Unen ja valveen rajamailla

Usea mielestäni mielenkiintoinen kirjoitusaihe kolkuttaa parhaillaan päässäni. Pitää kirjata ne muistiin, etteivät jää muiden aiheiden alle. Aloitan ehkä kirjoittaa niistä jo tänään, jollei jotakin muuta tule tilalle. Mutta tänään haluan jakaa neljä vuotta sitten 12.4.2012 kirjoittamani blogin, joka tuli tuolla facebookin puolella eteeni. Tosin se on kirjoitettava uudelleen, kopioitava ja tarkastettava. Mutta nimi oli sama kuin tämän jutun otsikko.

Nämä kaikki kuvat ovat olen ottanut 12.4.2012 tai  13.4.2012. Naapurin Mökä. Vähän ovat krookukseni harventuneet sittemmin, vaikka hyvin tänä vuonna kukkivat.

Vähän kauhistelin tässä taas ajan kulua. Alex, kolmas lapsenlapseni oli syntynyt helmikuussa. Samanaikaisesti kärvistelin tuntemattoman, nimettömän sairauden kanssa, jolle muut olivat keksineet puolen vuoden aikana vaikka mitä syitä. Menisi vielä hetki ennen kuin saisin diagnoosin. Kevät ja kesä saapuvat joka vuosi huolimatta olotilastamme.  

”Olen ollut yleensä hyvä nukkuja. Poikkeuksena oli poikani varhaislapsuus, hän kun heräili useaan kertaan yössä ainakin parin vuoden ajan. Nyt olen puoli vuotta nukkunut kylläkin hyvin, mutta heräillyt suunnilleen tunnin välein. Onneksi aina nukahdan pian uudelleen. Heräämisestä tulee helposti tapa, vaikka sen aiheuttanut ongelma olisikin poissa. Tavat pitää sitten tietoisesti yrittää kitkeä pois, mikä ei aina ole kovin yksinkertaista. Pystyn jo kääntymään toiselle kyljelle nousematta ensin ylös, mutta miten kerron sen aivoilleni?

Alkuperäisessä blogissa olin esittänyt vain keväisiä kuvia, mutta kun kävin katsomassa muita saman päivän kuvia, totuus paljastui kokonaisuudessaan. Kevät oli muuten myöhemmässä kuin nyt, pihalla oli vielä näinkin paljon lunta 12.4.2012.

Sairaana mielessä pyörivät tyhmät pienet jutut, jotka herättävät. Terveempänä kirjoitan heräämisen ja katkonaisen unen aallokossa tarinaa kuin jatkokertomusta. Monta tarinaa on syntynyt sillä tavalla, mutta valitettavasti ne ovat jääneet sinne jonnekin odottamaan uutta ilmestymistään.  En jaksaisi nousta kirjoittamaan niitä ylös paperille niin kuin varmaan jotkut tekevät. Yliopistoiltojen jälkeen jokin siellä kuultu saattaa herättää inspiraation kirjoittaa ja saatan jatkaa kirjoitustani kappale kerrallaan koko yön, kunnes aamulla päästän siitä irti. Jos iltaisin luen jotakin, aivoni palaavat yöllä samaan asiaan eri suunnalta. Sairasta. Iltakävely tuskin auttaa sen enempää, koska raitis ilma pistää ajatukset kunnolla pulppuilemaan ja silloin en varmaan malttaisi nukkua ollenkaan.

Ja muillakin oli vaikeaa tuolloin.  Jalava oli talven myrsrkyissä kaatunut osittain pariinkin otteeseen ja jäännökset olivat vielä keräämättä. 12,4,2012.

Mutta on tässä jotakin hyvääkin. Teen tulevia opiskelutehtäviäni myös sillä tavalla. Nyt olen kuukausikaupalla kaivannut paluuta senkaltaiseen unityöskentelyyn, koska typerät ajatukset ovat olleet vaihteeksi vallalla. Typeriä yöajatuksia voisi verrata päälle jääneeseen, rikkinäiseen nauhaan, joka toistaa koko ajan samaa kohtaa. Olen taas alkanut työstää tulevia tehtäviäni, mikä on hyvä merkki. Kun sitten alan kirjoittaa, teksti pulppuaa kuin itsestään.

