusmiehenä nimenomaan Parolassa Panssariprikaatissa. Hänen alokasryhmänsä oli 2/19-ryhmä. Olin todella innoissani, kun pääsimme katsomaan aluetta 12.7.2019. Silloin siellä vietettiin Hämeen Panssaripataljoonan perinnepäivää ja Suomen Panssarijoukkojen 100 vuotista merkkipäivää ja samalla vietettiin kesän alokkaiden saapumiserän läheisten päivää.  Lähdimme sinne perheen kera, mukana tyttäreni poikineen ja hänen tyttärensä ensimmäisen lapsensa kanssa. Se oli minulle ja ehkä muillekin ikimuistoinen päivä. Oli taistelunäytöksiä ja panssarivaunujen kulkue ja saimme tutustua koko alueeseen. Pikkupojilla oli hauskaa.

12.7.2019. Hämmästyin ottamieni kuvien määrää, suurin osa kameralla.

Sitten tulikin korona-aika seuraavana vuonna. Alussa mietin sitä, miten paljon asioita jäi varjoon edeltävien liian kiireisten vuosien 2018–2019 aikana. Samanaikaisesti oma vointini ei ollut kovin hyvä. Monta asiaa käsittelemättä. Nyt saan ehkä asiat käsiteltyä.  Ainakin mielessäni. Ympyrä on sulkeutunut. Neljä vuotta. Lukija saattaa ihmetellä, miksi kaikki asiat pitää käsitellä?

12.7.2019 panssariprikaatilla on omat valokuvaajaalokkaat...

Minusta tuntuu vähän siltä, että yritän ottaa mennyttä aikaa kiinni. Olen jäänyt jumiin jonnekin matkan varrelle. Elämä on jatkunut ja olen viivytellyt jossakin, eksynyt enkä ole löytänyt sille polulle, jonne minun pitäisi mennä. Tämä ei tietenkään pidä aivan paikkaansa vaan on minun kokemusperäinen käsitykseni koronajan vaurioista meissä ihmisissä. 

Alokkaan äiti on jäänyt kuvan ulkopuolelle.

jatkuu... Niin kävi kuin ajattelin eikä minulla ole nytkään aikaa kirjoittaa tai valikoida kuvia postaukseen. Edellisestä kirjoitusessiosta on nimittäin jo kulunut kolme-neljä päivää. On paljon tekemistä enkä ehdi tehdä kuin pienen osan. Sitten pitää laiskotella ja kerätä voimia. Olen sen verran tunnollinen ihminen, että tunnen syyllisyyttä, etten ole edes ehtinyt paneutua riittävästi sukukirja-asiaan.

Ehtiäkseni tehdä kaikki asiat, tarvitsisin kotiapulaisen, joka hoitaisi siivouksen, ruoanlaittamiset, pyykinpesut, kaupassa käynnit, kissan tarpeet. Sää alkoi myös pilkata minua, sillä sateiden jälkeen alkoi juuri aurinko paistaa. Luontoretket ja valokuvaukset haluan hoitaa kyllä itse.

12.7.2019 meteliä riitti taisteluharjoituksessa ja panssarivaunukulkueessa.

Vitkastelu myös tulee välillä esille. Lähdin viemään roskia pihalla olevaan roskavarastoon. Kertyykö teillä kaikilla muillakin roskia yllättävän paljon? Työtä riittää lajittelussa, onneksi meillä on täydellinen roskavarasto, jonne voi viedä kaiken: sekaroskan (sisältää mm. kissanjätteet, siis sen, jonka kerään päivittäin kissanveskistä), biojätteen (pussi pitää viedä lähes päivittäin, koska se alkaa hajota niin nopeasti), muoviroskat (miksi kaikki pitää pakata muoviin, pussi täyttyy nopeasti), pahvit (sitäkin kertyy paljon), lasia ja metallia kertyy onneksi vähemmän.

12.7.2019 maanviljelystä ja sotia, sitähän Suomen historia on ollut...

