Maaliskuun huolia ja iloja

15.3.2026. Olen koko viikon ajatellut avata jälleen Wordin alkaakseni kirjoittaa seuraavaa blogipostausta. Vaikka elän yksin kissan kanssa ja vietän suurimman osan ajasta kotona, aikani tuntuu riittämättömältä. Edelleen. Johtuuko se siitä, että edessä on paljon vähemmän aikaa kuin takanapäin? Kaiken lisäksi ajatukseni menevät usein sinne taaksepäin ja löydän sieltä edelleen avaamattomia tarinoita, kulkemattomia polkuja ja ajatuksia, joita haluan ajatella ja elää. 

Ehdin tutkimaan ryteikköni tilanteen 21.3. Lammet olivat vielä jäässä ja polut kuraisia, kylmä viima puhalsi.

On ihanaa, että kevät tuntuu olevan vahvasti tulossa. En ole edes ehtinyt käydä ulkona kuin pikaisesti toimittaessani asioita. Kuntoni on repaleinen, vaikka sen huonoudesta huolimatta jaksan kävellä. Suunnittelen nyt, milloin lähden tutkimaan omaa ryteikköäni, mutta sinne en jaksa kävellä vaan mennä autolla. Huono kuntoni johtuu tietenkin sairaudestani ja lääkityksestä, mutta onneksi ei ole kipuja. Olen hyvä väsyttämään itseäni, koska olen asiassa kuin asiassa liian perinpohjainen.

Viime viikolla oli mukava tavata lapsenlapsenlapsia, kun he kävivät luonani. He asuvat lähellä, mutta jokaisella perheellä on oma rytminsä, on koulut ja päiväkodit ja vanhempien työt ja opiskelut. Tyttäreni kanssa olen kyllä viime aikoina ehtinyt tavata useasti, mikä on ollut erityisen ilahduttavaa.

Olen itse alkanut hyväksyä sanonnan ”kuolinsiivous”, joka aiemmin tuntui aivan kauhealta. Kun katselen kuolinilmoituksia, siellä on paljon myös ikäisiäni ja nuorempia. Takaseinä lähestyy uhkaavasti.  Minulla on vielä kauhean paljon tehtävää. 

Vanha kuva, maaliskuu 2021, jossa kauhistelen mappivarastojani

Olen viime aikoina pähkäillyt seuraavaan kerhotilaisuuteen Karjalatalolla lupaamani Talvisota-aiheisen esityksen sisältöä. Pääpiirteittäin se on mielessäni ja osittain paperilla valmiina. Alkuviikosta on aika lähettää kutsu seuraavan viikon tilaisuuteen, joten siihen pitäisi edes ympäripyöreästi saada sisältö näkyviin. Kaikki tuollaiset aiheet ovat valtavan suuria ja niissä on monia osia, jotka tavalla tai toisella olisi huomioitava. Itse asiassa, koska meillä ei ollut seuraavaa alustajaa, lupauduin ajattelematta sen enempää. Tajuan kyllä nyt, että minulla oli ajatus, mutta en ymmärtänyt, mihin kaaokseen joutuisin.  Tehdessäni PowerPoint-esitystä, tekoäly Copilot häiritsi minua koko ajan. Jatkoin sitkeästi, koska haluan pitää osaamistani ajan tasalla. En halua käyttää tekoälyä ennen kuin olen opetellut sitä riittävästi. No, siihen ei ole ollut aikaa.

Esitys ei suinkaan tule edes valmiiksi, mutta toimikoon muistialustana. On yritettävä niin kauan kuin jaksaa.  Edellisen kaltaisilla esityksillä haluan kiittää kaikkia tuntemiani karjalaistaustaisia ihmisiä, jotka ovat jakaneet minulle tietojaan. Samalla muistan heitä.

On kohta aika ilmoittaa, missä en ole enää mukana. Kirjasin runsas kuukausi sitten näkemäni unen yhteen julkaisematta jääneeseen blogipostaukseen. Liitän sen nyt tähän:

”Olen miettinyt kaikkea turhanpäiväistä. Tässä jokunen yö sitten, näin aamulla vähän ennen heräämistä unen, jota olen yrittänyt tulkita. Kirjasin sen muistiin heti herättyäni. Olin hengästynyt.  Olenhan ennenkin usein kirjoittanut unistani, jotka kertovat jotakin. Uneni oli täynnä ihmisiä, pöytiä täynnä ihmisiä, myös ulkona. Nyt tajusin, että he olivat tulleet sinne sukututkimuksistani tai he olivat kuolleita ihmisiä, koska heillä ei ollut ilmeitä eivätkä he vastanneet kysymyksiini.  Olimme kokoontuneet johonkin kokoukseen, ihmisiä oli useissa huoneissa, unessa ei ollut järkeä. Jouduinkin sitten seikkailemaan ”kokouspaikan” ympäristöön enkä löytänyt takaisin varsinaiseen kokoukseen, jota oli muutenkin mahdotonta pitää mykkien ihmisten kesken useassa eri paikassa. Ulkona kallioisessa, lumisessa maastossa oli paljon mökkejä ja yritin löytää varsinaiseen isoon rakennukseen. Kukaan metsässä tapaamani ihminen ei myös vastannut kysyessäni. Lopulta löysin rakennuksen ja laskettelin kallion rinnettä alas ja heräsin lähes kauhistuneena.  Myöhemmin tajusin, mitä uni tarkoitti. Palaan siihen joskus myöhemmin, kunhan olen tehnyt päätöksiä ja tarvittavia toimenpiteitä.”

Se tarkoitti sitä, että en aio jatkossa, vuosikokouksen jälkeen, enää jatkaa hämäläiseen sukuseuraani liittyvän Markkulan sukuseuran sihteerinä. Olen sanonut sen jo aiemmin parina vuonna, mutta sitten jatkanut. Vuosikokous on huhtikuussa. Kaikista hauskinta on ollut ihmisten tapaaminen ja lehtijuttujen kirjoittaminen sukututkimuksen lisäksi. Minusta hämäläiset ovat vilkkaampia kuin karjalaiset. Kirjoittamista tulen harrastamaan viimeiseen hengenvetooni saakka.

Tekoälyn tuskallisten valloitusyritysten lisäksi myös sosiaalinen media ja uutiset rassaavat mieltäni. Teen pikaisia, epäonnistuneita yrityksiä julkaisten jotakin typerää, jota kukaan ei kommentoi, vaikka ehkä näkeekin. Tiedän, että someystäväni eivät lue blogejani, huomaan sen joskus käymistäni keskusteluista.

