Häivähdys auringonvaloa

Istahdin läppärini ääreen tarkoituksella aloittaa työnteko päivien tauon jälkeen. Olen kipuillut pienen ongelman kanssa, jonka olen kyllä jo ratkaissut. Samanaikaisesti pakkanen on paukkunut ja tuottanut muita huolia, jotka ovat tosin pääasiassa olleet vasta ajatuksissa. Ajattelinkin ensin tehdä työlistan kaikesta tekemättömästä. Sehän on kautta aikojen ollut minulla tapana. Siinä on hyvä ennakoida tulevia tehtäviä ja laittaa samalla ne työskentelemään itsekseen. Kiire tulee yleensä joka tapauksessa.

Kun asiat kirjoittaa paperille, niin tehtävät, niistä huolehtiminen ja niiden toteuttaminen helpottuvat. Olen kai aina tottunut tekemään ennakoivaa ajattelua, jolla saan elämän järjestykseen. Minulla ei ole oikeastaan ollut ketään, joka olisi auttanut asioissa, kaiken voiman olen aina kerännyt itsestäni. Mutta niinhän asia lienee monen muunkin kohdalla. Itselleen on loppujen lopuksi oltava armollinen siitä, ettei ehdikään hoitaa ja tehdä kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Vanhemmiten tulee vielä uusi vaihde, kun alkaa huolehtia liikaa asioista.

Kuten vaikkapa nyt, lähteekö auto liikkeelle? Minne ajan sen, jotta saan päälle jäätyneen lumen sulamaan. Auton huolto, katsastus. Omaan terveyteen liittyvät asiat. Tosiasia on, että kaikki järjestyy. Tarkkailin aikoinaan naapurissani asuvia vanhuksia ja kiinnitin huomioita heidän ongelmiinsa, jotka nyt palaavat usein mieleeni. Kaikki he ovat jo kuolleet. Huolehtimiset ja pelot olivat esimakua tulevasta. Tänä päivänä sairaan vanhuksen elämä on todella karvasta ja kauheata. Se tulee usein mieleeni, vaikkei aivan vielä ole omalta kohdaltani ajankohtaista. Pelko on.

Kovat pakkaset tuntuvat jatkuvan eivätkä houkuttele minua nyt ulos. Minni-kissa kiipeää syliini ja estää kirjoittamisen. On se aika päivästä, kun siitä tulee oikea syliin kerjääjä. Voin jopa kuvitella, että minä olen hänen sylissään. Sylissä pitäjiä ei minulla ole koskaan oikein ollutkaan. Ehkä aivan lapsena. Tarinani odottaa jatkoa ja elää koko ajan mielessäni ja siihen syntyy uusia ulokkeita. Pitäisi vaan saada kirjoitettua ne ideoiden synnyttyä paperille.

Ystävättäreni kaukana oli äskettäin vaikeassa leikkauksessa (pitkien taistelujen jälkeen vihdoin siihen aivan liian myöhään päästyään) eikä voi nyt puhua, koska äänijänne katkesi leikkauksessa. Hän selvisi, mutta joutuu opettelemaan paljon. Hän on vain vähän vanhempi kuin minä.

11.1.2024

Päivät kuluvat tasaista tahtia, samankaltaisina. En ole ehtinyt kirjoittamaan tälle postaukselle jatkoa enkä nytkään jatka kuin muutamalla kappaleella. Olen kirjannut päiväkirjaani joitakin asioita, joita olisi käsiteltävä. En kyllä tiedä, pääsenkö koskaan niin pitkälle.

Tänään aamulla heräsin synkkiin ajatuksiin omasta elämänmenostani ja jaksamisestani. Kuten olen varmaan tuskallisen usein maininnut, minulla on hyviä ja huonoja päiviä, mutta en kirjaa niitä ylös enkä jää niihin kiinni, mutta joskus silti kirpaisee. 

