Hidas aloitus

 Aloittaisinko taas, siis kirjoittaa seuraavaa postaustani? Monesko kerta tämä on? Pari on itse asiassa valmista, mutta edelleen julkaisematta. Ne saattavat jäädäkin työpöydälle odottamaan. Tiedän, ettei minulla ole valkoisen paperin kammoa eikä kai edes läppärin näppäimistön pelkoa, mutta mitä tämä on? Helpottaakseni jatkoa, analysoin tätä tilannetta hetken. 

29.4.2024 jokilaaksossa

Minulla on ollut pitkään tapana aloittaa uuden blogipostauksen aloitus pian sen jälkeen, kun olen julkaissut vanhat. Iso määrä aiheitakin tavallisen arkielämän lisäksi odottaa käsittelyäni, kirjoittamista ja jakamista. Tänä väliaikana olen aina aika ajoin kaivannut itseäni, mikä kuulostaa hassulta. Ikävöidä vanhaa itseään? Minulle se kuulostaa siltä, että olen pudonnut johonkin suohon tai avantoon ja haluan sieltä takaisin. Yritän pinnistellä pysyäkseni edes pinnalla. Keksin vertauksen kirjoittaessani edellisen lauseen ja se on oikeastaan aika hyvä kuvaus tilanteestä, missä olen jo pidemmän aikaa ollut. Aluksi en tietenkään tajunnut sitä täysin.

Sepelkyyhky omenapuussa vahtimassa seunustalla olevaa pesää  29.4. kuvattu parvekkeeltani

Asia on niin, että vaikka olemme oman itsemme parhaimpia tuntijoita, niin osa meistä uinuu niin syvällä, että sitä osaa on vaikea tuoda pinnalle eikä oikeastaan aina haluakaan, koska se on mahdottoman monimutkaista. Kun sen on tiedostanut, niin sen käsittely vaatii paljon aikaa.

Pahin näkyvä asia on ollut horjuva terveyteni. Muistan, että olen joskus aikoinaan verrannut ihmistä muuhun luontoon. Viime aikoina olen selkeästi tajunnut luonnon valtavan voiman meissä ihmisissä, erityisesti itsessäni. Se lienee ollut aina jonkinlainen punainen lanka myös kirjoituksissani, vaikken ole sitä aina korostanut. En nytkään.

Korona-aikana, jo ennen sitä, vielä senkin jälkeen työnsin huonot päivät taka-alalle. Riitti, että olin kunnossa niinä päivinä, kun minua tarvittiin. Kaikilla muillakin on ongelmia eivätkä he puhu niistä. Suomalaisen ihmisen ei pidä koskaan valittaa vaan kärsiä. Senhän minäkin imin jo edellisiltä sukupolvilta. Olen kyllä kannustanut muita kertomaan vaikeuksistaan alituisen kehumisen ja hienon elämän julistamisen sijaan.

Sukuseuran kokouksen pitopaikka, Tukikohta.

Takana ollut huonompi talvi lisää paineita muihin asioihin. Olen tarvinnut entistä enemmän lepoa ja rentoutumista. Huomasin sen taas selkeästi eilen. Meillä oli Markkulan sukuseuran vuosikokous Rengossa ja mukava kokous olikin. Tosin jo pelkästään ajomatka vanhan kotiseudun halki nostatti tunteeni pintaan. Hain Riihimäeltä yhden sukuseuralaisen mukaan ja selostin hänelle matkaa Riihimäeltä Rengon Asemille ja kokouksen jälkeen Rengon kirkolle ja takaisin. Muistoja on kerrottavana jokaiselta tienpätkältä. Kaikki liittyy kaikkeen. Kokous sinänsä ja matkat väsyttivät minut niin, että yöllä ajattelin, etten millään jatkossa pysty hoitamaan vastaavia tapahtumia, joita ehkä on edessäni. Seuraava päivä oli aivan hirveä, päänsärkyinen. Siis ei ainakaan sunnuntaisin, jolloin joudun ottamaan eniten lääkkeitä reumani takia. Koska olen sukuseuran hallituksessa sihteerinä, niin pidin pöytäkirjaa. En ole vielä edes uskaltanut katsoa töherryksiäni ja kirjoittaa pöytäkirjaa puhtaaksi.  Mutta kaipa se onnistuu samalla rutiinilla kuin ennenkin. 

