Palasten kokoamista

 Ihan ”oikeesti”! Kyllä tämän olotilan olisi aika loppua. Pitäisikö jossakin vaiheessa rikkoa omia periaatteita ja lähteäkin jonnekin lomalle vähäksi aikaa? No, Minnin vuoksi en voi lähteä. Ja haluaisinko edes? Kun kevät on täällä, voin viettää paikallista lomaa.

Kirjoitan jälleen hetken muiden kotitöiden lomassa. Esitystä pitää vielä harjoitella huomista varten. Tässä välillä yritin lähteä selvittämään erästä toista DNA-tapausta. Toki tutkin sitä jo useita vuosia sitten. Yhteisen DNA:n määrä on aika suuri eli melkein 500 cM.  Otin nyt yhteyttä henkilöön, mutta hän ei ilmiselvästi halunnut auttaa, hänen antamansa sukunimet ovat täysin vieraita paikkakuntia myöten.  Pakotan itseni pitämään taukoa ja saan kyllä selvää muuta kautta. Olen parantumaton hörhö.

Selvittämäni tapaus aiheuttaa myös harmaita hiuksia, oli pakko värjätä hiukset, kun en saanut alkuviikolle hiusten leikkausta. Sen selvittäminen tuntuu minusta nyt olleen aivan liian helppoa. Jännitän seurauksia.

Eilen sain hämäläisen isoisäni isän Kalle Kustaa Heikinpoika Nålberg/Siukolan s. 1851 sisaren Maria Vilhelmiinan. s. 1866 myöhemmin Vainio sukuhaaran lähes kaikki tiedot. Suuri osa niistä olikin jo minulla, joten blogini kautta tutuksi tullut kolmas serkkuni Tuija täydensi tietoja hienosti ja on kertonut tarinoita ihmisten takana. Ehkä ensi kesänä voisimme jopa tavata.

29.2.2024

Sääli, että heräsin tänä aamuna pää särkevänä. Yritän ottaa aamupäivän rauhallisesti, jotta jaksan lähteä Helsingin Kuolemajärvikerhon iltaan ja pitämään siellä äkkipikaisesti kuukausi sitten lupaamani esityksen. En enää tänään pohdi sitä sen enempää. Onneksi Marja Riihimäeltä tulee mukaani, haen hänet Keravan asemalta. Tässä yhteydessä monia ajatuksia on herännyt, joista kirjoitan jatkossa postauksia jaksamiseni mukaan.

Selailin eilen pitkään kadoksissa olleita papereita, jotka löysin äskettäin. Työnsin ne banaanilaatikkoon kirjojen kanssa helmikuussa 2014, kun jouduin lähtemään evakkoon vesivahinkokorjauksien alta. Muutettuani takaisin en ehtinyt purkaa kaikkia laatikoita ja kun lopulta muutin omakotitalosta pois, laatikot seurasivat mukana ja ko. laatikko taisi joutua kaikkien muiden alle, kunnes lähdin etsimään sitä. 

 

Paperien joukossa on surkeita kirjoituksiani vuodelta 1971 ja iso kasa kirjeitä vanhemmiltani aikavälillä 13.5.1971-26.4.1972. Se oli vuosi, kun olin perheeni kanssa palannut Saksaan oltuamme vuoden Suomessa. Itketti lukiessani, sillä äidillä ja isällä oli hirveä ikävä, varmaan he kaipasivat lähinnä tytärtäni, joka oli pois lähtiessämme vasta 2-vuotias. Kirjeet olivat muutenkin ihania, koska he kuvasivat niissä päivittäisiä askareitaan, kertoivat sisarieni tekemisistä ja sukulaisista, vierailuista ja muista tapahtumista. Äitini oli suunnilleen sen ikäinen kuin tyttäreni on nyt. Rakas tyttäreni oli heidän ensimmäinen lapsenlapsensa.

Voitte vain arvata, että kyyneleeni virtasivat eri tilanteissa, jotka muistuttivat tyttärestäni. Jopa hänen tuttinsa sai äitini ja sisareni kyyneleet valumaan, kun he pian lähtömme jälkeen tulivat lapsuuteni kotitaloon, josta olimme äskettäin lähteneet. Siihen aikaan he viettivät siellä koko kesän. Äitini alkoi tehdä kasvimaataan, leipoi ja teki ruokaa ja kävi marjassa ja säilöi. Äidin sisarukset kävivät siellä. Kesä oli kiireistä aikaa. Isä kävi veljeni kanssa kalassa Paloniitunjärvellä ja kalasaaliit olivat toisinaan hirveän runsaita ja täyttivät pakastimen. Elokuussa äiti kävi kahden sisarensa ja molempien poikien kanssa Turussa Kuolemajärvijuhlilla.

