Työ tekijäänsä odottaa

Saisinko tämän tekstin valmiiksi ja julkaistua ennen joulua? Sanon itselleni, ettei minun ole pakko tehdä mitään. Mietin juuri, mitähän kaikkea olen aiemmin kirjoittanut jouluun liittyen. 

Pieni katsaus menneeseen on aina paikallaan. Joulusta on nimittäin tullut monelle trauma, joka aktivoituu aina vähän ennen joulua, vaikka on sitä jo aiemmin käsitellyt. Aktivoituminen lienee väärä sana, oikeammin asia muistetaan.

Eilen koin taas sen, että pitää olla todella varovainen omissa puheissaan, vaikka ne koskettavatkin vain omaa persoonaa ja omia ajatuksia. Aihe kun on nyt kovin usein ajatuksissani, koska käsittelen elämääni laajasti. 

Kuulija voikin loukkaantua kuunnellessaan minua ja omaa terapointiani. Hänen syynsä ärsyyntyä on minulle tuntematon, vaikka voin tehdä päätelmiä, joita mieleeni ei edes tulisi sanoa ääneen.Eikä minun ole mukavaa kuulla, kuinka tapani käsitellä menneitä asioita on toisen henkilön mielestä väärin ja toivottavasti lopetan sen pian, koska niin ei voi elää.  Vastasin aikovani tehdä sitä loppuelämäni ajan ja lopettavani vasta kun suljen silmäni lopullisesti.

Toisin sanoen, tämä asia on tullut jo aiemmin kirjoituksissani esiin. Kannattaa olla varovainen omien kokemusten jakamisessa. Monet ihmiset tietävät meitä paremmin, miten meidän olisi pitänyt ja pitäisi toimia ja ovat ohjeistamassa, jopa syyttämässä meitä. Näitä ihmisiä olen tavannut jokaisessa elämäni vaiheessa lapsesta lähtien. En aio koskaan syyttää muita, ihmiset tietävät itsekin, mitä ovat tehneet. Päiväkirjoihini olen tallentanut kautta aikain tilanteita, joissa ylitseni on kävelty. Olen herättänyt monissa ihmisissä ärtymystä avoimuuteni ja intohimoisuuteni takia. Sain taas ohjeen siitä, että minun olisi pitänyt puolustaa itseäni sellaisissa tilanteissa olemalla hyökkäävä, alkaa riidellä.

Olen edelleen sitä mieltä, että jos joku tekee toiselle ihmiselle edellä kuvatusti, se on tämän syyttävän henkilön ongelma. Minä kävelen tilanteesta pois puolustamatta itseäni. En määrää muiden ihmisten elämästä, en anna heille ohjeita.

Kukin saa elää tavallaan. Minunkin on harkittava tarkkaan, kenelle ei kannata puhua muuta kuin nk. small talkia.

Joulun lähestyminen saattaa stressata monia ihmisiä jopa niin, että ärtymys nousee senkin takia korkealle. Kerään pikku mainintoja vanhoista joulujen alla kirjoittamistani blogeista.

Joulukuussa 2012 kirjoitin joulun 2010 alla tapahtuneista asioista, jolloin koin vastaavaa. Tekstissä on mielenkiintoinen viittaus erääseen nuoruudessani lukemaani Erich Frommin kirjaan, jossa hän mainitsi, kuinka ihmisille jatkuvasti sanotaan lapsesta lähtien ”älä ole itsekäs”, joka ”on tehokas ideologinen väline, jolla tukahdutetaan spontaanisuus ja persoonallisuuden vapaa kehitys, syyllistetään, pakotetaan nöyrtymään jne.” Kirja saattaa olla edelleen kirjahyllyssäni.

Ajatelkaa, miten sanoilla voidaan vaikuttaa meihin lapsesta alkaen. Jos minua moititaan syyllisyydestäni kärsiväksi ja vain siksi tutkin itseäni, niin käännän asian niin, että niin en ole itse jakanut lausetta, koska olen pitänyt sitä vääränä ja olevan monen asian taustalla vaan minun ikäpolveani on kasvatettu niin.