Olikin pakko tänään sitten repäistä. Pesin tukkani, meikkasin ja puin päälleni ja lähdin käymään Lottamuseossa tarkoituksena syödä siellä hernekeittolounas, ja pannukakut ja kiertää myös museo. Niin sitten teinkin. Hämmästelin omaa kömpelyyttäni, vesihana jäi auki, kun olin ottanut vedet ja pöydälle ja jopa lattialle ehti valua vettä. Joku nuori ihminen hengitti pienessä tilassa niskaani ottaessani vettä ja kauhisteli tekoani. No, pyysin tiskiltä ihmisen pyyhkimään, se siitä. Ajattelin syödessäni ja muuten koko ajan myös museossa käydessäni omaa kömpelyyttäni aikaisempaan joustavaan ja nopeaan menooni. Suurin syy on käsissäni, jotka ovat parin viime vuoden aikana muuttuneet tosi kömpelöiksi, todennäköisesti loukkaantumisen sijasta niissä on niveltulehdus. Olen sen ennenkin maininnut. On kai luonnollista, että vanhemmiten ihminen muuttuu jäykemmäksi, vaikka ei olekaan iso ja painava.

Olin ainoa museokävijä sen suunnilleen puolen tunnin aikana, jonka siellä vietin. Olen aikoinaan käynyt tässä museossa monen monta kertaa, joten en oikein keksinyt sieltä mitään uutta. Oikeastaan voisin kirjoittaa lotta-aiheesta artikkelin vaikkapa tämän vuoden Kuolemajärveläinen-lehteen käsitellen siinä asiaa yleisesti ja myös äitini kannalta aina sotakorvauksiin asti. Mietin sitä. Muitakin aiheideoita on kyllä mielessä.

Tuli myös mieleeni, että aiemmin mainitsemani työlista odottaa vielä toimenpiteitäni. Olen hoitanut joitakin pieniä asioita ja jatkanut sukutaulujen kanssa, mutta muihin asioihin puuttuminen on ollut todella raskasta. Se johtuu varmaan mielentilastani. Minusta tulee vähitellen yhtä ujo, kun olin kansakouluaikoinani. Ehkä aloitan huomenna reippaasti. Elämä ei ole tarkoitettu helpoksi vaan siinä mennään vaikeuksien kautta eteenpäin.

13.1.2024

Nukuin yöni mahdottoman hyvin ja näin paljon unia. Herätessäni aikaisin ja hyvillä mielin kirjasin kännykkäni muistiinpanoihin viimeisen uneni. Se oli jatkoa aiemmille, joita en enää muistanut kertoen kevään tulosta erääseen ison kaupungin puutarhaan, jonne menin vanhan työkaverini kanssa. Minulla oli tietysti kamera mukana ja menin aivan sekaisin juoksennellessani ympäriinsä kuvaten kukkivia pensaita ja ihania maisemia. Puutarha oli rinteinen ja siellä kasvoi myös isoja puita, mutta siellä oli myös ikivanhoja hautoja, joita jotkut vanhat naiset olivat hoitamassa. Uni loppui siihen, kun huomasin unohtaneeni laukkuni jonnekin ja lähdin etsimään sitä.

Eilen satoi jälleen noin viitisen senttiä lunta. Olin jo viime maanantaina käynyt Järvenpään Prismassa saadakseni sen parkkitilassa autoni sulamaan. Minulla oli minimaalisesti asiaa kauppoihin, harhailin kauppakeskuksessa kuin Liisa ihmemaassa ja ostin Prismasta vain jotakin pientä.  Nyt sitten auton kanssa oli taas töitä tehtävänä. Onneksi taloyhtiöön oli hankittu uusi lumikola varastetun tilalle. Muistin myös, että olin edellisen vuoden viimeisenä päivänä ostanut Tokmannilta pienen lumilapion, joka nyt tuli myös käyttöön. Olipa se keveä ja sopi kipeisiin käsiini.