”Tuossa pihalla ihan keittiön ikkunan alla kävelee parhaillaan fasaani. Kumman värinen, ihan ruohonvihreä. Siinä olisi nyt Tiinalle lintu, kun hän kärpäsiäkin sanoi linnuiksi. Vieläkö hän puhuu suomea?”

Parivuotiaalta kesti parisen viikkoa, kun hän alkoi puhua saksaa. Näköjään vielä heinäkuussa, kun sisareni kävi siellä, hän osasi suomea. Kun sitten 1973 tammikuussa tulimme lopullisesti Saksasta pois, kävi samoin. Hän ei koskaan suostunut puhumaan kahta kieltä, mikä olisi ollut hyvä tulevaisuutta ajatellen. Saksahan oli siihen aikaan Länsi-Saksa.

Vanhempani olivat huolissaan minun asioistasi, ajokorttini vanhenemisesta, jonka isä lupasi uudistaa. Isäni ajokortti oli vanhentunut, hän oli ajanut 5 kuukautta ennen kuin huomasi asian ja joutui menemään uudelleen autokouluun.

Kirjeet ovat mahdottoman eläviä, koska ne kuvaavat myös minun tilannettani ja kotimaan oloja. Omia kirjeitäni minulla on tallella eri paikassa, mutta äiti mainitsee kirjeissään aina, mitä olen kertonut.  Ikävä on suunnaton. Äitini oli tulossa myöhemmin syksyllä käymään, kun olisimme saaneet asunnon.

Täytyy nyt sanoa, että maailma on menettänyt paljon nykyajan vempaimien tullessa ja kaiken muututtua digitaaliseksi. Minähän menin heti alussa innolla siihen kaikkeen mukaan ja olin ylpeä kaikesta kehityksestä. Tosin kirjoittelin kirjeitä myöhemminkin ja kaapit pursuvat edelleen niitä. Kirjeitä lukiessani koin edelleen tuulahduksen ajasta vähän ennen. Vaikka kuinka toivoisimme, se aika ei palaa. Emme voi sille mitään.

Samasta paperikasassa oli myös epämääräisiä päiväkirjamerkintöjäni. Palaan niihin myöhemmin. Totean vain, että toteutan omia unelmiani vasta nyt. Miksi? Siinä riittää vielä pohtimista. En saa kuitenkaan mitään valmiiksi.

5.3.2024

Kirjoittamisen välillä on aina pitkä aika, koska en vain ehdi. Myönnän kyllä, että elämäni ei ole enää aikoihin ollut niin hektistä ja ehtiväistä kuin ennen, mutta nykyään tarvitsen enemmän lepoa toiminnan jälkeen. Viikon ajan olen jälleen kärsinyt ranne-käsi-nilkkaoireista ja joutunut joinakin päivinä tukeutumaan särkylääkkeeseen. Aiheuttaisiko jopa polaaripyörre niitä tällaiselle ilmastoyliherkälle ihmiselle?

Hälytystilasta, jolla viittaan edelliseen postaukseeni, on vaikea irtautua. Se vie aikaa. Miksi en muuten aloittanut näitä kaikkia juttuja jo silloin nuorena. Sen sijaan menin vuosikymmeniksi pankkiin töihin, en vain töihin vaan paneuduin syvällisesti tekemiini asioihin. Töitä voi nimittäin tehdä myös matalimmalla mahdollisella paneutumisella ja palkka juoksee kuitenkin. Muistan 1970-luvulta erinäisiä keskusteluja, joita kävin työkaverieni kanssa. Olimme eri mieltä asioista. Taisin olla oikeastaan tyhmä ja yksinkertainen, kun aina menin syvälle tekemääni asiaan enkä nähnyt suurta kuvaa elämästäni.  Vaikka tiesin unelmani jo lapsesta saakka. Unelmani sai vuosien myötä paljon lisäuria ympärilleen. Kaiken lisäksi siitä ei koskaan tule valmista. Mistä tässä elämässä tulisi valmista?

Punainen lanka katkesi, yritän tavoittaa sitä myöhemmin tällä viikolla. On muuta tutkittavaa.

