Telon - unohtunut sukuhaara

Elokuun 1 päivänä 1793 kastettiin Rengon Vehmaisissa poikalapsi, joka sai nimen Henric (Henrik tai Heikki) Johan Telon. Hän oli syntynyt 29.7.1793. Syntyneiden luettelossa ei ole merkintää, missä hänet kastettiin, mutta kastajana toimi Rengossa jo pari vuotta kappalaisena toiminut David Cavander. Lapsen vanhemmiksi Rengon kastettujen luetteloon on merkitty snickaren eli puuseppä Henrik Telon ja vaimo Anna Maja Rasberg. 

Tässä kuvassa eletään 1960-lukua. Rengon raittia ja Rengon kirkko. Negatiiveistäni skannattu.

Kaste saatettiin suorittaa Rengon keskiaikaisessa kivikirkossa, joka oli kymmenisen vuotta aiemmin rakennettu lähes uudelleen. Kivikirkko oli sitä ennen ollut pitkään lähes raunioina, ja seurakuntalaiset olivat käyttäneet sen korvaajaksi rakennettua puista kirkkoa, joka sekin oli 1770-luvulle tultaessa huonossa kunnossa. Ajatus kivikirkon uudelleen rakentamisesta raunioista heräsi. Kirkolla pidettiin katselmus ja tehtiin korjaussuunnitelma ja alettiin valmistella rakentamista vuodesta 1779 alkaen. Rengon historia (1993) kertoo näistä vaiheista yksityiskohtaisesti. (Markus Hiekkanen: Kivikirkon rakentaminen uudelleen 1779–1784; ss. 110–124).

On siis hyvin todennäköistä, että alussa kuvaamani lapsen kaste tapahtui uudelleen pystytetyssä kirkossa. Alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä ja tutkittuani suvun historiaa ja kirjoitettuani tämän tekstin jo lähes valmiiksi,  heräsin eräänä yönä kesken uniani ja aloin miettiä siihen mennessä tutkimaani, tätä isäni puoleiseen sukuun kuulunutta henkilöä. Yöllinen oivallus kantoi minut tutkimaan jälleen kirjaa Rengon historiasta.  Kirkon uudelleen rakentamisella olikin ilmeisesti suuri merkitys ko. henkilön ja hänen jälkeläistensä elämään. 

18.2.2018 Rengon kirkolla

Koen edellisen kaltaiset oivalllukseni katseen tarkentamisena menneisyyteen. Usein silloin joku kirjoitukseni tai tutkimukseni on kesken ja vaikka en koko ajan ajattele sitä, alitajuntani tekee työtä.

Peruutan alussa mainitsemani lapsen isän, myös Henric-nimeltään, syntymään vuonna 1765.  Kirjoitin kotitaloni historiaa tutkittuani artikkelin ”Paluu Vehmaisten kylään ja Siukolan talon historiaan” vuosi sitten ilmestyneeseen kirjaan ”Kaartjoen rannoilta: elämää ja ihmisiä Kaloisten seudulla”. Minulta jäi tutkimisen ja kirjoittamisen välissä paljon huomioita tekemättä. Tosin niillä ei ollut merkitystä kokonaisuuden kannalta, joka kattoi ajan 1700-luvun alusta aina 1980-luvulle.

Siukolan talossa Rengon Vehmaisten kylässä syntyneellä Anna Antintytär Siukolalla (1728–1798) ja tämän aviopuolisolla Antti Juhonpojalla (1721–1794) oli kuusi lasta. Anna oli syntynyt Vehmaisissa kylään 1720-luvun puolivälissä muuttaneiden vanhempiensa toisen avioliiton lapsena.  Annan isän Antti Tuomaanpojan kuoltua 1746,  18-vuotiaasta Annasta ja hänen miehestään Antti Juhonpojasta tuli talon uusi isäntäpari. Perheeseen syntyi kuusi lasta välillä 1751-1765. 

Tuli myös mieleeni, että olisiko Henrik Telon myös ollut rakentamassa 1800-luvun alussa rakennettua aittaa. Kuvani elokuulta 1999.

