Menneen ajan matkoja 1

Yritän pitää matkamuistiinpanoni yhdessä paikassa.  Aina se ei onnistu, ei mitenkään. Kuten olen ennenkin kertonut, minulla on Moleskine-muistikirjoja, kansioita ja paperitavaraa niin paljon ja tilaa niille aivan vähän, jolloin jotakin etsiessäni joudun käyttämään tuhottomasti kallisarvoista aikaani etsimiseen. 

 

Parannusyritykseni hoitaakseni asiaa eteenpäin tuntuvat menevän usein hukkaan.  Välillä etsin paikkaa jollekin irralliselle paperilapulle. Suuren osan esimerkiksi lehtileikkeistä vien paperikeräilyyn, mutta jokin matkoihini, niihin harvoihin liittyvä paperi olisi kiva viedä oikealle paikalle matkapäiväkirjan väliin. Miten ihmeessä olen joskus kuvitellut, että minulla on edessäpäin mittaamattomasti aikaa?

 

Tällä kertaa etsin lokeroa Tjäreborgin matkaesitteestä tai -kirjasesta repimälleni sivulle. Se liittyi ainoaan matkaani Teneriffalle, joka on vuosittain monien suomalaisten vakiokohde. Minä olin aina väheksynyt Kanarian saarille johtavia matkoja. Se johtui osittain siitä, että olin halunnut poiketa muista pitäen Kanarian saarten kohteita liian helppoina.  Tosiasiassa myönnän nyt, että emme niin kauheasti poikkea toisistamme, vaikka joskus niin luulemmekin.

 

Olen maininnut tämän matkan ainakin kerran blogeissani. Tosin linkittämässäni blogipostauksessa ”Merkityksellinen elämä” kesäkuussa 2015 pohdin lähinnä sisäisiä asioita, niitä, jotka matkanteon aikaan jäivät käsittelemättä tai niitä käsiteltiin vähän. Tässä linkki siihen blogiini.

Kirjoitettuani tämän tekstin valmiiksi, huomasin kyllä kirjoittaneeni siitä ajasta ennenkin. Ei ole mikään ihme, että aina silloin tällöin jokin juuri siihen aikaan liittyvä asia tai yksityiskohta pulpahtaa esille. Ajatukset eivät enää herätä meissä voimakkaita tunteita vaan pystymme tarkastelemaan niitä tyynesti. Aika on tehnyt tehtävänsä.

 

Matkaesitteen innoittamana palaan keskelle tuota vaikeata aikaa, Teneriffan matkaan maaliskuussa 2005. Kun lentokone laskeutui 10.3.2005 Teneriffan saaren eteläiselle lentokentälle joskus puolenpäivän jälkeen, kuvasin laskun olevan dramaattinen koneen hypättyä ensin ilmaan osuttuaan kenttään ja sitten vasta takaisin kiitorataan. Taisi lentokoneessa ollut merkintäni mukaan skotlantilainen kapteeni.

 

Olimme seurustelleen matkan aikana vieressä istuvan suomalaisen nuoren miehen kanssa, joka kertoi olevansa viiniasiantuntija. Repimästäni irtosivusta löydän hotellimme, joka oli nimeltään Palmeras Playa sijaiten Puerto de la Cruzin Avda Venezuelalla. Matkalla olin tapani mukaan tutkinut ja kuvannut maisemia ja piirtänyt niitä karttaan erityisesti Ranskan etelärannikon kohdalla. Loppumatkalla ilma huononi.

 

Vasta päiviä myöhemmin tajusin, että juuri tuolla pohjoisella Teneriffan lentokentällä sattui 27.3.1977 valtavan tuhoisa lento-onnettomuus, kun kaksi lentokonetta törmäsi maassa kentällä toisiinsa. Lento-onnettomuudessa kuoli 583 ihmistä. Tässä linkki Wikipediaan, jossa kerrotaan ko. onnettomuudesta.