 

6.3. Tänään aamulla herätessäni, ajattelin jälleen ilmastoherkkyyttäni ja löysin sanan meteopaatti. Suomessa asiaa ei ole todellakaan paljon tutkittu. Olen itse ollut asiasta tietoinen jo todella pitkään. Aikoinaan liitin sen ilmanpaineeseen. Se onkin täysin totta. Jos ajattelen pidemmälle, lienen kärsinyt asiasta jo lapsesta saakka. Päänsäryt ovat olleet riesanani sieltä asti. Särky ei ole migreeniä. Eilen ajattelin asiaa vähän enemmän. En jaksanut kirjoittaa pitkään, olin allapäin, lähes masentunut, mikään ei huvittanut. Ulkona oli ihana auringonpaiste, mutta minä kärvistelin sisällä. Pystyin vain katselemaan sarjoja YleAreenasta.  Näin, vaikka tekemistä olisi riittänyt. En jaksanut edes tutkia mitään.

Aamulla tutkin silti uteliaisuudesta tarkemmin polaaripyörteen vaikutusta. Sen toinen nimi on napapyörre. Wikipedia kertoo sen olevan planeetan tai kuun pohjois- ja etelänavan lähistölle muodostuva tuulijärjestelmä. Maapallolla se koostuu kahdesta osasta: pyörteen ulkoreunan suuntaisesti puhaltavista voimakkaista tuulista ja niiden sisälleen rajaamasta keskiosasta. Se sijaitsee 10–80 kilometrin korkeudessa. Sen sisällä on matalapaineen vyöhyke ja ympärillä korkeapaineen vyöhyke. Näiden ilmanpaine-erot aiheuttavat reunoille voimakkaan suihkuvirtauksen. Se voi heiketä ja levitä sieltä pohjoisesta kuten nyt on tapahtumassa ja sää kylmenee. Katso tarkemmin vaikkapa Forecan sivulta.

Nythän koko talven ajan toiminut napapyörre on tuomassa kovenevia pakkasia ja sen jälkeen auringon edelleen lämmittäessä se hidastuu ja hajoaa. Silloin olemme keväässä. Tajusin, että siksi kevättalvet saattavat olla ajoittain vaikeimpia aikoja meteopaatille, joksi en kyllä kokonaan tunnistaudu. En ole nimittäin muuten sääyliherkkä, hyväksyn kaikenlaiset säät, mutta fyysinen kärsiminen on muuta. Saatan olla yliherkkä, koska minulla on reuma tai olen jo nuorena syystä tai toisesta ollut herkkä. Näin vanhana taaksepäin katsoessani, tajuan asian selvemmin. Vanhana ihminen on entistä herkempi. Sitä tuskin koskaan saan selville, mikä kohta säässä, sen vaihteluissa, ilmanpaineessa tai pyörteissä, pistää elimistöni koville. Tyttäreni sanoi, että jos menen lääkärille ja sanon tästä, minua pidetään hörhönä. Osaisinpa pitää suuni kiinni sellaisessa tilanteessa ja monesti muulloinkin.

Tilannehan jatkuu tänään, en saa tätä tekstiä vieläkään valmiiksi. Ohje itselleni ja muille saman tapaisessa tilanteessa on: Ota rennosti, lepää ja tee vain pakolliset asiat. Huomenna voi olla jo parempi päivä.

Näkemäni unet saattavan myös liittyä tällaisiin ajanjaksoihin. Ajattelin tässä jokunen päivä sitten, etten ole aikoihin nähnyt unta, jossa olisin kulkenut maisemissa kamerani kanssa. Viime yönä sama asia tuli mieleeni unen sisällä. En kirjoittanut unta muistiin, mutta vastaava uni on toistunut usein aiemmin, aina vähän erilaisena.

 

Olen unessa suuressa kaupungissa, jonka ymmärrän aina lopulta olevan Helsinki, mutta paljon suurempi kuin se oikeasti on. Tarkoitukseni on löytää vanhalle työpaikalleni Helsingin keskustassa. Unessa on usein muitakin, mutta en muista, kuka siinä oli nyt. Joka tapauksessa, jos joku on seurassani, niin lähtiessäni eteenpäin, kaikki putoavat joukosta. Näytin suunnan, minne minun olisi mentävä, vaikken siis taaskaan yhtään tiennyt, missä olin.  Matkalla eteenpäin samannäköiset paikat kuin ennenkin tulevat eteeni, oikeasti ne eivät muistuta Helsinkiä mitenkään. Tällä kertaa löysin oikeille kulmille, vaikka eihän kukaan olisi niitä tunnistanut. Siinä vaiheessa kamera tuli mieleeni, ihmettelin, miksi minulla ei ole sitä mukana. Jostakin syystä mielessäni oli iso ja raskas järjestelmäkamera kun useimmiten käsissäni on ollut yksi tai kaksi digipokkaria. En päässyt niin pitkälle, että olisin mennyt työpaikalleni sisään, en kyllä edes haluaisi, sillä se on aina jotakin aivan muuta kuin oli todellisuudessa. Uni on eräänlainen painajaisuni. Tässä pääkohdat.