Sanat ja lauseet ovat vaarallisia, jollei niitä selitetä ja ymmärretä.  Tärkeintä on, että meistä kukin on sikäli itsekäs, että pitää huolta omasta itsestään, ajatuksistaan eli ”humanistisen etiikan korkeimmat arvot ovat itsensä rakastaminen ja inhimillisestä itsestään kiinni pitäminen. Jotta ihminen voi luottaa arvoihin hänen pitää suhtautua vakavasti omaan itseensä, elämäänsä ja onneensa, olla rohkea oma itsensä ja elää itseään varten”. Se ei siis sulje mitään muuta pois. Pidä huoli itsestäni ja luovuudestasi. Kaikki muu tulee sitten myös oikein.

Joulun 2013 alla jouduin miettimään uusia asioita. Laaja vesivahinko, remontit ja muuton suunnittelu olivat päällimmäisenä.  Koin kaikki vaikeat asiat oppimisena ja kasvamisena. Mitähän jouduin selittelemään erään blogin takia? Ehkä kirjoitin siitä päiväkirjassani. Olkoon. Tämäkin saattoi liittyä ihmisten joulustressiin, joka osaltani oli jo heittänyt kuperkeikkaa.

Joidenkin myöhempien vuosien joulujen alla totesin, että olin jo päässyt kokonaan irti tai sitten tuli taas jokin katastrofi kuten vesivahinkoremontin virheiden korjaus. Kaiken lisäksi minulla oli ystävä mukana useana jouluna perheen lisäksi. Joskus kertasin vanhoja joulukirjoituksia aiemman blogini ajoilta. En tarkoituksella liitä tähän linkkejä, kaikki Unikkopellossa- blogini postaukset ovat edelleen luettavissa.

Aihe on herkkä kaiken kaikkiaan. Ajatella, kymmenen vuoden aikana myös joulukorttien lähettäminen on jäänyt pois. Minulla on vielä tallella omat saamani joulukortit ja vanhempieni saamat. On ehkä aika…

 

Kaksi päivää myöhemmin…

En saa tätä postausta valmiiksi vielä tänään, ehkä myöhemmin viikolla. Aikani perjantai-iltapäivästä on mennyt lapsenlapseni Alexin kanssa. Hän valtaa aina voimallisesti koko huushollin tullessaan luokseni. Oikeastaan olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä, he osaavat olla oma itsensä.  Sekasortoisesta viikonlopusta huolimatta oli kiva havaita, että hän on kehittynyt joissakin asioissa erityisen paljon. Voimakas luonne tulee kaikessa silti hyvin esiin, mutta uskon, että hän osaa kulkea hyvin aikuisuuteen. Välillä on murrosikä, jolloin meidän vanhempien on vaikea ymmärtää lapsiamme.

Hänellä oli koulutehtävänä haastatella isovanhempaansa. Kysymykset olivat paperilla ja yritin vastata niihin. Hän ei ymmärtänyt kaikkia käyttämiäni sanoja. Onhan meillä ikäeroa 65 vuotta. Annoin hänelle lahjaksi omistuskirjoituksella kotipaikkani viime vuonna julkaistun kyläkirjan, jossa olin muun muassa kuvaillut tarkkaan koulumatkani, tosin laveammin, kun haastattelu vaati. Siinä nimittäin kysyttiin lapsuuden aikaisia leikkejä, vaatteita, ruokia ja koulumatkaa. Samanikäisenä elimme ennen ja elämme nyt täysin erilaisissa maailmoissa. Lapsen voi olla vaikea ymmärtää eroja, minun ei niinkään.

On todella hyvä, että koulussa käsitellään tällaisia asioita. Koulut voisivat muutenkin käyttää mummoja ja pappoja opettamisen apuna. Molemmat oppisivat, vanhemmat laatisivat opetusmateriaalin tämän päivän lapsille sopivaksi valitsemalla asiat ja aiheet nuorten mielenkiinnon mukaan.  Mekin kävimme haastattelun lomassa hyvin monipuolista keskustelua, valikoitu kuvamateriaali olisi ollut hyvä liittää keskusteluun mukaan. Minun aikanani ei ollut vielä televisiota, tuskin kuviakaan, pyörätkin olivat aikuisten pyöriä ja ruoka oli erilaista. Mikä aarre onkaan tällainen yhteydenpito!

