Tulipa eilen mieleeni, että vaikka elämmekin tänä päivänä
kovin valmiin tuntuisessa maailmassa, niin ainakin minä ja varmaan moni muu
kitkuttelee edelleen kukin omalla tavallaan menneen historiansa kurimuksessa
sitä ehkä edes tajuamatta. Löytäessäni erilaisia yllättäviä yhteyksiä
tehdessäni sukututkimuksia ja lukiessani historiallista materiaalia eri
lähteistä, kohtaankin oman pienen itseni siitä samasta pyörteestä. Saatat
kuvitella, että olen tullut lopullisesti hulluksi. Tai ehkä olen menossa kohti jonkinlaista oman
näköistäni mielipuolisuutta voidakseni toteuttaa tehtävääni.
 |
| Vaikea valinta. Kuva Alexista eilen. |
No, kun mainitsen tehtävän, kuulostan entistä sekopäisemmältä. Samaa ajattelee ehkä perheeni. En ota näitä asioita usein puheeksi, mutta saattaahan olla, että he joskus lukevat näitä juttujani ja ajattelevat, mitä ajattelevat. Sisareni ehkä ymmärtävät minua parhaiten, ainakin sen palon, jonka vallassa olen vuosien mittaan mennyt pikkuhiljaa eteenpäin. Monien ystävieni mielestä saatan myös olla aika kummajainen. Lähipiiriltäni en saa koskaan suoria kommentteja, en puoleen enkä toiseen. Minut kauan tunteneet toki tietävät sen mahdottoman suuren varaston asioita ja kiinnostuksen kohteita, joita kannan itsessäni. Vastaavanlaisia ihmisiä oli paljon renessanssin aikana ja heitä ihaillaan nyt. Nykyään sellaisia ihmisiä kutsutaan renessanssi-ihmisiksi. Tosin he elämässään myös toimivat usealla tieteen ja taiteen sektorilla ja saavat paljon aikaiseksi. Minulle on suotu vain sellaisen ihmisen sielu ilman sen kummempia aikaansaannoksia. Siinä aika ajoi lujaa ohitseni.
Meidän aikamme, se minun ja vielä nytkin elämämme aika on
pyrkinyt ensi sijassa asiantuntijuuteen ja mieluummin melko kapealla
sektorilla. Se ei ole minulle riittänyt, vaikka olen sitä kovasti yrittänyt
monessakin asiassa. Olen lapsesta saakka, aluksi tietenkin tajuamatta sitä,
pitänyt itseäni epäonnistuneena yksilönä, koska olen liian monipuolisesti
kiinnostunut asioista. Työelämässä sitä oli pakko rajoittaa, mutta kyllä se
varmaan sielläkin näkyi. Kun sitten opiskelin sekä aikoinaan että nyt viime
vuosina, tavoitteeni oli itse rajoittaa itseäni. Itsensä muuttaminen on kovin
vaikeata.
 |
| Kaukaisen 1970-luvun toisella puoliskolla pelasin jalkapalloa SYP.n mimmien joukkueessa parisen vuotta. 13 on ollut aina onnenlukuni. Eihän se yleensä muille edes kelpaa. |
Oman itsen ”kasvattaminen” ja tuntemaan oppiminen on elämän
pituinen prosessi. Se onnistuu kohtalaisesti
joissakin omaan käyttäytymiseen liittyvissä asioissa. Kun oppii rauhoittamaan itsensä olemaan
murehtimatta, hillitsemään kiivauttaan ja miettimään kahdesti ennen kuin sanoo
jotakin, niistä kaikista on hyötyä oman tehtävän toteuttamisessa. Jos tuon
voisi pukea yhdeksi sanaksi, se lienee elämänhallintaa. Täytyy myöntää senkin
olevan hyvin vaikeata, koska neuvojia riittää. Minun virheeni lienee ollut
aina, että olen halunnut myös keskustella avoimesti näistäkin asioista muiden
kanssa. Se ei ole aina oikea tie, koska sillä tavalla saattaakin ärsyttää toista
ihmistä, paras on usein pitää asiat sisässään. Se on myös yksi syy siihen, että
olen aina kirjoittanut, joskus vähemmän ja joskus enemmän.
On siis osattava hillitä itsensä ettei mene toisen ihmisen
suuttumukseen ja ikäviin sanoihin mukaan, sillä niitä on maailmamme nykyään
täynnä. Eipä meistä koskaan tule
valmiita. Oletan, että aika monia ärsyttää myös tämä toinen puoleni, jota
kutsun tehtäväkseni. Kovin moni ikäiseni
ei ehkä hyväksy sitäkään, että sotken henkilökohtaista elämää ja tietoa yhteen.