Kaksi päivää myöhemmin eli 8.3. kansainvälisenä naisten päivänä

No, olen aika usein kirjoittanut näitä blogipostauksiani kuin päiväkirjaa. Anteeksi. Lukijalle sanon, että jätä väliin. Tosin tekstin välissä voi sattumalta olla jotakin mielenkiintoista. Elämä on tällaista, tavallista ilman sen suurempia huippukohtia. Ajattelin, että olen nuoruudesta, ehkä jo lapsuudesta saakka toistanut samaa kaavaa. Luin joitakin kirjoituksiani 1960-luvulta ja näen niissä myös minut nyt, vanhana naisena. Jos minulla oli unelmia silloin, en osannut tarttua niihin ja mennä määrätietoisesti niitä kohti. Elämä jäi ja jää kesken.

Eilen siivosin koko päivän, järjestelin suurta arkistoani, laatikoita ja muita tavaroita, imuroin koko asunnon ja pyyhin lattiat kostealla, pesin pari mattoa, vaihdoin jopa ruokapöydän eri asentoon.  Oli myöhäinen iltapäivä, kun olin valmis ja rättiväsynyt. Tuollaisessa toiminnassa on hyvänä puolena se, että siinä voi sitten samalla suunnitella seuraavia tehtäviä. Ne eivät valitettavasti aina ehdi toteutukseen ennen kuin asunto on taas sekaisin.

Minä ajattelen sinua täällä punaisten verhojen (ja) sinisen taivaan alla,

Ajattelen sinua usein

silloinkin kun valot syttyvät ikkunoihin luoden kellertäviä juovia tähän maahan

näille kaduille

Ajattelen sinua juuri tänään

kun pöytään on laitettu kulunut vihreä liina. (6.5.1968)

jatkuu…

Mistä apua sekaavaan ja stressaavaan elämään?

Aloittaessani tätä postausta on 12.10.2023 kello 12.38. Tuulee kovaa, mutta aurinko paistaa. Olotilani on sekava. Herättyäni ajattelin lähteä ulos, mutta aloinkin järjestellä ja tehdä pikasiivousta. Valmistelin päivän ruoan keräämällä tarvikkeet, kuorin perunat, keitin lapsenlapseltani alkuviikosta saamani ruusupavut. Teen pitkästä aikaa siskonmakkarakeittoa, vaikkei se enää olekaan suosikkiruokiani kuten joskus. Tein pari postausta Facebookiin ja Instagramiin ja ajattelin, että aiheesta voisi kirjoittaa enemmän. En silti jaksa.

Tuulinen, kylmä ja hiljainen(kerrankin) Fjällbo 15.10.2023

Kun olin lukenut tabletilta päivän lehden ja uutiset ja syönyt aamiaisen, niin jatkoin siivousta ja järjestelyä. Olen päättänyt tarkkailla itseäni entistä enemmän. Selvitän, mitkä asiat rasittavat minua, mitkä innostavat. Kaikkihan tiedätte, että merkityksellinen elämä on aina ollut tavoitteeni ja pitäisi olla kaikkien muidenkin tavoite. Kun tulee vanhaksi, siitä tavoittelusta saattaa pudota pois hyvin nopeasti, varsinkin jos elämä muuttuu koneelliseksi, rutiinien toteuttamiseksi. Vanhan ihmisen elämä voi kuitenkin olla hyvää myös rutiinien keskellä. En määrittele muiden elämää.

Tänä aamuna tarkkailuni vei minut lopuksi kirjoittamaan. Muuten olisin jatkanut kirjojen lajittelua muovipusseihin. Yritän lähiaikoina viedä niitä kokeiluluontoisesti Kierrätyskeskukseen. Se on kyllä loputon urakka, mutta kaikin puolin hyvä idea jatkaa. Voin siitä keksiä muitakin polkuja, joita edetä. Kirjastommehan ei enää ota käytettyjä kirjoja, koska ihmiset alkoivat pitää paikkaa roskakirjojen vientipaikkana. 