Oikeastaan tällainen arkisen elämän raportointi sopiikin talviblogieni tekstiksi. Ajattelin sitä tekemääni tehtävälistaa, johon koskin eilen ensimmäisen kerran lähettämällä kaksi sähköpostia, joihin sain vastauksenkin myöhemmin. Sen jälkeen aloin ajatella niitä tulevia kirjoituksiani, joita olin edellisenä yönä ajatellut ja olisin jopa halunnut nousta tekemään. Se olikin tosi huono yö, koska ajatukset vain risteilivät päässäni. Sellaista on, kun tekee työtä kesken nukkumista. Ehkä sekin on hyödyksi. Mutta päivä sen jälkeen on aika huono. Parin tehtävän jälkeen olin täysin loppu.

Sään heilahtelut olivat myös pahentaneet näitä oireitani ja toisaalta se jatkui vielä tänään. Tavallinen arki on yllättävän raskasta. Vaikka olen yksin kissan kanssa, minulla on yllättävän paljon tekemistä ja suunnittelua, jotta kaikki pysyy järjestyksessä.  Jo yksistään roskat, niiden säilytys, lajittelu ja vienti roskakatokseen on lähes jokapäiväinen asia. Eniten minulla tulee pahvi- ja muovi- ja biojäteroskia. Kaikille pitää olla oma paikkansa.  Mutta tämä on tylsä aihe, vaikkakin minua suuresti rasittava.

Minusta on myös tullut äärimmäisen säästäväinen, en siis osaa enää edes ostaa oikein mitään. Kun lähden mihin tahansa kauppaan, mukanani on aina ostoslista, ei siksi, että muistaisin, vaan olen tehnyt sen tarpeiden mukaan. Tavaroiden karsimista en ole viime aikoina jaksanut jatkaa, mutta myöhemmin kevään koittaessa jatkan, sillä ajatuksissa olen jo vähentänyt paljon.

Tätä kirjoittaessani valtava varispopulaatio lensi talon edessä olevan koivikon koivujen latvoihin ja vieressä olevan talon katolle.

Lopetan tämän typerän postaukseni tähän. Saamattomuuteni kuristaa minua juuri nyt. Mutta ehkä sellaisia aikoja tarvitaan myös.  Olen myös erityisen kyllästynyt Suomessa vallalla olevaan pelotteluun, kauhukuvien ylläpitämiseen kaikilla elämän osa-alueilla koskee asia säätiloja, ikääntymistä, pakolaisia, valtion velkaantumista, liukkautta, terveysongelmia, lamaa, rakennusten purkamista, ihmisten mokia, sotia, tietokoneita, verkkoja, viruksia, tekoälyä jne.  Jotenkin vain maailma meillä on kääntynyt omituiseen asentoon, syynä ovat tietysti maailman ja kotimaamme uutiset, tyhmä eduskunta ja tyhmät ihmiset ja median uutisten valikointi. Onneksi lehdissä, varsinkin Hesarissa, kirjoitetaan myös paljon positiivisista asioista, jotka sentään lohduttavat.

Jatkan tulevalla viikolla työlistani purkamista ja ehkä loppujen lopuksi jatkossa osaan taas kirjoittaa muistakin asioista. Tosin niitä historiallisia juttuja, joista olen paljon kirjoittanut, myös jatkuvasti vähätellään, kun ihmisten pitäisi elää vain tässä ja nyt.

Sopisiko otsikoksi "Musta vai valkoinen maailma"? Kun olen lisännyt näitä tämän alkukuun valokuvia, se voisikin olla "Häivähdys auringonvaloa", koska aurinko pilkahtaa useimmissa kuvissa.