Otin pihalle mennessäni mukaani häkkivaraston avaimen. Olen vältellyt sinne menoa viikkokausia, vaikka mielessä on ollut. Varastohan on tupaten täynnä banaanilaatikoita täynnä kirjoja, tauluja pakattuina, myös käyttämättömiä ja paljon muuta entiseen taiteelliseen toimintaani liittyvää. Tarkoitukseni oli vilkaista käyttämättömiä kehyksiä, joita voisin tarjota ilmaiseksi paikallisella roskalavalla. Etsin sitten hetken vielä laatikkoa, jonne olin tammi-helmikuussa kätkenyt muistojani, runot ja tekstit 1960-luvulta ja kaikki vanhat asiapaperit. Banaanilaatikot ovat äärettömän painavia minun heikoille käsilleni ja tila, jossa siirtelen laatikoita, on liian pieni. Ilokseni löysin juuri sen laatikon melkein alimmaisena ja nappasin jotakin mukana. Laatikko oli muuten täynnä vanhoja asiakirjoja.  Voin olla iloinen tästäkin ennen seuraavaa käyntiä varastossa. 

 

Sisäinen kriitikko

Lapsenlapseni poikkesi eilen kolmen pienen lapsensa kanssa luonani. Söimme yhdessä lounaan. Pienten lasten äidin elämä poikkeaa vanhan eläkeläisnaisen elämästä mahdottoman paljon. On aina kiva tavata, tehdä jotakin yhdessä, mutta lasten hoitaminen alkaa etääntyä minusta. Korona-aika vähensi automaattisesti yhteyksiä ja taisi jäädä pysyväksi.

Pari päivää aiemmin tapasimme nuorimman lapsenlapseni eli tämän vanhimman kylässä käyneen lapsenlapsen pikkuveljen synttäreillä. Niiden jälkeen pääsin heidän kanssaan autolla kotiin ja lähdimme vielä pienelle metsäkävelylle.  Kaikki tapaamiset, sukulaisten tai vieraiden kanssa herättävät minussa ajatuksia ja ideoita ja nostavat kirjallisen minän esille. Toisin sanoen, minulle tulee pakottava tarve kirjoittaa. Siinähän ei ole mitään uutta.

Nämä kaksi kuvaa ovat toissapäivältä, loput kuvat ovat vuodelta 2019

Aktiivinen maailman tapahtumien ja ilmiöiden ja viisaiden keskustelujen seuranta ovat minulle myös inspiraation lähde. Kaikille ihmisille on tärkeä seurata maailman menoa ajatuksella ja monesta eri näkökulmasta!

Senhän sinä rakas lukijani jo tiedätkin, että usein on niin, etten oikein ehdi alkaa kirjoittaa. Tai ehdin aloittaa tekstin, jota jatkan useina seuraavina päivinä, paitsi, että väliin jää päivä tai useampi. Eilen olin juuri avannut koneeni mielessäni useampi toimitettava asia ja mieletön halu kirjoittaa. Puhelin soi ja sain vieraita. Toki olimme keskustelleet edellisellä tapaamisella, että he tulisivat käymään juuri tänään.

8.10.2019

Kun he olivat lähteneet, muistin julkaisemattomat blogit kansion. Sinne on kerääntynyt aikamoinen liuta kirjoituksia, jotka jostakin syystä eivät ole niiden kirjoittamisaikaan olleet sopivia julkaistaviksi. Syitä on ollut useita. Korona-aika ja muut asiat ovat vaikuttaneet. Nyt voin julkaista niitä vähän kerrallaan ja paljastaa ja kertoa niiden yhteydessä muutakin. Samalla saan uuden blogipostauksen syntymään nopeammin, koska on paljon muutakin tehtävää.

8.10.2019

 

Maanantaina vietin päivän Riihimäellä hyvän ystäväni syntymäpäivillä ja sain samalla tutustua pariin uuteen ihmiseen. Välillä yritimme katsella Englannin kuningatar Elisabetin hautajaisia, joista riitti ohjelmaa koko päiväksi. Olin jo ajatellut peruuttavani menoni ja katsella ohjelmaa koko päivän. Onneksi en perunut.

Nyt kun meillä on vihdoin mahdollisuus tavata ihmisiä, niin tavataan. Koska en käy oikein missään, en matkustele enkä missään nimessä halua mennä ihmisjoukkoihin, pienet tapaamiset ovat oikeita elämän helmiä.