Olen vaihteeksi kuunnellut "sisäistä ääntäni" tarkalla korvalla. Se kehottaa minua lepäämään riittävästi, mikä neuvo on kyllä välillä enemmän kuin tarpeen. Nytkin tänä aamuna aloitin tämän kirjoittamisen odottaessani Arttua. Hän tuo aamuisin polkupyöränsä luokseni ja jatkaa sitten kävellen läheiselle koululle. Huono yö painaa jaloissani ja silmissäni, joten menin sitten vielä hetkeksi nukkumaan muutaman makean minuutin. Ja äkkiä olikin taas ilta!

Helsingin yliopisto on jo pitkään mainostanut Hesarissa koko sivun mainoksilla.  Aleksanterinkadulla designpääkaupunkivuoden ajaksi avatussa Tiedekulmassa Helsingin yliopisto tuo huippututkimuksen kaikkien kaupunkilaisten ulottuville ja keskusteltavaksi. 

Nyt huhtikuussa aiheena on "luovasti yhdessä".  Tekstin alussa on hienoja lauseita kuten "Kun järki kohtaa tunteen, oppiminen puhkeaa kukkaan. Helsingin yliopiston elämykselliset opetusmetodit herättävät intohimon oppimiseen." Tässä linkki   opettajakoulutukseen liittyvään ohjelmaan. Kuulostaa todella hienolta. 

Opiskeltuani nyt kolme vuotta Helsingin Yliopiston Avoimesssa yliopistossa minulle on muodostunut kuva jonkinlaisesta jähmettyneestä olotilasta, ajan jalkoihin jäämisestä. Se on itse asiassa hämmentävää. Olen aloittanut kaikki opintojaksot suurella innolla, jolloin järki on todella tuntunut kohtaavaan tunteen. Olen sittemmin kokenut, että minun on latistettava se tunne ja inspiraatio ja käytettävä vain järkeä. Minulle vanhana ihmisenä (kuten kai nuorillakin) pitää saada olla aina mukana se tunne, jotta järkeni loistaa kirkasta valoa ja yltää saavutuksiin. Mutta yhtäkaikki, kaikki esteet olen silti ylittänyt ja aineopintojen loppu häämöttää. Olen selvinnyt ja voin onnitella itseäni.

Aurinko alkoikin sitten tänään paistaa, tosin harsomaisten pilvien läpi. Vihdoin kävelin lyhyen matkan pihalle valokuvaamaan kukkaloistoa. Mahdottoman paljon puiden oksia on tippunut talven aikana. Ruohikon madot syövät niitä kuten haravoimatta jääneitä puiden lehtiä, joten on pian aika tehdä edes pintapuolinen siivous. Kyllä tämä kirjoittaminen on sitten katkonaista. Tiedän, että ehdin päivittää tämän blogiini vasta illalla.  Jos jaksan."

”Vihdoin kävelin”, olen kirjoittanut. Käveleminen oli silloin yhtä tuskaa. Jos nousi istumasta seisomaan, oli paras pysytellä seisomassa pitempään, ettei kohta pian tarvinnut suorittaa samaa seisomaan nousemista uudelleen. Me emme saa unohtaa kokemuksiamme, vaikka emme ajattele menneitä asioita koko aikaa. Kaikki elämänvaiheemme opettavat meille jotakin todella tärkeätä itsestämme, mutta ennen kaikkea muista eli yleensä ihmisistä. Omat kokemuksemme ovat opettamassa meille myötätuntoa ja myötäelämistä, mitä tunnemme muita ihmisiä kohtaan.  

Edellinen tuli mieleeni, kun meillä on viime aikoina tullut usein puheeksi, kuinka kaikkialla huvitukset ja ylipäänsä kaikki pintapuoliset asiat hakkaavat todellisen maailman asiat ja kysymykset. Uutisissa on melkein kuin sivulauseessa viime päivinä mainittu aihe pakolaiset ja humanitäärinen kriisi jossakin Euroopan syrjäisessä kolkassa. Tuntuu siltä, että juuri nyt kiusallista asiaa yritetään painaa pois ihmisten mielistä. Pakolaisten kärsimys on silti todellinen ja olemassa. Se, miten käsittelemme asiaa nyt, tulee vielä kostautumaan meille tulevaisuudessa.