Kirjoitin 1965 pieneen Ajastaika-kalenteriini: ”Haluaisin kirjoittaa, mutta minulla ei ole varaa ostaa paperia. Minut tapetaan.”  Ehkä vain osittain totta. No, kalenterissa on niin paljon tietoa, että tuo aika olisi hyvä käsitellä sen sijaan, että puran aikaa 2000-luvun puolivälistä, jota muuten yritin, mutta masennuin. Olenko todella lukenut niin paljon kirjoja, jotka olen listannut kalenteriin? Tuttuja nimiä, klassikoita, mutten muista niistä enää mitään. 

 17.3. tiistai. Olipa taas huono yö. Valvoin moneen kertaan ja lopulta heräsin huonovointisena. Minusta tuntuu, että suurin osa nk. ongelmistani johtuu lääkityksen sivuoireista. Oli pakko ottaa Burana ja päivä kirkastui ja pystyn työskentelemään.

Olen käynyt pari kertaa hammaslääkärillä, eilen viimeksi. Käynnit jäivät pois koronapandemian alkaessa eikä sen jälkeen sinne ollut mahdollista päästä enkä edes yrittänyt.  Pieni lohkeama joulun alla mahdollisti pääsyn ja siitä aukesi jatkokin. Hampaani ovat olleet suuri häpeäni pitkään. Nyt olen saanut erinomaista palvelua ja ystävällistä kohtelua ja tunnen taas olevani ihminen, vaikka olenkin vanha kaakki. Ihmisten ystävällisyys on parasta. Toivottavasti pystyn edes vähän jakamaan sitä eteenpäin.

Huono yö tuotti mukavan oivalluksen, siis yöllä valvoessani. Keksin, miten rajaan ensi viikon kerhotilaisuuden. Vaikka esitykseni ei ole valmiina eikä varmaan täysin valmistukaan, niin pystyn tekemään sähköpostikutsun tänään ja lähettämään sen eteenpäin. Huomaatteko, että blogini on aika ajoin työpäiväkirjani.

En mitenkään jaksa tehdä töitä koko päivää ja usein yritän tarkoituksella rajoittaa itseäni, jotta en vedä itseäni loppuun tekemällä liikaa. On ihanaa, että kevät tulee kovaa vauhtia. Melkein kaikki lumi on jo sulanut ja toivon pian jaksavani lähteä kunnolla ulkoilemaan. Katujen ja teiden siivous on meneillään koko ajan. Hiekka on saatava pois ajoradoilta. Kevät tuo minullekin lisää töitä, joten toivottavasti pysyn kunnossa.  Tänään on kovin sumuista, olisi ihana lähteä valokuvaamaan…

19.3. On jo torstai. Eilinen aamu oli myös huono, mutta sain itseni kuntoon, kun tyttäreni tuli hakemaan. Sain sitä ennen pestyä hiukseni, jotka kaipaavat leikkausta. Lähdimme vihdoin taas Järvenpään Prisman Buffaan syömään. Samalla veimme vain yhden täyden laatikon kirjoja, koska en ole saanut enempää aikaiseksi. Parasta on käydä keskusteluja tyttäreni kanssa. Syömisen jälkeen piipahdamme Prismassa ja teemme aina saman kierroksen ostaen jotakin, mitä tarvitsemme. Palattuani kotiin olen jälleen siinä kunnossa, että kaipaan lepoa.

Viime yön nukuin vaihteeksi hyvin, paitsi, että näin joitakin aivan älyttömiä unia. En tosin muista niitä, mutta unet varmaan puhdistivat päätäni. Päätin tehdä lihakaalilaatikkoa, joka valmistuu kohta puolin. Siinä on kahdeksi tai jopa kolmeksi päiväksi ruokaa. Tänään iltapäivän päätteeksi on Sirkiöiden hallituksen kokous, tietenkin etänä. En oikein ymmärrä, miten ennen jaksoimme vääntäytyä milloin, minnekin hallituksen kokouksiin, usein tässä vaiheessa tilinpäätösten vahvistamisen yhteydessä Turun suuntaan.

Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen valmistautuminen on jäänyt kutsun jälkeen sivuraiteille.  Talvisota aiheena tuntuu hirveän kaukaiselta, vaikka maailmatilanteessa nyt ja jo aikaisemmin oli jotakin hyvin tuttua. Lähi-idässä on taisteltu kautta aikojen ja mukana on ollut ennenkin kansoja muualta maailmasta. Amerikkalaiset ovat ennenkin halunneet osallistua kaikkiin sotiin, mutta tällä kertaa taisi mennä yli suunnitelmien. Trumpilla ei taida edes olla suunnitelmia, vaan hän tekee kaiken hetken innoittamana kuuntelematta ketään. Ukrainan taistelut ovat jääneet sivulle ja itse asiassa juuri ko. sota on ollut verrattavissa Suomen sotiin, taistelu itsenäisyydestä.

Hullut sodat, tekoäly ja pieneksi jäänyt maailma, siinä on ihmisellä ajateltavaa ja käsitettävää liikaakin. Minulla on jossakin ottamani valokuva äidistäni maaliskuussa 2003 vähän ennen hänen kuolemaansa. Hänellä oli sylissään päivän lehtiä, joissa kirjoitettiin Irakin sodasta. Sota alkoi konfliktina keväällä 2003 ja silloinkin se syntyi epäilyistä salaisista aseohjelmista ja muista syistä. USA ja Iso-Britannia olivat hyökkääviä osapuolia. Israelin Netanjahu tuki sota.  Tässä linkki Iltasanomiin. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000009462997.html. Ei ole maailma vielä valmis. Äitini taisi joskus aiemmin sanoa, että maailma on valmis. Ei tainnut olla eikä ole vieläkään.

äitini syntymäpäivänään 2003 sairaalassa, viikkoa myöhemmin hän kuoli

 22.3. Olen helpottunut, sillä tänään tajusin, että esitykseni Kuolemajärvikerhoon on valmis, valmiimpaa ja täydempää en pysty siitä saamaan. Eilen lauantaina en saanut mitään aikaiseksi. Kaupassa käynnin jälkeen aloin katsella erästä sarjaa Netflixistä, se jäi kesken. Olin myös tuskaillut, kun ulkoiset linkit lakkasivat toimimasta Facebookissa. Mitä siitä, ehkä voin alkaa irrottautua siitä. Tänään sain ne toimimaan.