Aina edeelleen yhtä masentava näkymä kunnes siitä tulee aikanaan vieläkin masentavampi. kuva 29.4.2024 Hyrylän tori

Tänään on seuraava päivä. Matkan puolivälissä sunnuntaina moottorin varoitusvalo alkoi palaa keltaisena. Ajoin kuitenkin, en pystynyt ottamaan yhtään enempää vastoinkäymisiä vastaan. Tänään olen yrittänyt soittaa huoltofirmaan, koska kyllä se pitää tarkistaa. Oma hälytystilani ja levottomuuteni pistää kaiken muunkin hälytykselle. Mielestäni osaan kyllä pitää sen aika hyvin pinnan alla. Paitsi itse tunnen sen.

Ainola avautui toukokuun alussa. Piti käydä 3.5. tutkimassa kasviston tilanne ja Sibeliusten haudallakin, jossa viimeksi poikkesin 8.12.2023. Ainola on talvisin muuten kiinni.

Kun olen rauhoittunut, pystyn sentään tekemään jotakin kuten jatkamaan keskeneräisiä töitäni ja hoitamaan pakollisia kotijuttuja. Muistan, kuinka aikoinaan kerroin vihaavani rutiineja ja rakastavani kaaosta. No nyt on sen kaaoksen aika. Usein myöhemmin olen sanonut jopa tottuneeni pitämään rutiineista. Vanhat ihmiset yleensä rakastavat rutiineja, samankaltaisia päiviä toisensa jälkeen. Olen kai ollut tyhmä, kun olen viimeiset parikymmentä vuotta kerännyt niitä kaaokseen vieviä tehtäviä ja harrastuksia. Jossakin vaiheessa ne on katkaistava hallitusti. Siihen ei sovi epämääräinen olotila, sairastelu ja väsymys.  Jostakin syystä pidän niistä kaikista tehtävistä vieläkin, joskus enemmän ja joskus vähemmän.  Olisivatko ne muuttuneet vähitellen rutiineiksi, joiden hoitaminen on helppoa?

Ainolan kevät alkutekijöissään. Kerrankin ehdin ennen kevään ryöpsähtämistä.

Kesän tulo on ollut samanlaista kitkuttelua kuin oma elämäni.  Jatkokin näyttää uhkaavalta. Minua rasittavat voimakkaat matalapaineet uhkaavat jopa kesän alkua. Koivut ovat muutaman viime päivän aikana saanet vihreät lehdet. Sää on tänään kolea, mutta aurinkoinen.

Blogipostaukseeni olisi hyvä saada oikeata konkretiaa. Olen käynyt kerran jokilaaksossa huhtikuun lopulla toteamassa, että tulva jatkui lähes yhtä voimakkaana kuin kuun alussa. Toisin sanoen en ole päässyt kulkemaan omia polkujani vaan virallista kävelytietä. Ilahduin näkemistäni rupisammakoista, joita pääsin kuvaamaan lähietäisyydeltä. Samalla tuli tarkastettua rupisammakoiden elinkaari ja levinneisyys. Voin löytää tulevinakin vuosina niitä samoilta paikoilta, koska ne ovat uskollisia kotipaikalleen kuten me ihmisetkin. Kaiken lisäksi ne voivat elää 40-vuotiaiksi ja ovat Suomessa rauhoitettuja. 

Tässä vasta tulossa. Metsäpolulla matkalla Sibeliuksen temppeliin kuljin sitruunaperhosten kanssa, mutten saanut niitä valokuviin.

Olen ajatellut myös kastematoja, joita on samalla alueella paljon. Ne ovat yleensä tulleet näkyviin myöhemmin kesällä sattuvien tulvien aikaan. Monta kertaa aiempina vuosina lapsenlapseni Alex on kerännyt niitä, kun ne tulvaveden tuomina mahdollisestiovat tulleet mullasta ja hukkuneet veteen. Kastematoja oli myös vaikka kuinka paljon kotipihani mullassa ja nekin tuievat maanpinnalle sateella. Puutarhani multa oli erityisen savipitoista, jopa niin, että ostomulta humahti hetkessä jonnekin syvyyksiin ja myöhemmin edessä oli vain sitä sitkeää savimaata. En käy tässä läpi kastemadon anatomiaa ja toimintoja vaan kukin voi helposti tarkistaa ne Wikipediasta.

