Täällä muissa maailmoissa

”Et vedä puoleesi sitä, mitä haluat, vaan sitä, mitä olet.”

En millään ehdi lukea kaikkia kirjoja, joita lainaan kirjastosta tai jotka ovat kirjahyllyssäni. Joskus ennen kirjastoon palauttamista, selaan sieltä kauan sitten valitsemiani kirjoja, jotka nyt vihdoin on vietävä takaisin.  Olen maininnut usein ennen, että yksi merkittävimmistä kirjojensa kautta minuun vaikuttanut ihminen on ollut Wayne W. Dyer. Aina silloin tällöin selaan hänen kirjojaan palauttaakseni mieleeni oman taipaleeni.

On toki mahdottoman vaikeata aivan tarkalleen muistaa, missä kohdassa on oppinut jotakin oleellista, mikä on vaikuttanut elämänasenteeseen. Toisaalta olen huomannut palatessani nuoruuteni päiväkirjoihin, että ehkä sittenkin monet asiat uinuvat meissä jo lapsuudesta ja nuoruudesta saakka ja lukemamme asiat ovat vain vahvistaneet käsitystämme. Siksi on vaikea nimetä eniten vaikuttaneita ihmisiä, kirjalijoita tai ajattelijoita.

Dyerin kanssa olen useista asioista täysin samaa mieltä. Tutustuin häneen 1980-luvulla eläessäni kiireisiä ja tavallaan myös vaikeita työssäkäyvän perheenäidin vuosia. Muistan oppineeni vaikkapa olla huolehtimatta asioista, joihin en pysty vaikuttamaan.  Elättelin toiveita yletä ammatissani ja itsensä kehittämisen ja uuden oppimisen tarve oli suuri. Näin jälkeenpäin ajatellen sillä vuosikymmenellä on ehkä vielä paljon käsiteltävää, asioita, joihin en vielä edes pysty palaamaan.

Tässä linkit aikaisempiin blogeihini, joissa olen kirjoittanut Dyeristä:  25.6.2014 otsikkona oli Aamuajatuksia ja vähän myöhemmin 1.8.2014 kirjoitin ”Sulautua maisemaan”.

Wayne W. Dyer kuoli 75-vuotiaana 29.8.2015, mutta hänen kirjansa ja ajatuksensa jatkavat elämää. Mietin tänään, mitä ehkä voisin vielä oppia. Olen mahdottoman hyvä tuhlaamaan omaa energiaani, melkein voi sanoa, olen hyvä luovuttamaan sitä pois. Onko se vain veruke, hyvä syy levätä ponnistuksen jälkeen?  Olen kokenut sen voimien keräämisenä. Jos olen päivän pari näkymättömissä, tuskin sitä edes kukaan huomaa, paitsi minä itse.  Kerään uusia voimia jaksaakseni taas luovuttaa energiaa. Minulle on joskus sanottu, että minun olisi hyvä suojata itseni. Yleensä sellainen tilanne tulee, kun tapaa ihmisen, joka osaa hyvin syödä toiselta energiaa.

Voin sanoa erottavani sellaisen tilanteen ja energiasyöpön ihmisen, mutta ongelmani on nyt toinen. Miten oppisin leijailemaan perhosen lailla asiasta toiseen? Jätän asian korkeampien voimien haltuun. Luova Lähde auttaa minua hiljaisina hetkinäni. Eikö niin Wayne? Hän kirjoittaa paljon ihmisten keksimistä verukkeista, mutta ne ovat aivan muita kuin tämä minun piiloutumiseni. Sehän on eräänlaista vetäytymistä mietiskelyyn ja hiljaisuuteen, joita suosittelet. Sinun mukaasi meistä kaikista tulee yhtä sen kanssa, mitä ajattelemme. Vedämme puoleemme sitä, mitä ajattelemme. Siksi onkin tärkeää ajatella olosuhteita, joita haluaa. Mietiskely on vahvaa toimintaa, yksi luojan meille antamista lahjoista. Se antaa suunnan meille ja maailmankaikkeus viimeistelee yksityiskohdat, joihin ei siis pidä kiinnittyä.

Meillä on tänä päivänä paljon rasittavia asioita, joilla on myös hyvä puolensa. Ajatelkaapa vaikka Facebookia, sähköpostia ja muita yhteystapoja. On ollut aikoja, että olen pelännyt mennä sähköpostiini, koska siellä voi olla viestejä, joita en halua. Joskus ei vain jaksa ottaa ikäviä asioita vastaan. Yleensähän ne liittyvät johonkin ikävään ihmiseen, joka osaa aiheuttaa parilla sanalla pahan olon. Sama voi tapahtua myös Facebookissa, mutta siellä pitää oppia luovimaan niin, ettei ota ikäviä sanoja ja mielipiteitä liian henkilökohtaisesti. Uskon, että siinä on se Facebookin suurin kynnys aloittelijalle. Nämä ovat vain pieniä esimerkkejä. Ihmisten on tänä päivänä totuttava kovaan ja raakaan maailmaan. On vain kovin pelottavaa ja surullista, että lapset joutuvat jo pienestä pitäen elämään tällaisessä maailmassa. Mutta ehkä me mummit ajattelemme liian synkästi, kun tiedämme niin paljon.

Siksi me jokainen tarvitsemme Wayne W. Dyerin opetusten kaltaista treenausta. Olen hyvin kiitollinen kaikesta, mitä olen oppinut ja sisäistänyt. Sisimpäni pysyy siksi rauhallisena paikkana eikä välitä maailman levottomista kuohuista. Kun oppii siirtämään oman egonsa ja vanhat ajattelutottumuksensa syrjään ja tulee tietoiseksi kaikista niistä mahdollisuuksista, joita elämän lähteessä oleminen antaa, on astunut askeleen pidemmälle.