 

Tässä käsittelen perheen nuorinta 1765 syntynyttä Heikki tai HenricAntinpoikaa. Rengon rippikirjat, varsinkin Vehmaisten kylän syntyneiden ja kuolleiden kirjojen osalta tuolta ajalta ovat puutteellisia tai niitä ei ole. En löytänyt tietoja edes naapurikuntien kirjoista. Näin ollen Heikki Antinpoika jäi tarkemman tutkimuksen ulkopuolelle. Kun nyt sattumalta jostakin syystä kiinnitin tähän yksityiskohtaan huomioni, löysin kokonaan uuden sukuhaaran. 

Somen sukututkimusryhmissä herää silloin tällöin erityisen kiivasta keskustelua ja väittelyä, miten nimet pitäisi kirjata. Tässä tekstissä ja kuten kaikissa muissakin kirjoituksissani, saatan käyttää vaihtelevasti erilaisia muotoja. Kasteessa lapsi on ehkä Henric, mutta oikeassa elämässä täysin suomenkielinen henkilö käyttänee nimeä Heikki tai Henrik. Arkistotiedoissa tämän henkilön nimi esiintyy lähes aina 1700–1800-luvuilla muodossa Henric tai Henrik. Yleensä suosin suomenkielistä versiota, jota ensimmäinen sukututkimuksen opettajani Teuvo Ikonen suositteli.

Viisi vuotta vanhemmasta veljestä Juho Antinpojasta (1760–1833) tuli talon seuraava isäntä, mutta nuorempi veli pysytteli myös kylässä. Perheessä oli kaksi muutakin veljeä, jotka asuivat kylässä iäkkäiksi avioitumatta. Heikki Antinpoika sen sijaan lähti pian ripille päästyään puusepän oppiin ja palasi vielä ennen avioitumistaan kotiinsa, mikä seikka oli minulta jäänyt huomioimatta.  Hän solmi avioliiton 27.6.1793 Anna Maja Rasbergin kanssa, jonka sukujuuret vievät Vanajalle. Oletan, että vaimo on tullut ensin piiaksi Siukolaan ja sitä kautta tutustunut tulevaan mieheensä. Avioliiton solmimisen aikaan, alussa mainittu isänsä mukaan nimen saanut Henric (Henrik tai Heikki) oli jo pantu alulle.

Ammatti-ihmisenä Heikki Antinpoika oli ottanut sukunimen Telon, joka muuttui aika ajoin Teloniukseksi, mutta vakiintui koko perheen osalta nimeksi Telon. Myöhemmin Rengon Vehmaisten rippikirjassa hänen ammattinsa on sockensnickare eli pitäjän puuseppä.  Vieraantuntuinen sukunimi vaikutti, etten osannut yhdistää häntä syntymäperheeseensä.

Rengon historiassa kerrotaan, että kirkon kattoa tervattiin uudelleen jo vuonna 1790 ja tervamestarina toimi puuseppä Henrik Telon Vehmaisista. Minäkin siirryn tässä vaiheessa käyttämään etunimeä Henrik kuten Rengon historia.

Kun kirkon katto tervattiin seuraavan kerran 1800 ja sitten vielä 1821, niin edelleen Henrik Telon toimi tervamestarina.  Hänet mainitaan myös sakariston lattian korjauksessa 1813.  Tiedot historiaan löytyvät Rengon kirkonkokousten pöytäkirjoista ja tileistä, jotka kuka tahansa pääsee lukemaan digitoidusta aineistosta. Kirjaukset on tehty ruotsin kielellä ja vaikeasti luettavalla käsialalla.

18.7.2018 Rengon museo kirkon vieressä oli kiinni.

On hyvin todennäköistä, että lapsen isään ja koko Telon-sukuhaaran historiaan, Rengon kirkon uudelleen rakentaminen vaikutti suuresti.  Henrik lähti varhain Vihtiin oppimaan puusepän taitoja.  Olisiko hän ollut Rengon kirkon rakennusmestariksi valitun, puusepäksi mainitun Martti (Mårten) Tolpon opissa?  Rengon kirkon mainitaan olleen tämän kuuluisan kirkkojen rakentajan ensimmäinen työ vuosien 1770–1783 välillä.   Olisiko ollut mahdollista, että Henrik lähti Martti Tolpon oppiin? Hän lähti kotikylästään välillä 1782–1784? Palattuaan hän oleskeli ensin kotitalossaan, mutta avioiduttuaan asui koko elämänsä Vehmaisissa. Rippikirjassa, joka alkaa vuodesta 1789 hänen mainitaan olleen pitäjän puuseppä.