 

Tekoäly tunkeutui elämääni eräänä talvipäivänä

Aloittaessani tätä tekstiä, on Suomen Itsenäisyyspäivän jälkeinen päivä. Lunta tulla tupruttaa. Huomiselle on luvattu vielä enemmän lunta. Onneksi ei ole kovin kylmää. Tänään minun on ainakin käytävä kaivamassa auto lumesta, jollei muuta ja huomennakin täytyy.  Eilinen juhlapäivä piristi kummasti tällaista omissa oloissaan nyhjäävää ihmistä. Siinä osasyy, että aloin kirjoittaa uutta blogipostausta. On totta, ettei ole aikoihin ilmaantunut sen kummemmin mitään syytä hyppiä ilmassa.

 

Tänä aamuna huolimatta piristymisestäni, juutuin taas lukiessani Hesaria, sivu taisi olla A15. En tosin juuttunut lukemisesta vaan tekemisistä, ideoista ja sen sellaisesta. Niinhän useimmiten. Tiskasin välillä, irrotin kuihtuneita lehtiä kasveista, vaihdoin roskapussit, tutkin almanakkaa (vaikkei siinä mitään tutkimista ole), luin saamaani viestiä eräältä ystävältä, jolle olin edellisenä päivänä laittanut viestin. Huolimatta pitkistä laiminlyöntien jaksosta, hän vastasi nopeasti. Mietin ottavani yhteyttä entiseen naapuriini, jos hän ehtisi huomenna tai myöhemmin lähteä kanssani kahville. Tuo yli kymmenen senttimetriä lunta huomenna vähän arveluttaa. Miten tylsää elämää, joka on oikeastaan hienoa!

Ajattelin myös kaukana asuvaa entistä naapuriani 1980-luvulta. Hän on parhaillaan Savonlinnassa lonkkaleikkauksessa. Olen muutaman vuoden vältellyt korttien kirjoittamista, mutta pitäisikö aloittaa. Monet ystävistäni välttelevät sosiaalista mediaa. Puhelimella soittaminenkin on jotenkin vaikeaa. Miten maailma on muuttunut tällaiseksi?

Tiedän, että tämän aamuiset ajatukset johtuvat mielihyvästä, jonka itsenäisyyden juhlinta aiheutti. Minulla oli monta ideaa lähettää kuvia ja linkkejä vanhempieni sotataipaleesta Instagramiin ja Facebookiin. Sitten taas ajattelin, mitä turhaa. Olen aiemmin niin paljon tehnyt juuri sitä. Ketä kiinnostaa enää? 

Pahus, tuosta tulee mieleeni isäni, jonka vanhana sanoi aina: ”Ei kannata.” Tuleeko meille vanhoille ihmisille jonkinlainen toivottomuuden ja tarpeettomuuden tuntu? Kun eilen katselin presidenttiparin tapaamista veteraanien kanssa, se tuntui mahdottoman teennäiseltä ja puheet melko lapsellisilta, vaikkeivat ne sitä olleetkaan. Vanhuuden aika on täynnä surua ja pettymyksiä. Monilla eri tavoin.

Viime yönä uneksin valtavasti, mutta koska en taas laittanut mitään ylös, olen unohtanut. Joka tapauksessa unessani oli mahdottoman paljon ihmisiä elämäni ajalta ja koin useat, peräkkäin tulevat unet mielenkiintoisiksi. Minusta tuntuu, etten ole pitkään aikaan nähnyt sellaisia unia, joita muuten näin hyvin usein pandemian aikana. 

äidin arkku siunauksen jälkeen Rengon kirkossa 12.4.2003.

