Sulautua maisemaan

Heinäkuu hurahti ohitse. Sen aikana kirjoitukseni tänne jäivät vähiin, osittain koska olin useimmiten keräämässä muistoja ja kokemuksia Suomen luonnosta.  Kun on kiertänyt metsissä ja pelloilla, uinut iltaisin ja pyyhkinyt hikeä otsalta, kirjoittaminen jää toissijaiseksi. Aina välillä tunsin kirjoittamattomuudestani pienen piikin ja kaihoni nousi. Onhan ympärilläni koko ajan se valtava materiaali, kirjoja ja papereita, joka vain odottavat, että alan pöyhiä niitä. Mutta kesä ei ole vielä loppu. Nyt on vain aika kerätä rakennusaineita syksyä varten. Kirjoittaminen onkin jäänyt päiväkirja- ja kalenterimerkintöihin.

Talon remontti on alkanut myös kiertää ajatuksissani, vaikka onhan se ollut siellä koko tämän puolen vuoden ajan, minkä se on kestänyt. Tällä viikolla tein pintamateriaalivalintoja, kylpyhuoneiden seinäkaakelit asennetaan jo ensi viikolla. Tässä asiassa olen joutunut perehtymään aivan uusiin asioihin.  Kaiken lisäksi en edes jää taloon asumaan kovin pitkäksi aikaa, jos vain saan sen myytyä.   En aio käsitellä valintojani julkisesti sen enempää, kaikki on sellaista perustavaraa Kodin Terrasta. Liike sijaitsee sen verran lähellä, että jaksan käydä siellä usein enkä joudu markkinoiden ikävään pyörteeseen.  Lähiaikoina on edessä kiinteistövälittäjän valinta, jos nyt sitten kelpaa välitettäväksi, kun markkinat vetävät huonosti.  Joka tapauksessa muutan takaisin taloon, vaikka jo kuinka kovasti voisin haluta mennä eteenpäin.  Kaikki tulee, miten on tullakseen.

Tämän vesivahingon ja sitä seuranneen remontin myötä elämäni on siirtynyt täysin uusille urille.  Siirtymä oli jo alkanut aiemmin. Se ilmenee henkisenä muutoksena, mutta se aiheutti valtavan halkeaman myös fyysiseen ympäristööni monella tapaa. Toisaalta kaikki asiat tuntuvat näennäisesti jatkuvan entiseen tapaan kuten harrastukseni ja kirjoittamisen punainen lanka. Minä itsekin taidan olla entiselläni, samannäköinen.  Mutta jotakin on muuttunut ja ihan hyvä niin.

Lähdössä evakkovaellukselle Virolahdella 19.7.2014. Mahtava kokemus, vaikka eksyimmekin.

Läheisimmät ystäväni ja varmaan jotkut ulkopuoliset ihmettelevät kyltymätöntä kuvaamisintoani. Olen jo vuosikausia kuvannut itseäni käsivaralta, siis noita selfieitä. Ennen digikamera-aikaa, siis ennen 2004 kuvasin itseäni jalustan avulla.  Käsivaralta kuvaaminen on mahdollistanut sen, että olen kuvatessani voinut sijoittaa itseni maisemaan. Nyt kun aloin käsitellä tätä asiaa mielessäni, mieleeni juolahti, ehkä olen sittenkin saanut alitajuisesti vaikutteita Elina Brotheruksen valokuvauksesta ja  erityisesti Risto Suomen taiteesta.  Tai en ehkä sittenkään, mutta tiedämmehän, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ihmettelen pihan valtavaa viinirypälepensasta  eräänä helteisenä heinäkuun sunnuntaina (27.7.2014)

Emme ole siis yksin tässä maailmassa vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Omakuvat muuttuivat selfieksi, vaikka itse kutsun niitä edelleen omakuviksi. Kun tänä päivänä innostuu jostakin asiasta, niin huomaakin, että koko maailma on innostunut samasta aiheesta. 

Tämä kesä on ollut mahdottoman inspiroiva jatkaa tätä kuvaamisaihetta. Samalla siinä sivussa olen kuvannut dokumentin luonteisesti muutakin ympäristön ilmiöitä ja seurassani olevia ihmisiä. Omaa itseä voi vain armottomasti käyttää hyväkseen, kohteena ja julkistaa kuvia. Muiden kuvaaminen ja ainakin kuvien julkistaminen vaatii lupia. Omalla itselläni voin harjoitella mielin määrin. Kun vaan joskus ehtisin hyödyntää valokuviani muullakin tavalla kuin esittämällä muutamia harvoja Facebookissa, blogissani tai kuvakansioissani. 

