Erilaisia kotiseuturetkiä

On sunnuntai iltapäivä, kun aloitan tämän postaukseni kirjoittamisen. Pääni pursuaa aiheita, joista haluaisin kirjoittaa ja/tai haluan tutkia samalla. Osa tästäkin päivästä onkin mennyt minua innostavien asioiden kertaamiseen ja lyhyiden alkujen kirjoittamiseen. Ikävä kyllä, päässäni on usein samanlainen sekamelska kuin kotonani ylipäänsä eikä usein mikään aihe ylitä muita, jotta osaisin aloittaa tai jatkaa aloitusta pidemmälle. Toisaalta tämä kaikki estää minua tarttumasta pakollisiin tehtäviini, sukutauluihin ja siihen liittyviin teksteihin. Tietyt oman luonteen piirteet nousevat esiin.

Samanlainen olen ollut aina. Nyt vanhana kuitenkin tilanne kärjistyy, koska olen niin mahdottoman täynnä kaikkea tekstiä, kuvia, muistoja, tietoja, ajatuksia. Olen aina ollut innostunut kovin helposti ja kohtaan alituiseen ystäväni, mielikuvituksen ja inspiraation. Ne heräävät edelleen yllättävän helposti. Harmittelen usein sitä, että tuhlasin suuren osan nuoruuttani ja keski-ikääni turhissa asioissa. Toki voin nyt sanoa, että sellaistahan ihmisen elämä on. Kukaan ei kerro meille, mihin meidän pitäisi keskittyä emmekä edes kuuntelisi muita.

Vietin eilen päivän hyvän ihmisystäväni kanssa, jonka kanssa on aina helppo olla oma itsensä, vaihtaa ajatuksia, keskustella tästä hetkestä ja kaikista menneistä asioista. Minun on myönnettävä, että tunnen enää kovin harvoja sellaisia ihmisiä, joiden kanssa seurustelu on yhtä mielenkiintoista.  Olen myös tietoisesti rajoittanut omaa elämääni karsimalla, jotta ehdin enemmän. Valitettavasti en pysty luopumaan  kotitöistäni, joita organisoin aina ajatusteni taustalla. Yritän myös keventää elämääni yrittämällä olla välittämättä monista asioista liikaa. Menen eteenpäin ajattelematta suorittamisten yksityiskohtia tai pakottamatta itseäni.  Tosin toisaalta tutkin entistä enemmän yksityiskohtia, mutta ne yksityiskohdat ovat toisenlaisia kuin arjen tehtävät ja menot. No, tästä ei sen enempää. 

Halosenniemen puutarhassa 22.7.2023

Ajattelin eilen käydessämme Halosenniemessä ja sitten vielä Lottamuseolla kahvilla, että en kauheasti yksikseni viitsi enää käydä kaiken maailman kulttuurikohteissa. Eilen liikkeellä oli paljon ihmisiä, jotka olivat mahdollisesti ensimmäistä kertaa Halosenniemessä, koska pääsy museoihin oli ilmaista. Tuusulassa vietettiin Tuusula-päivää, koska juuri sinä päivänä tuli 380 vuotta täyteen pitäjän syntymisestä.  Tuusulan sivuilla mainitaan, että Turun tuomiokapituli antoi periaatepäätöksen Tuusulan kappeliseurakunnan perustamisesta 22.7.1643.  Tuusulassa olevan Vanhankylän kartanon omistaja aateloitu ratsumestari Nils Ståhlhana (1594–1657) auttoi arvovallallaan ja kirjeillään asian etenemistä.

Halosenniemen ikkunasta kohti Sarvikalliota 22.7.2023

Mielenkiintoista on, että aloite oikeastaan lähti talonpojista, jotka olivat kyllästyneet pitkiin kirkkomatkoihin ja erinäisiin kirkollisiin velvollisuuksiin johtuen siitä, että asukkaiden kirkkona oli Sipoon kirkko eli vanha Pyhän Sigfridin kirkko. Kirkkoon huonoa tietä pitkin taivaltaneille ei aina pidetty suomenkielisiä jumalanpalveluksia ja heitä nöyryytettiin suomenkielisyyden takia monin eri tavoin. Talonpojat joutuivat lisäksi osallistumaan kirkon ja pappilan korjauksiin. Osa eteläisen Tuusulan alueen asukkaista kulki Helsingin pitäjän kirkkoon, vanhaan Pyhän Laurin kirkkoon, jossa oli myös erillinen puukirkko suomenkielisiä varten. Sinne on pystytetty muistomerkki sille paikalla, missä ko. puinen kirkko oli rakennettu.

