Jatkoa viikkopäiväkirjoille

Hermojani rauhoittaakseni, aloitan kirjoittaa jälleen kerran blogia. On torstai 15.5. Muutama päivä sitten julkaisin edellisen viikkopostaukseni. Tarkoitukseni on tänään aloittaa työrupeama. Heräsin ja jopa nousin aamulla jo kello 6.00. Olin mennyt illalla tosi aikaisin nukkumaan ja nukkunut hyvin ja pitkään.  Pieni masennus raastaa mieltäni. Taisin sen jo mainita aiemmin pariin otteeseen. Todellisuudentajuni on häiriintynyt. Kun pinnistän muistiani, löydän vastaavanlaisia tunteita jo kaukaa menneiltä ajoilta eli tämä on ollut tuttua. Kysyn nyt, pahenevatko tällaiset ajat vanhana?

17.5.2025

 

Ennenhän ei kaivauduttu niin syvälle omaan mieleen ja ongelmiin, mutta nykyään se on aika jokapäiväistä. Tunnettujen ihmisten ongelmista, burnouteista, sairauksista, uupumuksista ja niistä toipumisesta kirjoitetaan kaikissa lehdissä. Minun ikäpolvelleni ja vielä enemmän minua vanhemmille se on ollut vierasta. Omia tuntemuksia ei jaettu edes läheisille. Aika on muuttunut ja se on aivan hyvä niin. Ihmiselämän koko kirjo on läsnä. Muiden kokemuksista voi oppia jotakin.

Olen itsekin avautunut vuosien mittaan vähitellen enemmän ja enemmän. Meillä kaikilla ei ole ystäviä, joiden kanssa voimme jakaa tuntemuksia. Useimmat tutut, kaverit tai perheen jäsenet eivät halua kuulla mitään mistään vaikeista tunteista, sairauksista tai masennuksista. Minullakin on vain pari ystävää, joiden kanssa voin puhua ja jotka ymmärtävät, mistä puhun. Perhe ei ole kiinnostunut eikä halua kuulla. Minäkään en ole tyrkyttämässä tunteitani, koska en ole tehnyt sitä ennenkään. Sairauteni on joskus ollut niin näkyvää, että se on riittänyt.

Siitä syystä olenkin usein ajatellut äitiäni ja hänen selviytymistään. Minähän muiden muassa en välittänyt kuulla hänen ongelmistaan, vaikka olisihan hän varmaan kertonut. Samanlainen asennoituminen vallitsee siis edelleen, vaikka esimerkkejä muiden ihmisten osalta tulee jatkuvasti ilmi. Selviäminen kaikissa olosuhteissa on ollut meidän osamme. Perheissä sitä varmaan jatketaan edelleen. Hampaat irvessä.

Kun kävin huhtikuun loppupuolella leikkauttamassa hiukseni, kampaaja pesi hiukseni ja hieroi päätäni. Tajusin silloin ja mietin sitä myöhemmin, miksen tuntenut mitään. Se on ollut aiemmin miellyttävää. Nyt päänahkani on kuin kuollut.  Tämä on vain yksi esimerkki. Vielä viime keväänä reumani alkaessa aktivoitua nautin elämästä. Melkein kuin viimeistä kertaa. Tilanteen pahentuessa vuoden mittaan, ilo kaikkosi, ruumiini alkoi melkein kulkea automaattisesti ohjattuna. Kun aloin parantua helmi-maaliskuussa, ruumiillinen olotilani parani päivä kerrallaan, mutta jäikö henkinen puoli jälkeen. Koen siitä silloin tällöin pilkahduksia, mutta ne hiipuvat.

En osaa tehdä aloitteita, en näe monessa asiassa mieltä, olen huonolla tuulella. Ensimmäisellä kunnon luontoretkellä en huumaantunut kuten yleensä.  Vaatiiko henkinen parantuminen vielä jotakin enemmän. Mikä merkitys on iällä ja vanhenemisella?

Rakas lukijani, näet tästä, että olen aikamoinen itsetutkistelija muiden tutkimusteni lisäksi. Jatkan tätä myöhemmin, mutta ensin alan kirjoittaa vielä puuttuvia artikkelejani.