Erkkolassa 15.10.2023 poikkesin taiteilijakoti Erkkolassa, jossa on juuri avattu näyttely "Elämää Suopellossa - Martta Wendelin 130 vuotta".

Nuoret harakat harjoittelevat tuulta vastaan lentämistä, välillä joku käy parvekkeen kaiteella lepäämässä. Tuuli on aika raju. Koivujen lehdet eivät irtoa helposti, osa on vielä aivan vihreitä. Lintuja on paljon muitakin kiertämässä pihan puita, räkättirastaita ja onhan siellä muutama äiti-talintinttikin. Vein sohvan selkänojalla nukkuvan Minnin katsomaan lintuja, mutta sisään tultuamme hän on taas koko ajan pyrkimässä syliini. On päiviä, kun en ehdi kiinnittää kissaystävääni riittävästi huomiota.

Eilen ahersin puoli päivää sukutaulujen kanssa ja kauhistelin mielessäni sitä työmäärää, mitä niissä vielä on. Työmäärä ei liity välttämättä sukutauluihin vaan sisällysluetteloon. Olen työhöni liittyen tutkinut systemaattisesti Siirtokarjalaisten tie -teoksia.  Sitä kautta sukututkimukseen on tullut päivitystarpeita, vaikken olekaan kaikkea lisännyt sukutauluihimme, joskus vain viittauksen paikkakuntaan ja em. kirjan sivuun.

15.10.2023

Kuten hyvin tiedätte, haluaisin alkaa paneutua johonkin sukututkimukseen liittyvään aiheeseen ja kirjoittaa siitä. Tällä viikolla oli Aleksis Kiven päivä, syntymäpäivä. Luin jostakin, että hänen isänsä isoisä Juho Sakarinpoika Stenvall on syntynyt Janakkalan Melkkolassa (kirjoitettu aiemmin Melkola) 1743. No, asia varmistuikin Genistä kuten myös, että Janakkalassa syntyneen isä oli syntynyt Hollolassa, mutta puoliso vuorostaan Janakkalassa. Nyt mennään jo 1700-luvun alkuun. 

Melkkolantiellä 15.8.2020

               

Melkkola kuulosti tutulta. Ajelin kylän läpi mennessäni 15.8.2020 Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen Napialaan, vanhalle kyläkoululle. Muistan vielä hyvin innostukseni ajaessani taas yhden Janakkalan kylän ohitse. Otin muutaman kuvan metsätieltä ja Tervajoen sillan ylittäessäni. Oli ensimmäinen koronavuosi.

Taidan sen sijaan etsiä jonkun muun Janakkalasta tai Rengosta lähtöisin olevan muualle muuttaneen ihmisen. Toisaalta olen kirjannut papereihin montakin aihetta. Kaiken lisäksi minulla ei ole nyt aikaa…

Samoin kuin edellä.

Pari päivää myöhemmin.  En aio kirjata, siis kirjata kaikkea tekemääni. Aamulla herätessäni keskeltä unta, kirjoitin pätkän muistiinpanoihini (kännykällä). Olin nähnyt paljon unia ja nukkunut erinomaisen hyvin, mitä ei voi kaikista öistäni sanoa. Unethan unohtuvat enkä nyt enää käsittele niiden merkityksiä vaan mietin usein aihepiiriltään toistuvien unien liittymistä minuun ja omaan historiaani ja sitä, minne ne yrittävät ohjata minua. Tässä vaiheessa elämää kunkin ihmisen olisi aika käsitellä myös omaa historiaansa.

Ajattelin aamulla muun muassa, miten me olemme eläneet pitkän elämän käsittelemättä itseämme. Nythän monet nuoremmat käyvät rohkeasti kiinni menneisyyteensä ja selvittävät vaikeitakin asioita kirjoittamalla niistä. Itsensä tutkimisen voi sanoa olevan nykyään hyvin tavanomaista tai siitä on vähitellen tullut entistä tärkeämpää. Sitähän se ei ollut vielä minun vanhemmilleni eikä edes itseni ikäisille. Eikä monille muillekaan.

Oman itsen käsittely vaatii myös perheen historian käsittelyä. Ilman sitä on lähes mahdotonta tutkia omaa elämäänsä sellaisella tarkkuudella, mitä ajan tässä takaa. Olen huomannut omalta kohdaltani, kuinka vaikeaa on mennä syvemmälle sellaisissa asioissa, jotka satuttavat edelleen.

