Turhautumista

13.10.  Jos minulla oli lapsena ja nuorena valtava halu kirjoittaa koko ajan, niin se jatkuu myös nykyään.  Lukiessani nyt päiväkirjamerkintöjäni miltä ajalta tahansa, huomaan sen vain lisäävän kirjoittamistani. En vain saa aina halutessani aikaiseksi blogipostausta. Sitten kun saan, niistä tulee niin pitkiä, että tuskin kukaan jaksaa lukea niitä loppuun saakka. Aikamme suosii kirjoituksia ja viestejä, jotka ovat niin lyhyitä, ettei niitä ehdi lukea, koska ne katkeavat kesken lukemisen (esim. Instagram).

vanha kuva 17.10.2020

Tänään kävin omin avuin ensimmäisen kerran autolla uudessa Tuusulan Prismassa. Autolla Hyryläntien kautta sisään autohalliin on hyvä reitti käyttää, koska sieltä on lyhin reitti kauppaan.  Vaikka tämä uusi Prisma on pienempi kuin muut lähiseudun Prismat, nopea ostosten teko siellä on vaikeaa verrattuna aiempaan S-marketiin.  Muistan aiemmilta vuosilta, miten usein palasin Järvenpään tai Keravan Prismasta takaisin kotikylään ostoksille, kun hermostuin kauppojen suuruudesta.

Olotilani on ollut viimeisen viikon ajan varsin huono niska-, käsivarsi-, rannekipujen vaivatessa. Aloitin viime viikolla taas Prednisolon-kuurin. Sen ja Buranan avulla pystyn päivisin tekemään jotakin kuten vähän siistimään ja tietenkin kirjoittamaan. Raskaampia askareita on pakko siirtää tai organisoida jotenkin. Joinakin öinä nukun huonosti. Turhautumista aiheuttaa aina ajatus tulevasta.

Minnikin on ollut vaikea, hänelläkin saattaa olla vanhuuden ongelmia. Yritän olla murehtimatta, sillä kohta riittää taas murheita myös auton takia, kun talvi lähestyy. Kädet ja jalat ovat ihmisellä tosi tärkeät. Ihmiset eivät halua valittaa muuttuessaan kömpelöksi. Apua on vaikeaa pyytää. Jollei näistä asioista ei puhu, kukaan ei tajua todellista tilannetta, millainen se saattaa olla.

Olen ollut silloin tällöin solmussa läppärini kanssa ja tuhlaan hirveästi aikaa jonkin pienen ongelman tutkimiseen. Senkin ajan voisin käyttää kirjoittamiseen. 

16.10. Hiljaisista hiljaisin aamupäivä.  Alkaisiko nyt aurinko pilkistää, kun näkymä alkoi kirkastua. Säätiedotuksen mukaan se taitaa olla ohimenevää. Koska on melko lämmintä, Minni viihtyy taas parvekkeen nojatuolilla nukkumassa. Eilen olisin mielelläni alkanut kirjoittaa. Poikkesin apteekissa ja tosi pienillä muilla ostoksilla. Apteekista olikin paljon ostettavaa, koska moni reumaani liittyvä peruslääke oli loppumassa. Kun palasin kotiin, olin jälleen niin poikki, etten jaksanut heti alkaa kirjoittaa. Olin edellisenä päivänä tehnyt ruoan, jota jäi myös toiseksi päiväksi. Sen jälkeen olin väsynyt ja avasin läppärini, mutta juutuin taas selvittämään Firefox- selaimeni ongelmia. Kuten usein, tällaisiin asioihin menee aikaa ja lopuksi ihminen väsähtää. Sain kuitenkin kaiken siihen malliin, että asia tarvitsee enää vain viimeistelyä. Taas ajattelin, mitenhän monet ikäiseni selviäisivät vastaavista tehtävistä. Jätän asian.

Terveysongelmat tekevät minusta entistä hajamielisemmän. Kaiken lisäksi olen niistä huolissani. Kadotan papereita, ostoslistoja. Onneksi muistan kaiken kaupassa. Anteeksi.

Aina välillä luen siis päiväkirjojani tai jotakin kirjaa. Päiväkirjassani olen vielä vuodessa 1964. Olen kirjannut harvakseltaan joitakin asioita tämän hetken päiväkirjaani.  Monet asiat odottavat uutta lukemista, kun en heti jaksa kaikkea.

Talitintit ovat muuttamassa tai jäävät. Siitä on uutisia. Jokunen talitintti on vieraillut parvekkeen kaiteella muistuttaen minua jälleen äidistäni. Kirjaan päiväkirjaani myös lehdestä lukemiani kirja-arvosteluja ja luontouutisia. Laitoin pari kirjaa kirjaston varauksiin. Minulla on ennestään listoja, mistä valita kirjoja. Uutuuksia en edes halua varata, koska en ehdi lukea niitä ennen kuin kirjasto odottaa niitä seuraavalle varaajalle. Helsingin Sanomien toinen lokakuun äänikirja on Marita Lintusen ”Halla”. Kestää melkein kuusi tuntia. Kuuntelin aika pitkän pätkän ja alkoi taas väsyttää. Ei taida olla minun kirjojani tyyliltään, vaikka aihe sai minut kiinnostumaan ja kirjaa on hehkutettu kaikkialla. Kommentti, nukahdin joka kerta ja luovun äänikirjoista kokonaan.