 

16.10.2019

Eräs kirjoitukseni marraskuulta 2019 käsitteli ihmisen sisäistä kiusaajaa tai hienommin sanottuna minussa uinunutta sisäistä kriitikkoa. Olen pari kertaa todennut, ettei se enää vaivaa, mikä ei aivan pidä paikkaansa. Jos se hetken vaivaa tapaamisten jälkeen, niin olen oppinut unohtamaan sen melkein saman tien samalla tavalla, kun unohdan jonkun muun tekemäni virheen.

Ihmisillä, kuten minulla, on tapana puhua usein liikaa. Olen toitottanut itselleni, että en puhuisi mitään vaan kuuntelisin. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Kolmen vuoden hiljaisuus on vaikuttanut, puhuminen maistuu taas. 

16.10.2019

Seuraavaksi vanha tekstini, joka antoi tälle postaukselle otsikon.

Äskettäin jo marraskuun puolella (2019) lukiessani eräänä sunnuntaina Hesarin mielenkiintoisia artikkeleita, palautui mieleeni eräs aihe, josta olen aikonut kirjoittaa. Koska asia jää taas roikkumaan, jollen heti edes ainakin aloita uutta blogikirjoitusta.  Jos aloitan sen, niin ainakin se on merkitty ja voin jatkaa sitä ja julkaista sen joskus myöhemmin.

Aihe liittyy osin sisäiseen ääneen, osin meissä olevaan sisäiseen kriitikkoon ja osin muiden suorittamaan ihmisen alistamiseen. Lehden artikkeli oli suppeampi kuin minun aiheeni, mutta se nosti sen pinnalle.  Kirjoitus antoi ohjeita käyttäen esimerkkinä työpsykologian ja muutosjohtamisen asiantuntijan omia kokemuksia. Siinä oli erinomaisia ajatuksia ja esimerkkejä sisäisen kriitikon toiminnasta ja keinoista sen lannistamiseksi. Vanhaksi elänyt ihminen on kokenut, käsitellyt, oppinut ja hoitanut samat asiat kuntoon kantapään kautta käyttäen itseopiskelua. 

21.9.2019

 

Koko elämä lapsuudesta vanhuuteen on oppimista ja itsensä kasvattamista.  Oppiminen menee pitkän kaavan mukaan ja vain kukin itse voi sen toteuttaa. Voi myös jättää kokemuksen antamat opit käsittelemättä, mahdollisesti kipuilla sairastumiseen asti ja ehkä sitten eri tavoilla tien löydettyään oppia kantapään kautta. Niin on aina tehty.  Nyt usein ihmiset kirjoittavat kirjoja kokemuksistaan muille avuksi. Tai aloittavat muiden valmentajana. Loppujen lopuksi meidän pitää ottaa itse vastuu!

 

19.10.2019

Voi olla, että edelleen yrittäviä ihmisiä lyödään erilaisilla aseilla, yritetään syyttä lannistaa. Artikkelin luettuani palasin taas kerran omiin kokemuksiini työelämässä. Suurin osa kokemuksistani on silti positiivisia. Kuitenkin välissä on ollut hurjia epätoivon hetkiä. Usein ne ovat minun osaltani lapsuudesta saakka liittyneet esiintymiseen.  Joskus mietin, että olenko edelleenkään täysin selättänyt niitä. Ikävillä kokemuksilla on usein juuret jo lapsuudessa. Tässä kohdin mieleeni tulevat taas laulukokeet kansakoulussa, kun en saanut laulaa, esitelmät oppikoulussa, kun kaikki meni pieleen. Työelämässä ensimmäinen isolle joukolle esiintyminen meni aivan hyvin, mutta sen jälkeen vanhempi naispankinjohtaja tuli haukkumaan minut. Olin aloittanut esiintymiseni kertomalla, että olin ensimmäistä kertaa puhumassa suuremmalle joukolle ja jännitin. En olisi saanut sanoa niin, koska koskaan ei saisi paljastaa jännitystään. Olin itse keksinyt, että se auttaisi minua kuten tekikin. Pidin pääni. Mutta asia jäi mieleeni ja on vieläkin siellä.

