Puita ja muistoja

Minulla on enemmän muistoja kuin tuhatvuotiaalla - J'ai plus de souvenirs que si j'avais mille ans - I have more memories than if I'd lived a thousand years.  

Päivät hurahtavat käsistä eikä minulla koskaan riitä aika toteuttamaan niitä kaikkia asioita ja ideoita, joita singahtelee  sekä omien että muiden muistojen takaa. Tähän päivään.  Silloin tällöin mietin, voisinko koskaan enää sellaisessa ympäristössä, johon saatoin nuorempana ja aika ajoin myöhemminkin kaivata. Luostari, pieni kylä kaukana kaikesta, vieras maa. Toisaalta yksinäisyys ja yksinolo ovat nykyään rakkaita ystäviäni ja antavat minulle mahdollisuuden keskittyä niihin asioihin, jotka ovat minulle mieluisia.  Yhteys muuhun maailmaan on tänä päivänä mahdottoman helppoa. Tosin suurin osa tuntemistani ihmisistä on sen yhteyden ulkopuolella joko omasta tahdostaan tai syystä, etteivät omista tietokonetta, läppäriä, tablettia.  Osalle taas uudet sovellukset ovat liian vaikeita omaksua, sähköpostikin tuottaa suuria ongelmia. Silloin ei ole muuta keinoa kuin soittaa tai kirjoittaa.

Ivan Shishkin (1831-18989  Ruispelto. 1878. Tretjakov Galleria. Moskova

Soitankin kun minulla on asiaa. En jaksa turhaan rupatella niitä näitä puhelimessa. Toki teen sitäkin, mutta yleensä aiheen ja syyn ohessa. Töissä käytin vuosikaudet hyvin paljon sähköpostia, mutta vaikka oli kuinka huolellinen kirjoittaessaan, jo silloin huomasi, että ihmisten lukutaito oli huonontunut. Jouduin usein sanomaan soittajalle, että asiahan oli jo sähköpostissa.  Sähköposti säästi arvokasta työaikaa muuhun tärkeämpään ja nykyään se on joka puolella entistä enemmän käytetty menetelmä. Jos on kiireellistä asiaa, silloin soitetaan.

Merja Kalenius. Tammen juurella. 2006. Kuolemajärvi, Seivästö. Tammikon ulkoilmamuseo. Venäjä (entinen Suomen Karjala)

Monen edelleen vihaama Facebook, on loistava systeemi. Hyvää on myös se, että kaikki ovat siellä omalla nimellään eikä jollakin nimimerkillä, jonka taakse voi piiloutua.  Sieltä voisi löytää enemmänkin kavereita, jos he saisivat liitettyä profiiliinsa kuvan itsestään.  No, menee varmaan runsaasti aikaa, että olemme niin pitkällä, että ”ällöttävä naamakirja” omaksutaan laajemmalti. Nuorisohan on kuulemma jo sen hylkäämässä?

Taneli Eskola Hämeenlinnan Verkatehtaan korttitapahtumassa 11.9.2010.  Tämän kuvan yhteydessä en voi olla mainitsematta, että taustalla hymyilee toinen korttitaiteilija Päivi Mansikka-aho, jonka kanssa keskustelimme hetken. Kävi ilmi, että hänen juurensa ovat Tuusulassa, sieltä kirkon kulmalta (s. Yli-Antola) , jossa  minäkin olen aikoinaan asunut.