Telonin perheeseen syntyi kymmenen lasta, joiden elämää lähdin tutkimaan ulottaen tutkimukseni niin pitkälle eteenpän kuin pystyin.

Edellä mainittu vanhin poika 1) Henrik muutti 16-vuotiaana rengiksi Vanajalle 1809, muutto löytyy sen vuoden muuttaneista numerolla 20.  Sitten onkin vaikea löytää häntä, koska ei ole tietoa siitä, minne siellä hän muuttaa eikä sukunimi kulje mukana.

2) Vilhelm syntyi 31.3.1796. Hän vuorostaan muutti numerolla 23/30.11.1810 Pyhäjärvelle. Sukunimi Telon kulki Vilhelmin mukana. Hän toimi myös renkinä. Viimeiseksi asumispaikaksi jäi Tuusulan Paijalan Lill-Klaavon tila, missä hän kuoli 40-vuotiaana 10.6.1836 vilutautiin (frossa) naimattomana. Tuusulaan hän oli tullut Janakkalasta pari vuotta aiemmin. Paijalaan hän siirtyi Tuusulan Vanhankylän Mykkylän rälssitilalta.

3) Johan Staphan syntyi 28.12.1798 ja muutti sepänkisälliksi Hämeenlinnaan 1825, josta hän siirtyi Janakkalan Tervakosken rusthollille tilan sepäksi ja avioitui 29.10.1829 Tervakosken Napialan Knuutilan talon tyttären Ulrika Heikintyttären kanssa. He saivat yhden lapsen 15.2.1831, joka kuitenkin kuoli 14.5.1831. Ikävä kyllä myös isä Johan Staphan oli kuollut vähän aiemmin eli 23.3.1831 keuhkotautiin.

4) Ulric syntyi 11.4.1801 ja kuoli parivuotiaana 1.10.1803.

29.5.2018 Rengon sankarihaudoilla

 5) Gotleb syntyi 4.7.1803. Hän muutti myös Tuusulaan. Hänellä oli kasteessaan arvovaltainen kummien joukko, jota en nyt käy läpi. Olihan hänen isänsä siinä vaiheessa jo hyvin tunnettu paikkakunnalla. Joukossa myös suvun jäseniä.

Gotlebin myöhemmästä perheestä kirjasin seuraavaa:

Tuusulan Jäniksenlinnassa Vanhakylän kartanon mailla asui Telonin perhe. Isä Gotleb Telon oli syntynyt Rengon Vehmaisissa ja hän kuoli Tuusulassa 6.2.1868 ollessaan 64 vuotta ja 7 kuukautta. Hänen jälkeensä jäi vaimo Stina Lovisa Ramstedt s. 11.12.1811 Nurmijärvellä.  Leski kuoli Tuusulan Vanhakylässä 70-vuotiaana 5.4.1882. Pariskunta oli avioitunut Nurmijärven Raalan kartanon mailla, jossa Gottleb oli oppimassa sepäksi.  Hänet on merkitty seppä Henrik Johan Ramstedtin (s. 1771) työntekijäksi ja käsityöläisten sivulle rippikirjaan. Samalta sivulta löytyy vaimo, em. sepän tytär Stina Lovisa. Avioliitto solmittiin Raalan aateliskartanossa Nurmijärvellä /Råskog, Adlerskap 1.8.1828, jolloin vaimo oli vasta 17-vuotias. Tytär Anna Sofia syntyi 9.12.1831 Raalan aateliskartanossa ja kastettiin 11.12. samassa paikassa. Kummeina olivat Henrik Lojander ja Maria Henrikintytär.

Nuori perhe muutti lokakuussa 1833 lyhyen matkan päähän Tuusulaan, josta heidät löytää rippikirjasta Vanhankartanon (Gammelby) viimeiseltä rippikirjan sivulta muonamiehenä (spannmålstorpare). Lyhentääkseni tekstiäni, olen poistanut alun perin tekstiin kirjaamani viittaukset alkuperäisiin kirkon asiakirjoihin.

Gotlebin perhe asui Tuusulassa Gammelbyn Jäniksenlinnassa ja siellä syntyi 23.9.1939 toinen tytär, joka sai nimen Maria Wilhelmiina. 

