Aamukävelyllä

Oivallus iski. Luin kymmenen vuoden takaista päiväkirjaani, joka oli äskettäin jäänyt pöydälleni etsiessäni erään päivän tapahtumia Instagram-postaukseeni.  Päätin, että heittäydyn, siis heittäydyn taas kuten joskus silloin läppärini ääreen ja alan kirjoittaa ajattelematta mitään muuta. Kaikki tekemättömät asiat, stressi, vaikeudet hyvästi täksi päiväksi. Haluan takaisin. Olen matkustellut paljonkin takaisin, mutta en siihen tunteeseen,

jossa aloitan aamuni kuljeskelemalla pyjamassa puutarhassa jo oikeasti tai kuvaannollisesti. En kiirehdi pukeutumaan ja järjestelmälliseen elämään vaan ensin kirjoitan juuri siitä hetkestä, missä elän. Juuri nyt.

18.5.2014 Naapurin Mökä seuranani

Aamulla varhain herätessäni, tunsin olevani hyvissä voimissa. Olin jo viiden aikaan ottanut päivittäisen Burana-tabletin, jolla saisin molempien käsieni, ranteideni, käsi- ja olkavarsieni ja polvieni ja säärieni tuntemukset häviämään suunnilleen vuorokauden ajaksi. Tuntemus ei ole särkyä vaan kipua, jonka jäsenten liikkuminen aiheuttaa. Olen käynyt lääkärissä saamatta apua ja olen ottanut uudelleen yhteyttä ja saanut kerrata tapahtumia, lääkäri on luvannut ottaa yhteyttä nivelreumaa tuntevaan lääkäriin.  On vain ollut todella vaikea selittää, miltä tuntuu. Se on vaikeaa jopa itselleni tilanteessa, kun tuntemusta särkylääkkeen ottamisen jälkeen ei enää ole. Tilanne on ollut päällä jo muutaman kuukauden. Se on väsyttävää.

Aamu-ajatukset ovat aina parhaita ja tuoreita. Lukiessani päiväkirjaani tasan kymmenen vuoden takaa, tavoitin hyvin sen ajan tunteet. Koska en blogeissani ollut silloin vielä niin avoin kuin myöhemmin, tunteet olivat usein piiloteltuja. Sanoma lienee kuitenkin tullut selväksi, en rönsyillyt silloin kuten nyt. Olin tutkimusmatkalla silloinkin, nyt tutkimukset kantavat hedelmää, kantaisivat runsaasti enemmän, jos jaksaisin.

On vaikea tavoittaa täysin tietyn ajan tunnetta, jos siitä ei ole kirjoittanut. Tunteet tulevat ja menevät, mutta niiden mukana tutkimme toivottavasti aina myös itseämme ja löydämme tärkeitä asioita.  Liitämme oppimme elämäämme ja menemme eteenpäin. Elämä muuttuu vuosi vuodelta. Ihmisen oma perusluonne ei muutu tuskin ollenkaan. Kenenkään toisen on lähes mahdotonta ymmärtää täysin toisen ihmisen tapaa nähdä ja aistia asioita.

 

Kymmenen vuotta sitten pohdin entistä enemmän omaa sisäistä riippuvuuttani muista ihmisistä ja asioista. Rakkaus, ystävyys, ne kaikki tulivat kaluttua tarkoituksena ymmärtää omaa itseä ja suhdetta muihin. Ajatelkaa nyt, olinhan jo lapsena omannut ajatuksen, että elän elämäni yksin. Niinhän ei käynyt ja eläminen toisen kanssa on useimmille muillekin tavoite. Kymmenen vuotta sitten aloin osaltani luopua ajatuksesta lopullisesti. Riippumattomuus ei silti tarkoita irrottautumista muista ihmisistä ja rakkaudesta heihin. Rakkautta tunnemme koko ajan, erilaista ja eri aikoina.