Haltialan viljapeltoja, ruista tässä, taustalla Tuusulantie (24.7.2014)

Valokuvanäyttelyitä ehdottaville kyselijöille olen vastannut, ettei kuvien asettaminen näyttelyihin kiinnosta minua enää. Koko maailma tuntuu kuvaavan hillittömän rajattomasti ja kaikki foorumit pullistelevat erinomaisen hyviä valokuvia, mutta myös mahdottoman huonoja rinta rinnan.  Minun kuviani ei siellä joukossa tarvita.

Aikanaan 2006 – 2009 myin kuviani jopa tauluiksi. Tein niihin paspikset ja kehystin niitä.  Valokuvistani tilattiin läksiäislahjoja. Näyttelykuvani kauniista maailmasta ympärillämme ovat kaikki vielä tallella. Ne kertovat minulle siitä valtavasta työmäärästä, mitä näyttelyn pystyttäminen oli. Paspisten leikkaaminen, kuvien suurennosten tilaaminen, kehystäminen, näyttelyluettelot.  Runsaasti paspismateriaalia ja leikkurit ovat samoin edelleen tallella. Yritin aikani myydä isoa leikkaamisen tarvittavaa käyttämätöntä alustaa tori.fi:llä halvalla, mutta eipä mennyt kaupaksi. Suomesta ei tuolloin 2006 saanut mistään noin isoja alustoja, joten tilasin niitä parikin kappaletta Saksasta Boesner-nimiseltä firmalta (tuossa linkki sinne; huom kun menee linkkieni mukaan, sieltä pääsee yleensä helposti takaisin, koska linkki avaa oman ikkunan, mikä ei valitettavasti päde kaikkiin sivuihin netin ihmeellisessä maailmassa). 

Haltialassa kesäiltana 24.7.2014.

Nyt ajattelen tuon kaiken olleen,  siitä huolimatta, että se on vaatinut  fyysisiä voimia ja panostusta, yksi henkisen tieni koetin. Henkinen ja fyysinen taipaleemme yhtyvät usein merkillisellä tavalla.  Sitähän minullekin on tässä vuosikaudet kerrottu, kunnes sen oivalsin. Vaikeudet ja ponnistukset eivät ole turhia.  Ne koettelevat meitä ja pääsemme niistä kevyesti yli, kun olemme antaneet itsemme elämän virralle.

Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla 24.7.2014

Viittaan täällä nyt jatkossa usein aamuajatuksiini 25.6.2014. Olen aina välillä lukenut Wayne W. Dyerin kirjaa ”Ota henkinen voimasi käyttöön”. 2004. Otava (eng. There is a Apiritual Solution to Every Problem, 2001), jonka myös lainasin kirjastosta. Viittasin Dyeriin tuossa kesäkuun kirjoituksessani  ja sen jälkeen otin luettavaksi tämän kirjan. Kuten aiemmin olen todennut, hänen ajatuksensa vahvistavat omaa ajatteluani, mutta tuovat siihen myös uusia näkökulmia.  Joka sivulla on asioita, joita voisin jatkaa niistä kirjoittamalla.  Tänään kuitenkin tyydyn yhteen teemaan, joka liittyy myös kirjoitukseni otsikkoon ja voimakkaasti tähän kesään, mutta se tuo elävästi mieleeni myös koko oman elämäni . Sen myötä palaan myös aikaan kymmenen vuotta sitten, kun  luonto sai pelastaa minut.

Vantaanjokea Haltialan kohdalla (24.7.2014)

Wayne W. Dyer kirjoittaa em.  teoksen osassa II  ”Henkisen ongelmanratkaisuntavan soveltaminen käytäntöön” sivulla 200 otsikolla ”Paluu luontoon” ihmisen luonnonmukaisimmasta ympäristöstä.  Kirjoitus herättää mielessäni juuri nyt laajempia ja kauemmas katsovia ajatuksia, mutta pysyttelen tarkoituksella omassa elämässäni ja suhtautumisessani asioihin. Dyerin ajatus lähtee Fransiskus Assisilaisesta ja ihmisen kehittymisestä rauhan välikappaleeksi.  No, jos kaikki tekisivät niin, meillä ei olisikaan enää sotia ja vihanpitoa.  Mutta ensin jokaisen ihmisen on tehtävä rauha itsensä kanssa. On katsottava kaikkea tekemäänsä ja kokemaansa suoraan silmiin ja ajateltava, että on tarvinnut ne kaikki kokemukset ollakseen juuri siinä nyt. Henkistä edistymistä edeltääkin usein katastrofi, mikä sekään ei ole sattumanvaraista. Itse koen sen nyt eräänlaiseksi kutsuksi edetä kohti sisäistä rauhaa. Kun olemme kehittyneet rauhan välikappaleiksi, pystymme käsittelemään kaikki ongelmatkin henkisin tavoin. Ei ole pahaa eikä hyvää, on vain hyvää.  Paha on illuusio, jonka voimme hävittää. Ok, lukekaa itse.