Poikkesin tosin eilen myös jokilaaksossa katsomassa, pääsisinkö jo lenkille omaan ryteikkööni. En päässyt, on vielä jäätä ja kuraa hirveästi. Kaiken lisäksi tuuli oli melko kylmä.  Olen ollut päivisin myös kuolemanväsynyt, koska nukun öisin niin huonosti. Eilenkin kävi niin, että nukahdin katsellessani TV:tä ja jouduin kelaamaan taaksepäin. En edes tajua, että olen nukahtamassa. Tässä eräänä päivänä, keksin väsyessäni muuta tekemistä, muttei se auttanut yhteään yöunien suhteen. On varmasti totta, että tuo esitys on painanut minua.  Harjoittelin sen äänittämällä ja siihen meni noin puolisen tuntia. Ihan hyvä. Loppuaika on sitten keskustelua. Jos sinne nyt ketään tuleekaan.

Siivota pitäisi ja alkaa kerätä seuraavaa kirjalaatikkoa kierrätykseen. Olin kyllä eilen viisas, kun kaupassa käydessäni tilasin hiusten leikkuun maanantaille.  

Edellä oleviin mainintoihin viitaten, olen ollut huolestunut kunnostani, kun en jaksa paljon mitään. Kaiken lisäksi mikään muu kuin kirjoittaminen ja lukeminen eivät kovin paljon kiinnosta minua.

27.3. Miten olenkaan ennen ehtinyt tehdä niin paljon kuin vaikkapa kaikki jälkeeni jättämät paperit, kalenterit, päiväkirjat, valokuvakansiot, irralliset valokuvat, digitaaliset valokuvat kovalevyillä ynnä muualla, kirjeet, Some ja kaikki aloittamani projektit elämäni varrella? Kaiken aineiston tuottamisessa on mennyt aikaa vuosikymmeniä. Kun minulla on  joskus vapaa päivä paneutua näihin asioihin, aika loppuu aina kesken.

Mutta on silti tärkeää tehdä edelleen jotakin kodin seinien ulkopuolella.  Keskustelin siitäkin viikolla minua vuosia vanhemman rakkaan ystävättäreni kanssa. Meille henkireiät arkielämän rinnalla ovat tärkeitä. Ennen eli aiemmin jaksoin paljon enemmän ja sittemmin jouduin rajoittamaan, jotta jaksaisin.  Itsestään on pidettävä huolta.  

On ehkä lopetettava huolehtiminen siitä, mita tapahtuu sen jälkeen kun siirryn ajasta ikuisuuteen. 

Tuossa olen jo lopettanut esitykseni (25.3.2026)

Keskiviikkona oli sitten aiemmin mainitsemani Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuus, joka mielestäni meni osaltani aivan kohtuullisesti.  Kukaan ei sanonut mitään eikä kiittänyt esityksestä joten en edes tiedä, pitäisikö minun hävetä. Porukkaa oli normaalimäärä, vaikka oletin, että olisi paljon vähemmän, koska aiheeni oli synkkä, mutta juuri sellainen, joita itse kaipaan. Asioiden käsittelyä juuria myöten. Muutenkin kaivelen asioita jopa itseni ja muidenkin osalta rivien välistä. Ihmisen elämä ja ihmismieli kokonaisuudessaan ovat äärimmäisen kiinnostavia aiheita.

Sodista puhutaan paljon teknisesti ja kaukaa katsottuna eivätkä sen kokeneet ihmiset kertoneet kaikkea. Tiesin, etten koskaan pystyisi käsittelemään enkä edes tuomaan omia ajatuksiani täysin esiin. Toisaalta harvat ovat kiinnostuneet muiden ihmisten ajatuksien sisällöstä ja elämästä. Tajusin, että olen Karjalan suhteen lähtenyt aikoinaan lähes sattumanvaraisesti keräämään tietoa monin eri tavoin. Tunsin paikallista maastoa pääpiirteissään ja olisin voinut asettua siellä asuneiden ihmisten asemaan, myös sodan syttyessä ja sodan aikana ja toki ennen vanhaan.  Esitystä tehdessäni tajusin ja ehkö opinkin monta asiaa. Kiitin ihmisiä, jotka olivat avanneet minulle ovia raolleen päästäkseni kurkistamaan sisään.

Esittelin myös lähteeni ja näytin niitä konkreettisesti verkosta mm. Karjalan kartat, Sotapäiväkirjat ja Sotapolun ja mukanani oli muuta materiaalia. Ne kiinnostivat eivätkä olleet ennestään tuttuja kenellekään. Olen sentään niistä kirjoittanut aiemmin jotakin Juuret Kuolemajärvellä -ryhmässä ja aikomukseni on ollut kirjoittaa lisääkin, mutta kiinnostusta on aika vähän. 

Lopetan tähän ja pyydän anteeksi, että pursuilen aina liikaa. 

 

 

Elämän ja suunnitelmien kaaosta

Käydessäni tänään kaupassa, tällä kertaa kylän S-Marketissa, joka poistuu kuvioista loppukesästä, kun kylään tuleva uusi Prisma avataan, ajattelin matkalla kaikenlaista, koska ajattelen aina jotakin. Olin jo aiemmin päättänyt jättää edellisen lähes valmiin blogipostaukseni julkaisematta. Se tuli mieleeni jo aiemmin ja taas ajaessani kotiin. Auton lämpömittari näytti ulkoilman olevan 0 astetta. Vielä viime viikolla oli reilusti pakkasta. Nämä rankat talvet loppujen lopuksi ehkä nitistävät meidät vanhat ihmiset tai minut.

7.3.2016 kotipihalla eli kymmenen vuotta sitten

Noin 30 vuotta sitten ajelin vielä polkupyörällä kauppaan tai kävelin, jollen jotakin tarvetta varten vuokrannut autoa. Syksyllä 2006 ostin auton. Työmatkani kuljin bussilla ja kirjoitin matkoilla päiväkirjaa. Luin aiemmin kirjoittamaani ja nyt hylkäämääni postausta varten vuosien 2004 jälkeen kirjoittamiani päiväkirjoja. Aluksi innostuin niissä kirjoittamistani asioista, mutta pian aloin masentua, joten kirjoitukseni jäi siihen. Viimeiset vuodet työelämässä olivat todella raskaita, vaikka samanaikaisesti monet ilonpilkut alkoivat nousta esille. Olen kirjoittanut silloisista kotioloistani niin kouriintuntuvasti, että järkytyin ja ihmettelin, miten kestin sen kaiken. Kukaan läheiseni ei uskonut, mitä kaikkea koin ja kestin asuinkumppanini toimesta. Perhehelvettiä on vaikea jakaa omille lapsilleen, se on viiltävää ja hävettävää.  Se sattuu vieläkin.