Aloin taas kirjoittaa tylsiä itsestäänselvyyksiä.  Anteeksi. Poikkesin eilen nopeasti Helsingissä kiertämässä Sinebrychoffin taidemuseon ”puut ovat runoja”-näyttelyn.  Vihdoin. Monta näyttelyä jää auttamatta väliin, mutta tämä piti nähdä.  Olinhan jo kerran viime kesänä sinne menossa. Näyttely on auki enää ensi viikon, joten olikin korkea aika singahtaa Helsinkiin.  Näyttelyssä on hienosti koottu vanhoja grafiikan vedoksia ja joitakin maalauksia neljän valokuvataiteilijan teosten rinnalle. Vanha idea sinänsä kun itsekin olen usein aikanaan innostuessani rinnastanut omia valokuviani jonkun taidemaalarin teoksiin.  Myös aihe luonto ja erityisesti puut koskettavat aina.  Taneli Eskolasta olen kirjoittanut aiemminkin eli 9.9.2012.  Tähän blogiini liitän pari vanhempaa kuvaa tapaamisista. Kunnioitan häntä erityisesti siksi, että vaikka hän on tohtoriksi väitellyt tutkija, hän kuitenkin tekee valokuvistaan postikortteja ja käy esittelemässä niitä postikorttimessuilla.  Meillä kun on tapana eristää taiteet ja tieteet omaan lokeroonsa korkeakulttuuriksi. Hyppäyksiä jopa eri tieteiden välillä saati niistä ulkopuolelle harrastusmaailmaan pidetään kyseenalaisina.  Minä olen myös tuntenut kokeneeni aikoinaan sanoiksi pukematonta halveksuntaa eri tilanteissa postikorttieni takia. Nyt ne ovatkin jääneet taka-alalle. Tosin tällainen taidenäyttely teki jälleen kerran omista ideoista ja haaveista läheisempiä. Sen seurauksena tuli tämäkin kirjoitettua, laihana lohdutuksena.

Olen sattumalta kuvannut tuolla alempana mainitsemallani  Loviisan vierailulla kirjasta samaa Shishkinin maalauksen kuvaa, jonka toisaalta myös sattumalta valitsin tänne ennen kuin kävin selaamassa kuvani.

Materiaalia kyllä löytyy ja aina voi aloitella niitä uusia projekteja. Tässä kirjoituksen lomassa kopioin valokuvakansioitani uudelle Seagate Backup Plus Drive-nimiselle ulkoiselle 1 teratavun (TB) kovalevyasemalle, jonka sain lopulta tilaamani pienemmän 500 gigatavun (GB) tilalle samaan hintaan, kun kuukausien odottelun jälkeen tuota toista ei saatu toimitettua.  Taidan saada nyt kaikki valokuvani, joita lienee useita satojatuhansia kopioitua tuolle uudelle asemalle.  Nyt niitä on usealla ulkoisella kiintolevyllä ja etsimiseen menee joskus aikaa. Menee varmaan jatkossakin, mutta nyt voin keskittää haun yhteen laitteeseen. Jos ne nyt lopulta kaikki mahtuvat siihen....

Taiteilija Nissinen heiluttaa meille jäähyväiset.

Männyt, tammet, koivut, omenapuut, kuvia niistäkin riittää. Sinebrychoffilla oli siis valokuvien joukossa inspiroivaa vanhempaa taidetta mm. valtavan suuri hiilipiirros venäläiseltä Ivan Shishkiniltä. Piirros kuvasi tuulen kaatamia puita. Shishkin toi mieleeni kaikki hänen hienot puumaalauksensa, jotka ovat aina koskettaneet minua, metsien ja puiden rakastajaa.

Mieleeni tulee aina myös vierailu Loviisassa pikkuserkkuni Helmin kanssa. Olimme tutustumassa Galleria Theodorissa erään valokuvaajaystäväni ja hänen miehensä taidenäyttelyyn Loviisan keskustan tuntumassa. Koska olimme jo sinne saakka menneet, halusimme nähdä enemmän. Riitta Nelimarkan Bongan linna oli suljettu, mutta gallerian pitäjä neuvoi meidät kaupungin ulkopuolelle. Sieltä löysimme taiteilija Kai Nissisen valtakunnan. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan talossaan, joka aikoinaan oli ollut viinatehdas.  Talossa oli vaikka mitä katsottavaa ja tutkittavaa  ja taiteilijalla vaikka mitä kerrottavaa ja meillä kysyttävää. Hänen tyttärensä sattui olemaan Tuija Reinikainen, joka asui Tuusulassa ja on nykyään Tuusulan kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Tyttären keramiikkatöitä oli kaupan yhdessä talon monista huoneista ja kerroksista. Kumman paljon muuta vielä samana päivänä ehdimme, sillä ajoimme sieltä Anjalankoskelle, jossa vein Helmin veljensä luo ja menin tätiäni Kerttua tapaamaan.  Oli valoisa toukokuun päivä ja meillä riitti kummasti energiaa.