Muistin lentoturman erityisen hyvin, koska juuri niihin aikoihin olin lähdössä aivan ensimmäiselle etelän matkalleni. Se suuntautui Gran Canarialle Las Palmasiin. Hetken päähänpistosta olimme tyttäreni ja silloisen parhaan ystävättäreni kanssa varanneet matkan Kanarian saarille, jonne en sitten oikeastaan myöhemmin halunnut matkustaa sen tavanomaisuuden vuoksi.  Se olikin erikoinen ja ikimuistoinen matka. Olen sittemmin käynyt kyllä toistekin Gran Canarialle muiden toiveesta, mutta myös La Palmalla ja Lanzarotella.

 

Teneriffan lentokentälle saavuttuamme, kuvaan kokemamme ongelmat matkalaukkuhihnalla. Epäkohteliaat suomalaiset matkustajat eivät väistäneet, kun sisareni meni nostamaan matkalaukkuja. Minun laukkuni putosi hihnalta, sisareni oli joutua hihnalle käsilaukkuineen eikä häntä tahdottu päästää sieltä pois. Joku meni nostamaan minun laukkuni takaisin hihnalle. Tilaa ei annettu. Jälkikäteen ajateltuna se oli meistä huvittava tilanne, josta saisi hauskan sketsin.

Teneriffan suurella tulivuorella Teidellä kasvaa kasvi nimeltä Kuningatarneidonkieli, joka herätti heti aluksi mielenkiintoni. Siinä vaiheessa näin vain postikortissa tämän kasvin jättimäisenä ja haltijamaisen epätodellisena.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin odottamaan auringon nousua. Kirjoitin ison kasan kortteja, vaikka jo silloin ajattelin, miksi? Kaupungin haltuunotto oli alkamassa.

Matkapäiväkirjassani pohdin sitä tunnetta, että minua ei enää tarvita. Silloin voinkin olla jatkossa vain antava osapuoli muille. Ajatus herätti ristiriitaisia ajatuksia. 

 

Onneksi olen silloin ottanut myös ympäristöön liittyviä valokuvia, niitä, joita nuorena ei tullut otettua. Tällaisissa valokuvissa näen jälkikäteen, miltä maisemat näyttivät parvekkeelta. Saimmekin hyvän sään vallitessa katsella Teideä, joka erityisesti kiehtoi minua. Kuvien kautta on jälkikäteen mukava palata vuosien takaiseen matkaan ja melkein tuntea uudelleen kaikki samalla tavalla kuin silloin. Päiväkirja täydentää aina kuvamuistoja ja tuo niihin uskomattoman paljon lisää vivahteita.

 

Olen usein jälkeenpäin eri yhteyksissä palannut taidemaalari Marianne Northiin, joka vietti myös Teneriffalla aikaansa maalaten kasveja.  Sitio Litren puutarha on Teneriffan vanhin puutarha.  Sitio Litre = Little´s place. Nimi tulee englantilaisesta kauppiaasta Archibald Littlestä, joka osti paikalla olevan vanhan luostarin ja rakensi sinne puutarhan vuonna 1774.  Omistajat ovat myöhemmin vaihtuneet.  Puutarhan ilmapiiri huokui vanhaa aikaa. Melkein saattoi kuvitella siellä aikoinaan käyneiden ihmisten ilmestyvän milloin tahansa puutarhan polulle. Vaikkapa siis ihailemani Marianne North, luonnontieteilijä Alexander voin Humboldt tai kirjailija Agatha Christie.  Puistossa kasvaa myös yli 600 vuotta vanha traakkipuu. Vietimme puistossa paljon aikaa kuten myös sen läheisessä ihanassa Risco Bellon vesipuutarhassa, jonne menimme myös uudelleen.