Ajaessani lyhyen matkan kotiin, ajattelin, miten tämä Hyrylän kylä ja ympäristö on muuttunut. S-markettia vastapäätä oli aiemmin Teboil, huoltoasema ja kahvila. Sieltä vuokrasin ensimmäiset autoni, siellä pesin autoni ja vaihdatin renkaat. Kahvilaan kertyi vakioporukoita ja kävin minäkin siellä vaikkakin harvoin. Viime vuosiin saakka kävin pesemässä sen pesuhallissa autoni, tosin harvoin. Sitten sekin suljettiin näiden pakotteiden takia. Taco Bell on nykyään siinä kahvilassa. Siellä en ole koskaan käynyt.

Samassa pihapiirissä S-marketin kanssa oli posti, joka oli minulle erityisen tärkeä sen, koska kirjoitin paljon kirjeitä ja sitten liityin Postcrossing-verkostoon. Ahersin monella tapaa kirjeiden ja postikorttien kanssa. Aloin teettää omia postikortteja. Tutustuin uusiin ihmisiin. Nyt kaikki tähän liittyvä on vain muisto. Jäljellä on mappeja täynnä kirjeitä, myös omani printattuna, tuhansia postikortteja ympäri maailmaa ja iso kasa omiakin postikortteja ja muita käyttämättömiä kortteja. Aloin varhain käydä myös S-marketin talossa olevassa kampaamossa, jossa vieläkin käyn. Kampaajat vaihtuivat vuosien mittaan. Lopuksi olin sitten kampaamon omistajan hoidossa. Hänkään ei viimeksi siellä käydessäni tiennyt, minne hän siirtyy, kun S-market lopettaa. Uudessa Prismassa on tilaa vain parille ulkopuoliselle kaupalle.  Jollei sitten S-marketin tilalle tule joku uusi yrittäjä.  

S-marketin toisella puolella on McDonald´s, jota olen kyllä vuosien mittaan käyttänyt runsaasti lapsenlapseni Alexin kanssa. Nykyään, jos siellä käyn, niin yleensä käytän autokaistaa.

Hyrylän keskustaa 19.10.2016 - mikään ei ole enää ennallaan...

Ajoin eteenpäin. Kaikki vanhat rakennukset Hyryläntien ja Kauppatien välillä on purettu ja tilalle rakennettu suuria asuintaloja. Yksi aina ihailemani talo on vielä tallella. Joskus haaveilin, että siinä olisi ollut kiva asua ja pitää galleriaa. Joku pitikin siellä taidegalleriaa aikoinaan. Jokaisesta kulmasta tulee jotakin mieleen. Kylän asianajajat pitävät näillä kulmilla toimistoaan. Heistäkin on muistoja. Toiselta pyysin apua alkaessani 2009 häätää asuinkumppaniani. Hän oli tietenkin oikeassa sanoessaan, että minulla tuskin oli mitään oikeuksia. Toisen asuinkumppanini valitsi myöhemmin asianajajakseen.  Vastapäätä Kauppatiellä oli myös kuntosali, jossa ahersin muutaman vuoden aina sairastumiseeni saakka. Kävin siellä parin naapurissa asuvan ystävän kanssa ja kokeilin kaikkia mahdollisia kuntoilumuotoja.

Samassa korttelissa oli silloin myös Osuuspankin konttori. Nykyään Osuuspankilla on konttori enää vain Järvenpäässä. Toisella puolella tietä oli Nordean konttori, joka muistaakseni oli siinä vielä 2016-2017 saakka, koska jouduin joskus käymään siellä.

Sitten Kauppatie yhtyy Hyryläntiehen. Sen varrella on Hyrylän terveyskeskuksen rakennukset. Muistaakseni jo tänä vuonna aloitetaan rakentaa uutta hyvinvointikeskusta Tuusulanväylän toiselle puolelle Uimahallin ja Monion, lukion taakse.  Nekin alueet tulivat minulle tutuksi, kun olin 2014 monta kuukautta evakossa siinä aivan lähellä.

Riittää tällä kertaa. Uskon, että monella muullakin paikkakunnalla on ollut käynnissä samanlainen myllerrys. Useampia tämä aihe ei kiinnosta tipan tippaa, mutta jostakin syystä olen aina ollut kovin kiinnostunut ympäristöstäni ja noteerannut kaikki muutokset ja seuraan edelleen kaavoituksia. Olen myös siirtänyt kuviani Hyrylästä Googlen pilvipalvelussa pitämääni kansioon ”Tuusula”.

Muutin tänne ensimmäisen kerran joulun aikaan 1979. Muutin pois 1990-luvun alkuvuosina muiden perheenjäsenteni jäädessä tänne. Kesällä 2000 muutin takaisin.  Hyrylän ympäristöineen on kasvanut niin, että sitä ei paikka paikoin tunnistaisi samaksi paikaksi kuin 1980-luvulla.  Kasvu ja uusien asukkaiden virta on valtava. Uusia asuinalueita kaavoitetaan ja osa väestä vastustaa niitä ja haluaa muutoksia. Uusille tuleville asukkaille pitäisi vain pian saada lisää taloja.

Yritän keskittyä jatkossa menneeseen aikaan, koska siitä harva tietää mitään. Aika menee vain mahdottoman lujaa. Oma olotilani on usein vaihteleva, joinakin päivinä en jaksa mitään. Hermostoni rasittui liikaa kirjaprojekteista ja nyt huomaan usein, että aikani alkaa olla vähissä. 

7.3.2026 kauppaan lähdössä

Lupasin, että yritän saada esityksen seuraavaan Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen. Keksin aiheeksi talvisodan, Suomen 100 päivää kestäneen talvisodan, joka nimettiin talvisodaksi vasta myöhemmin. Voi olla, että monet ovat jo kyllästyneet sota-aiheeseen tämän hetken sotaisten tilanteiden takia. Talvisodan päättymisestä tulee 13.3. täyteen 86 vuotta.  Yritän kaivella yksityiskohtia, joista keksin jutun juurta, vaikka kuinka paljon. Ehkä käy niin, että esitys onkin jaettava kahteen osaan. Aloitin jo tutkia asiaa sotaa edeltävien neuvottelujen osalta. Pelkästään niistäkin saisi loistavan kertomuksen, jota voisi verrata tämän Ukrainan sodan päättämisneuvotteluihin. Yhtäläisyyksiäkin löytyy.

Kannan suurta huolta kerhomme tulevaisuudesta.

Jatkan blogitekstiäni lauantaina 7.3. Muistaakseni aloitin tämän postauksen kirjoittamisen keskiviikkona. Päivät kuluvat aivan liian nopeasti. Tekemistä kotona riittää niin paljon, etten ole ehtinyt ajatella ulkoilua. Tällä viikolla sää on joka päivä ollut jo reilusti plusasteista.