En aio käydä kaikkia vaiheitani yksityiskohtaisesti läpi ja tulkita niitä.(Sitä teen muutenkin koko ajan.) Olen lapsesta saakka ollut monimutkainen ja erityisherkkä ihminen. Ihminen käyttää elämässään todella vähän aikaa oman persoonallisuutensa tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Olen ottanut kaikki koettelemukseni raskaasti ja kannan niitä edelleen mukanani. Pitäisi antaa periksi. Mutta…

Elämä on elettävä loppuun saakka. Siinä minulla on vielä oppimista. Vaikeudet, elämän sekasotkut, sairaus, rutiinit, korona-aika, vanheneminen, ne kaikki veivät vähän kerrallaan pohjaa rakkaudeltani asioita, tapahtumia ja ihmisiäkin kohtaan. Otan jälleen kerran elämäni käteeni kuin lahjan, jonka sain syntyessäni. (huom. syntymäni tarina osa 3 on jo kirjoituksen alla.)

 

Keskiviikkona 4.6.2014 kirjoitin päiväkirjaani lauseen, jonka olen kirjoittanut ja sanonut monen monituista kertaa. ”Tähän päivään pitäisi ajan pysähtyä.” Oikeastaan nyt se saisi pysähtyä tähän päivään tai pari päivää aiempaan. Nimittäin tänä vuonna kevät rysähti aikamoisella vauhdilla, suoraan talvesta helteisiin. Omenapuut kukkivat parhaillaan. Tuomien kukinta meni hetkessä ohi. Puihin kasvoivat lehdet yhdessä hujauksessa. On helteistä.  Ajan pysähtyminen kesän alussa on minulle myös eräänlainen mansikkapaikka. Kirjoitin sen myös päiväkirjaani.

Kevät 2014 oli myös helteinen. Kun katson valokuviani, tulee toukokuusta mieleen monta muutakin asiaa. Taloni oli remontissa ja asuin muualle, mutta kävin päivittäin tarkastuksella ja tekemässä puutarhatöitä. Olin mukana Karjalan matkalla, jossa juhlimme ja muistelimme evakkoonlähtöä 70 vuotta aiemmin eli 1944. Blogeissani silloin tuntui korostuvan enemmän sisäiset asiat.

Maailma on kymmenessä vuodessa mennyt pahasti raiteiltaan ja jatkaa kaatumistaan. Valitettavasti. Nyt on tärkeintä pitää omista arvoistaan entistä tiukemmin kiinni.  Kun olin aiemmin tällä viikolla lapsenlapseni ja hänen lastensa kanssa lähes perinteisellä kävelyllä tein jokaiselle jälleen kerran voikukista seppeleen ja yritin opettaa sen tekoa. Se kuului minun lapsuuteeni. Nyt ravaan tilaisuuden tullen korona-aikana opittujen rutiinien opastamana eri paikoissa lähistöllä kuljeskelemassa ja kuvaamassa, eilen Järvenpään Vanhankylänniemessä. Valitsen edelleen sellaisia päiviä, kun olen varma, ettei koko kansa ole liikkeellä. On keksittävä jotakin uutta, ehkä, rikottava rutiineja. Irrottauduttava jälleen.

Nykymaailman tilaan liittyen kirjaan tähän myös päiväkirjaani tänä aamuna kirjoittamani lauseen, joka oli Helsingin Sanomissa Eleonoora Riihisen artikkelissa Naomi Kleinista ja tämän suomennetusta kirjasta ”Kaksoisolento”. Lause oli Hannah Arendtilta ” Jos mikään ei tarkoita mitään eikä mikään ole seurausta mistään muusta, silloin mikä tahansa on mahdollista. Todellisuudesta tulee massaa, jota voi muovata ja muokata tahdonvaraisesti.”  Lause liittyy kirjan hurjaan sisältöön ja aikaamme. Ja varmasti myös tämän hetken politiikkaan.

Päätän aamukävelyni puutarhassani ja jatkan tätä päivää omilla tekemisilläni.