 

Päiväkirjassa jäin sitten pohtimaan omaa ikuista ajatuskulkuani siitä, miksi ihmisillä on aina niin kiire elämässä. Minusta oli jo siihen mennessä tullut pohjaton viivyttelijä, kiireetön ihminen. Olisin voinut jäädä yhteen paikkaan tutkimaan yhtä ainoata puuta tai kukkaa koko päiväksi. Sehän pätee edelleenkin. Miksi ylipäänsä aloin kirjoittaa tätä bloggausta, kun minulla olisi sata muuta tehtävää odottamassa? Otin joulukoristeet esiin. Voi olla, että ne jäävät laittamatta. Aloin kirjoittaa tätä ennen joulua. Minulla ei ollut oikeasti sataa muuta tehtävää.

 

Matka Teidelle oli kaiken kaikkiaan kohokohta.  Teide on koko Espanjan korkein vuori, sen huippu on 3718 metrin korkeudessa.  Kaiken lisäksi se on maailman kolmanneksi korkein tulivuori. Retki oli vuorossa maanantaina 13.3. Aivan lähelle huippua emme päässeet. Köysiratahissi oli mennyt rikki edellisellä viikolla ja ihmiset olivat joutuneet kiipeämään jalkaisin alas rinnettä.

 

Maisemat Teiden kansallispuistossa olivat kaikkialla muutenkin huikaisevia. Eräältä näköalapaikalta näkee selkeällä ilmalla La Gomeran, El Hierron ja La Palman saaret.  Tätä kirjoittaessani tajuan ehkä silloista aikaa paremmin, miksi Teneriffa on ihmisistä kiehtova. Se on juuri tämän ja puistojen vuoksi, ei rantaelämän, joka ei ole koskaan kiinnostanut minua. Puerto de la Cruzin rannat eivät edes ole puoleensa vetäviä.

 

Viikon loma loppui lyhyeen ja paluu arkeen koitti. Paluu kotimaahan oli dramaattinen. 17.3.2005 Suomessa oli sinä aamuna todella huono ajokeli, joka aiheutti Lahdenväylällä ja Porvoonväylällä lukuisia ketjukolareita, joissa kuoli muutama ihminen ja autoja romuttui. Se taisi olla Suomen pahin kolarisuma kautta aikojen.

Lukiessani päiväkirjani pohdintoja matkan aikana ja sen jälkeen, ymmärrän nyt niiden tärkeyden kaikelle sille, mitä oli edessäpäin.  Mikä on minun tieni ja tehtäväni tässä maailmassa, kun se pienen pieni lokero jatkuvasti toistuvine toimineen ja rutiineineen ei riitäkään. Onko se paperi ja kynä ja kuva, minne saakka minun on mentävä?  Saman ajattelu jatkuu koko kevään, parasta olisi päästä lentoon ja unohtaa kaikki nalkutus, valitus, meteli, kiire ympärillä, kukaan ei kuuntele. Sellaista on oman tien etsiminen.

Sen jälkeen on virrannut paljon vettä siltojen alta. Ajatuksiani keväällä 2005 on nyt erityisen hyvä peilata tähän päivään, tähän hetkeen, erilaiseen aikaan ja elämään, mutta jätän sen toiseen kertaan.

 

 

Yksityiskohtien voimaa

Aamulla aikaisin katselin ikkunasta, kun iso rusakko kulki vastapäisen talon editse kohti metsää, Klaavonkalliota. Metsän eläimet sopeutuvat hyvin muuttuneisiin elinympäristöihin. Tälläkin rusakolla lienee sukujuuret niissä ikimuistoisissa ”jäniksissä”, jotka ottivat aurinkoa suunnilleen näillä samoilla paikoilla 1980-luvulla. Koiramme Frisse lienee usein myös jahdannut metsässä jotakin fiksua jänistä. Jäniksen viisaus oli kesken juoksua tekemissä kääntymisten nopeudessa. Loppujen lopuksi koira ei koskaan pärjännyt sille. Sopiva aloitus pääsiäissunnuntaille.

En ehtinyt kuvata talon ovella istuvaa rusakkoa, mutta niitä kulkee täällä joka päivä. Samassa ajatukseni palasivat aiemmin ennen ylösnousemista pohtimiini asioihin. Minulla on koko viikon ollut ikävä aiempia kotipaikkojani ja niiden ympäristöjä. Olin jopa vähällä lähteä lapsuuteni maisemiin, Renkoon.  Ajattelin myös joenvartta, jossa samoilin vuodesta 2000 lähtien aina kesään 2017. Sinne pääsisin hyvin kiertämällä ilman, että joutuisin kulkemaan vanhan kotini ohitse.