Torstaina kävin tyttäreni kanssa jälleen syömässä Järvenpään Prisman Buffassa. Loppupäivä menikin lukiessa kirjaa, jonka olin tilannut ja sain postissa. Oli aivan pakko ostaa se, koska kirja koski lapsuuteni kotikylän naapurikylää Rengon Ahoisia. Kirja herätti liian paljon ajatuksia ja paluuta myös sukututkimukseen ja keskeneräisiin kirjoitussuunnitelmiin. Tarkoituksella jätin sen kesken eli vähäksi aikaa lepäämään. Uskon palaavani siihen myöhemmin.  

Eilen jatkoin aloittamani talvisotaesityksen suunnittelua lukemalla Eino Pohjamon kirjaa ”Verinen Tanner”. Siinä rinnalla tutkin jo aiemminkin tutkimiani sotapäiväkirjoja Erillisen vahvistetun pataljoona 7:n komppanioiden osalta, johon kirja perustuu kirjailijan osallistuessa pataljoonan jäsenenä taisteluihin. Ne toivat hirveällä tavalla esiin sodan raakuuden venäläisten ylivoimaa vastaan. Ajattelin ottaa sieltä mukaan kuolemajärveläisiä sotilaita ja tilanteita meille tärkeällä alueella äitini kotipitäjän rannikolla, niillä paikoilla, joilla minullakin oli tapana käydä. Siinä menikin koko päivä ja äkkiä oli ilta. 

 

Liitän tähän linkit talvisota-aiheisiin blogeihini aiemmin:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/11/talvisodan-alkamisen-muistoksi.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2012/10/viesteja-menneisyydesta.html

Tänään olin aloittamassa iänikuista siivousta, joka jäi aloitukseen. Pesin sohvan valkoisen päällyspeiton ja vaihdoin tilalle punaisen. Siinä on pakko pitää peittoa, sillä sohva on Minnin raapimispuu. Tein ruokaa todetakseni samalla, että taas jääkaappi alkaa olla tyhjä. En taida ehtiä tänään kuluttamaan aikaa kaupassa. Tekemäni ruoka riittää myös huomiselle.

On siinä ja siinä, että blogini kohtalo on ollut vaakalaudalla.  Tosin moni muukin asia on niin tai näin. En kyllä aio, siis lopettaa. On vain niin paljon, liian paljon muutakin tekemistä. Pöytäni pursuaa papereita, joissa aiheita, mistä aloittaa.  Väsyttää ja tekisi mieli ottaa pienet torkut. Joinakin öinä valvon tuntikausia.

Voisinko nimetä tämän tekstin otsikon "Suunnitelmien kaaoksessa". Siltä nyt tuntuu. Tai minulla on liian pieni sielu suuriin suunnitelmiin! 

P.S. päästiin lauantaista maanantaihin, kun vasta tänään 9.3. saan tämän julkaistua. Tänään vihdoin pääsin kauppaan. Lauantaina vatsani kipeytyi oudosti, oksensin ja epäilin jopa umpisuolta. Siinä pähkäilin asiaa sekä lauantain ja sunnuntain. Koska minulla ei ole koskaan elämässäni ollut sen kummempia vatsavaivoja, ajattelin sinnitellä alkuviikkoon. Kaiken kaikkiaan en tiedä, mikä aiheutti kivun, nyt se tuntuu olevan poissa. Tämän postauksen alussa läpikäymäni matka kauppaan ja kotiin tuli ajettua autolla. Kotimatkalla alkoi kaatosade, joka sitten loppuikin. 

Voisin muuttaa postauksen nimen olemaan "Elämän ja suunnitelmien kaaosta". Samaan aikaan kehräävä ja keskusteleva Minni-kissa oli minusta huolestunut ja hääri ympärilläni kuin paraskin äiti ikään.  Hyvää maaliskuuta kaikille lukijoilleni!

 

 

Kysymyksiä täynnä olevat ajatukset

tiistai 21.10. Sain kirjoitettua kutsun ensi viikon Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen. Se odottaa vain lähettämistä. Viikon aikana yritän sitten valmistella pientä alustusta ja harkitsen, otanko läppärini mukaan, jotta voin näyttää joitakin kuvia, jollei osallistujilla ole mitään. Kaikki on nykyään minulle mahdottoman vaikeaa. Siksi jatkan tätä erikoista asioiden käsittelyä ja yritän pitää elämäni rauhallisena. Josko tavoittaisin jälkeen jääneen itseni!

Karjalatalon takkahuone tyhjänä (kuva 25.11.2021) 

Tajusin, että taas olisi edessä talvirenkaiden vaihto autoon. Viime vuonna ensimmäinen lumi satoi maahan 1.11. ja sitä tulikin aika paljon. Sain renkaiden vaihdon onnistumaan vasta 4.11., jolloin oli teillä jo jäätä. Olen unohtanut, että itse asiassa silloin olin ostanut uudet nastarenkaat (Hankook Winter i”Pike RS2 W429 91T), jotka silloin vaihdettiin autooni. Siitä muistinkin, kuinka huonossa jamassa olin silloin, kuljin kepin kanssa, mikä olikin hyvin tarpeen, koska kadut olivat todella liukkaita. Kaikki tekeminen oli suunniteltava oman olotilan mukaan. Esitin pärjääväni erinomaisesti eikä se näy blogipostauksistani. Nyt sentään kerron rehellisesti olotilastani. Viime vuonna oikein kunnon talvi yritti tulla lopulta vasta marraskuun loppupuolella, silloin olikin mahtavat lumikinokset.  Minulle viime talvi oli todella kova.  Ottamissani valokuvissa olen todella reippaan näköinen. Halusin selvitä. Sitähän tämä elämä on ollut jo pitkään.

Ehkä siinä vaiheessa myöhemmin, kun aloin toipua pahimpien ruumiillisten kipujen vähennyttyä, aloin kärsiä henkisesti ja olin loputtoman väsynyt. Kaikki tavarani ovat sekaisin sekä asunnossa, arkistoissa, laitteillani ja omassa päässäni. Olen siksi pitkään rajoittanut elämääni vain tärkeimpiin asioihin, mikä lienee hyvin näkynyt myös blogipostauksissani. Vaikka haluaisin olla enemmän Somessa (Facebook, Instagram) niin huomaan vältteleväni sitä aktiivisesti.  Joskus yritän, mutta yritykseni lopahtaa nopeasti. Inhoan ihmisten päivitysten meteliä, liiallista kovaa musiikkia, mainontaa. Ympärilläni on useimmiten täydellinen hiljaisuus.