Vaikeneminen on ollut Suomessa aiemmin tapa, joka on siirtynyt myös geeneihimme. On pitkä matka ja vaivalloista lähteä tutkimisen tielle. Kaiken lisäksi meillä on jostakin kummasta pesiytynyt käsitys, että oma itse pitää unohtaa, olla äärimmäisen vaatimaton. Ikävä kyllä asia on ymmärretty väärin.

Koska tarkkailen itseäni, ajattelen nyt, olisinko vienyt myös ko. ajatuksen itseeni, kun sitä on ensin kotoa lähtien tuotu eteeni.  Kaiken lisäksi olen jatkuvasti kuullut sitä vuosi vuoden jälkeen. Olen joissakin tilanteissa paheksunut sitä, muistan hyvin näitä tilanteita. Niitä korostetaan erityisesti ihmisen kuollessa. Seuratkaapa ihmisten muistokirjoituksia, vaatimattomuus nostetaan usein esille.

Erkkolan taiteilijakoti lähikuvassa 15.10.2023

 

Edellinen on vain yksi asia monen muun joukossa. Entä, jos ihmisen dementoituminen myös lähtee samoista juurista. Jos emme anna itsellemme aikaa tutustua itseemme, niin aivommekaan eivät tarvitse enää meitä.

Olen viime vuosien aikana havainnut sen, että olen stressaantunut erityisesti lasteni ja lastenlasteni suruista ja epäonnesta. Muiden ja osittain toki myös itseni aiheuttama kiire on joskus vienyt melkein jalat alta. En kestä myöskään enää konflikteja, jotka kohdistuvat minuun. Stressi vaikuttaa aivoihimme.

Tiedän, että näistä aiheista olen vuosien mittaan kirjannut paljon päiväkirjoihini enkä ehdi enkä aio niitä käsitellä blogeissani. Niiden käsittely kuvaa vain sitä, että olen ymmärtänyt jo varhain, mikä on tärkeää ja miten asioita on tarkkailtava. Tapahtumat kertovat myös sen, miten olen itse reagoinut. Ilman muuta jotakin on suodattunut myös blogipostauksiini.

Saatat kysyä, miten tässä tilanteessa, kun maailma on sodassa ja on paljon ongelmia, miten voin olla rauhallinen ja tutkia vain itseäni. Maailma pyörii ympärilläsi huolimatta ajatuksistamme, emme pysty vaikuttamaan sotiin emmekä niiden kulkuun. Pahuus on koko ajan kanssamme ja sekin vaikuttaa mieleemme. Kaikki ympärillämme on elämää emmekä pysty ymmärtämään kaikkea. Voimme vaikuttaa vain itseemme. Vastaamme omista tunteistamme. Olemalla oma hyvä itsemme, voimme vaikuttaa. Tuskin kuitenkaan kysyt, koska tiedät!

Minunkin tekisi juuri nyt mieli tutkia jälleen kerran Israelin historiaa. Lähi-itä on mielettömän kiintoisa alue. Olenhan tutkija sielultani.

Lopetin edelliseen lauseeseen, mutta sitten en ehtinyt julkaista tätä, koska syksyn kiireet alkoivat jahdata minua.Nyt ajattelen, että voisin jättää tämän julkaisematta. Mutta menköön...

15.10.2023

 

Sammaleiden välissä olisi viileätä

Sanonta ”Vierivä kivi ei sammaloidu” on ikivanha, Erasmus Rottendamilaiselta 1500-luvulta peräisin oleva sanonta, jota on käytetty monissa eri yhteyksissä. En oikeastaan ollut kovin innostunut kirjoittaessani edellä olevan aloituksen tälle blogilleni. Se vain pälkähti mieleeni valmistautuessani tähän päivään. On juhannuspäivä armon vuonna 2022. 

Kuva len ottanut jo ennen juhannusta Nurmijärveltä läheltä Myllykoskea, jossa kävin poimimassa juhannuskimpun.

 

Viime päivinä eri yhteyksissä menneet vuodet, ne lähimmät taaksepäin katsottaessa ovat olleet mielessäni. Olen välillä ihmeissäni, välillä tyrmistynyt ja lopuksi myös surullinen. Kaikkien tapahtumien ja muutosten voima meihin pieniin ihmisiin on ollut aivan hirveä. Näin on huolimatta siitä, että yritämme parhaamme, jotta kaikki näyttää hyvältä, kauniilta ja hienolta. Joka päivä lähes julistamme samaa mantraa ”minulla menee hyvin, elämäni on loistavaa”. Teemme niin, vaikka asiat eivät oikeasti ole aivan niin. Ajan virrassa pysytteleminen on tänä päivänä monimutkaista ja vaativaa. Jokaisen olisi pysyttävä siinä ja esitettävä mitä hienoimpia kokemuksia ja elämän autuutta. Kaikki eivät voi.