Alkuviikosta nappasin mukaani marraskuun Voima-lehden K-Supermarketin aulasta. Lehden teemana oli Kuolema. Siellä jossakin artikkelissa rinnastettiin kuolema unennäköön, olisiko ollut artikkeli ”Kuolema peruttu”, jossa käsiteltiin Astrid Svanin pitkittynyttä matkaa kohti kuolemaa? Nuoret ihmiset toimittavat lehteä ja oli mielenkiintoista lukea sen monipuolisia artikkeleita tärkeästä aiheesta. Nuorimman sisareni poika on lehden toimituskuntaa. Muistin lehteä lukiessani, että äskettäin keskustelin tyttäreni kanssa hautaamisesta.  Osa ihmisistä haluaa edelleen, että hänet haudataan arkussa. Niin myös halusi aikoinaan äitini. Olenkin usein ajatellut, miltä hän näyttäisi nyt, jos hauta kaivettaisiin auki ja tammiarkku avattaisiin. Hurjaa!  Hänen hautajaisistaan tulee ensi vuonna 20 vuotta täyteen. Äidin kuolema oli aikanaan suuri isku, johon en ollut ollenkaan osannut valmistautua. Meille käy niin usein. Kuolemisesta pitää puhua ja kirjoittaa paljon. Sitä ei pitäisi koskaan kieltää vaan siihen on kannustettava. Kun olemme kuolleet, emme voi enää käsitellä sitä. Taidan palata tähän aiheeseen joskus myöhemmin. 

Vanhan ihmisen elämä menee kovaa vauhtia, tekemistä riittää, ettei hän ehdi kirjoittaa aloittamaansa tekstiä loppuun parin päivän aikana. Nyt on jo seuraava sunnuntai. Lunta on tässä välillä tullut lisää, joka päivä. Viime torstaina 8.12. olin suunnitellut meneväni käymään Jean Sibeliuksen haudalle Ainolaan. Puutarha on ollut joka vuosi auki Sibeliuksen syntymäpäivän takia.  Lunta tuli koko ajan lisää. Kumma kyllä tai ei mikään kumma, jäseneni olivat taas kipeytyneet niin paljon, ehkä edellisen päivän lumitöiden ja/tai säänolosuhteiden takia. Auton päälle näytti taas kertyneen saman verran tai enemmän lunta kuin olin edellisenä iltana puhdistanut ja lisää kertyi koko ajan. Ajokeli näytti olevan erityisen huono. Jäin kotiin.

Perjantaina kipeät jäsenet olivat historiaa ja oli jo lähdettävä liikkeelle, kaivettava auto jälleen kerran lumen alta. Kävin kaupassa ja sitten onnittelemassa ystävätärtäni syntymäpäivän takia. Lauantaina keli oli taas todella huono. Aamuyöstä kurkistin ikkunasta ja totesin tilanteen olevan taas sama. Nyt olin luvannut hakea Keravalta ystäväni lauantaipäiväksi luokseni. Koko päivän satoi räntää, lämpömittari näytti nollaa. Puut ja maisemat olivat sateenkin läpi uskomattoman kauniita, mutta autoa piti ajaa kieli keskellä suuta. Illalla viedessäni ystävääni kotiinsa, näin pilviverhon takaa, missä täysikuu luurasi. Tällä kertaa en ole nähnyt sitä ikkunoistani. 

Tällaiset säät ovat tehneet meistä suomalaisista uskomattoman kestäviä. Kun pitää lähteä, tehdä jotakin, vanha nainen tekee saman kuin kuka tahansa nuorempi. Tällaisia ajatuksia pyöri päässäni, kun annoin talven tulla täydellä voimalla. Muistot menneiltä vuosilta, ajalta omakotitalossa tulivat myös mieleeni. Ajattelin jopa talvisotaa.

Alkuviikosta on taas menoja, mutta tänään laiskottelen kotona. Säätietojen mukaan uusi lumimyräkkä on alkamassa maanantaina iltapäivällä. Lunta kuulemma meille tulossa 15 cm lisää.

Muuten, tänään Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikko oli ”Tekoäly ällistyttää kyvyllään kirjoittaa”.  Tekstin alun oli tekoäly kirjoittanut. Kuka tahansa voi kokeilla Open A1-säätiön kehittämää Chat GPT-tekoälyä, sen testiversiota. Ja minähän kokeilin. En kyllä ehtinyt kauheasti miettiä, mitä kysyisin siltä.  Kysyn lisää myöhemmin. Nyt esitin kaksi tavallista kysymystä. Ensimmäinen kysymykseni oli ”miksi on tärkeää lukea ja kirjoittaa pitkiä tekstejä”. Olin keskustellut eilen aiheesta ystäväni kanssa, koska olen ihmetellyt paljon nykyajan liikaa tiivistämistä ja lyhentämistä. Syy on yleensä, etteivät ihmiset jaksa lukea pitkiä kirjoituksia. Minä jaksan. Jos jokin tarina on liian suppea, lopetan lukemisen siihen. Kirjoitan itsekin pitkiä tekstejä.