2.9.2018

Koska 1800-luvun maailma on meille 2020-luvun ihmisille hyvin kaukaista, halusin etsiä tähän postaukseeni jotakin tekstiä siitä, missä kohtaa Tuusulaa ko. alue sijaitsi. Karttaa tutkimalla voi löytää suunnilleen sen paikan, jonka alueella perhe silloin asui. Minua asuinpaikat kiinnostavat erityisesti, koska itsekin olen asunut pitkän aikaa Tuusulassa. Kulutin paljon aikaa tarkkojen paikkojen tutkimiseen ja etsin tarkat kuvaukset sijainneista, mutta jätän ne tästä kirjoituksesta pois.

Tyttäret aloittivat työelämän piikoina todella varhain. Esimerkiksi vanhin tytär, joulukuussa 1831 syntynyt Anna Sofia oli jo rippikirjaan 1840–1851 merkitty Jäniksenlinnan eller Margarethendalin tilan piikojen suureen joukkoon. Hän oli päässyt ripille 1846 ja muutti sitten jo syksyllä 1848 Nurmijärvelle. Maria Vilhelmiina oli myös myöhemmin piikana samassa paikassa, mutta muutti 14.10.1855 Helsinge.

Vanhempi tyttäristä Anna Sofia Telon avioituu Nurmijärven Nukarilla 11.7.1858 Johan Henrik Lindin kanssa, joka on syntynyt rippikirjojen mukaan 1.3.1828. Paikkakuntaa ei ole mainittu. Hän oli muuttanut Nukarin Tallbackaan Helsingistä 14.2.1858. Hänen edessään oleva merkintä tarkoittaa hänen olleen aiemmin matruusi. Samanaikaisesti Helsingistä muuttaa samaan paikkaan useita miehiä. Ehkä siellä juuri silloin tarvittiin lisää työvoimaa, renkejä.  Perhe liikkui Nukarin ja Raalan kartanon välillä, jotka olivat myös Anna Sofialle tuttuja paikkoja. Olihan hänet jo kastettu Raalan kartanon mailla.

Mainitsemani alueet ovat tuttuja, mutta en ole koskaan perehtynyt syvällisesti Nurmijärven enkä myöskään Tuusulan historiaan. Tyttäreni perhe asui muutaman vuoden Raalassa ja myös aiemmin jonkin aikaa Jäniksenlinnassa.

Tällaiset maisemat kuten tämä kuvani Rengon kirkonkylästä, jossa kirkko taustalla, alkavat olla historiaa, koska kaikki vanha alkaa olla tuhottu ja alueet täyteen rakennettuja. Kuva on 1960-luvun puolivälistä.

 

Johan Henrik Lind ja Anna Sofia Telon saivat kaksi poikaa. Johan Victor Lind syntyi Nurmijärven Nukarilla 22.3.1859 ja Henrik Edvard Lind 17.8.1861 Nurmijärven Raalassa. Muuttiko koko perhe pois Nurmijärveltä? Löydän merkinnän, että Anna Sofia Telon muutti Helsinkiin 26.10.1861. Sieltä löytyy myös koko perheen tiedot, joista selviää Johan Henric Lindin alkuperä. Hän on syntynyt Ulvilassa ja työskennellyt tai palvellut matruusina ennen Nurmijärvelle tuloaan Finska Sjöllä.  Pojat muuttivat mukana. Heidän osaltaan tutkimukseni päättyy tähän. On mahdollista, että sukuhaara on jatkunut näistä Lindin veljeksistä.

Telonin veljekset eivät unohda syntymäpaikkaansa Renkoa, sillä se kulkee koko ajan mukana uusilla paikkakunnilla. On silti aika surullista, että lapset joutuivat lähtemään rengiksi tai piiaksi heti rippikoulun käytyään. Mutta niin vain oli siihen aikaan, tilattomien nuorten, joilla ei ollut ammattia eikä avioliittoa, oli jo lainkin mukaan lähdettävä liikkeelle. 

Gotleb Telon anoi todistusta Helsinkiin 3.10.1850, olisiko kysymyksessä meno sairaalaan (Gammelby, Jäniksenlinna rippikirja 1840-1851 s. 346.  Hän kuoli 5.7.1868 Vanhakylän Jäniksenlinnassa 65-vuotiaana kuumeeseen ja haudattiin 16.2.1868. 