Pysähdyimme jopa paluumatkalla Ahvenkoskella, maisemassa, jota ei enää ole. Lopuksi vein Helmin vielä Pasilaan juna-asemalle. Shishkin liittyi tuohon käyntiin, koska taiteilija oli jossakin vaiheessa opiskeluaan (oletan) kopioinut tämän teoksia ja juutuin erään kopion äärelle sitä valokuvaamaan ja vertaamaan kirjassa olevaan kuvaan.

Olipa silloin ihana kevätsää!

Retkipäivän jälkeen aloimme suunnitella näyttelyä Loviisaan, mutta loppujen lopuksi päätimme toisin. Aivan hyvä niin, sillä pian tuon retken jälkeen kesäkuussa 2009, suuret muutokset omassa elämässäni odottivat minua keskittymään niihin. Näyttelyiden aika oli toistaiseksi ohitse.

Mutta puut. Kun nyt selailin valokuviani, näen, että minullakin on valtavan paljon kuvia puista. Mutta näin komeata kokoelmaa ei suomalaisista puista saa. Mutta eikö asia ole enemmänkin niin, että tehdään vaan omia kokoelmia ja projekteja omista valokuvista, vaikke ne eivät ehkä vedä vertoja kaikille, usein nykyään jopa käsitellyille, liian räikeille valokuville, joita Internet on pullollaan?

Muuten tuo aamulla päässäni soiva runon alku, jolla aloitin tämän postauksen, oli todella Charles Baudelairelta, rappion runoilijalta, nuoruuteni rakkaudelta. Mutta en löytänyt sitä vanhasta Pahan kukkia - käännöksestä.  Muistutan vielä, että alleviivatuista kohdista pääsee tutustumaan tarkemmin kohteeseen.

Ivan Shishkin. Tammia Vanhassa Pietarhovissa. 1891. The Museum of Academy of Arts. Pietari.

Lisää pikkuretkiä

Paljon omenoita on taas tippunut puiden alle. Kipaisen jossakin välissä ne sieltä poimimaan. Eilen illalla olikin tuulista. Katselin ikkunasta, kuinka tuulenpuuskat kaarsivat pihan kasvja, pensaita ja puita melkein vaakasuoraan. Tuuli taisi tulla jostakin pohjoisen ja lännen välistä. Säätiedotuksen mukaan eilen piti olla kunnon sateinen päivä, mutta päivän mittaan jouduimme vain pariin pieneen kuuroon. Täällä kotona ei ollut satanut ollenkaan.

Tämänpäiväiseen aiheesi liittyen tässä  pari omaa  postikorttiani. Ylimmän painos on loppunut, mutta alempaa lähtee vielä maailmalle.

Vietin eilisen päivän retkellä Hämeenlinnassa. Toinen sadekuuro yllätti kotimatkalla moottoritiellä ja vähän sen jälkeen saimme ihailla loppumatkan upeaa sateenkaarta. Vaikka minulla olisi runsasti muuta tekemistä täällä kotona ja vähän muuallakin, niin juuri nyt, näinä aikoina kaipaan erityisesti ajatusten siirtämistä ympäristöön ja muuhun kuin omiin huoliini. Sain eilen seuraa ystävästäni Tarjasta. Kotiympyröistä on todellakin hyvä päästä välillä kauemmas. Samalla kerään tuikitarpeellisia voimia tuntematonta tulevaisuutta varten. Sisareni Heljä liittyi Hämeenlinnassa seuraamme. Poikkesimme ensin Verkatehtaalla "Korttien tarinat" -postikorttitapahtumassa. Kiertelimme siellä jonkin aikaa, tällä kertaa pysähdyin oikeastaan vain Inge Löökin pöydällä ostamassa häneltä uusia postikortteja.

Vähän aikaa keskustelin Taneli Eskolan kanssa ja ostin muutaman kortinkin. Pari sanaa vaihdoimme siinä hänen järjestellessään pöytäänsä. Mainitsin joistakin niistä yhteyksistä, joissa olen hänen taiteeseensa viime vuosina törmännyt: Valokuvataiteen museo, luento Pentti Sammallahden näyttelyn yhteydessä syksyllä 2010, Sinebrychoffin näyttely Puutarhakuvia, yhteydet J.G. Granöön. Olihan muutakin kuten monet teokset valokuvataiteen alueelta, joita olen lueskellut.  Hän olikin yllättävän puhelias verrattuna parin vuoden takaiseen vierailuuni hänen pöydällään sen vuoden postikorttitapahtumassa. Uskaltaisinko pyytää hänen Facebook-kaveriksi?