Hyvää toukokuun loppua kaikille lukijoilleni!

 

 

Toipumisen aikaa

Minusta alkoi tuntua, että aika oli pysähtynyt pitkäksi hetkeksi ja vasta nyt alan palata takaisin. Olen ollut todella hajamielinen muuttoni jälkeen. Kun katson toimiani tässä välillä, olen toiminut juuri päinvastoin kuin yleensä; olen elänyt rutiinien mukaan, tehnyt, mitä on ollut pakko tehdä. Ehkä olen tarvinnut sellaista rauhaa, mitä se on tuonut mukanaan. Mutta toisaalta, kun ajattelen tätä aikaa, siitä ei jää mitään mieleen. Sellaista elämää me ihmiset usein elämme. Vain. Siitä ei jää muistoja. Sellaista aikaa elin joskus nk. elämän ruuhkavuosina. Sekin on tärkeää. Mutta sen ajan ei kannata antaa venyä liian pitkäksi.

On hyvä myös tulla sieltä sohvalta pois. En ole vuosiin katsellut television ohjelmia kuin nyt viime kuukauden ajan.  Olen käynyt kaupassa, olen tehnyt kaikkea tarpeellista täällä kotona. En ole jaksanut olla sosiaalinen, ainoastaan jos on ollut pakko. Se kaikki on opittua, rutiininomaista käytöstä.

Tuon kaltainen elämä karkottaa vähitellen kaiken luovuuden. Huomaan kirjoittaneeni jopa blogini vanhasta tottumuksesta. Olenhan vuosien mittaan oppinut niihinkin jonkinlaisen rutiinin. Sosiaalinen media, facebook ei ole enää kiinnostanut pätkääkään. Olen vain hoitanut pakolliset kuviot ilman iloa ja ideoita.

Onneksi joskus jokin pieni sana, teko tai tapahtuma palauttaa tajuamaan, että on aika tehdä korjausliike.  Aloitin tällä viikolla taas vaihteeksi kirjoittaa uutta, enemmän sukututkimukseen liittyvää blogiani, kun olen tässä jo pitkään vain vaahdonnut omasta elämästäni. Sekin on tietty omaa elämääni. On joskus kiva kertoa siellä esiin tulleista oivalluksista. Sukututkimus on minulle vähän samaa kuin monelle ikätoverilleni sanaristikoiden ratkominen. En lähde vertailemaan niitä, mutta sanaristikot ovat enemmän juuri sitä rutiinia, mitä yritän paeta. Sukututkimuksessa löydän koko ajan jotakin aivan uutta, joka johtaa minua eteenpäin. Mitä enemmän sitä teen, niin osaltaan siitäkin tulee rutiinia, mutta se on tässä tapauksessa hyvää osaamista ja helpottaa eteenpäin pääsemistä.

Ikäväkseni taas kuitenkin totesin, että sukututkimuksesta kirjoittaminen on todella hidasta ja vaivalloista, koska joudun poikkeamaan niin paljon lähteissäni.

Jätin siksi tuon blogin kirjoittamisen ja pari muutakin vastaavaa edelleen hautumaan. Palaan siksi jälleen kerran omaan ”kehitystarinaani”, päiväkirjaani, elämänkertani tähän vaiheeseen. Monta ideaa on silti syntynyt noiden rutiinien viedessä mukanaan, television sarjoista, joita seuraan, maailman uutisista, henkilöistä. Kaikista en ehdi koskaan edes aloittaa kirjoittaa, vaikka kuinka mieli tekisi. Juuri tämä hetki on myös täydellinen, kun istun oman elämäni keskiössä, kodissa, sateisena syyskuun päivänä.