Miten ehtisinkään kaikkea? Ihmettelen usein sitä, kun työssä käyvät, nuoret perheelliset ihmiset ehtivät niin paljon. Kirjahyllyni pursuaa kirjoja, joita yritän välillä karsia. Nuorena luin koko ajan, työmatkoilla, ruokapöydässä, sängyssä. Samoin teki koko lapsuuden perheeni ja oma perheeni myöhemmin. Muistan, kuinka usein istuimme kaikki ruokapöydässä lukien. Siitä en ole paljon kirjoittanut. Minulle oli nuoresta lähtien tärkeintä lukemisen ohella kirjoittaminen, se käy mahdottoman selväksi lukiessani päiväkirjoja ja halusin vakaasti tehdä kirjoittamisesta ammatin. Sitä olen ehkä toistanut blogeissani liikaakin…

Vuoden 1964 aikana olen vajonnut yksinäisyyteen, tunnen itseni arvottomaksi ja ulkopuoliseksi. Olin lukion 1. luokalla ja koen, että en kuulu joukkoon. Haluan lähteä kauas pois, maailmalle. Se on tosin mahdotonta. Ymmärrän, että selitys monille asioille on 1964 merkinnöissä, jotka jatkuvat myös seuraavana vuonna.  Miten sitten kävikään, voisi olla otsikko erilliselle blogikirjoitukselleni.

Muuten, olen kirjoittanut jotakin tuosta ajasta toisessa blogissani. Tässä linkki 

https://salaisetpaperit.blogspot.com/2015/07/17-vuotta-ja-risat.html

Lapsena sisarukseni ja minä istuimme silloin tällöin kotitalomme rapuilla odottaen maailmanloppua, jonka oli kerrottu olevan tulossa, ehkä juuri sinä hetkenä. Olimme kuulleet ennusteita radiosta tai sanomalehdistä. En ole löytänyt niistä merkintöjä päiväkirjoistani. Oli ehkä vielä 1950-luku tai aivan 1960-luvun alku. Netistä en löytänyt vahvistuksia maailmalopun tulolle.

 

19.10. Huikean kaunis aamupäivä, mutta tuskin tänään saan aikaiseksi ulos lähtemistä. Ajatuksissani olen tänäänkin kulkenut milloin missäkin mm. keltaisten poppelien keskellä Anttilan rannassa, minne monena vuonna olen mennyt muistelemaan lapsuuttani. Pari päivää sitten kuljeskelin tunnin verran tihkusateessa kotini lähistöllä. Kävin katsomassa lasteni koulua, Hyökkälän koulua, jonka käyttötarkoitus kouluna on loppunut. Vierestä purettiin yläasteen iso koulu kokonaan ja paikalla oli kurainen kenttä. Yläasteen koulun puolella tuli käytyä usein luennoilla ja joissakin koulutuksissa. Suoraan sanoen en jaksa enää kiinnostua ympäristöni muutoksista. Senkin olen kirjoittanut usein ennenkin, mutta toistan sitä edelleen, koska sitten taas joskus jaksan. Olenhan aiemmin usein kirjoittanut näissä blogeissani aiheesta. Olen myös kerännyt Google-kuviin mittavan kuva-arkiston Tuusulan kuvista, jonka voisin jakaa täällä. Joskus myöhemmin. Kävely teki kyllä hyvää. Pitää jatkaa sitä.

Suoraan sanoen minulla on edelleen paljon ajattelemista ja tekemistä. Projektini on alkanut tuntua vaikealta ja mahdottomalta, mutta en nyt käsittele sitäkään. Stressitasoni on vähän keventynyt, kun olen organisoinnut elämääni. Vuosihan on ollut edelleen vaikea terveyden kannalta eikä valtavat ilmanpaineet aika ajoin ole sitä helpottaneet. Säällä, ilmastolla ja luonnolla on meille merkitystä.

Päiväkirjani on nyt täynnä merkintöjä, joihin saatan hyvin palata silloin tällöin. Päiväkirjoissani on kaikki.  Maailman nykytila rassaa loputtomasti monia meistä. On pystyttävä erottamaan valheet totuudesta, hyvyys pahuudesta. On pysyteltävä monen asian ulkopuolella ja toisten asioiden sisällä. On oltava tyyni, rauhallinen ja rakastava. Nyt keitän itselleni puuroa.