Haimme lauantaina vielä seuraksemme pitkäaikaisen ystäväni, joka asuikin luonani parisen vuotta ja oli mukana myös Alexin elämässä, joka kovin usein oli silloinkin minun luonani. Nyt tapaamme yleensä kerran kuukaudessa ja vaihdamme kuulumisiamme tehden joskus pikku retkiä ja syöden pizzaa.

Kun pääsin jatkamaan tätä postausta, olikin jo 22.12. En vain ole yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittamaan. Luin aiemman tekstini ja mieleeni tuli, että ehkä olemuksessani on jotakin liian pehmeätä, kilttiä ja ystävällistä, että se on kautta aikain alkanut ärsyttää joitakin ihmisiä, jolloin he kokevat olevan aiheellista opettaa tai näpäyttää minua.

Vaikka en taaskaan vietä joulua sen kummemmin. Tyttäreni perhe on kaukana ja tyttärentyttäreni perheellä on ympärillään paljon ihmisiä. Minua ei onneksi tarvita. Tänään tein taas kunnolla reilun tunnin lumitöitä autoni ympärillä. Aura ei ollut ehtinyt pihalle eikä siitä ole mitään hyötyä, koska se ei pääse autojen väliin. Olin myös huolissani tyttärestäni ja hänen pojistaan, jotka olivat matkalla erittäin huonossa kelissä.  Minni-kissa oli vuorostaan ikävöinyt minua.

Aamulla oli joulutervehdysten aika. Osa on vielä lähettämättä, koska uuvun siitä erityisen paljon. Mietin, että miten aikoinaan jaksoin. Siihen ei ole selitystä. En ole sellainen tehovanhus kuin monet muut.

Sukuseuroihin liittyvät työt ovat jääneet tekemättä. Maanantaina meillä oli Markkulan sukuseuran kokous Riihimäellä, jossa melkein kaikki hallituksen jäsenet olivat paikalla. Pöytäkirja odottaa edelleen kirjoittamista. Toisen sukuseuran sukutaulut odottavat paneutumistani. Tarvitsen paljon unta. Sairastumisen ja parantumisen jälkeen olen joinakin öinä nukkunut 10–11 tuntia.

Viikolla kävin Keravalla katsomassa Ridley Scottin ohjaaman pitkän elokuvan ”Napoleon”. Filmi kesti 2 tuntia 37 minuuttia. Se oli vaikuttava, vaikka kovin sotapainotteinen kuten Napoleonin elämä on ollut. Se muistutti minua myös siitä, miksi olen aina ihaillut Napoleonia. Kirjojeni joukossa on joitakin aikoinaan hänestä keräämiäni kirjoja, jotka suurimmaksi osaksi saattavat olla alakerran häkkivarastossa.  Löysin kyllä kirjahyllystäni suomennettuna 1929 ilmestyneen kirjan, jonka on kirjoittanut Emil Ludvig. Olen ostanut tai saanut sen jostakin kirpputorilta tai vastaavalta. Pitääpä nyt lukea. Aikani ei vain tahdo riittää kaikkeen. Olen kyllä kirjoittanut aikoinaan montakin kertaa Napoleonista.

Em. kirjassa alussa on pari Goethen lausetta:

”Napoleon etsi hyvettä, ja kun hän ei sitä löytänyt, sai vallan.”

”Napoleonin tarina on minusta kuin Johanneksen ilmestys: jokainen tuntee, että siinä piilee vielä jotakin, kukaan ei vain tiedä mitä.”

Työt ja tehtävät odottavat tekijäänsä. Hyvää joulunaikaa kaikille lukijoilleni!

 

 

Elämä elokuvaksi

Jospa taas ja vihdoin aloittaisin uuden blogipostauksen kirjoittamisen, vaikka olisi niitä tekemättömiä ”töitä” jonossa. Kun lähdin työelämästä noin 14 vuotta sitten, palkkatyö jäi taakse. Kaikki työ on sen jälkeen ollut palkatonta. Lomaakaan ei ole sittemmin ollut, jollen anna itselleni lomaa rentoutumiseen. En taida edes oikein tietää, mitä rentoutuminen lomana on. Elämä eläkkeellä on jotakin aivan muuta kuin työelämä. Kaiken lisäksi se on meistä jokaiselle erilaista. Olemme vapaita tekemään siitä oman näköistämme.