Klaavonkalliota takaapäin

Nyt asun lähellä paikkaa, jossa asuin 1979 – 1992.  Maisemat ovat toiset kuin aikoinaan. Klaavonkallion ympärillä oli sankka metsä aina Kirkkotielle saakka. Metsää reunusti pelto, joka ulottui Tuusulanväylälle. Kävelin taas kerran Klaavonkalliolle, joka on jätetty ympärille kasvaneen asutuksen keskelle. Henkireikä.

Liikkeellä oli minun lisäkseni vain koiranulkoiluttajia, kaikilla mukana kaksi koiraa. He kulkivat kävelyteitä pitkin, eivät poikenneet metsään. Onhan lähellä myös koirille aidattu alue. Niin pienessä metsässä ei voi päästää koiraa juoksemaan vapaasti. Ei toki saisi edes isommassa, koska joku tulisi heti lataamaan mielipiteensä. En jatka Klaavonkallion metsän aiheesta. Jos sinua kiinnostaa, voit käydä lukemassa täällä lisää.

Kuljin metsän halki. Ajattelin taas kerran, miten minun on ollut nykyään,jo parisen vuotta, vaikeaa kulkea epätasaisessa maastossa. Kulkeminen sattuu nilkkoihin ja polviin. Silti tuollaisessa maastossa kulkeminen on minulle melkein elinehto. Ehkä sitä pitää jatkaa pienissä palasissa. Ajattelin myös äitiäni ja sitä, miten kidutin häntä pitkillä kävelyillä lomilla ja mustikkametsässä.

Tulin lähelle entisiä asuinpaikkojani. Viereisen taloyhtiön takana kasvaa korkea kuusiaita. Mieleeni tuli, että siinä aidassa olisi kyllä hyviä pesäpaikkoja sepelkyyhkyille. Kappas vain, aidassa taitaa ollakin monta pesää, koska paikalle lennähti heti parikin sepelkyyhkyä ja tunki tiheän havukasvuston läpi pesilleen. Aidan viereen on viime syksynä istutettu tai kylvetty kukkia. Siihen nousee näköjään myös paljon voikukkia. Seuraan tilannetta. On aivan ihanaa, että vapaaehtoiset kaunistavat yleisiä puistoalueita. Nyt kohta päässevät kitkemään pellon.

Sitten olinkin jo sen taloyhtiön sivustalla, jossa asuin perheeni kanssa. Siitäkin olen kertonut aiemmin. Lukemaan pääsee edellisen linkin kautta tai suoraan tästä. 

Lapsi tutkii kaikki paikat. Tässä Alex pari päivää sitten

Vaikka ajasta vuosien 1979 – 1992 välillä on ylipäänsä paljon muistoja, voi olla, etten koskaan ehdi niitä täysin käsittelemään. Syvällisesti kuten ehkä haluaisin. Ihmisen elämässä on ikäkausia, joita on vaikea ymmärtää ja tulkita sanallisesti. Keski-ikä lienee lopultakin se vaikein aika elämässä. Lapsuus, osittain myös nuoruus ja vanhuus ovat helpommin käsiteltäviä, vaikka ne eroavat paljon toisistaan. Voit olla toista mieltä, mutta näin olen itse kokenut. Ehkä en edes halua käsitellä noita aikoja muuten kuin pinnallisesti. En tiedä vielä. Olisi silti kiva, kun asiaa voisi käsitellä jonkun kanssa avoimesti ilman mitään esittämistä. 