 

Lauantai 17.5. Kävin eilen iltapäivällä ottamassa happea. Tein lyhyehkön kävelyn jokilaaksossa lintujen laulun ja kukkivien tuomien seassa. Tietenkin otin muutaman kuvan. Joihinkin valokuviini tulivat näkyviin rakastelevat leppäkertut. Leppäkerttuja oli paljon liikkeellä ja leppoisan lämmin sää oli houkutellut ne näkyville paikoille nauttimaan elämästä. Alueella on aika hankala kävellä kompastumatta puiden juuriin tai kuoppiin, joten tarkoituksella en tehnyt liian rasittavaa retkeä.

Olin eilisen loppupäivän kuin uusi ihminen verratessani saman päivän aamun masentavaa olotilaa loppupäivään. Edellisen päivän olin järjestellyt paperikasojani, mapittanut niitä ja aloittanut kirjoittaa sukuseuran artikkeleitani, sitten lapsenlapseni kolmen lapsensa tuli käymään. Sen jälkeen olin niin väsynyt, että kaaduin nukkumaan. Eilen aamupäivänä sekavana hetkenä aloin kirjoittaa sukuseuran lehteen tarkoittamaani artikkelia ja kirjoittaminen takkusi oikein kunnolla.  Tänään aloitin tutkia ehkä tarpeettomia juttuja. Teen sen mielenkiinnon, harjoittelun ja opiskelun vuoksi. Oikeastaan eräs Hesarin artikkeli tänään innoitti siihen. Kaiken lisäksi tarvitsen joskus innoitusta kirjoittamisen vuoksi. Kirjoittaminen. Tukipylvääni.

Olen nykyään niin uskomattoman turtunut pakollisiin tehtäviini, että minun on pakko rajoittaa niitä ja etsiä lohduttavia asioita ja ottaa niistä kiinni edes vähän kerrallaan, jotta saisin palautettua elämänilon. 

17.5.2025 (voisin jättää kaikki kuvani nykyään julkaisematta, niin huonoja ne ovat, sillä siltäkin osin innostus puuttuu)

Tiistai 20.5. Kyllä se vaan niin on, että jokin piru menee minuun noin kahdeksi päiväksi viikossa Trexan-pistoksen jälkeen. Huomasinhan sen jo aikoinaan yli kymmenen vuotta sitten, jolloin mainitsin jopa lääkärille, että lääke häiritsee aivotoimintaani. Hän kirjasi sen ylös. Olin silloin jopa lopettanut lääkkeen käytön. Silloin käytin sitä pillerien muodossa.

Se tuntuu melkein kuin valo sammuisi enkä saa mistään otetta eikä oikein mikään kiinnosta. Kun tästä ei vain tulisi pysyvää olotilaa?  Yritän tällä viikolla saada kirjoituksiani tehtyä eteenpäin. Ensi sunnuntaina on meno Lopelle Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen. Haen entisen hallituksen jäsenen Riihimäeltä mukaani. Niitä ihmisiä on kiva tavata. Kokouksen osalta työt on jo tehty, paitsi sitten jälkeenpäin pöytäkirjojen kirjoittaminen on edessä.

Tänään on ollut kaunis päivä, mutta on tuullut mielettömän kovaa, parvekelasit ovat heiluneet kovaa ja äänekkäästi. Aamupäivällä kävin kaupassa kissanruokia ja maitoa ja vähän muutakin ostamassa. Jonakin päivänä olisi kiva käydä vaikkapa Ainolassa tai Halosenniemessä. Saamattomuuteni on äärimmäistä.

Keskiviikko 21.5.

No jaa. Kohtalokas eilisen päivän viimeinen lause ei pidä paikkaansa, kun tullaan keskiviikkoon. Hyvin nukutun yön jälkeen olisi ja pitäisi ryhtyä niihin odottaviin teksteihin. Ulkomaailmassa on maailman kaunein toukokuun päivä, mutta… No, olen osani valinnut enkä pysty taistelemaan vastaan. Olisi kiva jutella näistä jutuista jonkun kanssa, mutta ei ole ketään sellaista ihmistä. Keskustelen siis blogipostaukseni kanssa.