 

Edellisessä blogissani viivähdin hetken työelämän ruuhkaisissa vuosissa, joista olisi pitänyt ehkä pitää päiväkirjaa. En vain ehtinyt, koska kaikki tapahtui niin vauhdilla enkä ollut yksin ohjaksissa, vaikka usein kuvittelin. Minulla oli työnantaja toisella puolellani ja toisella olivat asiakkaat. Siinä välissä olivat kaikki tehtävien ympärillä olevat sovellukset, työtoverit, suunnittelijat, avustajat. Se välialue oli itse asiassa koko maailma. Joskus eteeni on tullut sellainen ”mind map”, joita piirtelin itselleni tehdäkseni työtäni ja sen ympäristöä konkreettiseksi itselleni. Työni ei 1980-luvulta lähtien ollut enää koskaan yksiselitteistä. Se ei ollut pankkityötä, jollaista ihmiset ajattelivat, kun kerroin olevani pankissa töissä. Se käsitys piti sisällään sen, että oli pankki, asiakas ja pankkitoimihenkilö, jota saatettiin kutsua täysin virheellisesti myös pankkivirkailijaksi. Se nimitys johtui kyllä tästä asetelmasta eli virkailija tiskin takana, joka useista tehtävistä hävisi tultaessa 1980-luvulle.

Kävin tyttäreni kanssa Vantaan Ruskeasannan hautausmaalla pikku kesäretkellä

 

Vanhempani ajattelivat, että istun tiskillä pankin konttorissa ja palvelen asiakkaita, kun he tulevat konttoriin raha-asioissa, nostavat ja tallettavat rahaa, ottavat lainaa ja allekirjoittavat asiakirjoja. Hoidan heidän paperiasiansa ja naputtelen tietoja koneelle ja järjestelmään. Oli vaikea selittää, että se olen minä, joka menee asiakkaan luo myymään palveluja tai nämä tulevat luokseni esittelyihin. Sitten menen asentamaan heille pankkijärjestelmiä ja linkkaamaan niitä yhteen heidän järjestelmiensä kanssa. Osallistun kehittämiseen antamalla ideoita eteenpäin. No, lista on todella pitkä. Oli usein myös vaikea tehdä sisäisiä toimenkuvauksia, joita tarvittiin henkilöhallinnossa. Sanamuodot olivat tärkeitä, koska ne vaikuttivat palkkaryhmään. Palkka-asiat olivat välillä riidanalaisia. Niistäkin löydän muistoja paperien joukosta. 

Hautausmaan vieressä on tällainen erikoinen lampi, josta en muistanut edes koskaan kuulleeni. Siellä oli poikia hyppimässä kallioilta veteen. Täältä löytyy lisää tietoa

 

Uuden ajan pankkilaiset astuivat näyttämölle 1980-luvulla. Täytyy kyllä myöntää, että jo aiemmassa tehtävässäni pankissa laki- ja notariaattiasioiden parissa,  olin uudessa ajassa, joten siirtyminen oli helppo ja luonteva. Olisi varmaan pitänyt aloittaa kirjoittaa pankkielämääni liittyviä muistelmia jo aikoja sitten. Kun katson nyt asiaa, kun se tuli mieleeni, ymmärrän taas uudelleen, kuinka suuri osa työ on ollut meidän persoonallisuuttamme. Kun se sitten oli ohi eläkkeelle lähdettäessä, sen vain karisti päältään ja meni siihen maailmaan, jota oli odottanut.

Tai johon oli oikeastaan alun perin tarkoitettukin! Sielläkään kaikki ei ollut yksinkertaista eikä toteutunut niin, kuin oli ajatellut, suunnitellut ja toivonut.