2.9.2018

6) Axel syntyi 26.1.1806, mutta kuoli vajaan 4 vuoden ikäisenä 3.11.1809 punatautiin.

7) Ulrik syntyi 18.6.1809. Hän kuoli 20.5.1814 myös lähes 4-vuotiaana (trånssjuka)

8) Konstantin syntyi 3.8.1810 ja lähti nuorena miehenä 1830 myös Tervakosken kartanolle. Pari vuotta myöhemmin hän suutarioppilaana 1832 lähti Pietariin ja värväytyi Venäjän armeijaan sotilaaksi.

9) David syntyi 20.3.1812. Hän lähti Rengon rippikirjan mukaan 21.12.1828 Lopelle.

10) tytär Albertina syntyi 8.1.1815. Hän avioitui Markkulan sukuun kuuluneen palovahti Juho Emmanuelinpoika Murinin kanssa 3.12.1837. Miehen isä on ollut Markkulan tilan puolikkaan isäntänä 1796–1811. Perheen elämä jatkui Hämeenlinnassa, jossa Juho toimi myös sahurina. Ainakin tytär Maria Lovisa s. 20.3.1841 avioitui ja sai lapsia, hänen miehensä nimi oli Johan Benjamin Andell.

Henrik Telon kuoli halvaukseen 65-vuotiaana 21.2.1830  kotonaan Rengon Vehmaisissa, oletan ja hänet haudattiin 28.2.1830. Vaimo Anna Maria Rasberg kuoli keuhkotautiin 28.9.1831 lähes 50-vuotiaana.

Myöhemmin selvisi myös, mistä Henrik Telonin vaimo Anna Maria tuli. Hän tuli Vanajan Rastilan rakuunantorpasta 1789 Kaloisiin piiaksi ja sitten 1793 Henrik Telonin vaimoksi. Hänen isänsä 28.7.1751 syntynyt Matti Rastberg (huom. t) oli tullut Vanajalle Pälkäneeltä ja nainut Riitta Tuomaantyttären s. 1748, joka oli tullut Janakkalasta Ikaloisten Skinnarille piiaksi. Oletan vahvasti, että tämä oli tullut Janakkalaan Rengon Oinaalasta ja oli sukunimeltään Asp, isän ja veljen ollessa sotilas. Toisin sanoen Henrikin puoliso syntyperä johti myös Renkoon.

On aivan hyvin mahdollista, että joku Henrik Telonin jälkeläisten jälkeläinen elää vielä tänäkin päivänä, sillä aika monen osalta polun tutkiminen jäi minulta kesken. Olisi nimittäin lähes ihme, jollei noin rikkaasta sukuhaarasta ei olisi jäänyt yhtäkään henkeä jatkamaan  tähän päivään asti.

Hautausmaan vanhimman osan muuria 23.7.2020

 

Harmitusta ja ilonaiheita

Harmituksestani on kulunut nyt jo aikaa.  Aloitin kirjoittaa siitä ja myös siitä, mikä siihen oli johtanut jo pian tapahtuneen jälkeen. Harmittelin asiaa niin paljon, että heräsin kirjoittamaan siitä jopa eräänä yönä. Mielipahaa kesti viikon päivät, mutta en silti ehtinyt kirjoittamaan aloittamaani blogipostausta loppuun. Minulla oli nimittäin tekeillä toinen kirjoitus, jonka deadline oli ennen juhannusta. Suunnitteilla oli myös parin päivän reissu samalla viikolla, mikä kuitenkin peruuntui.

 

Sain artikkelini ja myös toisen lyhyemmän tekstin valmiiksi elokuussa ilmestyvään Kuolemajärveläinen 2022-lehteen. Kun olin saanut sen lähetettyä kuvien kera alkuviikosta ennen juhannusta, oli edessä helpotus ja vapaus tehdä kaikkea muuta. Pidän blogin kirjoittamista vapaana. Olen erinomaisen hyvä keksimään muutakin tekemistä ja iltapäivisin olen sitten mahdottoman väsynyt. Puolipakollisen tekstin väsääminen on yleensä erityisen vaativaa, koska kaikki asiat pitää tarkistaa. Kun valmista tekstiä lukee, niin koko ajan löytyy muutettavaa sanojen järjestystä myöten. Ystäväni Marja kirjoitti samanaikaisesti tekstiä samaan lehteen. Vaihdoimmekin välillä ajatuksiamme kirjoittamisen ongelmista.

