Tosikkohämäläisenä
perusihmisenä ja puolikarjalaisena olen huomannut, etten oikein aina ymmärrä ihmisiä,
joitakin heistä. Se saattaa myös johtua
ikääntymisestä. Ei enää jaksa kaikenlaisia turhanpäiväisiä juttuja. En odota
kyllä muidenkaan kestävän minun tylsiä tarinoitani sukututkimuksista, historiasta
tai vaikkapa talokaupoista, puutarhanhoidosta, omasta historiastani tai jonkun ammoin kuolleen
tuntemattoman historiasta. Facebook on sellainen paikka, jossa juuri kevyet ja
tyhjänpäiväiset jutut rehottavat. Huonot ja epätarkat valokuvat kaikesta
liikkuvasta ja omasta itsestä ovat siellä kova sana. Kaverit kehuvat ja
kiittävät. Siellähän minäkin riekun omia juttujani, niitä lyhyitä, koska
aikani ei riitä pitkiin blogeihin, joita rakastan. Toki nekin voivat olla lyhyitä, mutta kun pääsen alkuun, ei loppua näy. Ihminen saattaa muuttua
vanhetessaan joka tapauksessa pitkästyttäväksi. Meitä on monenlaisia. Ja sovimme silti kaikki tähän maailmaan.
Olin torstaina
kuuntelemassa mielenkiintoista sotahistoriaan ja puhujan omaan
henkilökohtaiseen historiaan liittyvää tarinaa.
Kysymyksessä oli Suomen sodissa
merkittävän K. L. Oeschin elämäntarina, josta hänen pojanpoikansa Klaus Oesch oli
kertomassa. Tarina on juuri nyt taas erityisen
ajankohtainen, koska parisen viikkoa sitten ilmestyi Vesa Määtän kokoama ja
kirjoittama valtavaan lähdeaineistoon perustuva elämänkerta. Ostin sen jopa itselleni Kirjamessuilta Gummeruksen osastolta. Sisareni kävi luonani tällä viikolla ja muisteli äitimme aikoinaan puhuneen Oeschistä. Ei ole mikään ihme, sillä niin merkittävä hän on Karjalan komentajana ollut. Kirja pyrkii puhdistamaan Oeschin maineen ja kunnian, mikä onkin ihan aiheellista.
Tapani
mukaan vedin siinä kuunnellessani ajatuksissani taas yhteyksiä omaan historiaani ja
kokemuksiini. En kai osaa enää olla
muutenkaan. Siis vain kuunnella ja sitten unohtaa. Pitkä elämä takanapäin tekee mahdolliseksi löytää runsaasti yhtymäkohtia toisten ihmisten elämien kanssa. Kun 1960-luvulla asuin toisen sotapäällikön Erik Heinrichsin (1890-1965) kodissa Kulosaaressa alivuokralaisena, olisin voinut hyvin haastatella vuokraemäntääni, sotapäällikön leskeä Maria Heinrichsiä hänen elämästään sodan aikana. Mutta mitä minä työnheitukka silloin olisin osannut? Hän olisi varmaan ollut mielissään, jos olisin ollut kiinnostunut.
Tässä iässä tuntuu siis mahdottomalta olla enää "puhdas paperi", kun
historiaa on jo niin paljon takanapäin. Auttamatta ajautuu muistelemaan, yhdistelemään ja ajattelemaan, entä jos.... Kannustan jälleen kerran muitakin
paneutumaan muiden historian lisäksi omaan
historiaansa. Kukaan muukaan ei meidän tuntemattomien ihmisten osalta tee
sitä. Kun poistumme tästä maailmasta,
historiamme valuu meistä maahan ja jäljelle jää tyhjä kuori. Ikään kuin emme
olisi koskaan tehneet yhtään mitään. Ikään kuin meille ei ole koskaan tapahtunut
mitään. Niin on käynyt vanhemmilleni. Jollemme me lapset tuo heidän elämäänsä
näkyville, he kuolevat lopullisesti. Jollemme tee omaa elämäämme näkyväksi,
meistäkään ei jää jäljelle mitään.
Mummoni
Pidän
tiukasti kiinni oman mummoni hameenhelmasta ja kipitän hänen riuskojen
askeltensa jäljessä pitkin soratietä kohti keltaista (se saattoi olla valkoinenkin) taloa metsän takana. Hän
pitää siellä pyhäkoulua kylän lapsille. Voin kuvitella näin tapahtuneen, mutta
en muista sitä. En muista mummoni tuoksua, vaikka muistan, että hän tuoksui
jollekin. Hän oli rauhallinen ja lempeä.
Äitini muisti hänet toisenlaisena. Hän ei koskaan pitänyt lapsiaan sylissään.
He joutuivat pienestä pitäen ahertamaan, hoitamaan myös pienempiään. En muista mummostani muuta kuin, että hän oli
pyöreähkö ja lempeä. Hän kirnusi voita, jota en pystynyt syömään. Se oli hapanta. En kyllä muista, että hän olisi pitänyt minua silloin 7-vuotiasta sylissään.