17.8.2019

Lannistavat tapahtumat vaikuttivat myöhemmin, koska kuulin niiden äänen päässäni. En muista, missä vaiheessa kävin esiintymistaidon kurssin. Siellä oli kouluttajana pari urheilutoimittajaa ja puheitamme videoitiin.  Huomasin, että osaisin puhua mistä aiheesta tahansa. Niin minulle myös sanottiin ja kysyttiin, olenko ollut mukana politiikassa. Olihan yhteiskunnallinen osallistuminen ollut joskus mielessäni. Ainoa paha juttu oli, että kun esiinnyin sitten auditoriossa kaikille muille tarkoituksena kertoa omasta työtiimistäni, purskahdin kesken esitystä itkuun. Kurssin vetäjä kirjoitti minulle henkilökohtaisen kirjeen, joka on minulla edelleen tallella. Hän päätteli, että syynä epäonnistumiseeni ja itseni nolaamiseen yleisön edessä olivat henkilökohtaiset syyt. Niin tai näin, ainakin se oli osa syytä.

15.11.2019

Tajusin myöhemmin, että sillä hetkellä selvitin asian itselleni kokonaan ja se nollasi aiemmat ikävät kokemukseni. Olin myös valmis etenemään. Myöhemmistä esiintymisistä en muista mitään. Ne eivät varsinaisesti olleet työtäni, mutta kyllä niitäkin oli silloin tällöin.

Mutta sen muistan, että edelleen sisäinen kriitikko mellasti päässäni koko ajan. Se käsitteli jälkikäteen kaikki tekemäni asiat, asiakaskäynnit yritysasiakkaille, tapaamiset vieraiden henkilöiden kanssa. Vielä eläkkeellä ollessani, sen puuttui harrastustoimintaani ja syytti minua kaikista sanomisistani. Se oli ärsyttävä seuralainen, jonka äänen sittemmin hiljensin. En enää jää miettimään, mitä tuli sanottua. Kun ihminen innostuu, puhuu usein vähän liikaa ja harkitsemattomasti. Olen silti aina jättänyt toisten ihmisten arvostelut, ja mieleen ehkä tulevat ikävät vastaukset toisten käyttäytymiseen sanomatta.

24.12.2019

Kun nyt katson taaksepäin, sisäisen äänen syytä oli myös kirjoittamisen aloittaminen. Olin jo aiemmin alkanut ottaa itseäni, ajatuksiani, sisäistä kritiikkiä ja kaikkea omaan hallintaani. Aloin puhua egon hallitsemisesta ja hiljentämisestä. Se tarkoitti minulle puhumisen vähentämistä ja muiden kuuntelemista. En ole enää aikoihin pohtinut tekemisiäni ja sanomisiani. Kukaan muukaan ei muista eikä syytä minua mistään niistä. Virheetkin ovat hyviä. Joskus teen niitä melkein tarkoituksella vain osoittaakseni, että kenenkään ei tarvitse olla täydellinen.

En koe olevani parempi ihminen kuin kukaan muu. Olen halunnut jo kauan tuoda sen esiin. Tunnen kyllä myös omat rajoitteeni. Inhoan edelleen yli kaiken kaikenlaista holhoamista ja ohjeistamista.  Se on tullut esiin myös näissä blogeissani. Vältän itsekin antamasta ohjeita muille. Paitsi tietenkin on sallittua ottaa mallia kirjoittamisen aloittamiseksi ja sen kautta tapahtuvaan itsetutkiskeluun.  Vaikka en itse välitä kehuista enkä kiitoksista, haluan itse kiittää aina kun se on tarpeen. 

29.6.2019

Minulle voikin olla vaikeaa jonakin päivänä joutua muiden hoidettavaksi. Tässä vain näkee sen, kuinka opettelemme elämää vielä sen loppuvaiheissa. Tuleeko ihmisestä koskaan valmista? Vastaus on ei.

Olen joskus kirjoittanut, että olen laittanut lähes kaikki elämäntaito-oppaat kiertoon siinä vaiheessa, kun huomasin, etten missään nimessä tarvitse niitä. Olemme itse parhaita oppaita. Yllättäen niitä kirjoja on vielä tallella. Miten kirjojen rakastaja koskaan pääsee paheestaan, kirjojen rakastamisesta.  Eihän rakastaminen voi olla pahe.