22.10. Ihmettelen kaikkea. Aivan kuten eilen kirjoitin, haluan tavoittaa jälkeen jääneen itseni.  Kun alan kirjoittaa, niin saatan syystä tai toisesta keskeyttää kirjoittamisen tunniksi tai pidemmäksi ajaksi. Niin tapahtui ennen tätä edeltävää lausetta. Siinä välissä puhuin puhelimessa, tein ruoan itselleni ja söin. Luin muutaman luvun kirjasta ”Toiveet ja kohtalo”. Lukiessani ja samalla kahvia juodessani, alkoi väsyttää kuten yleensä syömisen jälkeen. En halunnut nukkua, joten tulin jatkamaan tätä tekstiä. Ehkä pitäisi lähteä ulos, vaikka vain pienelle kävelylenkille. Idän suunnan pilvet ovat melkein mustia, mutta muuten on kirkasta ja valoisaa. Voisin ehkä vähitellen löytää jälkeenjääneen itseni jalanjälkiä.

Välillä koen pieniä hetkiä, kun tunnen tavoittaneeni sen polun alun, johon askeleeni pysähtyivät.

Osa edessäni seisovista pihan koivuista on pudottanut jo kaikki lehtensä. Yhdellä koivulla lehdet ovat vielä tallella, puu keinuu hiljaa kevyessä tuulessa. Lapsuuden kotini ympärillä oli myös paljon koivuja. Muistan yhden koivun, yhden seitsemästä etupihalla. Siihen tulivat lehdet ensimmäisenä syksyllä ja lähtivät viimeisenä. Alan ajatella niitä. Useilla muillakin ihmisillä lapsuuden kodin ympäristö säilyy mielessä samanlaisena kuin sen oli silloin kauan sitten, vaikkei siitä ole enää mitään jäljellä verrattuna entiseen. Jokainen mäki, kivi, kasvit, pellot, metsät ja polut pysyvät meissä, niistä on tullut ominaisuuksiamme. Ällistyttävää on, että minuun ovat myös tietyt Karjalankannaksen maisemat ja pihapiirit tulleet tutuiksi, vaikka olen tutustunut niihin vasta vanhoilla päivilläni. Sitä voisin ajatella joskus.

30.10.2024 todellisuus ei vielä näkynyt kuvissa.

myöhemmin

Olin todella aikeissa lähteä kävelylle tehtyäni ensin vähän siivousta auton peräkontissa ajatellen lähiaikoina tapahtuvaa autonrenkaiden roudausta vaihtoa varten. Puuhailu auton kanssa väsytti niin paljon, etten sitten lähtenytkään minnekään. Alkoi tulla jo pimeätä. Vältin kuitenkin ne päiväunet. Minni oli tyytyväinen, kun tulin takaisin ja on siitä lähtien ollut lähelläni.

23.10. Pilvinen ja sateinen päivä. Olen uupunut ja entistä uupuneempi sen jälkeen, kun kävin Tokmannilla ja Hyrrässä. Kissanruoka oli taas melkein loppu ja samalla olin tehnyt listan muistakin tarvitsemistani ja ostettavista asioista. Olotilastani on sanottava, että se on vaihtelevaa. Tasainen ja säännöllinen elämä, onkohan sillä mitään merkitystä?

Vaatimukseni saattavat myös olla liian kovia, pyrin mielessäni samanlaiseen vauhtiin ja toimintaan kuin nuorempana eikä se ole enää mahdollista.

Kun tulin kotiin kahden ostoskassini kanssa, näin, että uusia asukkaita oli muuttamassa taloon. Hissille tullessani, rouva tuli esittelemään itsensä kädestä pitäen, mikä on ihailtavaa koronavuosien jälkeen. Lopetimme silloin kaikki kättelyt ja halaukset, mikä on ollut valitettava asia. Uudet asukkaat ovat asuneet lähistöllä useassa paikassa, Keravalla ja Hyrylässä. Toivottavasti viihtyvät täällä hyvin.

Minulla on paljon tehtävää itseni kanssa. On todellakin hyväksyttävä, etten jaksa niin kuin joskus ennen. Toisaalta on järkyttävää, että pohdin näitä asioita täällä ja toisaalta se on aivan ok. Sellainen olen ja saan olla sellainen kuin olen.

Minnin tassut

lauantai 25.10. en ehtinyt kirjoittaa ensimäistäkään sanaa, kun Minni, läheisriippuvainen kissani, kiipesi läppärin viereen tuijottamaan ja halusi kiivetä olkapäälleni ja saikin viivähtää siinä hetken. Mutta on mahdotonta kirjoittaa kissa olkapäällä. Hän pitää kyllä siitä huolen, että pidän välillä taukoja.

Eilen olin koko päivän työn touhussa. En päässyt varsinaisesti siivoamaan enkä valmistelemaan tulevia tehtäviäni, jotka kyllä valmistuvat kaiken ohessa, ensin päässä, tutkimalla ja sekoittamalla asuntoani lisää. Sain kaksi laatikkoa kirjoja valmiiksi vietäväksi kierrätykseen. Iso määrä odottaa tutkimista ja valintaa. Tätä teen jatkossa koko ajan. Samalla hävitän papereita, lehtiä ja kaikkea keräämääni. Tutkiessani löydän lisää aiheita, joista minun pitäisi vielä kirjoittaa.

Entistä paremmin minulle on selvinnyt, että olen todella kokenut eräänlaisen burnoutin työn paljouden takia, johon on tietysti vaikuttanut myös fyysinen tilani.  Yleensä työuupumus lasketaan pelkästään työikäisen väestön ongelmaksi. En ole tutkinut asiaa muualta, mutta oman uupumiseni juuret lähtevät jo eläkeiän alusta. Näen sen asian kaaren mielessäni. Tosin olen kestänyt stressiä, tehtävien paljoutta, henkilökohtaisia ongelmia uskomattoman hyvin, aina aivan viimeiseen pariin vuoteen saakka. Oma luonteeni on pitänyt minut koossa, ihme kyllä. Ja kirjoittaminen.  Jossakin vaiheessa 2023–2024 välillä kamelin selkä katkesi ja jouduin pinnistelemään lujaa pitääkseni itseni pinnalla. Päiväkirjoistani selviää paljon.

Rakas lukijani, tämä voi olla sinulle tylsä aihe, mutta minulle käytännön sanelema. En tule luopumaan mistään elämääni rikastuttaneista aiheista. Päinvastoin ne ilahduttavat minua eivät stressaa. Näin on muun muassa sukututkimuksen kanssa. Tulen aina hyvälle tuulelle, kun alan ratkoa jotakin kysymystä ja tutkia asiaa syvemmin.

Nyt aamulla, joka on harvinaisen lämmin, seurasin ikkunasta vastapäisten talojen pihoilla haravoivia miehiä, ilmeisesti rivitalojen asukkaita. Tuli melkein ikävä omaa entistä syksyä, jolloin melko varmasti tällaisena päivänä olisin kiiruhtanut pihatöihin, joita omakotitalossa riitti. 