Tänään ulkona siis sataa yhtäjaksoisesti. Ehkä huomennakin, kun ajan taas vaihteeksi Turkuun. Tällä kertaa siellä on jokavuotiset Kuolemajärvi-juhlat, joista on tullut minulle pakollinen meno kuten aikanaan äidilleni. Juhlien sisältö lienee aika paljon sama kuin aikoinaan. Silloin ihmiset menivät sinne tapaamaan tuttujaan, sukulaisiaan, naapureita, joiden kanssa heillä oli ollut yhteinen kotiseutu. Sota oli pakottanut ihmiset erilleen toisistaan, elämä oli muuttunut aivan toiseksi kuin mitä se oli ollut ennen ja mitä se olisi ollut, jos sotaa ei olisi tullut. Olin muutaman kerran äitini mukana juhlissa. Niistä kerroista on olemassa jokunen valokuva. En oikein ymmärtänyt silloin koko juttua, mutta äidin viime vuosina aloin vähitellen soljahtaa mukaan. Kaikki meni silti aivan toisin kuin vain soljahti. Mukana tuli rikas, toinen maailma, joka on siitä vain monin tavoin kasvanut. Koen jopa itseni sen kaiken rinnalla riittämättömäksi. 

Olen ollut nyt mukana rakentamassa virtuaalista Karjalaa, kotiseutua, jota minulla ei olisi ollut ollenkaan ilman muutosta, ilman sotaa. En olisi edes syntynyt, koska vanhempani eivät olisi ilman sotaa koskaan tavanneet. Monen muun sodan jälkeen syntyneen osalta tilanne on sama. En tunne ehkä samanlaista nostalgiaa kuin minua vanhemmat. Toiset jopa tuntevat vihaa ja katkeruutta. Voinpa minäkin sanoa kuten monet muut ovat sanoneet: ”Minulla on unelma.” 

Unelmat ovat meille tärkeitä. Emme aina edes aluksi tajua, että jokin asia on unelma ennen kuin alamme toteuttaa sitä.  Voisin olla paljon rohkeampi, olen ajatellut sitä paljon viime aikoina. Ohimennen. Kuten usein ennenkin.

Perustin 2014 Facebookiin ryhmän ”Juuret Kuolemajärvellä”.  Suljettuun ryhmään on liittynyt lähes 450 jäsentä. Siellä käydään mielenkiintoisia keskusteluja Kuolemajärvestä, Viipurista, Karjalan kannaksesta, suvuista, kartoista, sodasta, kirjallisuudesta ja ties mistä. Sitä kautta pystymme jakamaan asioita helposti. Toivon, että se houkuttelee ihmisiä muihin tapaamisiin, matkoihin ja nyt vaikkapa sunnuntain Kuolemajärvi-juhliin. Minun on vaikea tunnistaa kaikkia ihmisiä, jotka ovat mukana, mutta minut varmasti tunnistetaan. Siksi onkin kiva, jos ihmiset ottavat hihasta kiinni ja kertovat nimensä. Silloin nimi saa kasvot. Näin meilläkin alkaa vähitellen olla ystäviä ja tuttuja ympäri, joilla kaikilla on virtuaalinen kotiseutu rajan takana. 

En usko, että läheskään kaikki kokevat tämän asian samalla tavalla kuin minä. Koen omaavani aivan erityisen näkemyksen, joka lähti kehittymään aikoinaan pienestä asiasta ja joka on siitä kasvanut unelmaksi. Silti en aseta sille suuria vaatimuksia. Toivon sen kasvavan meidän kaikkien yhteisestä hengestä, ideoista ja rakkaudesta esivanhempien menetettyyn kotiseutuun. Se ei enää olekaan menetetty vaan elävä. Teemme samalla kunniaa aiemmille sukupolville. Aika hienoa ja paksua ajattelua, mutta niin se vaan on. 

Onhan se niin, että tässä iässä ei voi enää edetä suurin askelin vaan hitaammin. Pysyäkseen hengissä, toipuakseen ja kerätäkseen voimia jatkoa varten, ihminen tarvitsee niitä rutiineja ja arkipäivää. Joinakin aamuina vain herää huomatakseen, että ne omat jutut eivät häviä minnekään. Niitä varten on joutunut tekemään paljon pohjatyötä, olemaan sitkeä ja pitkäjännitteinen. Kun sitten on aika luoda jotakin uutta, hypätä lentoon, onkin valmis. Ehkä. Kyllähän te tämän tiedätte.