Olen muutaman kerran aiemmin maininnut Wayne W. Dyerin, amerikkalaisen professorin ja psykoterapeutin, jonka oppeihin tutustuin 1980-luvulla. Kun niihin tutustui, ei tarvinnut enää mitään muuta opasta. ”Hyväksy itsesi – uskalla elää”.  Se riitti. Tässä linkkejä niihin aiempiin kirjoituksiini ”Aamuajatuksia”, ”Sulautua maisemaan”, ”Täällä muissa maailmoissa”.

Lopuksi. Maanantain keskusteluissa tuli myös pinnalla eräs muisto menneiltä varhaisnuoruuden vuosilta, josta saatan myös jatkossa kirjoittaa. Oikeastaan sen kuuluisi sinne toiselle blogialustalleni ”Kirjoituksia polun varrelta”. Katsotaan nyt.

17.9.2022

  

Kertausta ja juuttumista

Aloitin tämän postaukseni kirjoittamisen jo viikko sitten. Voisin jättää sen julkaisematta, sillä jo edellisessä myöhemmin kirjoittamassa tekstissäni menin taaksepäin, siis vain sinne vuoteen 2019. Viikon sisällä on tapahtunut paljon, mutta siitä ei nyt enempää. Silloisen nilkkakipuiluni takia monet asiat jäivät silloin pimentoon, mutta kuten olen usein todennut kalenteri- ja mahdolliset päiväkirjamerkinnät ja valokuvat auttavat jäsentämisessä. Niitä olenkin nyt tutkinut. Ihminen on hyvä unohtamaan ja jopa katsomaan ohi! 

lähimetsässä 12.10.2021

Nyt jatkan siitä, minkä kirjoitin viikko sitten.

Miten tässä kävikään näin? Olemme yhtäkkiä lokakuussa ja talven kuva alkaa siintää silmiemme edessä. Syksyssä on aina jotakin kiehtovaa, aivan samalla tavalla kuin kaikissa muissakin vuodenajoissa. Koronaepidemia on helpottunut, vaikka vaara vaanii edelleen. Koloissaan piilossa olleet ihmiset uskaltautuvat esiin. Minähän en ole ollut varsinaisesti piilossa, mutta kuten varmaan aiemmista blogeistani on käynyt ilmi, olen muuttunut entisestään introvertimmaksi, omaksi itsekseni. Suurin osa kodin ulkopuolen toiminnoista jäi sivuun ja siinä samalla minäkin tunnuin jääväni sivuun. Oma-aloitteisesti siis. Syrjäänvetäytyvä erakon luonteeni tuli esille. Vain kiinnostavat harrastukset ovat vetäneet minua aiemmin ihmisten pariin. Nyt harkitsen kaikkea tekemääni ja useimmiten päätän pysyä kotona. Se voi toki muuttua.

Muutama edeltävä blogini vei minut kauas vuosien taakse. Aloitin vielä yhden vuotta 1966 kuvailevan blogipostauksen, mutta jätän sen nyt odottamaan parempaa aikaa. Huomasin myös, että minulla on odottamassa monta muutakin, erityisesti viime vuonna aloittamaani kirjoitusta.

Erilliseltä kovalevyltä nappasin pätkän tuntemuksiani suunnilleen kaksi vuotta sitten, kun meillä ei ollut hajuakaan jostakin koronasta. Liitän sen tähän, koska se oikeastaan kuvaa tilannetta, joka vain vahvistui viime ja tänä vuonna. Vaikkemme tienneet, mitä on tulossa.

3.10.2019 Tuusulan rantatien varrelta

3.10.2019

Vasta viime vuosina olen alkanut entistä enemmän jännittää kaikenlaisia asioita. Tulin ajatelleeksi asiaa tänään, kun olin lähdössä hoitamaan pikku asioita. Käykö niin, että kun tulemme vanhemmiksi, meistä tulee arempia. Voisin verrata sitä lapsuusajan jännittämiseen. Olisi mukava, jos mukana olisi joku toinen helpottamassa olotilaa. Lapsilla on äiti ja sisarukset ja joskus isovanhemmat.  Yksin asuvalla vanhalla naisella ei ole enää ketään. Joskus voi pyytää jotakin ystävää mukaan, mutta se ei käy aina. On vain mentävä yksin suureen pahaan maailmaan peittäen pelkonsa. Voin vain kuvitella, että mitä huonommin voi, sitä enemmän jännittää erilaisia asioita.