Kun harmituksesta on kulunut jonkin aikaa, ajatuksetkin muuttuvat ja harmitus helpottuu. Päivittelin sanallisesti asiaa monelle. 

Olen nopeasti siirtynyt lähes normaaliin elämään koronan jälkeen. Huomaan sen myös tapaamistani ihmisistä ja innosta keskustella muiden kanssa. Alamme samalla paikata vaurioita, joita on niitäkin ehtinyt kertyä. 

 

Yritän pysytellä aiheessa ja kirjoitan kaikesta muusta myöhemmin. Kirjaan tässä juuri niitä ajatuksia, joita kirjoitin muistiin eräänä yönä:

"Olen muutaman päivän ajan harmitellut ja samalla häpeillyt erästä unohdustani. Maailma ei tapahtuneeseen kaadu eikä sitä kukaan muu ajattele tai edes huomaa. 

Kolmen vuoden aikana minulla ei ole ollut montaa onnistumisen ja ilon hetkeä. Harvinaisia sellaiset hetket ovat muutenkin, jollei tunnetta kehitä itse itselleen. Tämä yksi tapaus, josta aion nyt kirjoittaa, olisi ollut jotakin ainutkertaista ja minulle juuri nyt tarpeellista. Olen kauan sitten ymmärtänyt, että olen vain pieni ihminen, jonka tekemisillä ei ole paljon merkitystä. Kun tulemme vanhoiksi, niillä on vieläkin vähemmän merkitystä. Se on väärin, mutta niin vain on.

Tiedän tai muistan, miltä tuntui paistatella edes lyhyen hetken onnistumisen valossa, tuntea kelluvansa pilven päällä. Koin niitä hetkiä aikanaan taidenäyttelyiden avajaisissa. Kun on saanut tärkeän työn päätökseen, voi kokea hetken jotakin harvinaista ja ainutlaatuista. Normaalisti kukaan muu ei anna ja tuota sitä iloa ja arvostusta minulle kuin minä itse. Kukaan ei kiitä minua, kehu hyväksi. Luotan vain omaan arviooni. Minulla ei ole lähellä ihmistä, joka arvostaisi tekemisiäni.  Kaikki muut ohittavat minut useimmiten hiljaisuudella. Olen tottunut siihen eikä se lannista minua. Kaipaan vai joskus sitä hetkeä pilven päällä. Niitä hetkiä on niin harvassa, se on oikeastaan vain kiihkeä lyhyt hetki ja tunne onnistumisesta.

 

Lapsena meitä ei kiitetty paljon mistään. Kaikkien muiden perheiden lapset olivat parempia ja fiksumpia. Jopa äitini loppuun saakka muisti mainita muiden onnistumisia ja ihmetellä, mitä minä teen työkseni, kun hän ei ymmärrä siitä mitään. Oli turha edes kertoa sen enempää, kun hän ei kuitenkaan ymmärtänyt. Olen päätellyt, että omien lasten mollaaminen ja arvosteleminen oli vuosisataista perua, varsinkin maaseudulla eläneissä perheissä.

Ilon aiheet omista tekemisistä on ollut aina revittävä omasta itsestä. Siihen olen oppinut vähitellen enkä ole ihmetellyt asiaa sen kummemmin. Se on suomalainen tapa. Jos tuo itseään vähän enemmän esille, sitä paheksutaan. Meistä jokaisen ympärillä on hiljaisuus. Elävästä ihmisestä se tuntuu kiusalliselta. Paitsi, että kyllä siihen tottuu. Sitä ei vain pidä jatkaa vähättelemällä omia jälkeläisiään ja ystäviään."

Mistä oli siis kysymys? Kauan väännetyn kyläkirjan julkistamistilaisuus oli lauantaina 11.6. Rengon Asemilla  Siksi olisi ollut hienoa osallistua kyläkirjan julkistamistilaisuuteen. Oli oma virheeni, etten ollut merkinnyt päivämäärää, jonka kirjan toimittaja oli maininnut viestissä kauan aikaisemmin. Olin odottanut saavani siitä tiedon muulla tavalla. Sen päivän illalla sain eräässä Facebook-keskustelussa lukea asiasta. Siitä alkoi pohjaton harmistukseni. Harmistukseen liittyy myös aiemmin mainitsemani häpeän tunne.