Toimelias päivä pistää katsomaan kotona ympärilleen, tosin katseeni on kiertänyt jo pitkään (aina). Makuuhuone vaatii siivousta, sänkyvaatteiden vaihtoa. No, kaikki muut huoneet odottavat heti perään. Aamupalan jälkeen heti 60 asteen pyykit pyörimään, kun ensin olen kuorinut kaikki sänkyvaatteet ja työntänyt ne pyykkikoneeseen muiden odottavien pyykkien sekaan. Sitten makuuhuoneen imurointi ison imurini kanssa. Pölyä, hiuksia, kissankarvoja kaikkialla. Aurinko valaisee koko asunnon.

Muistan, kuinka aikoinaan eräs työtoverini sanoi, ettei tarvitse tehdä mitään, kun koneet hoitavat kaiken. No, olin jo silloin toista mieltä. Muistin toki entisaikojen vaikeudet ja käsinpesut, joista olen kirjoittanut aiemmin. Hän oli ehkä laittanut miehensä töihin. Kaikkia ihmisten puheita ei pidä uskoa.

Ikä ja sairastumisen mukanaan tuomat vaivat ovat myös tehneett tehtävänsä, nuorempana ei tällaisia asioita paljon ajatellut, jollei sitten ollut kotona kaiken tekevä raatava äiti.  On muuten mahtava pystyä katsomaan elämänsä eri aikoja tallenteidensa kautta.

Tuhlaan nyt siis kallista ja tehokasta aikaani kotitöihin. Mutta eikö ole mukavampi kirjoittaa siistissä ympäristössä ja hyvillä mielin?  Tosin tiedän, että siivousurakkani jää tänään puolitiehen. Jaan senkin pienempiin palasiin. Aivoni huolimatta vanhuudestaan raksuttavat koko ajan ja suunnittelevat tehtäviäni ja niiden järjestystä. Muistilaput veskin ovessa kertovat, mihin tarvitsen apua, kunhan paikalle saapuu lapsenlapsi, jonka olen valinnut tehtävän suorittamiseen.

Ihmiset näyttävät somessa useimmiten vain sen kauniin puolen elämästään vailla huolen häivää vailla ponnistuksia. En edes uskalla ajatella tulevaisuuttani. 

Tästähän tuli taas viikkopostaus. Ehkä saan vihdoin  myös julkaistua.  

Minnikin sai tuomenoksan haisteltavaksi. 

 

Ratkaisevatko teot sittenkään?

Aloitan seuraavan blogitekstini. On sunnuntai toukokuussa ja kello on vasta 10.  En ehtinyt eilen lähteä luontoon, vaikka se oli mielessäni. Joka aamu työt odottavat. Sekamelska kotonani odottaa myös siivoamista ja järjestelyä. Milloin olen valmis julkaisemaan tämän tekstin, aika näyttää sen.

11.5.2025

Pesen hiukseni yleensä aamuisin kerran viikossa, kun en enää kestä katsella itseäni. Tänään kytkin siihen mukaan muutakin veden kanssa lotraamista eli kylpyhuone-WC:n siivouksen, jonne kerääntyy parissa viikossa uskomaton määrä pölyä. Kissan veski on myös siellä ja sieltä tippuu kissanhiekkaa lattialle.  Kyllähän te tiedätte nämä jutut ennestään ja ihmettelen, miksi jaksan kirjoittaa näistä perusasioista. Päättelin sen johtuvan siitä, että melkein vuoden ajan monet asiat ovat olleet minulle terveyteni vuoksi äärimmäisen uuvuttavia ja olen usein joutunut siirtämään suurimman osan kodinhoitotöistä eteenpäin. Ja se näkyy ja kiusaa minua.  Toki olen tehnyt töitä, pala kerrallaan. 

Koko ajan pitäisi olla imuroimassa, lakaisemassa ja pyyhkimässä pölyjä.  