Lisätietoa löytyy ansiokkailta Virtuaali-Tuusulan sivuilta, jonne tässä linkki.

Tuusulaan rakennettiin ensimmäinen puukirkko suunnilleen nykyisen sankarihautausmaan alueelle ja se palveli seurakuntalaisia aina vuoteen 1734, jolloin nykyinen puukirkko valmistui.

Kuva 10.10.2020

Vuosien mittaan kaikki em. paikat ovat tulleet minulle tutuiksi ja kaikista niistäkin voisin kirjoittaa tarinoita ja tutkia lisää. Tuusulasta tuli kotipaikkani 1979–1980-lukujen vaihteessa, olin poissa 1992–2000 ja muutin heinäkuussa 2000 takaisin ja olen jäänyt tänne. Lapseni, lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapseni ovat juurtuneet tänne. Kai niin kävi minullekin, vaikka haikailen edelleen syntymäkotiseutuani Renkoa ja sen lähipitäjiä, joissa isäni talonpoikaiset suvut ovat asuneet aikojen alusta saakka. Samalla tavalla kaipaan äitini syntymäkotiseutua Kuolemajärveä, Karjalassa, alueella, jonne en enää pääse. Äitini samantapaiset kuin isäni, talonpoikaiset juuret ovat kautta vuosisatojen olleet siellä.

Sipoon kirkolla 25.6.2006

Lukijoille on varmaan tullut selväksi, että arvostan juuri näitä kotimaamme maahan sitoutuneiden ihmisten juuria erityisen paljon. Niin, vaikka osa niistä irrotettiin maastaan fyysisesti ja osa ihmisistä ei ehkä enää arvosta niitä riittävästi. Niiden valtava arvo elää silti mielessäni ja voin vain toivoa, että omat jälkipolven muistavat tehdä samoin.

On suorastaan pakko tässä yhteydessä kirjoittaa, että vaikka Venäjä nykyään omistaa ne Karjalan kannaksen alueet, niin ne ovat myös jo ennen kirjoittamatonta historian aikaa kuuluneet suomalaisille.  Minusta nämä tosiasiat alkuperästäni, sukujeni suomalaisesta alkuperästä ovat todella innoittavia. Silti en hyväksy minkäänlaista vihapuhetta muista kansoista, en edes venäläisistä.

Olen nimittäin huomannut, että sellainen vihapuhe on meillä myös yleistynyt rasismin lisäksi. Juhannuksen aikoihin Facebookissa (Meta) ylläpitämääni ryhmään ”Juuret Kuolemajärvellä” tuli juhannuksen toivotus eräältä henkilöltä, johon muutama oli jo ehtinyt laittaa tykkäyksenä. Teksti vaikutti päällisin puolin asialliselta, mutta siinä kirjoittaja viittasi voimallisesti vanhempiensa sanoihin ja vihaan entistä kotiseutuaan ja sen uusia asukkaita kohtaan. Seuraavana yönä Metan tarkastajat puuttuivat asiaan ja ilmoittivat poistaneensa viestin. Minua varoitettiin kyseisen henkilön mahdollisesta tulevasta toiminnasta ja ryhmässä ja sen vaikutuksista myös minuun.

Jatkan tätä tekstiäni, kunhan taas jaksan.

Nyt jatkaessani on jo perjantai 28.7. Kävin eilen Lammilla ajaen Janakkalan Turengin kautta Mulkolan kylään. Kun Janakkala vaihtui Lammintietä ajaessa Hämeenlinnaksi, huomasin ärsyyntyväni kevyesti. Kun on elänyt tähän ikään, niin minusta entisen kunnan nimi pitäisi näkyä myös kunnan vaihtuessa. Se tarkoittaisi myös, että Rengon ollessa kysymyksessä, sielläkin mainittaisiin tarpeen vaatiessa Renko kuten kaikkien Hämeen pitäjien kylteissä. Onhan totta, että ne kaikki ovat vanhempia paikkoja kuin Hämeenlinna, joka vuosien mittaan on kuntaliitoksissa liittänyt ikivanhat pitäjät itseensä. 