Päästäkseni takaisin jaloilleni, totesin, että minun oli käsiteltävä tämä asia perin pohjin.  Uusi kirjaprojekti liittyen äitini karjalaiseen sukuun on äskettäin aloitettu. Siihen olen tuottamassa vain sukutauluja, tekstini eivät ole kovin tarpeellisia. Mitä teen sille kaikelle tiedolle, mitä olen kerännyt? On suljettava ovia uusien projektien tieltä.

Kerron lyhyesti keväällä painetun ja lauantaina 11.6.2022 julkistetun kirjan tekemisen vaiheista omasta näkökulmastani. Jospa se auttaisi minua sulkemaan erään lehden elämässäni. 

18.2.2018 kokousta Tukikohdassa. Vasemmalla seisoo Tapio Ketonen ja oikealla Pekka Peltotalo

 

Kyseistä kyläkirjaa oli ilmeisesti yritetty aloittaa jo aiemminkin, mutta kesällä 2017 alkoi uusi projekti. Tapio Ketonen lähetti ennen juhannusta 2017 sekä tekstiviestillä että sähköpostilla pyynnön tulla 27.6. pidettävään tilaisuuteen Renkoon Kaloisten kyläyhdistyksen Tukikohtaan.  Hän mainitsi lukeneensa kirjoittamiani blogeja kotikylästäni Rengon Vehmaisista.  Muistin Tapio Ketosen kansakoulusta alemmalta luokalta ja hän mainitsi olleensa myös Hämeenlinnan Yhteiskoulussa ja tunteneensa sieltä nuoremmat sisareni. Myöhemmin minulle selvisi, että hän oli ollut Tuulilasi-lehden päätoimittaja. Kirjaa alettaisiin suunnitella Tukikohdassa järjestettävien muistelutilaisuuksien pohjalta.

En voinut osallistua ensimmäiseen tapaamiseen, koska olin juuri keskellä omakotitaloni myymistä ja sen jälkeen uuden asunnon etsimistä ja muuttoa. Se oli toisin sanoen erityisen hurja kesä. Lupauduin kuitenkin tulemaan myöhempiin tilaisuuksiin eli ilmoitin osallistuvani mielelläni kirjan tekemiseen.

Kokous 19.11.2019 Alex oli mukana

 

Osallistuinkin jatkossa useimpiin tilaisuuksiin ja tapasin kokouksissa ihmisiä, joista osan olin tavannut edellisen kerran kansakouluaikoina tai en muistanut koskaan tavanneeni. Olin monta kertaa pää sekaisin, kun olin kuunnellut ihmisten muistoja, joissa mainittiin tuttuja nimiä. Yritin tehdä muistiinpanoja, joita en sitten ehtinyt heti perään selvittää. 

Syksystä 2017 alkaen oli monta muutakin asiaa vireillä. Välillä olin Karjalassa ja sitten taas Hämeessä. Oli seminaareja, kerhoiltoja. Se ei ollut minulle mitään uutta, sillä koko 2010-luku oli täynnä samaa tiedonkeruuta, tapaamisia, haastatteluja ja opiskelua. Paljon meni ohitse, kun en pystynyt enkä ehtinyt purkamaan asioita heti tilaisuuksien jälkeen. Myöhemmin olen etsinyt muistiinpanoistani pieniä tiedonmurusia ollessani kirjoittamassa jotakin blogiani.

 

Lapsuuteni kotikylään palaaminen oli minulle jotakin hyvin tärkeätä. Muistan kotini ympäristön mahdottoman tarkkaan. Olen aina kuljeskellut siellä unissani ja nyt tunnen, että palaan sinne entistä useammin mitä vanhemmaksi tulen. Tunsin jokaisen polun, kasvin, puun ja kiven. Muistin menneisyyden haamujen paluun kotipihalle kylmän henkäyksen käydessä. Lapsuuden kotini elää minussa syvemmällä kuin osasin edes kuvitella.