Pihallani hyppeli myös sammakoita ja sisiliskoja. Alkuaikoina siellä asusteli myös siilejä. Oravat ja linnut vierailivat ja asuivatkin pihalla. Kuinka nyt kaipaankaan pihaluonnon keskellä asumista, osana suurempaa luontoa. Kerrostalossakin luontoa näkee lähistöllä aivan samojen eläinten kanssa. Harva se päivä käyn tarkistamassa, onko sepelkyyhkypariskunta oikeasti asettunut talon seinustan piippuköynnöksen päälle, jonne ne ovat rakentaneet pesän. Ehkä ne ovat löytäneet toisen paikan, kun en ole sittemmin niitä nähnyt. Niitä oleskeli aikanaan monta myös kotipihallani.

Me kaikki, eläimet, kasvit ja ihmiset kuulumme yhteen. Eläimet tuntuvat usein hakeutuvan ihmisten läheisyyteen. Jo lapsesta saakka olen kokenut yhteyden. Kun ajattelen lapsuuttani, niin eläimet olivat sielläkin puhumattakaan kasveista. Ne tuntuvat liittyvän jokaiseen muistoon. Kun kerran aloitin,  kuinkahan monennen kerran koota sukumuistoja yhteen, otsikoin luvut kasvien nimillä. Sekin jäi kesken.

Ihminen on kovasti hävittämässä maailmaamme. Loppujen lopuksi siinä käy niin, että ihminen häviää.

Olkoon tämä nyt sormiharjoitteluni tulevia kirjoituksia varten. Kiitos kun tulit lukemaan.

 

Kasvin lehti hipaisi surumielisyyteen

Joskus olo tuntuu tyhjältä siitäkin huolimatta, että elämä on jopa sillä nimenomaisella hetkellä samanaikaisesti mahdottoman täysinäistä. Se taitaa olla vanhuusiän surumielisyyttä, joka iskee yhä useammin, jopa tällaisena upeana kesäaikana. Sitä ei ehkä tunne, jos mennä vipeltää koko ajan tapahtumasta toiseen, pitää pyörät pyörimässä. Siksi sanotaan ehkä, että ”vierivä kivi ei sammaloidu”. Monet ikääntyvät ihmiset pelkäävät yli kaiken pysähtymistä. Se on melkein kuin pieni kuolema.

Niinhän se onkin. Tunne on minulle kovin tuttu. Eikä vain nyt vaan jo aiemmalta ajalta, jopa nuoruudesta. Olen ollut aina vanha ihminen. Nyt se vaan tuntuu joskus melkein kipuna sydämessä. Aikoinaan sen pääsi ylittämään toimeliaisuudella, jaksamisella. Nyt on usein mietittävä asioita oman jaksamisen rajojen puitteissa. On osattava melkein kuin laskelmoida, mikä ei aiemmin ollut tarpeen. Kun yletön ponnistelu omakotitalon ja kaiken siihen liittyneen huolen kanssa viime kesänä päättyi, ajattelin uuden alkua.

Uuden alkua ei tässä iässä enää varsinaisesti ole eikä tule. Seuraani liittyi tuo outo surumielisyys, joka seuraa minua nyt varjon tavoin.

Lukemalla ja kirjoittamalla saatan työntää sitä hetkeksi kauemmaksi. Alkukesässä on jo viivähdys tulevaa loppuvuotta. Tulee taas uusi syksy, sitten talvi, kevät ja surumielinen, odotettu kesä.

Helsingin Sanomien kesäkuun kuukausiliitteessä oli Jouni K. Kemppaisen kirjoittama artikkeli ”Hiljainen kevät”. Siinä kerrotaan Pentti Linkolasta tänään ja Hämeen linnuista. Koko elämänsä lintuja tarkkaillut mies tietää tarkalleen, missä mennään. Birdlife Internationalin laskelmien mukaan EU:n alueella on nyt 300 miljoonaa peltolintua vähemmän kuin vuonna 1980. Osa lapsuudessamme tuntemia lintuja on jo melkein kuollut sukupuuttoon kuten peltosirkku. Räystäspääskyjen kannasta on hävinnyt 80 prosenttia, kiuruista ja kottaraisista jo puolet.  Ihmisten kanssa elämään tottuneista linnuista ovat kottaraisten ja pääskysten lisäksi myös varpuset vähentyneet.  Linnut syövät hyönteisiä eikä hyönteisiä ole enää paljon jäljellä, koska maatalouden myrkyt ovat ne tuhonneet. Ihmisen toiminta on kaiken takana.

Tulemme harvoin ajatelleeksi tuollaisia asioita. Artikkelissa huokui myös se, että intohimoisen luonnonsuojelijan, jonka ajatusmaailma on ollut jopa radikaali, oma aika on kulumassa loppuun. Se sopii erinomaisesti omaan tämän hetken ajatteluuni. Vaikka maailmassa on tapahtunut paljon hyvää, saatamme kuitenkin tuhoamisinnossamme olla menossa kohti maailmanloppua.  Emme vain tajua sitä emmekä halua edes nähdä sitä. Surullista, mutta ei ollenkaan kiinnostavaa meistä useimmille.