Matot pesty on. Odottelua sillalla. (23.7.2014)

Palaan sinne sivulle 200 ennen kuin luiskahdan täysin kirjan maailmaan. Luther Burbank on sanonut. ”Ei ole muuta ovea tietoon kuin se ovi, jonka luonto avaa, eikä muuta totuutta kuin ne totuudet, jotka löydämme luonnosta.” Kuka on Luther Burbank, Wikipedia kertoo seuraaavaa:

“Luther Burbank (March 7, 1849 – April 11, 1926)[1] was an American botanist, horticulturist and pioneer in agricultural science. He developed more than 800 strains and varieties of plants over his 55-year career. Burbank's varied creations included fruits, flowers, grains, grasses, and vegetables. He developed a spineless cactus (useful for cattle-feed) and the plumcot.”

Huh sentään, olenkin aina ihmetellyt, miksi lapsesta saakka olen kerännyt niitä kasvikirjoja ja miettinyt, mihin ne johtavat…. Jätän tämän väylän nyt tutkimatta, mutta muistan… Hän oli sen keksinyt. niinhän se on, kun jotakin alkaa penkoa, joutuu toiseen juttuun.

Vantaanjoen kauneutta.

Mutta me kaikki tiedämme, kuinka rauhoittavaa on olla luonnon helmassa.  Se selittää, miksi rakastamme metsiä, puutarhoja ja viljapeltoja. miksi menemme järvien, jokien ja meren rannalle, miksi kävelemme yksin ja ystävän kanssa. Luonto tuo meille rauhan, asiat selkiävät. Siinä Jumalan energiakentässä vallitsee Dyerin mukaan henki, ei illuusio. Sieltä löydämme ratkaisuja. Luonnosta on todella hyvä aloittaa.

Tuusulanjärven rannalle on usein ehdittävä. Tässä eräänä sumuisena aamuna. (17.7.2014)

Niin kävi minullekin aikanaan. Luonto auttoi minua tekemään ratkaisuja ja auttoi kestämään ne kaikki vaikeat hetket.  Päiväkirjani ja valokuvani kertovat kävelyistäni eri paikoissa menneinä vuosina. Puutarhani oli myös tärkeä henkireikä. Mutta kuten olen ehkä aiemminkin todennut, olen jo ymmärtänyt, että en tarvitse omaa puutarhaa. Minua ympäröi tämän ihanan maailman ja maan valtava luonto vapaana kuljeskeluun. 

Siitä ja luonnon voimasta on  minua tänä kesänä muistutettu ihanalla tavalla saadessani viettää aikaa ystävän kanssa metsissä, peltojen laidoilla, järven ja lampien rannoilla. Kiitos!

Olen tavallaan jo sulautunut maisemaan, olen osa luontoa,  johon mekin fyysisesti jokin päivä palataan. Ihmisen elämä pähkinänkuoresssa, mutta mikä sisälto!

Tutkimme armottomassa helteessä Paijalan hautausmaata  (26.7.2014)

   

Kirjoitusmatkoja

Kuten on varmaan tullut selväksi, niin minun on usein melkein pakko kirjoittaa. Sade ropisee ulkona. Päivä tuntuu kirjoittamiseen mitä sopivimmalta. Toisaalta juuri tänään, huomenna eikä viikonloppuna ole riittävästi aikaa sukeltaa syvälle muihin maailmoihin eli jatkaa vaikkapa niitä keskeneräisiä juttuja kirjoittamisen keinoin tai aloittaa ihan jostakin uudesta aiheesta.  Muistin sopivasti taas kaikki takavuosien blogit, joita on useita mapillisia, suunnilleen mappi/vuosi. Syksyllä 2010 olin aloittanut taidehistorian aineopinnot ja aiemmin viittaamani oikeusjuttu oli alkanut. 