Nyt tukka on pesty ja kylpyhuone melkein loistaa hetken. Kissan veskikin tuli pestyä ja uudet hiekat pelkän täydennyksen sijaan vaihdettua. Huomasin veden kanssa lotratessa, kuinka runsas vesi vaikutti paljaisiin jalkoihini ja käsiini. Aloin ajatella entisajan naisten elämää. Kaikki tehtiin käsin ja usein paljain jaloin. Pyykit huuhdeltiin veden äärellä, järvien ja jokien rannoilla myös talvella.  Kädet ja jalat olivat jatkuvasti sierettyneet. Työ ei tuntunut loppuvan koskaan. Usein köyhien naisten piti kotitöiden lisäksi käydä muualla töissä. Sekin työ oli samaa kuin kotona. Myös raskaat eläintenhoito ja peltotyöt kuuluivat naisille. Äitini oli vielä sitä sukupolvea. Olen todistaja muistellessani 1950-lukua ja kaikkea, mitä äitini joutui maatilalla tekemään. Vesi tuli silloin jo sisään. Joskus oli silti ongelmia vesiputkien ja viemärin kanssa, jotka hän joutui ratkomaan.

Mutta kyllä olen itsekin kokenut samat asiat, pyykin pesun kotini navetan karjakeittiössä. Siellä oli myöhemmin pulsaattoripesukone, jossa oli erillinen linko. Ja Saksaan mentyäni, kaikkien vaatteiden pesu oli uskomattoman vaikeata. Talossa oli kaivo, mistä kaikki vesi kannettiin sisään. Vaatteet, siis myös pyyhkeet ja sänkyvaatteet pestiin paljuissa ulkona pihalla. Anopillani oli sähköinen linkouslaite, jolla pestyt ja huuhdellut vaatteet sai lingottua kuivemmaksi, jotta voisi ripustaa ne kuivumaan. Linko vei paljon sähköä ja piti varoa, ettei muita sähkölaitteita ollut päällä.  Sulakkeen kytkin oli naapuritalossa, jossa piti käydä pyytämässä kääntämään se päälle.

Ajattelin tässä vaiheessa vielä vanhempia sukupolvia, joilla oli vieläkin raskaampaa.  Olen kiitollinen, että tiedän niistä ajoista edes jotakin. Tämän päivän nuoret eivät ole koskaan kuulleetkaan niistä mitään ja voi olla, että eivät halua edes uskoa, jos heille kertoisi. Eivätkä ole kiinnostuneet.

En siis tänäänkään ehdi ulos muuten kuin käymään vain pihalla roskia viemässä. Kuivaan hiukset ja jatkan vielä hetken sekasorron siivoamista.

Eilen aloin käsitellä taas sukutauluja siltä osin, kun niiden tarkastelu oli kesken. Olen kirjoittanut siinä rinnalla muistiota asioista, joista meidän on vielä keskusteltava. Samalla kävin läpi kirjatoimikuntamme eri vaiheita. Olen kolmen naisen toimikunnassa ainoa sukututkija ja tutkinut kaikki suvun vaiheet alkuperäisistä lähteistä alusta alkaen, vaikka sukua oli tutkittu jo ennen minua. Olen siinä sivussa tutkinut myös isänpuoleista sukuani. Olen ollut ylpeä kykyjeni kasvaessa runsaan kymmenen vuoden kuluessa. Olen jaksanut tehdä paljon muutakin kaiken ohessa. Tein pakolliset tehtäväni myös sairauteni aktivoituessa. Eikö olisi aihetta olla edes vähän ylpeä? 

Olin jälleen tuntikausia työn touhussa. Oli helpotus, että olin edellisenä päivänä tehnyt ruoan kahdelle päivälle. Sen jälkeen lopetinkin ja katselin Netflixistä ruotsalaista jännäriä.  Menin ajoissa nukkumaan. Mutta raskaalla työllä on myös veronsa. Alan usein ajatella jo seuraavia tehtäviäni. Oli aamuyö, kun heräsin ja aloin miettiä Sirkiän suvun varhaisempia vaiheita, joista kirjoitan pari artikkelia. Oli vaikea päästää irti.  Kirjoitan usein ajatuksissani ja tietenkin otan sen ajan yöunista.  Onneksi kaikki yöt eivät ole samanlaisia.  Edellisellä viikolla olin kirjoittanut yöllä paria muuta tarinaa, jotka olisi aika saada oikeasti kirjoitettua.

Tarinani perustuvat tietenkin arkistotietoihin, sukututkimukseen, olettamuksiin ja ajatuksiini, miten asiat ovat olleet ja ovat. Ajatteluni on syvää ja olen edelleen onnellinen myös mielikuvitukseni voimasta. Erityisen onnellinen olen jaksamiseni kasvamisesta. Sanon joka päivä itselleni: Ota rauhallisesti. Ehdit tehdä kaiken, mitä pitääkin tehdä. Aika näyttää.