Siirtelin tänä aamuna valokuvia muistikorteilta koneeseen. Suoraan sanoen valokuvauskaan ei ole maistunut kuukauden aikana vaan sekin meni rutiiniksi. Ihminen tarvitsee aina välillä uudelleen syntymistä. Minulle ulospääsy vanhoista ikävistä asioista oli tavallaan niin suuri juttu, että siitä pitää oikein toipua. Sitähän tämä on ollut. Muistoksi tästä ajasta etsin tänne nyt valokuvia noista uudemmista, vaikka ne eivät ole oikein mistään kotoisin.

Kuolemajärvi-asioista löydät tietoa säätiön kotisivuilta täältä. Sieltä pääsee myös Helsingin Kuolemajärvi-kerhon kotisivuille ja syksyn ohjelmaan. Touhuan myös kerhon toimikunnassa. Jos löydät meidät tätä kautta, tervetuloa mukaan. Facebookissa olevat löytävät ryhmän Juuret Kuolemajärvellä sitä kautta ja voivat pyytää liittymistä, jos aihe kiinnostaa.

Vihdoinkin kaunista

Koska aamu valkeni aurinkoisena, ryntäsin heti herättyäni pihalle töihin. Jätin aamiaisen ja aamulehdet odottamaan myöhempää ajankohtaa. Olen joskus ennemmin kirjoittanut siitä, kuinka en kauheasti perusta rutiineista, päivä toisensa jälkeen samalla tavalla toimimisesta. Tämän ajan elämä on muutenkin yhtä kaaosta ja siinä selviytyminen vaatii joustavuutta ja sopeutumista kaikenlaisiin olosuhteisiin. Rutiineillekin on toki paikkansa ja ne auttavat, kun kaikki ei ole kunnossa. Viime talvi todellakin vaati minua noudattamaan selkeää päiväjärjestystä, jotta olisin selvinnyt päivästä toiseen. Nyt näytän palanneen entiseen omaan kaaokseeni, mutta sillä on oma tärkeä tehtävänsä pitämässä minua ajan hermolla.

Tässä kuvia tältä aamulta. Juutuin taas harjoittelemaan ruostuneita taitoja saadakseni useamman kuvan samaan. 

Kesken kirjoitukseni ystäväni Kaarina soitti Hyrylän S-Marketin kulmilta, jossa hän oli lopettelemassa puolueensa vaalikatoksessa seisomista. Hän on pyrkimässä Tuusulan kunnanvaltuustoon sosiaalidemokraattien edustajana ja työ asian eteenpäin viemiseksi on parhaillaan kaikkialla meneillään. Vaikka en ollut ajatellut poiketa kylillä tänään, edellä mainittuun kaaosteoriaani viitaten päätin nopeasti laittaa itseni siihen kuntoon, että kehtaan edes näyttäytyä. Silmien ja suun värittämiseen sekä vaatteiden päälle pukemiseen menee minulta noin viisi minuuttia. Suupieleen jäi kuitenkin viiru aamiaisen mustikkakeitosta, jonka Kaarina sitten huomasi. Eipä minusta olisi enää edustamaan mitään asiaa, kun en edes malta katsoa peiliin tarpeeksi hyvin. En muuten haluaisikaan, siis edustaa.  Työelämäni aikana varsinkin 1980-1990-luvuilla jouduin sitä harrastamaan, kun osallistuimme kaikenlaisille messuille. Kovin mielelläni kuitenkin seuraan muiden tekemisiä ja innostusta.