Vaikka
kuinka pinnistelen, en muista mitään sen enempää. En muista edes hautajaisia
ollessani 12-vuotias. Muistan vain sen kauhun, jonka vallassa elin vuosikaudet,
unet, joita näin. Minun olisi pitänyt mennä katsomaan häntä avatussa arkussa,
niin tekivät serkkuni ja siskoni. Uneksin vuosikaudet siitä tilanteesta.
Kaukana oli arkku, jonka lähelle en uskaltanut mennä, en edes katsoa siihen
suuntaan. Sitten näin haudan, josta törrötti jalka.
Muistan
ehkä sen, kun riehuimme kotona hänen ollessaan vierailulla ja lapsenvahtina.
Hän huusi meille silloin ”Menkää siitä kartanolle.” Me nauroimme, koska emme
tienneet, mitä hän tarkoitti. Kun hän täytti 65 vuotta, oli isot juhlat.
Kakuissa oli voikreemiä täytteenä ja kuorrutuksena. Olivatko ne siellä
kellarissa keittiön lattian alla vai missä? Joka tapauksessa kävimme sormellamme vetämässä
makupaloja kakkujen kuorrutuksesta. Ketkä me? Varmaan sisareni ja serkkuni?
Miksi
en muista enempää. Uskon, että vanhemmat
ja nuoremmat serkkuni ja sisareni
muistavat paljon enemmän. Mutta kirjoittavatko he siitä, jakavatko he tietonsa
tuleville polville? Pitäisikö minun alkaa haastatella heitäkin ja kirjoittaa
heidän muistamansa asiat ylös. Heistä moni vietti kuitenkin paljon enemmän
aikaa mummomme kanssa.
Mummo
olisi voinut kertoa jotakin äidistään, josta oma äitini sanoi vain pari asiaa.
Hän olisi tiennyt oikean isänsä, vaikka kirkonkirjojen mukaan hän syntyi äpäränä. Mutta olisiko hän kertonut minulle mitään, jos
olisin osannut kysellä?
Miten olisin
silloin edes osannut kysyä mitään? Minulla ei ollut yhtään elämänkokemusta. Olen usein ihmetellyt lukiessani, kun
joillakin ihmisillä tuntuu olevan sekin puoli hallussaan pienestä pitäen. Mutta
voiko siihen luottaa? Monet ovat todella hyviä tarinan kertojia, väliin voi
sepittää omiaan.
Päänsärky
Minun
ikäisenäni mummoani ei enää ollut. Olen usein ennenkin muistellut näitä samoja
asioita ikään kuin yrittäen irrottaa aivosoluistani jotakin lisää pääsemättä
pidemmälle. Päätäni alkaa särkeä. Sitä
särkeekin aika usein nykyään. Hermojen jännitys ja stressi eivät ole mukavia
seuralaisia. Elämä voisi olla aivan toisenlaista ilman niitä.
Joillekin
ihmisille on ehkä todella vaikeaa muistaa, edes haluta muistaa, koska muistot tuovat mieleen ikäviä
asioita. Niiden mieleen virtaamista voi estää monella tapaa. Vaikkapa juomalla. Vanhojen ihmisten alkoholinkäyttö on
lisääntynyt suuresti. Siitä puhutaan
sittenkin todella harvoin. Harvat ovat kuitenkaan suoranaisia alkoholisteja,
mutta suurkäyttäjiä. En tiedä aiheesta yhtään mitään muuta kuin vähän paheksun
alkoholin kunniapaikalla pitämistä. En
käytä itse alkoholia. Mieleeni tuli
tässä kuitenkin, että se voi monelle ihmiselle olla keino välttää surullisia
ajatuksia, syyllisyyden tunteita, ikävää ja yksinäisyyttä. Joitakin se auttaa
olemaan hauska ja iloinen. Edes hetkeksi. Elämä saattaa olla aika ankeata ilman
viinaa.
Jos
minä alkaisin juoda kestääkseni paremmin, saisin vielä kauheamman päänsäryn.
Ihan oikeasti. Olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä päänsärky on. Se
on muuten sitä, että päätä koskee ihan oikeasti, oksettaa ja on paha olla. Suurin osa päänsäryistäni tulee sään
vaihtumisista, ilmanpaineen pienet heilaukset tuntuvat päässäni, joskus jopa
pari päivää aiemmin. Niin on ollut koko
elämäni. Niihin päänsärkyihin eivät auta
pillerit kuin vain lyhyeksi hetkeksi. On vain kestettävä. Tieteellisesti tai tutkimuksissa ei ole oikein pystytty
tällaisia asioita todentamaan. Tässä olisi yksi koekaniini.
Päänsärky
siis kiusasi taas tällä viikolla. Ehkä
se onkin vain keino hiljentää minut olemaan tekemättä mitään. Sääli, että se rajoittaa kirjoittamista. Eikä se ollut mummojen ja muistojen aiheuttamaa. Pitää olla itselleen armollinen.