Koska olen luonteeltani tutkija ja tarkkailija pystyn paneutumaan asioihin käytännönläheisesti ilman, että ne nostattaisivat suuria tunteita ja inhoamaani nostalgiaa, minulla ei ole vaikeuksia ymmärtää isoja muutoksiakaan elinympäristöissä. En kuitenkaan olisi koskaan saanut kotejani mukaani, ne elävät minussa loppuun saakka myös sellaisena kuin olen ne kokenut. Onneksi ihmisellä on ominaisuus, että pystymme erottamaan menneen, nykyisyyden ja tulevan ja näkemään kaikki vaiheet kiihkottomasti.

 

En ole edes merkinnyt kaikkia tapaamisia, lapsenhoitoja, sukutapaamisia ym. kalenteriini. Kerratessani nyt asioita, alan ihmetellä, miten olen voinut selvitä täysjärkisenä noiden ja aiempien vuosien menosta. Korona sai meidän vanhatkin hyppäämään oravanpyörästä ulos. Tosin nyt meitä yritetään työntää sinne takaisin ja itsekin menemme vapaaehtoisesti.

Jo lähes alusta alkaen tiesin, että minun tarinani perustuu sukututkimukseen. Kesällä 2018 rohkenin erään keskustelutilaisuuden jälkeen ajaa suoraan lapsuuteni kotipihalle. Sain sieltä yllättäen mukaani kansion, jossa oli paljon vanhaa materiaalia menneiltä ajoilta. En ollut tietoinen, että sellainen mappi oli olemassa. Ehkä en olisi ollut aiemmin nuorena edes kiinnostunut niistä asioista huolimatta kotipihalla tapaamistani menneisyyden haamuista. Kansion asiakirjat auttoivat minua kirjoittaessani tekstiäni ”Paluu Vehmaisten kylään ja Siukolan talon historiaan”. 

 

Tapaamiset loppuivat 2020 alussa tai minä jäin pois, jos niitä järjestettiin. Tapio Ketonen kuoli 23.2.2020. Jo sitä ennen hän oli sairastumisen takia kesällä 2019 jäänyt pois hankkeesta ja Pekka Peltotalo jatkoi projektia. Tavoitteena oli, että kirja saataisiin valmiiksi vuoden 2020 loppuun mennessä. Tunsin Pekka Peltotalon ennestään Markkulan sukuseuran puheenjohtajana. Olen itse seuran sihteeri. Pekka on toimittanut useita kirjoja ennen tätä. Aivan suunnitellusti kirja ei valmistunut.

Sain oman tekstini valmiiksi tammikuussa 2021. Sen kirjoittaminen oli kovaa ponnistelua, koska kaikki piti olla oikein ja moneen kertaan tarkastettua. Niin vaativia eivät olleet muut kirjaan tulleet kirjoitukseni ”Koulumatkalla 1950-luvulla” ja ”Merjan päiväkirjasta”. Kuvien valinta oli myös erityisen vaikeaa, koska kirjassa sai olla vain pieni osa värikuvia. Sieltä jäi pois paljon sellaisia kuvia, joita olisin sinne halunnut. Osa värikuvista on muutettu mustavalkoiseksi. Koulumatka kuvailee 2,5 kilometrin pituista koulumatkaa Vehmaisista Kaloisten kouluun. Päiväkirjaotteeni oli ensimmäisestä päiväkirjastani vuodelta 1957.

Kirjassa on 358 sivua monelta kirjoittajalta. Heistä useimmat taisivat olla mukana julkistamistilaisuudessa. Olisi kiva tavata kaikki vielä joskus ja keskustella kirjan tekemisestä. Ehkä pystyn ehdottamaan sitä kirjan toimittajan ja aineiston kokoajan Pekka Peltotalon kautta. Tekijänkappaleena saan aika monta kirjaa, joista sitten riittää kirjoja läheisilleni, jos he sattuvat olemaan kiinnostuneita.

 

Kirjan nimi on ”Kaartjoen rannoilta – Elämää ja ihmisiä Kaloisten seudulla”. Kirja käsittelee kolmea Rengon (nykyään Hämeenlinnaa) kylää Kaloista, Asemia ja Vehmaista. Kirjan julkaisija on Kaloisten Seudun Pienviljelijäyhdistys ry.

En ole ehkä aiemmin kirjoittanut blogeihini suoraan tämän kirjan tekemisestä, mutta aiheiden valinnat saattavat viitata siihen suuntaan. Olihan ajatus kyläkirjan tekemisestä jo ennen tätä ajatuksissani.

Koulutie alkoi tästä ensin jalan ja sitten bussilla