Minni tutkii kimppuani, joka kyllä tällaisella helteella oli pian entinen kimppu.

 

Voin tietysti kirjoittaa vain omista kokemuksistani ja vain kevyesti viitata kanssaihmisiini. Meistä monen pitää pinnistellä pinnalla, kerätä iloa omasta ympäristöstämme ja itsestämme. Kun tulemme vanhoiksi, putoamme pois monista yhteyksistä. Osa niistä on sellaisia, ettemme jaksa pitää niistä kiinni, emme tahdo pysyä mukana, emme yksinkertaisesti jaksa noudattaa muiden vaatimuksia. Osa meistä sairastuu. Pandemian aika on tehnyt meistä haavoittuvia, jotkut vaivat on muhineet ja pahentuneet. Kaikilla ikäluokilla lienee omat ongelmansa. Kaiken lisäksi monet ovat oppineet erityisen hyviksi piilottamaan todellisen tilanteensa.

Maisema Vantaanjoelta sillalta alas. Toisella puolella olisi jo koskimaisemaa. Katso täältä

Minulla on ongelma siinä, etten osaakaan enää jatkaa edes tätä kirjoitustani. Kun tutkin mennyttä elämääni, kauhistun enkä pysty saamaan siitä mitään selkoa. En ymmärrä, milloin putosin joukosta, kaikista joukoista. Olen niissä kyllä vielä mukana, mutta tunnen olevani vanha jäänne, joka pitäisi korvata jollakin muulla. Ehkä en riitä enää itselleni. Toisaalta, ehkä olen ollut sitä aina.

Alun sanonta putkahti mieleeni alkaessani valmistua tähän päivään. Päivät kun katkeavat usein jo iltapäivästä väsymykseen, niin on hyvä ajatella tekemiset tarkkaan. Joka aamu silmiini osuu myös jäänteitä menneiltä ajoilta. Oliko tänään väärin, että kaadoin yhden laatikon pyykkikoppaan. Laatikko sisälsi kaikki sukkahousuni. En ole tainnut käyttää sukkahousuja yli kymmeneen vuoteen. Useimpia käytin viimeksi työelämäni aikana, siitä on jo 14 vuotta. Miksi en ole saanut korjattua niitä pois? Ne ovat kulkeneen muutoissani mukana, mutta olen aina ohittanut ne. Mitä kaikkea muuta olen ohittanut? Olen kai jopa ohittanut omaa elämääni.

Olen aina ihaillut valtavia kuusia, jotka ovat edellisestä kuvasta oikealle. Yksi isoista kuusista oli kuollut ja tämä oli täynnä vanhoja käpyjä?

Viisi vuotta tässä asunnossa tulee kohta täyteen. Tarkoitukseni ei ollut jäädä tänne, mutta näin vain kävi. En enää edes jaksa ajatella muuttavani jonnekin muualle, mutta en ole kai juurtunut tännekään. Olenko unohtunut? Miksi ihminen unohtuu itseltään?

Tarvitseeko tässä iässä vielä pohtia tällaisia? En ole ehkä sammaloitunut, hampaita on pudonnut ja poistettu, ryppyjä on tullut. Nivelreuma on vaikuttanut elämääni aika ajoin. Sitten alkoi vanhuus. Tässä iässä ihmiset olivat aikoinaan jo haudassa.  50 ikävuoden jälkeen monien mainitaan kuolleen vanhuuteen. Olenhan aina kovin mielelläni tutkinut rippikirjoja ja kuolleiden luetteloita.

 

Vaikuttiko juuri lukemani kirja minuun?  Ehkä ja kyllä!  Merete Mazzarella on aina tehnyt suuren vaikutuksen kirjoituksillaan. Kielimuuri on olemassa, hän kirjoittaa ruotsiksi, mutta useimmat kirjat on heti ilmestymisen jälkeen suomennettu.  Miksi en ole aiemmin tarttunut kirjaan ”Alma -Edelläkävijän tarina”. En ollut koskaan aiemmin kuullut Alma Söderhjelmistä, josta Mazzarella kirjoitti 2018 suomennetun elämänkertaromaanin. Siinä Alma käy läpi elämäänsä Ruotsissa Saltsjöbadetin sanatoriossa. On vuosi 1949 ja meneillään on hänen elämänsä viimeinen syksy ja talvi. Hän on 78-vuotias.