26.10.2025

28.10. tiistai illan suussa. Syvä hiljaisuus. Aamupäivän pihalla oli meteliä tuntikausia, kun talon ympäriltä, parkkipaikalta ja muualta puhallettiin ja kerättiin pudonneita lehtiä.  Malla soitti eilen ja kertoi, ettei hän sairastumisen takia pääse huomenna Kuolemajärvikerhoon.  Eihän se mitään. Ajan illansuussa Karjalatalolle katsomaan, tuleeko sinne ketään. Valitsin "vaikean" aiheen enkä usko, että kerhoon tulee montaakaan ihmistä.  Minullakin on takki tyhjä.  Luotan siihen, että syntyy keskustelua. Tässä rinnalla olen käynyt itseni kanssa toisenlaista keskustelua. Pitäisikö minun kokonaan irrottautua kerhosta? Kukaan muukaan meistä järjestäjistä ei ole kovin innostunut ja minua on alkanut painostaa. Tiedän toki, että tämä liittyy myös yleiseen alakulooni ja vaikeisiin päiviini. Kaikki tuntuu turhalta.

Kaiken lisäksi nämä muutama alkuviikon päivä on sitä unissakulkijan maailmaa. Innostun välillä joistakin asioista paljonkin. Tässä palaan siihen, mikä on tullut aiemminkin esille.  Eli jatkan vain niitä asioita.

keskiviikko 29.10. Olisi korkea aika saada tämä postaus valmiiksi. Mutta minne minulla on kiire?Tietenkin illan suussa Helsinkiin, mutta päivää riittää. Ehdin vielä väsähtääkin.  Lopetin eilen tästä illasta stressaamisen. On kaunis aamu. Sisälläni ajattelen koko ajan, ajatusten virta olisi hyvä saada katkaistua. Se ei varmaan katkea mitenkään, jollen jatka oman itseni tavoittamista. Äiti eli talitintti ja jopa sen kaveri lensivät parvekkeen kaiteelle. Nälkäisiä vai näkivätkö ne Minnin parvekkeella? Maailmankaikkeus voisi kertoa jotakin oleellista. Olen mennyt mahdottoman solmuun enkä osaa löytää tietä ulos. Odotan jonkin ulkopuolisen voiman auttavan minua ja aukaisevan silmäni ja varoittavan minua, etten menisi harhapoluille.  Kaikkiin ajatuksiini sisältyy kysymyksiä.

 

Irrallisia merkintöjä 2 ja elämän iloa ja tuskaa

27.2.2025 torstai

Muistivihot, -kirjat ja -kansiot, niitä riittää.  Olen joskus myös blogeissani purkanut niitä. Muistin ainakin 17.2.2023 kirjoittamani Irrallisia merkintöjä 1, jonne tässä linkki. Kaikki pitää paikkansa ja herättää minussa muistoja, jotka ovat surullisen kipeitä. Myös oma vanhenemiseni tulee näkyviin. Se muuten herätti minut tänäänkin kirjoittamaan. Huomaan, että tulee hetkiä, kun kaaos iskee päälleni. En löydä jotakin muistivihkoa, muistiinpanoa. Eilen en löytänyt irrallisilta kovalevyiltä tiettyjen vuosien ennen 2016 valokuvia, jollen sitten ole siirtänyt niitä muualle. Sama ongelma eri muodoissa on monella ikäiselläni, mutta myös nuoremmalla. Palaan siihen aiheeseen myöhemmin.

Kuva 10.4.2005 on herättänyt paljon keskustelua lapsenlapsenlapsieni kanssa, koska mansikka on heidän äitinsä kädessä

 

Kesken jääminen iskee myös aika ajoin. En pysty pelastamaan kaikkea. Nyt voisi tekoäly olla apuna, mutta sillekin pitää asioita valmistella. Siitäkin kerron myöhemmin.

Edessäni on paksu vuoden 2009 alussa aloittamani muisti/ideakirja, josta löydän vaikka mitä. Siellä on alkuja myöhemmin toteutuneille asioille, monille sellaisille, joita olen sittemmin lopettanut. Eläkkeelle lähtö ja jo aiemmin sen lähestymisen, nostattivat minussa hurjan aallon kaikelle tekemiselle, mitä voisin harrastaa. Kirjoittaminen on kulkenut jo kauan mukana. Kaikki ideat eivät pysy päässä, joten niitä on kirjattava jonnekin. Valokuvista kortteja-projekti oli ollut jo pitkään vauhdissa muun postikorttiharrastuksen lisäksi.  Äitini ja isäni historia oli tutkittavana. Taidehistorian opiskelu. Monista asioista olen aiemmin kirjoittanut näissä blogeissani ja myös hävinneissä ”Polulle kauas”-teksteissä.

Kirjaan luettavia kirjoja, kommentteja, historiallisia yksityiskohtia, henkilöitä. Ne kaikki pätevät edelleen, vaikken ole aina ehtinyt tutustua jok’ikiseen juttuun.

Missä muuten oli Tuusulan Nykytaiteen museo, jossa avattiin uusi kokoelmanäyttely 22.1.2010 ”Tila-tunne”? Siellä oli esillä 60 maalausta, veistosta, installaatiota ja grafiikkaa. Oliko se entisen kasarmin alueella Olympia-talossa? Tuusulallahan oli silloin Aino Laaksosen kokoelma, jonka tämä oli suutuspäissään lahjoittanut Tuusulan kunnalle. Myöhemminhän Tuusula palautti kokoelman Keravalle. Ja sittemmin Tuusula on vähät välittänyt taiteesta. Kohta voisi kysyä myös, missä oli aikoinaan Tuusulan kasarmialue.

Luovuus tarvitsee tilaa…

22.3.2010 kirjoitin jonkun muun henkilön lausahduksen ”kirjoittaminen on tavallaan itsensä häpäisemistä”. Tuttua varsinkin nykyään muillekin kuin minulle. Samalla viikolla olin koko ajan nähnyt leivosia kävelytiellä.

Luin paljon taidekirjoja, myös siksi, että opiskelin parhaillaan taidehistoriaa. Ostin niitä, nappasin lauseita sieltä täältä. Yhtälö, jossa mielikuvitus ja todellisuus punoutuivat yhteen, kiinnosti erityisesti.  Ajatus oli kuin minulta itseltäni.  Viittasin kirjaan ”Minä palaan jalanjäljilleni”. Nyt olisin valmis luopumaan lähes kaikista taidekirjoistani.