Ihan turhahan minun on tällaisia kirjoitella. On jokaisen oma asia, miten elää elämäänsä. On turha edes odottaa, että joku toinen ymmärtäisi, mitä tarkoitan. Tärkeä on muistaa, että meillä ei ole muuta kuin tämä hetki, tässä ja nyt. Voimme olla vain juuri nyt läsnä. Siksi väsyneenä kaipaan entistä enemmän siirtymistä hetkessä eläväksi perhoseksi. Se voisi jatkossa olla hyvä mielikuva selviytyäkseni väsymyksestä. Kukin tavallaan.

Olen lueskellut myös Henning Mankellin kirjaa ”Juoksuhiekka”, jonka hän kirjoitti saatuaan vuoden 2014 alussa kuulla sairastavansa syöpää. Hän ei kirjoittanut kirjassa sairauskertomusta vaan syvällisen manifestin elämälle. Helsingin Sanomissa oli usein hänen  kirjoituksiaan (alun perin Göteborgs Posten) syöpänsä eri vaiheista, joten samanaikaisesti hän kertoi siitäkin yksityiskohtaisesti valmistautuessaan kuolemaan. Jos nyt kuolemaan voi valmistautua?

Olen yhdistänyt Mankellin aina dekkareihin, joita en ole koskaan lukenut ja joita olen pitänyt vähän turhana kirjallisuudenlajina. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ne tuntuvat olevan kaikkein suosituimpia kirjoja. Televisiosta olen silti katsonut rikossarjoja kautta aikojen. Komisario Frost oli aikanaan suosikkini ja jopa samaistuin häneen, koska tein työtäni  samanlaisella antaumuksella kuin hän.

Kun aloin katsoa lauantai-iltaisin tulevaa Wallander-sarjaa, kiinnostuin myös sen tekijästä. Otsikot ja kirjoitukset Helsingin Sanomista Mankellin saatua diagnoosin olin ohittanut aika pikaisesti. Nyt lukiessani Juoksuhiekkaa, huomaan, että minua ovat aina kiinnostaneet kirjailijoiden ja ylipäänsä kaikkien ihmisten pohdinnat omasta itsestään ja ratkaisuistaan. Mankell kertoo lukemattomista omista kokemuksistaan elämänsä varrelta. Usein hän tarkkailee ihmisiä ja näkemiään erikoisia tapahtumia ja liittää kertomuksen johonkin suurempaan aiheeseen. Usein pelkkä tarkkailu ei riitä vaan hänen on uteliaisuudesta selvitettävä lisää, mitä hän ei aina itsekään ymmärrä tai vain sanoo niin. Minä kyllä ymmärrän todella hyvin.

Olemme tässä maailmassa oppimassa asioita ja vanhemmiten on aika kerrata, mitä on oppinut. Palaamalla taaksepäin yksittäisiin kohtauksiin, joita voi tarkastella nyt kokemusten ja sen jälkeen tulleen opin kautta. Niinhän luemme kirjojakin uudelleen ja koemme ne myöhemmin aivan eri tavalla. Mankell myös näki menneitä kymmenien vuosien takaisia kohtauksia sairastumisensa jälkeen kuin kuvina, jotka hän sitten käsittelee kirjan lyhyissä luvuissa.

Muistaakseni hän mainitsee erään asian, joka on minulle kovin tuttu.  Kuolleet ihmiset, tuntemamme tai tuntemattomat elävät vain niin kauan, kun joku muistaa heidät. Kirjassaan hän ikään kuin tapaa ihmisiä, jotka on tavannut kauan sitten ja jotka jo usein ovat kuolleet. Hänen on vaikea ymmärtää, ettei hän enää voisikaan tavata näitä henkilöitä ja keskustella heidän kanssaan. Joidenkin kanssa hän edelleen jatkaa keskusteluja omassa päässään. Kuinka lohdullista. Sitähän minäkin olen sanonut vuosikausia.

Kirjan alkupuolella hän pohtii suomalaista sanaa ONKALO, paikkaa, jonne ydinjätteitä suunnitellaan piilotettavan. Ihmisen ”tulevaisuus kätketään maan alle”.  Asia tulee esille, kun hän lukee sanomalehteä, jossa kerrotaan suomalaiseen peruskallioon sijoitettavasta onkalosta ja sinne kätkettävästä jätteestä. Löysin sanalla ONKALO oikean kohteen Olkiluodon. Hän yrittää päästä käymään paikalla, mutta lupaa ei aluksi myönnetä, koska hänen ei haluttu käyttävän onkaloa trillerinsä tapahtumapaikkana. Sellaistahan hän ei ollut edes ajatellut. Hän miettii asiaa pelkästään filosofian näkökulmasta. Lupaa ei kuitenkaan heru turvallisuussyistä. Oskarshamnin ydinvoimalaan hän sen sijaan pääsee.

Mankell pohtii tulevaisuutta, aikaa, kun nykyistä maailmaa ei enää ole. Kun tulevat jääkaudet ovat murentaneet nykyisen maailman taas kerran eri näköiseksi. Kaikki jäljet historiastamme ovat kadonneet, sivilisaatiomme kuollut. Se on kuin muisto Atlantiksesta. Miten voimme tiedottaa uusille ihmisille noista onkaloista, joissa vaanii kuolema.

Kirja on täynnä asioita, jotka herättävät taas uusia asioita. Enpä kirjoitakaan enää, vaan lukekaa itse, jos ajatteleminen ja pohtiminen pitkällä aikajanalla jostakin kohdasta ikuisuuteen tai siihen, että sitä ei edes ole, kiinnostaa. Ja mitä aika edes on?

Perhonen muuttuu taas kohta ahkeraksi muurahaiseksi.