 

Kun kirjoitan tätä postausta, ajattelen omia vaihtoehto- tai rinnakkaiselämiäni, joista toiseen minun aikani ei loppujen lopuksi riittänyt koskaan tarpeeksi. Työelämä oli esteenä. Se oli pakollinen elämä, josta osasin kehittää mielekkään, niin mielekkään, että viihdyin siellä. Joskus jotkut kyllä ehkä tajusivat varomattomista lauseistani, että se ei ollut se elämä, mitä olisin halunnut elää. Työelämässähän pyritään etenemään ja ylenemään. Näin jälkikäteen ajateltuna, toteutin koko työelämäni ajan myös sitä rinnakkaiselämää, mikä sai minut viihtymään siinä niin hyvin.

Tekstini saattaa kuulostaa skitsolta ja sitähän se onkin. Olisi kiva tietää, onko muilla tällaisia ajatuksia. Jos olet pidempään lukenut blogejani, niin ehkä ymmärrät, koska niiden sisällä on koko ajan kulkenut punainen lanka. Myönnän kyllä, että toisten voi olla vaikea huomata sitä, mutta itse tiedän sen. Olen joskus kauan sitten kokenut välillä kadottaneeni sen.  Huolimatta kaikista eläkeaikani vaikeuksista, punainen lanka on koko ajan kulkenut kanssani. Kaikki kokemukset ovat olleet tärkeitä.

 

Vihdoin ukkonen jyrisee täällä meillä päin. Koko aamupäivän päätäni on kivistänyt ja nyt vihdoin ukkosilma on lähempänä kuin koskaan tänä kesänä. Silti aurinko porottaa äskeisen pikkusateen jälkeen.

Ranskan kansallispäivä 14.7. Nuoruudesta saakka minulle tärkeä päivä.

Menen takaisin asiaan, koska se on jo viikon ajan vaivannut minua. Nimittäin olen koko elämäni ajan ohjannut elokuvaa omasta elämästäni. Jos muistatte, minusta piti tulla kirjailija ja elokuvaohjaaja. Koska minusta ei tullut, niin aloin ohjata omaa elokuvaa, joka jatkuu edelleen. En vain ole aiemmin ymmärtänyt, että niin on ollut koko ajan. Kun välillä olen kadottanut otteen, olen pudonnut pois suoralta linjalta. Olen palannut ja ne väliajatkin kuuluvat nyt siihen elokuvaan. Kaikki blogini ovat myös sitä elokuvaa. Ne ja valokuvani ovat elämänkertani, jolle olen miettinyt ilmenemismuotoa. Sehän on tässä, silmieni edessä. Se on ollut kanssani koko ajan.

Olisi ihan kivoja uusia kuvia perheestäkin, mutta paras olla laittamatta niitä tänne.

 

Silloin tällöin mietin, miten saisin sen kaiken koottua kirjaksi. Olen muutaman kerran aloittanut, mutta aina lopettanut niiden muiden ”töiden” takia. En voi mitenkään saada kunnon elokuvaa tehtyä blogeistani. En edes osaa enkä jaksa keksittyä opettelemiseen, koska on olemassa mielekkäämpi ”käyttöliittymä” eli kirjoittaminen.  Instagramiin olen postannut koko ajan muistoja menneiltä vuosilta ja kuluvalta päivältä, nekin ovat elokuvani kohtauksia. Jo aikoinaan jossakin blogissani kirjoitin, kuinka me kaikki olemme nykyään toimittajia, oman elämämme toimittajia. Olemme siinä parempia kuin kukaan muu, kun vain paneudumme siihen. Jos on aikaa ja sitähän ei nykyään yhdelläkään ihmisellä ole tarpeeksi. On usein aika viiltävää selvitä pelkästään tästä hullunkurisesta maailmasta.

Olen aikanaan kuumeisesti tehnyt valokuva-albumeita. Muutama valokuvakirjakin syntyi jo silloin, kun palveluntarjoajia ei ollut. Myöhemmin olen kokenut valokuvakirjat liian suppeaksi ja alkeellisiksi tavoiksi tehdä kirjoja. Myönnän kyllä, että se on monelle tärkeä tapa olla oma toimittajansa.