Lintujen laulu veti ajatukseni pois ja palasin nykyhetkeen. Kevään ilo on niin läsnäolevaa. Luonto on vielä väritön, ruskean ja harmaan sävyt vallitsevat. Kukkia ei ole vielä noussut. Pari päivää sitten Nurmijärvellä oli jo sinivuokkoja ja tien reunassa lähellä Myllykoskea näin jopa valkovuokkoja. Muualla tienreunat loistivat keltaisena leskenlehdistä. Meillä järven läheisyydessä jopa pajunkissat eivät olleet niin pitkällä kuin Nurmijärvellä.

Tulin kirkon lähistölle. Siellä oli alkamassa kello 10.00 pääsiäismessu. Kulkiessani puistossa kirkon ohi, alkoivat kirkonkellot soida. Pääsiäinen oli kerännyt ilmeisesti paikalle paljon väkeä. Kirkonmenojen jälkeen oli vielä kahvit tiedossa. En sittenkään mennyt sinne. Olin mieluummin omassa kirkossani, luonnossa.

Kävelin kohti rantaa. Kesäksi alueelle tuodaan lampaita. Nyt asumukset olivat tyhjät. Kaukana järven toisella puolella taivaalla lensi lintuaura, jota ei melkein edes nähnyt. Eikä se olisi edes kuvissa näkynyt. Olin iloinen hyvästä kaukonäöstäni, joka parani kahden vuoden takaisen kaihileikkauksen ansiosta. Lokkeja lensi lähempänä, sorsat etsivät ruokaa lähellä rantaa. Kauempana ui joku muu vesilintu, uikku?

Kirkkorannan laiturin takana on rauhoitettu lintujen pesimisalue. Sieltä kuuluikin kaikenlaisia ääniä, sirkutuksia, kurnutuksia, laulamista. Isojen kuusten juurella mietin niitä näitä, samalla paikalla elettyjä hetkiä. Niitähän riittää. Ensin siltä ajalta, kun asuin siinä lähistöllä. 

Myöhemmin muutettuani takaisin Tuusulaan kirkkorannasta tuli vähitellen melkein pyhä paikka. Siitä tuli itse asiassa paljon tärkeämpi kuin asuessani melkein vieressä. Viime ja tämän vuosikymmenen vaikeat vuodet tuo paikka oli ystäväni. Jos voi sanoa paikan olevan ystävä. Sen vierellä voit rentoutua ja olla täysin se, mikä olet. Sitähän ystävyys on.

Tietenkin otin retkelläni kuvia. Saa nähdä, mitkä niistä pääsevät blogini kuvitukseksi.

Sevilla 1600-luvulla

Aamulla avasin myös yhden niistä matkakirjoista, joita äskettäin lainasin. Tutkin vanhoja matkapäiväkirjoja, mutta otan mukaani tyhjän päiväkirjan, kevyen ja tyhjän. Lähden lähes tyhjin mielin matkaan, joka alkaa jo parin viikon päästä. En ota painolastiksi edellisiä matkoja ja niiden kokemuksia. Ajatus sopii myös siihen, mitä olen ajatellut tulevaisuudestani. Joka vuosi talvet tuntuvat entistä raskaammilta. Pakolliset tehtävät ja keskeneräiset asiat rassaavat mieltä. Tässä iässä on entistä vaikeampi toteuttaa elämänmuutoksia. Muttei mahdotonta.

Mutta uuden paikan henkeen tutustuminen ei ole koskaan pahasta. On hyvä tietää etukäteen jotakin ja niitä tietoja voi vaikka kirjata valmiiksi matkapäiväkirjaan. 

Matkamme suuntautuu Espanjan Andalusiaan. Enpä olekaan koskaan aiemmin ollut Espanjan mantereella.  Andalusia on autonominen itsehallintoalue, jossa on Wikipedian mukaan 8 maakuntaa. Matkaoppaat kertovat asiasta eriävästi, mutta ne eivät käsittelekään asiaa hallinnon mukaan vaan nähtävyyksien ja kokemuksien.

Ehdin oikeastaan tutustua vasta Sevillaan ja sen katedraaliin. Toisin sanoen asemoin kaupunkia päähäni. Kaupungin läpi virtaa Guadalquivirjoki. Sen pituus on 657 kilometriä ja se laskee Atlantin valtamereen. Myös Gordoban kaupunki sijaitsee sen rannalla.