Artikkelissa mainitaan myös amerikkalaisen biologin Rachel Carsonin 1962 kirjoittama kirja ”Äänetön kevät”, joka aikoinaan havahdutti ihmiskuntaa. Muistan kyllä hyvin, kuinka suuren kohun kirja aikoinaan nosti. Sitä en muistanut, että kirjasta kirjoitettiin niin paljon Helsingin Sanomissa. Sieltä minäkin aikoinaan saatan olla seurannut kirjoittelua siitä, miten ” vaatimaton biologi ja kirjailija Rachel Carson on pistänyt kepillä ampiaispesään ja nostattanut ankaran kiistan siitä, miten tuhohyönteisiä ja rikkaruohoja vastaan voitaisiin taistella tuottamatta samalla vahinkoa ihmisille ja luonnon eläimille”. (https://nakoislehti.hs.fi/eff9f247-5f04-45b6-bf9f-5a6d2ebd0c98/6?q=). HS julkaisi aiheesta keväällä 1963 kirjoitussarjan, jota lehden tilaajat pääsevät aikakoneesta lukemaan.

Olen sitä mieltä, että ihmiskunnan tuho koittaa, jos menetämme kokonaan luonnon arvostuksen. Ihmistä ei vielä näytä uhkaavan sukupuutto, mutta se päivä saattaa joskus koittaa. Sen mahdollisuudesta on paljon viitteitä kun ajattelemme vaikkapa vain sotia ja aseita. Kasvit ja eläimet ovat viisaudessaan ainutlaatuisia. Ajattelen niiden olevan meitä kehittyneempiä. Mutta me olemme silti täällä suojelemassa niitä. Ne ovat monessa suhteessa puolustuskyvyttömiä. Kukoistava piha isoine puineen ja satoine kasveineen häviää hetkessä maan päältä. En varmaan koskaan toivu siitä ajatuksesta, minkälaisen kärsimyksen ihminen aiheutti äskettäin oman puutarhani kasveille ja eläimille, joita olin vaalinut pitkään. 

Ihminen keksii loistavia selityksiä teoilleen, mutta loppujen lopuksi hän häviää. Kasvit ja eläimet tuskin kostavat huolimatta älykkyydestään tai ehkä juuri siksi. Ihminen loistaa tyhmyydellään joka päivä. Kannattaa tarkistaa ajatusmaailmaansa. Eikä kannata uskoa kaikkea, mitä muut sanovat.

Voisimmeko me oppia kommunikoimaan kasvien kanssa? Jollakin tasolla se toimii nytkin, mutta olisiko sitä mahdollista viedä pidemmälle. Ihmisen ja eläinten välinen keskustelu toimii myös jotenkuten. Olen sen aina huomannut. Ihmisten keskinäisessä viestinnässä on usein yllättävän suuria vaikeuksia. Siitähän minäkin kirjoitan paljon ja siksi myös kirjoitan. Kirjoittaessani voin vapaasti esittää ajatuksiani kun keskusteluissa jään usein väliinputoajaksi. 

Sydämeni itkee verta niin monen asian takia, että en tiedä, mihin tämä kaikki johtaa. Usein meidän on vain kovetettava sydämemme ja jatkettava sielun surusta huolimatta tätä elämää. Joskus vain tunteet ovat niin pinnalla.

Tuulee. Kuulen sen sisälle saakka ja näen pihan koivujen keinuvan. Niistä on varmaan mukava tuntea tuo keinutus  ja nauttia hetken viileämmästä säästä. 

Muuten luen parhaillaan kirjastosta viime viikolla lainaamaani Stefano Mancuson kirjaa ”Loistavat kasvit”, josta olen täällä aiemmin kirjoittanut mm. blogissani 13.1.2018 "Nainen varjoissa", jonka pääset lukemaan tästä.  Sivulla 49 hän kirjoittaa seuraavasti:

”Jos kasvit katoaisivat maan päältä huomenna, ihmisellä olisi jäljellä vain muutamia viikkoja, kenties kuukausia, mutta ei sen enempää.”

Tänään on kesäkuun 4 eli päivä, jolloin olen aina toivonut ajan pysähtyvän, koska kesä on silloin parhaimmillaan. Ehkä pelkästään se ajatus hyväili surumielisyyden auki.