Tämä postaus kuulostaa minustakin jotenkin idioottimaiselta, mutta siinä on totuuden ydin. Oli pakko saada tämä kirjoitettua, jotta voin jatkaa.

Muutamia päiviä on tämän postauksen aloituksesta kulunut. Jatkan nyt pienen hetken tätä päässäni elämäni aikana kehittynyttä ajatusta. Nyt vain jatkamaan sitä. Helposti sanottu ja kirjoitettu.  Hyvä, että kirjoitin muistiin, sillä myönnän ajatuksen jo pitkään muhineen päässäni. 

 

Töissä 16.8.2004 sattumanvaraisesti valittu tähän kuten muutama muukin...

Ymmärrän hyvin, että ihmiset ovat sairastuneet somesta, siis Instasta ja Facebookista ynnä muista toiminnoista. Monen pää on seonnut ja puhelin on pidettävä koko ajan kädessä ja yritettävä pysytellä ajan tasalla. On informoitava ainakin kavereita, mitä on tullut tehtyä, missä käytyä, mitä syötyä ja ketä tavattua. Ladattava sinne kaikki ottamansa kuvat. No, siellä ne säilyvät ehkä paremmin, koska pilveenkin voi kertyä liikaa kuvia tai liian paljon turhia kuvia kuten minulle kävi. Lakot voivat olla tarpeen, vaikka itse en halua harrastaa lakkoja. Mielen lujuus on parempi vaihtoehto. Samalla voi miettiä, mihin tähtää.

Vanhukset kuten minä, me voimme vapaasti miettiä vaihtoehtojamme, sillä saamme olla aika rauhassa. Ketään ei kiinnosta, mitä me puuhaamme tai mitä suunnittelemme.  Nuoret ihmiset ovat todella vaaravyöhykkeessä. Tänään sunnuntaina Helsingin Sanomissa oli Oskari Onnisen artikkeli nuoresta lääkäristä otsikolla ”Päivystys suljettu”. Tämä sai tarpeekseen sosiaalisesta mediasta ja ylihuolestuneiden ihmisten viesteistä. Hän ehti olla näkyvillä omalla Instagram-tilillään kolme vuotta ja uupui yksityisviestien määrästä. Hän oli niitä, joka rahasti myös tilillään. Nyt hän on luopunut systeemistä, jota hän kutsuu ”addiktiokoneeksi”. Hänen sanomansa on ”Poistu netistä ja elä.” Artikkeli on vain tilaajille, joten en linkkaa sitä tähän.

Harva kuitenkaan jaksaa edes lukea yhtäkään artikkelia kokonaan. Se on myös yksi sosiaalisessa mediassa esille tuleva asia. Helsingin Sanomissa on loistavia, toimittajien kirjoittamia artikkeleita, joita kuitenkin kommentoidaan valeinformaationa, koska niitä ei oikeasti lueta. Se on myös leviävä riesa. En lähde tässä sen syvemmin analysoimaan sitä. Olkoon se muiden tehtävä, mutta tuskin se menee mitään kautta perille.

Sateinen päivä antoi minulle aikaa päättää tämä postaus. En silti päätä omana vaihtoehtoisen rinnakkaiselämäni tallentamisen ja siihen liittyvien asioiden pohtimista. 

Olisinko tuossa vielä murrosikäinen 1960-luvulla? Salaperäinen kuva!

 

 

Hetket

Aloin palella. Istahdin lukemaan Virginia Woolfin kirjaa ”Vuodet” (The Years, Savukeidas 2013, suomentaja Ville-Juhani Sutinen ).  Vuodet on Woolfin viimeinen elinaikanaan julkaisema teos.  Suomentajan kirjoittamasta esipuheesta selviää, että Virginia Woolf oli suunnitellut kirjaa jo pitkään 1930-luvulla tarkoituksena tehdä siitä esseitä sisältävä romani erilaisten naisten elämänpiireistä pitkällä aikavälillä. Lopulta hän luopui tästä suunnitelmasta ja muutti teoksen puhtaasti fiktioksi. Romaani kuvaa ajanjaksoa aina 1880-luvulta 1930-luvulle. Se on melkein sama ajanjakso kuin Woolfin oma elämä (1882-1941).  Tarina kertoo Pargiterin perheen henkilöistä ja näiden lähipiiristä väläyksinä eri vuosilta. Vaikka olen vasta kirjan alussa, taisin jäädä koukkuun. 