On helppo sanoa, että se on turhanpäiväistä jännitystä. Kun menee eri paikkoihin, altistuu kaikelle. Kauppakeskuksessa kiinnitin huomioni isoon joukkoon vanhoja ihmisiä kahvilla. Koululaisetkin kulkevat ryhmissä. Olisi hyvä kerätä erilaisia ryhmiä aivan siihen arkielämäänkin. Minulla on toki omia ryhmiä, mutta niiden ihmiset eivät asu lähellä. Onkohan niitä koronan jälkeen enää jäljellä? Olen ollut tähän saakka haluton etsimään lähiympäristöstä sopivaa piiriä. Ehkä kuitenkin olisi nyt korkea aika tehdä asialle jotakin. Perustaa oma pieni piiri, sellainen, johon voisi mennä, vaikka päivittäin aina halutessaan? Ei tarvitse pyytää ketään lähtemään jonnekin mukaan vaan voi mennä aina, kun tuntee tarvetta.  Itse asiassa ajattelin sellaista muutettuani pois omakotitalosta. Henkinen kipuiluni elämänmuutoksen takia vaikutti siihen, että käperryin entistä enemmän kotiin.

Olen koko kesän kipuillut erityisesti nilkkaani ja nyt tällä viikolla saatuani apua, olen tuntenut oloni paremmaksi ja kirkkaammaksi. Silti olen ollut hyvin väsynyt enkä ole vielä jaksanut paneutua tehtäviini täysillä voimin. Kuinka kauan tämä kestää, sekin jännittää.

Tuntuu hassulta kirjoittaa tästä asiasta, koska varmaan kukaan ei uskoisi minun olevan jännittäjätyyppi. Olen itsekin aina pitänyt itseäni rohkeana ja monessa asiassa edelläkävijänä. Vanhan ihmisen rooli, jos sitä voi rooliksi sanoa, on varmaan se, joka on tuonut minulle uusia tuntemuksia. Ettei minua otetakaan enää todesta. Siirtyminen mistä tahansa elämänvaiheesta toiseen, on vaikeata ja erilaisia tunteita herättävä. Muiden ihmisten kokemukset myös tuovat tällaisia ajatuksia. Miten hauras ihmiselämä oikeasti onkaan!

Kirjoittamisen tarve on kuin puheripuli. Tänään puhuin pari sanaa kirjakaupassa myyjälle ja keskustelin hetken sisareni kanssa puhelimessa. Siinä kaikki. Joinakin päivinä en puhu sanaakaan. Hyvä kun saan äänen, kun pitää puhua. En kaipaa seuraa, en tyhjiä keskusteluja. Olen erittäin mielelläni yksin. Kaikki kotini nurkat huokuvat asioita, sanoja, tietoa, käsittelyä. Aiheita roikkuu minussa kiinni itsepintaisesti ja kerään niitä koko ajan lisää. Edes haluamattani. Muutun lopulta sanaksi ja kuvaksi yhdessä. En ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisin, saati edes sitä, mitä pitäisi. Haluan lentää vapaana kuin taivaan lintu.

yksi 3.10.2019 ottamistani kuvista. Lottamuseo.

 

Olento sisälläni puhuu koko ajan. Se ei häiritse minua muuten kuin, että en koskaan ehdi käsitellä kaikkea, mitä haluaisin. Kotimatkalla Järvenpään Prismakeskuksesta kuten myös menomatkalla, ihailin upeata luonnon väriloistoa.  Minulla onkin aina ollut tapana jossakin käydessäni poiketa samalla matkalla hengittämässä luontoa. Pysähdyin nyt lyhyesti rantatiellä Lottamuseolla. Otin muutaman valokuvan. En vain jaksanut sen enempää. Ehkä menen vielä jonnekin kuvaamaan ennen kuin lehdet varisevat.