Koska tänään on noinkin kaunis ilma alituisten sateiden sijasta, minun olisi aiheellista jatkaa pihatöitäni. Toisaalta runsaat kaksi tuntia tänä aamuna riittänevät tälle päivälle. Aamulla keräsin ison korillisen omenoita puiden alta ja puista. Kadulle kurottavan talviomenapuun oksilla riippuu vielä paljon punaposkisia omenoita. Ne säilyvät kylmähuoneessa yleensä melkein jouluun saakka.  Niitä on siellä jo nyt monta ämpärillistä/korillista odottamassa toimenpiteitäni.

Haravoidessani etupihalta verivaahteroiden lehtiä ja viedessäni niitä komposteihin, mietin siinä samalla, miten aikoinaan töissä käydessäni ylipäänsä ehdin tehdä kaikki vastaavat työt. Muistin kuitenkin tarttuneeni haravaan kaikissa tilanteissa, jopa odottessani taksia, joka veisi minut asiakkaan luokse. Iltapimeällä tihkusateessa puhdistin ojia lehdistä. Nyt annan lehtien jäädä ja maatua sinne. Omakotitalossa ja varsinkin tällaisessa ison puutarhan ympäröimässä on työntäyteistä, mutta joskus on laistettava. Eläkevuodet ovat tuoneet minulle runsaasti muita "harrastuksia", ettei aikani tahdo edes riittää kaikkeen siihen, mihin ennen repesin.

Viime vuonna olin katolla 2.10.2011 ja tietenkin sielläkin oli kamera mukana. Ja olihan se myös likaista puuhaa kuten kuvasta näkyy.

Katsoin myös talon katolle, jossa olisi ehdottomasti käytävä tyhjentämässä kaikki mäntyjen neulaset. Ne tukkivat rännit.  Kosteasta kesästä huolimatta männyt ovat tiputtaneet tänäkin kesänä runsaasti neulasia, ehkä entistä runsaammin. Valokuvista näin, että juuri näihin aikoihin viime vuonna tein tuon jokavuotisen toimenpiteen. Katsotaan nyt, miten jaksan ja ehdin sen tehdä tänä vuonna.

Tässä muutama kuva Kiasman retkeltämme, jossa parasta antia oli Osmo Rauhalan näyttely.

Viikolla rakas pikkuserkkuni ja ystäväni Helmi tuli Salosta Helsinkiin ehtiäkseen nähdä Helene Schjerfbeckin näyttelyn Ateneumissa. Kävimme näyttelyssä ja seuraavana päivänä tutustuimme myös Kiasman näyttelyihin ja Kampin uuteen kappeliin. Olimme molemmat aivan rättejä kahden päivän jälkeen, vaikka tällä kertaa emme edes käyneet missään muissa kaupoissa kuin museokaupoissa. Minulle ihan hyvä kokeilla rajojani ja liikunta ei ole koskaan pahitteeksi. Toivon kovasti, että Helmi ehtisi maalaamaan. Muistelen kaivaten monia yhteisiä näyttelyjämme.

On niin paljon. Elämä on niin rikasta ja inspiroivaa huolimatta niistä vaikeuksista, jotka roikkuvat mustien pilvien lailla jossakin horisontissa. Mutta se kaikki kuuluu ihmiselämään. On vaikea uskoa sitä, kuinka nopeasti elämä kulkee ohi. Viikko sitten Keski-Uusimaassa oli erään entisen työtoverini kuolinilmoitus. Hän oli juuri täyttänyt 61 vuotta. Muistin viimeisen tapaamisemme paikallisessa S-Marketissa, mutta en tapaamisemme ajankohtaa. Oliko se viime keväänä vai edellisenä syksynä? Muistan kuitenkin, että halasin häntä. Siitä tuli nyt lohdullinen ja hyvä mieli, vaikka en koskaan kuvitellut, että hänen lähtönsä olisi näin pian. En edes tiedä, sairastiko hän jotakin. Elämän ja kuoleman raja on uskomattoman ohut. Onnellista matkaa sinne toiselle puolelle sinulle Eva! En unohda sinua.

Hesperian puistoa 2.10.2012