Mulkolan kylässä sijaitsee SF-Caravan Tilkunpellon karavaanarialue, jossa tyttäreni perhe viettää usein aikaansa. Siinä vieressä sijaitsee Syrjäntaustan kylä, josta isäni isänisän (isoisän) äidin äiti Hedda Sofia Abrahamintytär Seppälä (1823–1863) oli kotoisin ja tuli kotikylääni Rengon Vehmaisiin mennessään 1848 naimisiin kotitaloni Siukolan viereisen naapurin Eskolan tulevan isännän Erik Johan Eskolan (1825–1858)kanssa.

Edellä mainittujen henkilöiden ja Hedda Sofian siskon Maria Margareta Rekolan tarinoita olen kirjoittanut täällä jo aiemmin. Ajoimme taas sen paikan ohi, mistä nämä sisarukset olivat kotoisin ja missä Hedda Sofia Eskolan tytär, isäni isoisän Kalle Kustaa Siukolan (1851–1917) vaimoksi tullut Hedda Loviisa (1849–1922) oli vanhempiensa varhaisen kuoleman takia kasvattina isoisänsä Abraham Seppälän talossa. Taloa ei Lammilla ole enää jäljellä, koska Abraham Seppälän kuoltua uudet omistajat purkivat tilan ostaessaan sen ja rakensivat, muistaakseni joskus 1870-luvulla uuden talon. Sukuhaara siellä  Tämä talo siis seisoo edelleen kylänraitilla, tosin asumattomana tilan pihapiirissä. Tyttäreni sanoikin, että Lammilla on tapana jättää vanha talo ja rakentaa uusi viereen. Se taitaa olla aika yleistä Hämeessä edelleen…

 

Poikkesimme myös lähellä sijaitsevassa Kauppakeskus Tuulosessa, jossa on mm. esittelytila Hanssin Jukalle. Douglas DC-2 lentokone. Ko. lentokone oli aikoinaan Hämeenlinnassa kahviona lähellä linja-autoasemaa. Muistan usein 1960-luvun alussa poikenneeni siellä limulla. Siitä ei sen enempää, täältä löydät lisää tietoa.

Tarkoitukseni oli matkalla käydä myös tutkimassa tarkemmin Janakkalan entistä Nuolialan kylää, josta kirjoitin mm. blogissani 2.7., jonka löydät täältä. Menomatkalla ajoin risteyksen ohi ja päätin käydä siellä paluumatkalla. Silloin kyllä osasin kääntyä oikeasta risteyksestä Turengista tultuani kohta Janakkalan vanhaa kirkkoa, mutta ajoin sivutien ohi. Palasin ja ajoin sinne Iso-Hiiden marjatilalle, jossa oli vielä siihen aikaan kova meininki, monta riviä autoja ja marjojen, herneiden ym. kerääjiä jossakin pelloilla. Ostin vähän mansikoita ja pensasmustikoita ja kysäisin myymälän pojalta, voisiko siitä ajaa ympäri Nuolialan tielle, joka kartan mukaan jatkuu. Hän sanoi, ettei voi missään nimessä. Onneksi en lähtenyt. Kun palasin taas päätielle, tarkistin Nuolialantien alun, jossa ilmoitettiin sen olevan yksityistie.

Olin tehnyt kotiläksyni todella huonosti. Tosiasia on, että läksyjen tekoon auttaa se, että käy jossakin paikassa ensin ja sitten vasta tutkii tarkemmin. Maailma on niin iso pienille ihmisille.

No, tein tänään sitten niitä läksyjä, tutkin maanmittauslaitoksen karttoja ja nykyisten tilojen rajoja.  Ajoin Google Mapsissä jopa isolta tieltä Nuolialan tietä pitkin aina niin pitkälle kuin pääsin. Luovutin, koska tie päättyi ja ajattelin, että jos joskus voisin kävellä sen tien perille, niin ok. Loppujen lopuksi huomasin tehneeni pahan virheen. 