28.2.2025 perjantai

Taas on illansuu. Alex soitti iltapäivällä ja oli halukas tulemaan jälleen yökylään. Se tarkoittaa silloin kahta yötä ja päivää perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään. Pistin aluksi hanttiin, sillä tarkoituksenani oli tehdä töitä niin, että saisin sukukirjan artikkelit siihen kuntoon, että voisin lähettää ne eteenpäin. Olin pyytänyt apua joidenkin asioiden täsmentämiseen ja sainkin, mutta se tuskin selvensi asiaani mutta aiheutti lisäpohdintaa. Tekstiä pitää siis muotoilla uudelleen. Muut tekstit ovat sikäli valmiita, että vaativat ainoastaan lopputarkistuksen.

27.2.2025 Karjalatalon aulassa oli näyttely "Karjalaisevakkojen matkassa vuosina 1939-1945", jota pysähdyimme tutkimaan ennen kerhoiltaa.

 

Eilen meillä oli helmikuun Helsingin Kuolemajärvi-kerho, aiheena oli suomalaisten ja venäläisten luonnonsuojeluyhteistyö. Paikalla oli asiantuntija, joka oli toiminut pitkät vuodet yhteistyöorganisaation puheenjohtajana. Mielenkiintoinen ja laaja, ison joukon asiantuntijoita ja muita toimijoita työllistänyt projekti tuli sitten eräänä päivänä päätökseen, kuten arvata saattoi Venäjän tilanteen kärjistyessä jo ennen hyökkäyssodan alkua, jolloin kaikki ulkomaiset toimijat muuttuivat ulkomaisiksi agenteiksi. Kuuntelimme mielenkiintoista esitystä aluksi hiiren hiljaa, kunnes keskustelua alkoi syntyä. Varmaan meistä useimmat eivät olleet kuulleet tällaisesta valtioiden ympäristöministeriöiden välisestä toiminnasta luonnonsuojelun alueella. Saavutukset olivat mittavia ja alueet isoja. Nyt vihreä vyöhyke maiden itärajalla on muuttunut rautaiseksi ja suljetuksi.

Kaiken kaikkiaan kerhoillat ovat aina inspiroivia. Iloitsen muiden tapaamisesta, vaikkemme ehdi paljon jutellakaan. Ystäväni Malla tulee Riihimäeltä iltapäivällä ja juomme ennen Karjalatalolle lähtemistä kahvit. Viime torstai oli minulle jälleen olotilan takia raskas päivä, olin väsynyt ja palelin. Mutta illalla kotiin palatessani veri taas virtasi. Hyvä fiilis on jatkunut myös tälle päivälle. Olen ollut ihmeissäni. Kävin kaupassa ja apteekissa ja postissa.  Rupattelin siellä ostaessani uuden satsin Trexan injektioita, olin iloinen, että terveyskeskus oli uusinut reseptin nopeasti. Kaupasta lähtiessäni juutuin keskusteluun käytävällä olevan nuoren miehen kanssa. Kuljin kevyesti.

Olihan kerrankin vähän iloa elämän synkkyyden ja vaivojen välissä. Ajattelin jo eilen, kuinka yhden jalan kipeytyminen vaikuttaa kaikkeen muuhunkin. Kaksi viimeisintä viikkoa on ollut todella aaltoilevaa, välillä takapakkia. Pian en uskalla sanoa asiasta mitään.

2.3.2025

 3.3. maanantai

Postaukseni otsikko oli alun perin Irrallisia merkintöjä 2, mutta koska se olosuhteiden muuttuessa jäi kesken, uusi otsikko on hakusessa.

Värikäs viikonloppu on ohitse. Alexin lähdettyä olin mahdottoman poikki ja nukuin pitkän yön. Lauantain olimme koko ajan menossa, koska halusin vaihtaa autoni rikkoutuneen takalasin pyyhkijän sulan. Ehdotin käyntiä Motonetissa Keravalla. En ole koskaan käynyt ko. kaupassa ja meiltä meni pitkä tovi tutustuessamme liikkeen tarjontaan. Lopulta löysimme paikan, mistä saimme oikeanlaisen sulan. Mutta kuten arvata saattaa, kiersimme koko suuren kaupan läpi ja mukaan tarttui kaikkea muutakin. Olen liian hellämielinen, että sorrun ostamaan Alexin tarvitsemia tavaroita. Itselleni löysin sentään uuden taskulampun. Sitten ajoimme Hyrylään Musti ja Mirri-liikkeeseen ostamaan kissan valjaat. S-kaupan ympäristössä oli hulinaa emmekä käyneet siellä muualla. Kotona sitten Alex yritti totuttaa Minniä valjaisiin. 

Tällaiset viikonloput ovat minulle lähinnä ruoasta huolehtimista, jälkien korjaamista ja päivän päätteeksi olen niin väsynyt, että mieluiten kaatuisin suoraan sänkyyn. Keskustelumme loppuvat usein siihen, että maailmamme ovat mahdottoman kaukana toisistaan. Keskustelemme toki paljonkin, mutta kyllä siinä korostuu se, että ikäeromme on 65 vuotta. Tiedän kyllä jättäväni häneen vaikutuksen, koska olemme olleet kiinteästi toistemme kanssa koko hänen ikänsä ajan.

Tällä viikolla on useita sukuseuran kokouksia, sukukirjaa koskeva ja varsinainen hallituksen kokous. Onneksi juuri nyt ei ole ongelmia sään suhteen. Jo pitkään on vallinnut keväinen sää, lumi on poissa ja lämpötilat lähes koko ajan plussan puolella. Se helpottaa olotilaani. Odotan tervehtymiseni edistyvän, jotta ainakin jo huhtikuussa pääsen luonnon keskelle liikkumaan. Toipuminen vaikuttaa positiivisesti myös kaikkeen muuhun, käsien ja jalkojen toimintaan, näkemiseen ja autolla ajamiseen.

Ja tärkeätä on myös saada setvittyä arkistojani ja viimeistellä keskeneräiset asiat, mihin jaksamiseni ei ole kuukausiin riittänyt. Miksi ihminen kerää kaikenlaista liiallisuuteen asti ja sitten kun on aika karsia, se onkin vaikeata tai mahdotonta, koska ei enää jaksa? Aina on tärkeämpää tekemistä, joka positiivisten puolien lisäksi olla toisinaan kuormittavaa ja ahdistavaa, mikä taas vaikuttaa terveydentilaan. 

1.3.2025

 Vihdoin saan tämän julkaistua. Hengästyneenä toivotan kaikille lukijoilleni hyvää kevättä. Juuri nyt 4.3. aamupäivällä aurinkokin paistaa pitkästä aikaa.