Haalin tänne joitakin kuvia marraskuu 2010 - tammikuu 2011. Sen ajan lukemisaineistoa saapunut Amazonilta..

Olen tänään menossa tapaamaan osaa opiskeluryhmäni  henkilöistä. Siksi on varmaan sopiva aika tuoda tänne kirjoitus, joka sivuaa heitä ja sen hetken ajatuksiani.  Yllättävää on, että emme todellakaan taida päästä karvoistamme tai sulistamme  koskaan pois.  Ne samat ominaisuudet, joiden kanssa olemme ”taistelleet” koko elämämme tulevat käsittelyyn uudelleen kohdatessamme toisia ihmisiä. Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, mistä on kysymys tai jos ei, niin miettiä asiaa omalta kohdaltaan.

Valitsin kuvat tuolloiseen  juttuuni vierailustamme Eduskuntatalolle enkä katso niiden sopivan tähän. Saa nähdä, mitä nyt kelpuutan kuviksi.

Tämä on SE teos Albrect Düreriltä. (1500. Alte Pinakotek, München, öljy puupanelille 66,3 cm  x 49 cm

24.11.2010 kirjoitin siis seuraavanlaisen postauksen:

" Matkoilla Euroopassa Dürerin kanssa

  

Jokin aika sitten ystäväni pohjoisesta huomautti minulle siitä, että olen taas alkanut kutsua kirjoituksiani tyhmiksi. On totta, että voisin jättää ajoittaiset viittaukseni omaan naiiviuteeni ja tyhmyyteeni pois, mutta ne ovat tavallaan osa omaa persoonallisuuttani, johon voisin vielä lisätä lapsellisuuden. Mutta noiden kaikkien ominaisuuksien takana on tarkkasilmäisyys, pitkäjänteisyys ja harkinta. Tyhmä olen, koska en ole osannut täysipainoisesti käyttää hyväkseni niitä ominaisuuksia ja lahjoja, joita olen saanut. Niin on käynyt meistä useimmille syystä tai toisesta. 

Olen koko ikäni näperrellyt toissijaisten asioiden kanssa. Olen liehunut asiasta toiseen kiinnittymättä mihinkään. Tämä opiskelunikin on välillä turhanpäiväistä poukkoilua kirjasta toiseen. Saan valtavasti ideoita, mistä voisin alkaa kirjoittaa, kun minun samanaikaisesti pitäisi lukea ja miettiä järkevästi seuraavien tieteellisten esseiden kirjoittamista. Varmaan ainakin jotkut historiallisia seikkailuromaaneja kirjoittaneista kirjailijoista ovat myös olleet opiskelussaan turhautuneita ja epäonnistuneita. Onneksi.

Noin 600 vuotta sitten elimme 1400-luvulla. Eräänä päivänä viime viikolla olin kirjoittamassa luentomuistiinpanojani puhtaaksi. Aiheena on erityisesti Alppien pohjoispuolinen taide, jonka juuret ovat 1400-luvulla. Mietimme sitä, miten eri ajanjaksoina on sen ajan taidetta käsitelty, tutkittu, ymmärretty. Eteemme on vieritetty kaikki 600 vuosisataa erilaisine ymmärryksineen, salailuineen, arvostuksineen. 

Jos esim. taiteen nero Michelangelo sanoi 1500-luvulla jonkun kirjoittajan mukaan jotakin, se onkin vaikuttanut sitten myöhempiin arvostuksiin. Voi vain kuvitella, miten tämän päivän sanomista ja kirjoituksista selvitään, kun kaikki tieto leviää samalla pienellä hetkellä ympäri maailmaa. Minkälaisia ongelmia se aiheuttaa tulevaisuuden tutkijoille?  Mitä materiaalia jää tutkittavaksi? Nythän sitä on paljon, mutta entä jos tapahtuu jokin suuri mullistus?  Enkä nyt ajattele vain taidetta vain kaikkea kulttuuria. 

Kesken kirjoituksen lähdin käymään 1400-luvulla. Sattuneista syistä olen hankkinut kirjahyllyyni vuosien mittaan sitäkin aikaa kuvaavia teoksia. Yksi kirjoista oli Lorenzo Camusson kirjoittama ”Eurooppalainen matkakirja 1492”, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran italiaksi vuonna 1990. Kirjoittaja on ihme ja kumma taidehistorioitsija, varmaan siis yksi niitä turhautuneita  ja seikkailemaan lähteneitä henkilöitä.