Nimittäin muinainen Härkälän tila olikin vanhaa karttaa uudelleen katsottuani juuri siinä paikassa, missä kävin marjoja ostamassa. Kävin tietämättäni Anna Orenian jalanjäljillä. Talot sijaitsivat melkein siinä kohtaa, missä oli marjafirman myymälä, kahvila ja parkkipaikat. Takana on vielä jokin lampi, joka näkyy kartoissa, mutta koska en ollut tutkinut asiaa sen enempää aiemmin, en jäänyt tutkimaan asiaa siellä ollessani tarkemmin. Marjapeltojen joen puoleisella reunalla on tiheää metsää. Ehkä jätän tämän jutun tällä kertaa tähän.

 

Niitä näitä tässä ajassa

Olen taas aloittanut muutaman blogipostauksen, jotka ovat jääneet kesken. Olen myös kahden vaiheilla, kirjoitanko enää jatkossa niin paljon omien päivieni tapahtumista, ja arkipäivän jutuista vai alanko kirjoittaa vain historiaan liittyvistä aiheista, joihin saan tietty suuremman ja pienemmän ripauksen nykyhetkeä. Joissakin lehtiartikkeleissa on kirjoitettu siitä, että nykyään sotketaan liikaa omaa elämää kirjoituksiin eli toimittajien ja kirjailijoiden omiin teksteihin. Se liitetään maailman muuttumiseen enemmän yksilökeskeiseksi, ehkä myös itsekkääksi? Olikohan se suunnilleen näin?

Minulla on tosin jo blogieni alkuhetkestä lähtien eli vuodesta 2008 ollut tapa katsella ja tutkia maailmaa oman itseni kautta. Teen sitä myös keskusteluissa. Hyvä ystäväni huomautti siitä aina. Olen aina ja edelleen kokenut sen ainoaksi oikeaksi tavaksi. Huomaan sen myös lisääntyneen lehtiartikkeleissa ja esseissä. Kirjoittajat pääsevät lähemmäksi aihettaan lisäämällä siihen henkilökohtaisen, usein jopa aran ja vaikeankin, näkemyksen. Ihan hyvä niin.

Henkilökohtainen ja avoin tyylini tulee jatkumaan hamaan synkkään loppuuni saakka. On ollut aiheita, joista en ole esittänyt mielipiteitäni. Usein ne ovat liittyneet sosiaalisessa mediassa kiivaasti käsittelyihin aiheisiin, riitoihin, voimakkaisiin mielipiteisiin, vihapuheeseen jne. Olen halunnut pysytellä niiden ulkopuolella paitsi, että olen kyllä lukenut niitä, vahvistanut lukemisella omaa kestävyyttäni. Tunnen myös ihmisiä, joiden kanssa en voi ollenkaan ottaa politiikkaan liittyviä asioita keskusteltavaksi. Siis ei edes keskusteltavaksi rauhallisesti!

Pari päivää sitten (14.7.) aloitin uuden blogipostauksen, mutta tiesin sen jäävän julkaisematta, mutta liitän sen nyt tähän kommenttina:

”Politiikan rintamilla on ollut viime aikoina kovin vilkasta ja myrskyisää.  Sen seuraaminen on vienyt myös minun aikaani. Olen ollut kiinnostunut myös siinä mielessä, että olin pettynyt uudesta hallituksesta ja ihmetellyt sen kompurointia heti alusta alkaen. Meillä Suomessa on ollut tapana jo pitkään erityisesti sosiaalisen median ja sanomalehtien kommenteissa olla esittämässä poikkeavia mielipiteitä syystä, että jos esim. oli edellisen hallituksen puolella, sai kasan paskavettä päälleen. On täysin ymmärrettävää, että silloin on mieluummin hiljaa. Nyt perussuomalaisten ministereistä esille nousseet asiat ovat olleet itse asiassa puhdistava asia. Rasismin ja siihen liittyvien aiheiden takia perussuomalaiset nimenomaan saivat äänivyöryn. He itse sanovat, että suora kaunistelematon puhe ja kirjoitukset ovat heidän valttikorttinsa. Niin taitaa ollakin, mutta sen uskovat parhaiten ihmiset, jotka eivät seuraa politiikkaa eivätkä ole perillä ja tietoisia maailmanmenosta eikä heillä ole kokonaiskuvaa. Siksi tämä kaikki onkin niin vaarallista. Tunnen joka päivä myötähäpeää, että kokoomus meni myös tähän lankaan, uskoi perussuomalaisia, Suomen rasistista, äärioikeistolaisinta puoluetta, jonka nyt pitää kaunistella puheitaan ja yrittää näyttää siistiä puolta jonkin aikaa. Häpeän Suomen hallitusta ja ihmettelen, miten jotkut fiksut ihmiset ovat siinä mukana.”