Alma Söderhjelm (linkki Wikipediaan) oli suomenruotsalainen kirjailija ja historiantutkija, jonka tuotanto on aivan valtava. Ihmettelen, että hän on jäänyt minulta katveeseen, vaikka hän tutki nimenomaan Ranskan vallankumousta ja kirjoitti jopa Marie Antoinettesta ja ruotsalaisesta, surullisen kohtalon kokeneesta,  Axel von Fersenistä, joiden tarinoita olen aikoinaan ahminut. En tiennytkään, että Alma on kääntänyt tai julkaissut von Fersenin päiväkirjat (Axel von Fersens dagbok. 1-4. delen. Julk. Alma Söderhjelm. Bonnier, 1925, 1926, 1928, 1936.)

Alma oli ensimmäinen suomalainen nainen professorina. Edelläkävijä, sitä hän nimenomaan oli. Naisen asema on nykyään jotakin muuta, vaikka oma ikäpolveni on kokenut myös vähättelyä ja pienentämistä.  Ja kokee edelleen. Siksi kirjan pohdinnat ovat kovin tuttuja vielä meille, vaikkeivat eivät enää nuoremmille.

 

Kyllä kannatti lukea tämä kirja. On kiva vaihteeksi sukeltaa lukemiseen. Koska katson, että oikeat ulkomaan matkani olen jo tehnyt, niin seuraavaksi käyn kirjan avulla Firenzessä tapaamassa suosikkejani renessanssin ajalta. Olen kyllä käynyt siellä useinkin, siis virtuaalisesti. Tässä linkki erääseen 10 vuoden takaiseen käyntiini.

Kummallisesti elämä on vilkastunut. Tapaan ihmisiä, joista monet ovat aivan uusia tuttavuuksia, jonakin päivänä menen tapaamaan vanhimpia ystäviäni. Kaipaamme toistemme seuraa ja vuorovaikutusta, netti ei enää yksin riitä. Niistä kerron myöhemmin lisää tai sitten en kerro. Todella paljon asioita jää kertomatta, koska suojaan muiden ihmisten yksityisyyttä. Ei se mitään, en silti pysty tässä elämässä koskaan käsittelemään kaikkea, mitä elämääni on mahtunut.

Omituisiakin ajatuksia syntyy usein. Harva se päivä haluan syntyä pian uudelleen pienenä vauvana ja päästä uusien vanhempieni rakastamaksi. Ja haluan kokea tämän maailman uudelleen mahtavine mahdollisuuksineen. Toivon myös, että muistini säilyisi uuteen elämään ja tietäisin, mihin panostaisin. Tässä elämässä olen poukkoilut sekopäisenä, tehnyt, mitä on tullut eteen, valinnut asioita ja ihmisiä useimmiten väärin, jättänyt tärkeitä asioita huomioimatta, hylännyt oikeita ihmisiä, sulkenut ovia harkitsematta, koska en ole tuntenut ovea auki pitäneitä ihmisiä enkä heidän tarkoitusperiään. Tätä kaikkea kutsutaan elämäksi.

Forecan ennustetta kaapattuna.  Kuvia olisi muitakin, mutta en jaksa nyt alkaa tutkia niitä.

 

Näinä uskomattoman helteisinä ja kuumina päivinä, kissa ja minä yritämme selvitä. Kissa venyttää itsensä niin pitkäksi kuin mahdollista ja etsii lattian viileimmän paikan. Minä ihmisenä en paljon ajattele järkevästi. Jos tulee aivan liian kuuma, käyn viileässä suihkussa, jos muistan. Onneksi olen yleensä nukkunut yöt hyvin varsinkin, jos olen ahkeroinut päivällä.

Sitten tulee päiviä, kun ei jaksa tehdä yhtään mitään. Paras julkaista tämä mahdollisimman pian. Onhan tässä taas vierähtänyt päiviä ja lämpöä on ulkona lähes 30 astetta ja sisällä lähes saman verran. Ukkosilma voisi helpottaa olotilaani.

Viimeisestä lauseesta vierähti taas päivä. Mutta ehkä tänään onnistun lisäämään kuvat ja julkaisemaan.