Kirjan alkupuolella kerrotaan hyvin tarkkaan matkustamisen käytännön puolesta 1400-luvulla. Sen jälkeen kirjoittaja kuvaa asioita erilaisten reittien kautta kuten, että pankin tie kulki Firenzestä Bruggeen ja maalarien tie Nürnbergistä Venetsiaan. Pohjoismaat lukuun ottamatta matkaa Trondheimista Roomaan puuttuvat kokonaan. Matka Lyypekistä Novgorodiin ja Wienistä Moskovaan kuvataan myös..

Albrect Dürer harrasti "selfietä" koko ikänsä lapsesta saakka.  Esseessäni mainitsin myös aikamme selfie-innostuksen, joka tuli vasta myöhemmin oikein kunnolla Suomeen. Tämä suunnilleen Italian matkan ajoilta tehty omakuva (1493) on Pariisin Louvressa.  Albrecht Dürer oli tuolloin 22 vuotta vanha. Huomaa tuo kasvi, johon kyllä tekee joskus mieli palata: Eryngium. 

  

Tässä vaiheessa huomasin toki, että kirja on ollut taas jokin kumma etukäteisaavistus, kun olen sen vuosia sitten poiminut jonkin antikvariaatin tai kirpputorin hyllystä. Kesken lukemisen on mahdottoman valaisevaa lähteä kulkemaan niitä reittejä, joita pitkin saksalainen Albrecht Dürer kulki lähdettyään lokakuussa 1494 kotikaupungistaan Nürnbergistä 23-vuotiaana kohti Venetsiaa. Hän kulki jalan tai joskus ratsain. mutta pyrki tarkoituksella matkustamaan hitaasti. Hän nimittäin halusi pysähdellä ja maalata näkymistä akvarellejä. Hän oli matkalla Italiaan etsimään uusia vaikutteita ja kenties lisäoppia. 

Olisin halunnut kulkea hetken hänen kanssaan, sillä minulla on nyt erityisen  paljon kysyttävää häneltä.

Tämän piirroksen "Kuusi tyynyä"  hän on tehnyt kynällä ja musteella noin vuonna 1493. On tallennettuna New Yorkin Meropolitan Museoon.

Sittemmin olen mennyt pitemmälle Albrecht Dürerin suhteen. Viime torstain luento, jonka Marja Väätäinen piti aiheesta,  valotti Düreria ja käsitystä hänestä ja hänen taiteestaan kautta vuosisatojen niin hyvin, että pääsin lopultakin alkuun Joseph Leo Koernerin ”The Moment of Self-Portraiture in German Renaissance Art” lukemisessa. Toinen asia on sitten, mitä saan siitä irti ja osaan keskustella kirjan kanssa.  Jos nyt loppujen lopuksi päädyn kirjoittamaan esseetä tästä aiheesta? Eilen illalla katsellessani noita Dürerin tyynyjen kuvia minua alkoi todella väsyttää. Saksalainen ”Kopfkissen” muuttui lapsuuden ”korvatyynyksi” ja vetäydyin nukkumaan. Katsokaapa tarkkaan, tyynyistä löytyy päiden kuvia. Kopf = pää.”

Olen tammikuun 27 päivänä 2011 aloittanut epätoivoisen tehtävän, kirjoittamaan esseetä Albrecht Dürerista. Aamulla olin saanut viestin sisareni kuolemasta edellisenä iltana. Se sai minut aloittamaan tehtävän, josta olin jo melkein luopunut. (No, Emmerdale piti välillä katsoa.)

Itse asiassa seuraavassa tammikuussa (2011)  kirjoitin tuon opiskeluun liittyvän luentosarjan päätteeksi esseen mainitsemastani kirjasta sukeltaen todella syvälle Albrecht Dürerin itsestään maalaamaan muotokuvaan 1500 ja sen taustoihin.  Se taisi olla ja olikin opiskeluni huippuhetki.  Olen usein halunnut palata tuohon teokseen, joka johdatti minut syvälle tuohon aikaan ja taiteilijaan, joka oli edellä aikaansa.  Mielelläni palaan siihen vielä joskus toistekin.

Tammikuussa 2011 kuollut sisareni Päivikki, joka joskus 1963-1964 asettautui kuvattavakseni  Beatlesinä. Huh, kunpa vieläkin pääsisin joskus tekemään muotokuvia ihmisistä. Siihen aiheeseen palaan myös joskus.