Luepa tämä lainaus (s. 24):

”Tytöt jäivät kuitenkin vielä seisomaan ikkunan äärelle ja katselivat kadulle. Krookukset loistivat keltaisina ja violetteina etupihan puutarhassa. mantelipuiden ja likusterien oksien päissä oli vihreää. Äkillinen tuulenpuuska pyyhkäisi katua ja kuljetti paperinpalan jalkakäytävää pitkin. Sen perässä seurasi pieni pölypyörre. Kattojen yllä loisti punainen ja oikukas lontoolainen auringonlasku, joka sai ikkunan toisensa jälkeen leimuamaan keltaisena. Kevätilta oli kesytön, ja jopa Abercorn Terracella valo muuttui kultaisesta mustaksi ja mustasta kultaiseksi. Pian Delia hellitti kätensä verhoilta, kääntyi ja asteli takaisin salongin puolelle. Sitten hän sanoi….”

Tai sitä voi olla vaikea kuvata. Jokin tarttuu kiinni ja pitää otteessaan.  Miten niin taitavia kirjoittajia onkaan olemassa? Että se välittyy myös toiselle kielelle käännettyyn teokseen. Olen myös edellisessä Polulle kauas -blogissani aikoinaan kirjoittanut Virginia Woolfin aiheuttamista tuntemuksista liittyen ”Naisen huone” –nimiseen teokseen.  Miksi nyt kaiken tietokirjallisuuden keskellä tartuin tähän kirjaan?  Kirjat ovat kautta aikojen tippuneet eteeni hyllystä kutsuen tarttumaan niihin, lukemaan niitä ja jopa vielä kirjoittamaan niistä. Kaikki omaksi ilokseni ja ehkä myös avukseni.

Satuin äskettäin muistelemaan jälleen kerran sitä iltaa maaliskuun lopussa 2003, kun vein asiakkaitani elokuviin katsomaan elokuvaa ”Tunnit”.  Asia johtaa toiseen ja kuljeskellessani kirjastossa, Virginia Woolf tuli mieleeni.

Istuessamme elokuvissa katsomassa tuota vaikuttavaa elokuvaa, äitini kävi kuolinkamppailuaan. Kun istahdin bussiin kotimatkalle, laitoin puhelimeni päälle ja siinä samassa sisareni soitti ja kertoi tapahtuneen.

Elokuvassa  Nicole Kidman näytteli kirjailijaa. Elokuva perustui  Michael Cunninghamin kirjaan ”Tunnit”, joka taas sai ideansa erityisellä tavalla Virginia Woolfin kirjasta ”Mrs  Dalloway”. Tapani mukaan en käy täällä kertomaan kirjojen ja elokuvien juonia, koska niistä löytyy netistä mahdottoman paljon tietoa.

Ajattelemme ja puhumme vanhempiemme kuolemasta silloin tällöin. Olisi oikeastaan pitänyt puhua jo aiemmin, mutta senhän oppii vasta myöhemmin, sen, että kuolema pitää ottaa mukaan keskusteluihin jo paljon aiemmin kun sen teemme. Mutta niin kauan kun vanhempamme ja läheisemme elävät, pidämme heitä kuolemattomina. Kuolemasta puhuminen saattaa joissakin ympäristöissä olla täysin luonnollista.  Minulle asiat tulivat eteen vasta niiden tapahduttua ja en ollut ollenkaan valmistautunut niin luonnollisiin asioihin. Lapsena ja nuorena ja sitten myös aikuisena työnsin aiheen pois mielestäni.

Olen kirjoittanut vanhemmistani usein ja kirjoitan jatkossakin. Äidin kuolemaan ja hautaukseen liittyvistä asioita sivusin 31.12.2014 kirjoittamassani blogissa, jonne pääset tästä. Omien vanhempien ja sisaren kuoleman jälkeen suhtautuminen kuolemaan on muuttunut erilaiseksi.  Niin kai se ihmisen elämä kaartuu pikkuhiljaa kohti kuolemaa.