Häpeä on ollut minulla kestoaihe blogieni alusta alkaen. En lähde tuohon aloittamaani aiheeseen sen enempää kuin, että olen todella iloinen, että aihe on noussut nyt esille myös valtion johdossa. Siihen liittyen olen myös ihmetellyt, että rasismiin syyllistyneet ihmiset ovat pystyneet kieltämään sen itsessään ja julistamaan muuttuneensa. En usko siihen hetkeäkään. Ihminen on perusajatuksineen sama nuoresta aikuisesta lähtien, useimmat jo lapsesta lähtien. Olen itse siitä esimerkki.

Häpeä on monessa mielessä mielenkiintoinen aihe, tosin se ei ole kovin kiinnostava useimpien mielestä. Sen tunnistaminen ja myöntäminen vaatii rohkeutta. Siitä ei haluta puhua, vaikka se on kietoutunut meihin lapsesta saakka. Sitten on vielä tämä koko yhteisön häpeä, myötähäpeä ja kaikki pienemmät häpeät. Mitähän saisin tästä loppujen lopuksi aikaiseksi, jos viitsisin edes aloittaa. 

Tänään oli muistaakseni Hesarin yleisönosastolla kirjoitus, että Suomessa on liian vähän esteettömiä uimarantoja. Lukiessani sen, laitoin ”häpeälinssit” silmilleni ja ajattelin asiaa omalta kannaltani. En tarvitse vielä tarkoitetussa mielessä esteetöntä uimarantaa, mutta esteetön-sanan voi käsittää myös toisin. Olen nimittäin aina hävennyt omaa ulkonäköäni ja uimapuvussa esiintymistä todella kauan lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta. Silloin tällöin olen yrittänyt jättää asian huomioimatta, koska tiedän tuollaisen häpeän olevan aivan älytöntä. Olenhan aina ihaillut naisia, jotka uskaltavat rohkeasti näyttäytyä huolimatta ulkoisista syistä. 

Häpeän tunne tulee kuitenkin tosi syvältä ja vie monessa asiassa jo lapsuuteen saakka, niihin hetkiin, kun ulkonäköä tai ominaisuuksia arvosteltiin. Tällaiset aiheet olisi käsiteltävä juurta jaksain kuten monet muutkin asiat kuten puhumattomuus, tunteiden kieltäminen.  Toisin sanoen häpeä on kiinni minussa kuten se on monissa muissakin. Korona-aika korosti sitä ja nyt pitää irtautua. Muuten ratkaisu omaan uimaan menohäpeään olisi löytää mahdottoman syrjäinen paikka tai vanhanajan uimapuku, jossa on lahkeet.

Ihmisillä on siis kaikenlaisia juttuja, joita peitellä. Koska meillä on niin voimakas yksityisyyden suoja, jokaisen pitää ottaa ne omalta osaltaan itse esiin. Kaikki eivät vain uskalla. Saakin nähdä, mitä vastaavanlaiset asiat nousevat jatkossa esiin, yleisesti ja kirjoituksissani. Jos nyt ehdin kirjoittaa. Yritän elää rauhallisesti, tehdä töitäni eteenpäin, liikkua riittävästi luonnossa, nukkua pitkät yöunet. Ehkä kesämatkakin onnistuu? Ikkunat pitäisi pestä ja auto siivota ja imuroida.

Edelleen hyvää kesää kaikille lukijoilleni!