Painoin mieleeni vain itseäni erityisesti kiinnostavia asioita. Legendan mukaan kreikkalainen jumala Herakles perusti aikoinaan kaupungin. Siinä ne antiikin sankarit, jotka kiusaavat minua edelleen. Historiallisten tietojen mukaan kaupunki perustettiin 700-800-luvuilla eea. 

Sevillan katedraali on maailman suurin katolinen katedraali. Sen paikalla oli ennen katolisen katedraalin rakentamista noin 1400 almohadien (maureja) rakentama jo 12 vuosisadalla perustama moskeija, jonka minareetti, 104- metrinen La Giralda on osa nykyistä katedraalia. Katedraali vilisee yksityiskohtia. LonelyPlanetin matkaopas varoittaa siitä, että turistin ei kannata käydä sekä katedraalissa että vieressä olevassa Alcázarin kuninkaallisessa palatsissa samana päivänä, koska niiden omaksuminen on vaativaa.

Nurmijärven Myllykoski pari päivää sitten

Tapani mukaan takerruin minua erityisesti kiinnostavaan yksityiskohtaan, koska olen muillakin matkoillani ollut saman herran kintereillä. Nimittäin Kolumbuksen jäänteitä säilytetään katedraalissa. Kolumbus kuoli 1506 Valladolidissa Pohjois-Espanjassa. Hänen poikansa Diego toimitti Kolumbuksen jäänteet Sevillan La Cuevasin luostariin, kunnes ne ja Diegon jäännökset vietiin 1536  (1541) Santo Domingoon Hispaniolaan Karibian saaristoon, jonne Kolumbus oli rantautunut joulukuussa 1492. Sieltä Kristoffer Kolumbuksen ja pojan jäännökset siirrettiin 1796 Kuubaan Havannaan, josta ne tuotiin takaisin Espanjaan 1898. On hyvin todennäköistä, että luiden jatkuva matkustaminen maanosien välillä, on sekoittanut niitä. Oletettavaa on, että Kolumbuksen luita on parissa paikassa. Huh sentään.

DNA-tutkimukset ovat osoittaneet, että Sevillan katedraalissa on todella hänen jäännöksiään. Kuolemansa jälkeen Kolumbus matkustaa edelleen löytämättä oikeaa paikkaa. Hänhän luuli koko elämänsä ajan tulleensa Aasiaan eikä Amerikkaan.

1980-luvulla ajettuamme Suomesta Euroopan halki ja Sveitsin Alppien yli Italiaan tulimme Genovaan, jota on pidetty kautta aikain Kristoffer Kolumbuksen (1451 – 1506) syntymäkaupunkina. Haaveenani oli tuolloin käydä hänen syntymäkodissaan. Kaupunki kuitenkin yllätti suuruudellaan ja eksyimme. Jätimme Genovan ja jatkoimme kohti Pisaa. Myöhemmin on selvinnyt, että ehkä Kolumbus ei ollutkaan italialainen vaan espanjalainen tai vaikkapa portugalilainen. Epäillään jopa skotlantilaisia juuria ja puolalaista kuningasta. Hän itse salasi syntyperäänsä. 

DNA-tutkimuksia on tehty ja tehdään vielä lisää kunhan löydetään sopivia vertailukohteita. Siinä oli salaperäinen mies eläessään ja kuoltuaan.

Kanariansaarilla on myös paljon yhteyksiä Kolumbukseen. Muun muassa La Palman-saaren Santa Cruzin kaupungissa on esillä jäljennös Kolumbuksen Santa Maria-laivasta. En voinut muuta kuin ihmetellä, että hän matkasi niin pienellä laivalla Atlantin yli.

Maailma on täynnä pieniä ja suuria ihmeitä. Ja niitä yksityiskohtia. Niihin kiinnittävät katseensa erityisesti lapset ja jotkut vanhat ihmiset.