12.10.2021 Tuusulan sankarihautausmaalta on avoin näkymä Tuusulanjärvelle.

Niin on edelleen, nyt kun olemme lokakuussa 2021. Sanoin juuri viime lauantaina ystävälleni, että olen päättänyt alkaa jutella itsekseni kuten joskus nuorempana. Naureskelen koko ajan itsekseni, mutta voisin liittää siihen puheen. Useat kesken jättämäni blogipostaukset ovat yhtä tylsiä kuin tuo edellä oleva. Tämä parin vuoden aika on tehnyt meistä joistakin erilaisia ihmisiä, valikoivia, hidastelevia ja ymmärrämme ehkä paremmin asioiden tärkeysjärjestyksen.

Syyskuisten blogipostausten jälkeen syvennyin sen 1966-luvun lopun jälkeen lukemaan ajatuksiani omituisista päiväkirjasepustuksistani 1990-luvulla ja sitten vielä 1980-luvulta. Sitten oli eräänä iltana pakko lopettaa ja jättää asiat hautumaan. Muistot tulivat lähes liian voimallisesti mieleen. Aloin jopa miettiä vaihtoehtoja, joita en osannut tai en halunnut käyttää. Vaikka olenkin aina tehnyt vahvoja päätöksiä, niin en silti osannut työelämässä tai opiskelun suhteen tehdä oikein isoa hyppyä ja yrittää jotakin aivan muuta. Työ vei kaiken energian aina eläkkeelle saakka. Kaiken lisäksi siitä ei jäänyt sen erikoisempaa jälkeä. Olin vain yksi pala ison palapelin osana, kun pankkimaailma siirsi asiakkaita elektronisten palvelujen pariin, siihen maailmaan, jossa nyt olemme täysin sisällä. Yksityiselämässä kävin vuosikaudet turhia taisteluja, ei olisi kannattanut. Sydämeni itkee vieläkin lasteni surujen takia, kun jouduin jättämään heitä ja rakkaan kotini ja koirani.  On uskomattoman raskasta kelata vanhoja tapahtumia, kun piti kylmätä sydän, että pystyi tekemään sellaisia ratkaisuja. 

 

On niin, että mennyttä ei saa takaisin. Todennäköisesti sitä toimisi samalla tavalla kuin toimi aikanaan. Sellaisissa tilanteissa on tehtävä valintoja, koska on mahdoton kestää tiettyjä olosuhteita eikä halua särkeä ja muuttaa kaikkien elämää. Oma tuska oli vain kestettävä ja tehtävä parhaansa muiden hyväksi. Elin silloin pitkään päivän kerrallaan.

Olen kyllä päättänyt karusti lukea kaiken aikoinaan kirjoittamani, mutta välillä on tehtävä muuta. Ja jopa joutuu tekemään muuta.

12.10.2021 tein Tuusulan kirkon hautausmaalla lyhyen kierroksen, koska kävin katsomassa Aleksis Kiven haudan kukkineen. Kuvasin muutaman haudan,joiden teksteistä oli vaikea saada selvää. Tämä hauta sijaitsi aika lähellä Pekka Halosen hautaa. Kun kotona tutkin sitä, niin se on Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofelftin esikoispojan Heikki Taavetti Ahon (29.5.1895-27.4.1961) hauta. Valokuvaajien haudoista ei niin väliä! Taustalla varis ja Tuusulanjärvi.

 

Päiväkirjakirjoitukset ovat muuten jääneet vähäisiksi, kun kirjan päällä lukee 3.6.2015 – 31.12.2019. Enemmän olen liimannut kuitteja ym. paperipaloja Moleskine-kirjan väliin.  Miten köyhä päiväkirjani on vaikkapa vuoden 2017 osalta, jolloin tapahtui paljon.  4.12.2018 oli tiistaipäivä ja ajattelin, että hiljaisena aikana olisi kiva kirjoittaa päiväkirjaa. Myöhemmin lisäsin, että ihminen tarvitsee tällaista tyhjyyden aikaa, kun mikään ei huvita eikä innosta. Aiemmin ei olisi ollut tällaisia aikoja. Vaikka onhan niitä ollut. Ihminen unohtaa ja se on varmaan ihan ok.

Niinhän se on ollut!  Aina voi parantaa, kaikissa asioissa. Korona-aika on siis opettanut paljon.

Siinä edessä se pikkulasten hauta, josta olen täälläkin aikanaan kirjoittanut.