7.5.2025

Zombiepäiväni ovat ohitse, siis maanantai ja tiistai. Ihme kyllä sain maanantaina siivottua (kunnolla= imuroitua ja kostealla pyyhittyä) olohuoneen, keittiön ja eteisen.   Enkä edes ollut niin poikki ja katki kuten useimmiten niinä päivinä. Huvittavaa on, että parveke on vielä kesken.  Sain myös viimeisteltyä sukuseuran pöytäkirjan, toimintakertomuksen ja lähetettyä ne eteenpäin. Joitakin asioita on vielä kesken. Vuosikokouspaikkakin löytyi Lopelta ja kutsut on lähetetty. Ne hoituivat puheenjohtajan ja jäsenrekisterinhoitajan toimesta. Kerroin ja kirjasin myös pöytäkirjaan, että olisi aika hakea uutta sihteeriä.

Huomaan myös aivojeni toimivan taas paremmin. Ruumiilliset vaivat vaikuttavat voimakkaasti mieleen. On toki hienoa kuolla saappaat jalassa kesken kaiken tekemisen. Sitä ei voi itse päättää, mutta kuinka monta kertaa ajatus on putkahtanut mieleeni viimeisen vuoden aikana. Omasta itsestä ja itsenäisyydestä kiinni pitäminen vaatii myös paljon. Monella ikäiselläni alkaa olla jo muistiongelmia eikä ole mikään ihme, jos ruumiilliset vaivat synkronoivat henkisten kanssa.

Tänään meillä on Sirkiän sukuseuran kirjapalaveri etänä. Jännitän sitä aivan kauheasti, tunnen jatkuvasti syyllisyyttä siitä, etten ole vieläkään tehnyt kaikkea, mitä tarkoitukseni on tehdä. Onko elämässä tarkoitus sille, että syyllistyy kaikesta, vaikkei pitäisikään? Valvoin taas viime yönä, kun muistin palaverin. Jääkaappi on taas tyhjä ja tänään pitäisi ehtiä myös kauppaan.

Sormeni syyhyävät muita juttuja kirjoittamaan, mutta blogistani taisi tulla työpäiväkirja.  

Itse haluaisin juosta luontoon, mutta miksi en saa sitäkään aikaiseksi. Valkovuokot kuihtuvat pian.  Ja kaikki lukemani kirjat jäävät kesken. 

 

9.5. aamulla ennen kello 10

Pari sanaa ennen kuin aloitan iänikuisen ahertamisen …

Olen kyllä ollut ahkera jo aamuvarhaisesta asti. Kun on jaksanut suunnitella tekemisiään etukäteen, voi onnistuakin, mutta myös epäonnistua, jos eteen tulee yllättäviä juttuja.

Ehdin jo aamiaisen ja päivän lehtien lukemisen jälkeen pestä tukkani, kuoria perunat, silputa sipulin valmiiksi, kun teen ruoan parille päivälle. Tällä kertaa teen pitkästä aikaa lihapullia ja perunamuussia. Puolivalmis on aina puoliksi tehty. Hiuksetkin sain kuivattua. Aamutyöskentely läppärillä on hankalaa ison ikkunan edessä, kun aurinko paistaa vielä suoraan ikkunaan, sälekaihtimien kanssakin on aivan liian valoisaa.

Föönatessa hiuksiani, ajattelin pitkästä aikaa aikoinaan kovasti viljelemääni lausetta ”Teot ratkaisevat”. Siihen liittyy myös Jaakko Juteinin runon/laulun ”Arvon mekin ansaitsemme” sanat. Se kunnioittaa kansan ahkeruutta ja työn kunnioittamista. Jostakin kaukaa juontaa myös oma ajattelumaailmani, hämäläisestä maaperästä ja kotiseudusta.

Samalla ajattelin luovuutta, jota olen aina viljellyt, pikkulapsesta saakka niin, että siitä on tullut tärkeä ominaisuuteni, kun on kysymys teoistani. Iskulauseeni kaipaisi vähän täydennystä tai muutosta.