Huomaan olleeni  ja edelleen olevani yllättävän arka yhteyksissäni muihin. On varmaan oikeasti tottakin, että itsetuntoni on pitkään ollut pohjassa. Asetan ja olen asettanut itselleni liian suuria vaatimuksia. Pidän usein itseäni huonompana kaikkia muita ja joskus jopa tunnen, että jotkut tuntuvat oikein nauttivan minun alemmuudentunteistani.  Osa on toki omaa harhaluuloani, mutta on siinä osa tottakin. Onhan niin, että lyötyä on helppo lyödä lisää. Tuollaiset pienet vastoinkäymiset vievät aina askeleen taaksepäin. Nyt tuntuu aivan uskomattomalta sekin, että olen aikoinaan esittänyt kuviani Tuusulan rantatien galleriassa ja monessa muussakin paikassa. Sain paljon ihanaa palautetta, jonka voimin olisin voinut jatkaa vielä kesän 2010 jälkeenkin. Ihmisen selviytymiskeinot ovat moninaiset. Se tie vain päättyi sillä kertaa siihen. Sen jälkeen olen harhaillut etsiessäni oikeata mutkaa polullani. Totta on, että useimmat esteet lähtevät itsestämme!

Näin sitä peilaa muun maalman kautta itseään. Vanhemmiten vain näkö siinä mielessä paranee, mutta ulkoisen sijasta se katse kohdistuu sisällepäin. Josko minusta vielä olisi johonkin? Vai junnaanko samaa rataa eteenpäin?  Eipä huolta siitä, aika näyttää senkin.

Postikorttitapahtumasta suuntasimme Hämeen linnaan, jonka kiersimme läpikotaisin. Oikea polveni ei kauheasti pitänyt rappujen kiipeämisestä, mutta siitä huolimatta kiipesin tutkimaan linnan lähes joka kolkan ylimpään kerrokseen sakka.

En voinut olla siinä kiertäessämme ajattelematta toukokuista taidehistorian ekskursiotamme Ahvenanmaalle, jolloin en pystynyt kiipeämään kirkontorneihin tai linnavuorelle. Nyt sentään jo  pystyn vaikka mihin, vaikka en aivan entiseen tapaan. Ajattelin myös Kastelholman linnaa, jonka esittely oli Ahvenanmaan matkalla minun tehtäväni. Valitettavasti se linna oli niin laaja, että porukka hajosi kaikkialle ja tuuli vei sanani. Kustaa Vaasa sai sillä kertaa suorittaa esittelyn.

Tässä muutama kuva muistoksi Kastelholman linnasta naiivin naisen silmin.

Hämeen linna ei ole raunioina kuten Kastelholma vaan viimeisen päälle restauroitu. Huonosta valosta johtuen eiliset kuvani linnan sisällä eivät ole paljon mistään kotoisin. Linnan esineistön näyttely kärsi myös huonosta valosta. Jotta esineiden, piirustusten ja rahojen yksityiskohtia pystyisi kunnolla tarkastelemaan, olisi aiheellista tehostaa näyttelytilojan aivan liian himmeää valaistusta. Tiedän, että asia ei ole kaikille tärkeä, mutta tällaiselle henkilölle, jonka pitää silmillään nähdä pieninkin piirto, asia on merkittävä. Tai sitten minun pitää alkaa kuljettaa taskulamppua käsilaukussa.

Kiersimme vielä Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon ja tutustuimme sen myymälään, josta mukaani lähti äskettäin ilmestynyt  "Kultaisilla teillä, Hämäläisen kirjallisuuden antologia".  Lisäksi ostin Hämeen historian V:n osan  1 eurolla. Vaikka se kuvaakin vain toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, niin sehän on myös minun historiaani ja saako enää mitään uutta kirjaa 1 eurolla?  Nyt vain lukemaan.

Retkiemme jälkeen sisareni tarjosi meille ruoat kotonaan, herkullista lasagnea ja salaattia. Istuimme sitten siinä ruokapöydän ääressä pitkään parantamassa maailmaa kunnes suoriuduimme kotimatkalle.

Muutama kortti lähti maailmalle "postikorttihulluille", kaltaisilleni.