Vanhoja asioita ja omaa suhtautumista niihin aiemmin, sitä kaikkea ei voi muuttaa enää, vaikka haluaisi. Mutta voin aina kirjoittaa niistä, elämämme kokemukset ovat muokanneet minut juuri sellaiseksi kun olen. Jokaisesta pienestäkin piirteestäni, kokemuksistani, ajatuksistani, kohtaamisistani, jokaisesta tunnistani, päivästäni, vuodestani voin sentään kirjoittaa. En olisi koskaan lapsena ja nuorena uskonut, että omaisin joskus niin rikkaan sisällön, josta ammentaa loputtomiin. Sitten on vielä muiden panos siihen kaikkeen. Ei varmaan ole mitenkään sattumaa, että aika ajoin olen joidenkin ystävieni kanssa puhunut aiheesta kirjoittaa jotakin yhdessä.  Torniolaisen Elisan kanssa suunnittelimme aikoinaan kirjoittavamme saippuaoopperan. Oma elämäni oli silloin yhtä komediaa, tragediaa ja draamaa yhtä aikaa. Löydän sen kaiken vielä nytkin käsin kosketeltavan tuoreena ja elävänä päiväkirjoissani. Tarkoitus oli kuitenkin vain ammentaa siitä kaikesta ja tuoda siihen piirteitä kaikesta muustakin kokemastamme.

Vastaavanlaista kirjoittamista olen pohtinut muidenkin kanssa, mutta siihenhän se on jäänyt. Nyt tässä kirjoittelen yksikseni niitä näitä pitääkseni sormeni vetreinä ja ajatukseni kasassa. Kirjoitan pysyäkseni kirjoittamisen virrassa. Muitakin suunnitelmia on pyörinyt mielessäni, mutta ne ottavat tuulta alleen, jos on aihetta ja löytyy innostusta.

Hetket. Niistähän tämä elämä muodostuu. Kun luen Virginia Woolfin kirjaa eteenpäin, niin lähes joka sivulta kohtaan sanan tai lauseen, joka johtaa omiin muistoihini.  Ne ovat kuitenkin piilossa tunnelmien, värien, valojen ja esineiden takana.  Niitä omiani olen sivunnut usein näissä blogeissani.  En vaan enää muista, mitä kaikkea olen kirjoittanut ja saatan toistaa itseäni. Mutta onkohan se kaiken kaikkiaan niin pahasta?

Kun auringon valo osui olohuoneen lattialla olevaan maljakkoon, johon olin kerännyt maitohorsmia, sen iltapäivän tunnelma!  Kuinka lähellä olin sillä hetkellä sitä, että minusta olisi kuoriutunut taiteilija, oikea taiteilija eikä vain ihminen, jolla oli halu olla taiteilija. Palaan siihen ajatelmaan usein. Siitäkin huolimatta, että äitini sanoi aina maitohorsmien tuovan hänen mieleensä sodan.  Sodan ja taistelujen hävittämät avoimet alueet Karjalassa kasvoivat jatkosodan vuosina horsmaa.  Enpä tullut kysyneeksi, käyttivätkö he rintamalla maitohorsman lehtiä ruoanlaitossa. Kun ei ole tarpeeksi tietoa, ei edes osaa tehdä oikeita kysymyksiä. Ruoastahan oli silloin sota-aikoina pulaa ja toimitusmatka oli pitkä. 

Maitohorsman lehdet sisältävät runsaasti mm. C-vitamiinia. Äitini kommentin yhdistin taisteluissa kuolleisiin sotilaihin, joihin he usein maastossa törmäsivät.  Siellä ne (oletan venäläiset) makasivat maitohorsmien keskellä ja sotilaiden veri oli virrannut maahan ja siitä versoivat nuo komeat kukat, joita minä nuorena keräsin maljakkoon maalatakseni niitä. Mikä mahtava kontrasti!

Olen palellut melkein koko sateisen päivän.  Puutarha sai jäädä odottamaan. Jatkan vielä hetken Virginia Woolfin kanssa.  Niin vaikka olisi muutakin tekemistä.

.