23.10. Ei taaskaan ole tullut valmista. Elämäni on kiireistä, mitä en tahtoisi myöntää. Seurasimme perheen kera lapsenlapseni kanadalaisen tyttöystävän vierailua jo ennen sen alkamista ja lähdön jälkeenkin.  Sain tavata hänet kaksi kertaa, kun hän vieraili siskonsa, äitinsä ja minun luonani. Nuorten ystävyys on syntynyt netin välityksellä monta vuotta sitten, joten he tunsivat toisensa tosi hyvin tavatessaan. Nyt oli mahdollisuus ensimmäiselle tapaamiselle, kun tyttö saapui Suomeen kahdeksi viikoksi. Hän oppi vierailullaan paljon, samoin me muut saimme tietää Kanadasta ja miten eroamme toisistamme.  Me kaikki pidimme hänestä paljon. Seuraavat tapaamiset ovat suunnittelun asteella.

Jälkikäteen ajattelin nuoruuteni kaukosuhteita. Itse asiassa olin 1968 Saksaan lähtiessäni sopinut kirjeissäni parinkin kirjeenvaihtokaverini kanssa, että tulen Saksasta Pariisiin, jonne olin haaveillut matkustavani. En ole vielä ehtinyt lukea kirjeitäni tarkkaan, mutta muistaakseni sain myöhemmin kuulla kirjeiden välityksellä, että tuotin heille pettymyksen, koska en tullutkaan.  Enpä tainnut sen kummemmin selitellä heille, mitä minulle tapahtui. Kaiken lisäksi minulla ei ollut rahaa matkustaa minnekään, ei edes kotiin. Jouduin pyytämään isältäni kirjeitse rahaa, että pääsen takaisin Suomeen. Kesätyöpaikan palkka oli naurettavan pieni. Kaiken lisäksi häpesin. Jouduin tulemaan kotiin Suomeen kuvaannollisesti häntä koipien välissä. Lapsenlapseni on sentään kohta 26-vuotias eli aikuinen. Minä olin paljon nuorempi. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että ihmisten aivot kehittyvät hiljalleen eikä voi vielä nuorilta odottaa, että he pystyisivät käsittelemään kaikki asiat yksin ilman tukea miltään taholta. 

P.S Edellisen kappaleen havainnoista sain paljon ajateltavaa jatkoa varten. Kunhan vain muistan sen.

20.10.2026

 

25.10. Yritän saada tämän postauksen tänään valmiiksi. Ajattelen, luen ja kirjoitan koko ajan niin paljon muuta, että blogitekstit jäävät kaiken muun jälkeen. Päivät ovat liian lyhyitä. Tämän päivän Hesarissa oli Heikki Aittokosken näkemys: " Berliinissä sen huomasin: postikortit ovat katoava luonnonvara". Hänen oli vaikea löytää postikortteja halutessaan lähettää pari Suomeen. Tekstiin tuli useita kommentteja. Minullakin oli tarvetta kommentoida. Teen sen vain täällä. Olenhan postikorttispesialisti. Olen usein kirjoittanut niistä. Edelleen hukun niihin. Olen lähiaiakoina lähettämässä eräälle ystävälleni pinkkaa käyttämättömiä postikortteja, joita minulla on useita laatikoita. Olen itse luopunut postikorteista harrastuksena mm. Postcrossingissa jo kauan sitten. Romuhuoneessani ja muuallakin on edelleen sekä mm. saatuja postikortteja, vaikka kuinka paljon esimerkiksi, vaikka noin 3200 saatua Postcrossing-korttia ja kaikki muut saamani postikortit vuosien ja vuosien takaa.

Listaan tähän joitakin linkkejä, joissa kerron postikorteista kaiken tarvittavan ja aika paljon lisääkin:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/03/erilaisia-taisteluja.html.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/04/ja-me-muistamme.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/02/kinosten-takaa.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2017/05/aktiv-alt.html

Ja nythän olen edelleen kiipelissä kaikkien korttieni kanssa. Ennen postikortit  ja kirjeet olivat ainoa muoto kommunikoida toisten kanssa. Puhelimia ei aina ollut tai piti erikseen sopia kellonaika soitolle. Nyt postimaksut ovat kalliita eikä ihmiset ole antaneet meille osoitteitaan. 

Sain postikortin Elisalta Torniosta lokakuun alkupuolella, jossa hän kertoi lähettävänsä kortin (30.9.), koska huomenna on postimerkin päivä. No, se ei googlen mukaan pidä paikkaansa. Ehkä hän toivotti minulle vain hyvää syksyä. Postcrossing yhdisti meidät aikoja sitten monin tavoin. Hyllyssäni on pari mapillista kirjeenvaihtoa Elisan kanssa. Nyt en ole näköjään antanut hänelle edes ajan tasalla olevaa osoitetta. Olen asunut nykyisessä osoitteessa jo 9 vuotta. Saanpahan aiheen lähettää kortin Elisalle. 

24.10.