 |
| Tunnistaakohan nuken omistaja? |
Ikä tuo eräänlaista rauhaa ylenpalttiseen asioiden runsauteen,
jonka vallassa olen koko elämäni elänyt. Osa kaikesta elämään liittyneestä
turhasta hörhellyksestä putoaa auttamatta pois. Mikä se sana olikaan, oliko se
kaunis turhuus, jota vielä on kaappien kätköissä, tulee häviämään. Ihailen kyllä
ihmisiä, joille sen on tärkeää, mutta minulle se ei sovi. Luopuminen ei toki aina ole helppoa. Se on toisaalta hidas prosessi, joka
jokaisen on hyvä aloittaa riittävän aikaisin.
 |
| Henri-poikani puseroita on muutama vielä tallella. |
Omalla kohdallani rajut elämänmuutokset ovat vauhdittaneet
prosessia, mutta paljon on tekemättä. Oma mennyt elämä on papereissa ja valokuvissa
ja kääntyy pikku hiljaa digitaaliseen muotoon. Äidin ja isän jäljiltä on
jotakin vähäistä, joista tietenkin valokuvat, kirjeet ja lehtileikkeet ovat
tärkeimpiä. Lapsien tavaroista on myös vaikea luopua. Kaikki on käytävä läpi,
pikkuhiljaa, jatkuvana prosessina. Samaa miettivät monet ikätoverini. Nuorempien
on ehkä vielä vaikea samaistua näihin ajatuksiin, vaikka se kaikki on heidänkin
edessään joku päivä.
 |
| Tänään ihana aurinko veti lenkille. |
Mutta nyt loppu tälle hölötykselle. On aika palata niihin omituisiin ajatuksiin, jotka alkoivat eilen risteillä taas päässäni saatuani kouriintuntuvan ja ikävän muistutuksen kesken kaikkien tavaroiden selvittelyjen ja sopivasti sen jälkeen kun olin palannut tähän päivään sieltä runsaan 100 vuoden takaa, josta edellisessä blogissani kirjoitin.
Tässä ajassa media purkaa kuin liukuhihnalta uskomattomia asioita nykypäivän suomalaisesta elämästä, jossa osa porukasta saa sellaisia palkkoja ja etuja, joita minun on vaikea käsittää. Toisella puolella on sitten tavallisen kansan elämä, joka on nykyään suhteellisen hyvää, koska sen saavuttamiseksi on tehty paljon työtä. Siihen kaikkeen koen itsekin vanhempieni lisäksi vahvasti osallistuneeni. Mutta sitä kaikkea hyvää puretaan parhaillaan. Ihmisten tuloerot kasvavat koko ajan. Yhteiskunta on muuttunut, kaikki eivät koskaan edes saa kunnon työtä. Ja jos on työtä, on pakko tehdä mahdottoman paljon, jotta pystyy palkalla elämään. Niinhän se oli minunkin työelämäni aikana, töitä sai paiskoa paljon eikä palkka aina, ei varsinkaan alkuvuosina edes riittänyt. En valita, koska olen tullut toimeen ja pystynyt jopa hankkimaan lainavaroilla asunnon ja maksamaan sitä lainaa pois. Asunnon arvo on aina kasvanut ja edellisellä ja lisälainalla on hankittu uusi ja isompi. Minulla ei ole koskaan ollut mielessä, että keräisin omaisuutta, jotta lapseni voisivat periä. Se asia on kuitenkin edelleen monelle ikäluokkani ihmiselle tärkeä. Minun sukupolveni on se sukupolvi, joka on tehnyt hyppäyksiä parempaan elämään, hankkinut koulutusta ja rikastunut. Useat omistavat parikin asuntoa, kesämökin ja ties mitä.
 |
| Tällaisiakin muistoja on tallella. Äidin minulle tekemä esiliina koulun kotitaloustunteja varten. Marimekon ihana mekko, johon pukeuduin kun odotin poikaani Henriä 1980. Kuva innosti minua aikanaan aloittamaan blogini "Polulle kauas". Siinä oikella sisareni Heljä, keskellä Merja ja vasemmalla 2011 joukostamme poistunut sisareni Päivikki. Raija-sisko oli vielä vauva. |
En halua jatkaa aiheesta, koska jouduin käyttämään sellaisia sanoja kuin asunnon arvo ja
viittasin jo ahneuteen. Se kaikki pysyköön maailmani loppuun asti ulkopuolellani. Meillä kaikilla ei ole niin hyvin. Osaa meistä elämä on kolhinut monta kertaa ja
monella tapaa. Olemme tehneet monissa asioissa vääriä valintoja, jotka ovat
pudottaneet meidät toiselle tasolle.
Useimmiten vaatii myös aikamoista rohkeutta hypätä ulos arvostetusta ja
perinteiden täyttämästä elämästä eräänlaiseen marginaaliin. Hyppy nurkan taakse saattaa suistaa ihmisen köyhyyteen
ja yksinäisyyteen, mutta se mahdollistaa myös paneutumisen siihen tehtävään, joka on ajanut takaa aina
lapsesta saakka ja yrittänyt ottaa kiinni.
 |
| Viime yönä pakkanen oli jäädyttänyt auton ikkunat ja vähän kuorruttanut luontoakin kuten sillan kannesta huomaa. |