Vastaus oli englanniksi seuraava:

” There are many reasons why it is important to read and write long texts. For one, reading and writing long texts can improve your concentration and focus, as it requires sustained attention over a longer period of time. This can also help to develop your critical thinking and analysis skills, as you may need to carefully consider the information presented in a long text and evaluate its significance or implications. Additionally, being able to read and write long texts can be important in many different academic and professional contexts, as it is often necessary to be able to understand and communicate complex ideas and information in a clear and concise manner. Furthermore, reading and writing long texts can also be a valuable form of personal expression and self-development, as it allows you to explore and articulate your thoughts and ideas in greater depth. Overall, the ability to read and write long texts is an important skill to have, and can benefit you in many different ways.”

Pistin Googlen kääntäjän kääntämään tekstin tähän:

”On monia syitä, miksi pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen on tärkeää. Ensinnäkin pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen voi parantaa keskittymiskykyäsi, koska se vaatii jatkuvaa keskittymistä pidemmän aikaa. Tämä voi myös auttaa kehittämään kriittistä ajattelua ja analysointitaitojasi, sillä saatat joutua harkitsemaan huolellisesti pitkän tekstin sisältämää tietoa ja arvioimaan sen merkitystä tai seurauksia. Lisäksi pitkien tekstien luku- ja kirjoitustaito voi olla tärkeää monissa erilaisissa akateemisissa ja ammatillisissa yhteyksissä, koska usein tarvitaan monimutkaisten ideoiden ja tietojen ymmärtämistä ja viestimistä selkeästi ja ytimekkäästi. Lisäksi pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen voi olla myös arvokas henkilökohtaisen ilmaisun ja itsensä kehittämisen muoto, koska sen avulla voit tutkia ja ilmaista ajatuksiasi ja ideoitasi syvällisemmin. Kaiken kaikkiaan kyky lukea ja kirjoittaa pitkiä tekstejä on tärkeä taito, joka voi hyödyttää sinua monin eri tavoin.”

Toinen kysymykseni koski vanhojen ihmisten vähäistä arvostusta. Tässä tekoälyn vastaus suomeksi käännettynä:

”Ei pidä paikkaansa väittää, että vanhuksia ei yleisesti arvosteta. Vaikka on totta, että iäkkäät ihmiset saattavat kohdata tiettyjä haasteita ja stereotypioita, kuten ikäraja ja syrjintä, on tärkeää tunnustaa, että ikääntyneillä ihmisillä on paljon tarjottavaa ja he voivat edistää suuresti yhteiskuntaa. Monilla vanhemmilla ihmisillä on runsaasti tietoa, kokemusta ja viisautta, jotka voivat olla arvokkaita muille. Heillä voi olla arvokkaita oivalluksia ja näkökulmia tarjota monenlaisista aiheista, ja he voivat tarjota arvokasta ohjausta ja tukea nuoremmille sukupolville. Lisäksi monet vanhemmat ihmiset elävät edelleen aktiivista ja täyttä elämää, ja he voivat olla tärkeitä tuen ja kumppanuuden lähteitä perheilleen ja yhteisöilleen. Kaiken kaikkiaan on tärkeää tunnustaa ja arvostaa ikääntyneiden ihmisten panosta ja tukea heitä terveellisen ja tyydyttävän elämän elämisessä.”

Siitäs sain nenilleni. Koko Hesarin pääkirjoituksen 11.12.2022 voit lukea täältä.