Miten sitten selitän suorittamisen ja tekemisen erot? Kuinka pitkälle ihmisen pitää revetä, vaikka on jo tehnyt paljon? Voisiko joku kertoa?

Jätän nämä asiat nyt myöhemmäksi. Blogini julkaisuun päässen vasta myöhemmin.

Viikonloppu

Olen todella ahkeroinut tällä viikolla. Samalla olen vieraantunut todellisesta maailmasta. Mikähän se on? Uusi kausi alkaa maanantaista, jälleen töiden merkeissä. Mutta huomenna äitienpäivänä pidän vapaata, toivottavasti onnistuu. Tarvitsen sitä. 

Nyt on jo maanantai äitienpäivän jälkeen. Uskokaa ja älkää, kävin eilen jokirannassa omilla poluillani ja jaksoin kulkea koko entisen reittini ja käydä kaupassa sen jälkeen. Sitten en jaksanutkaan paljon mitään muuta kuin syödä ja levätä.  Ei ollut tarkoituskaan tehdä muuta. Tyttäreni tuli myöhään iltapäivällä lasten kanssa kahville ja jäätelölle ja toi vaaleanpunaisen hortensian. 

En edes jaksanut julkaista tätä surkeaa postaustani. Facebook/Instagram etääntyvät minusta. Minusta on tullut kunnon erakko, joka ylvästelee joskus pienillä kotitöillään ja ikään kuin loistavalla menneisyydellään. Vaikuttaa, että kevätmasennus pursuilee ulos liitoksista ja suuri innostus puuttuu! Mutta ehkä se siitä!

 

 

Hälytystilassa?

 Tämä postaus on jälleen kokoelma alkaen 16.2.2024 ja päättyen 21.2.2024.

Olipa pitkästä aikaa tuskallinen yö, alituista heräämistä, nukahtamista, heräämistä ja aamulla jo päänsärkyä. Ajatukset alkoivat myös pyöriä päässä, lähinnä keskeneräiset kirjoitukseni. Ajattelin myös, että aamulla on paras kirjoittaa ensin vapaasti, jotta pää selkenisi. On varsin omituista, että päivät eivät riitä minulle. Jos lähden asioille ja liitän siihen ulkoilun, niin siinä on sitten se päivä. Niin oli eilen. Jaksan syömisen jälkeen korkeintaan katsoa jotakin tallennetta.  Eilen katsoin kyllä myös A-talkin. Kauhistuttavaa sanelua hallitukselta!

 

Kotitöitä riittää myös. Onkohan muilla niitä ollenkaan? Siivotakin pitäisi. Otin tänään lakanat pois sängystä vaihtaakseni vuodevaatteet. Yksinasuvankin on huolehdittava kodin asioista, päivittäin. Taidan olla usein eräänlaisessa hälytystilassa. Milloin se jäi päälle?

Päätinkin aluksi hypätä menneeseen erään valokuvan vetämänä:

 

Maanantaina 22.3.1976 savupilvet täyttivät Helsingin keskustan, kun tyylitalon ullakko tuhoutui. Palosta tehtiin iltapäivällä viitisenkymmentä ilmoitusta. Mekin saatoimme tehdä, koska saatoimme seurata paloa työpaikkani ikkunoista. Ensimmäinen hälytys tuli kello 15:n jälkeen. En muista tunnelmia sinä iltapäivänä. Minulla ei ollut kameraa mukana. Mutta joskus myöhemmin, jonakin liputuspäivänä, oletan kesäkuussa, koska silloin otin pari muutakin kuvaa, nappasin tämän kuvan talon katolla työskentelevästä miehestä ilman mitään suojavarusteita. Kuva tulee silloin tällöin eteeni ja joka kerta ajattelen etsiä tietoa ko. tulipalosta.

Palon kohteena oli Helsingin vanhin suuri kivitalo, jota Helsingin Sanomien 23.3.1976 mukaan kutsuttiin Grönqvistin kivimuuriksi. Talo sijaitsi Pohjois-Esplanadilla numerossa 25-27. Me seurasimme paloa Fabianinkadulta, jossa talo oli vastapäätä SYP:n taloa. Talon arkkitehtinä oli ollut Theodor Höijer, rakennuttajana entinen satulaseppä, myöhemmin suururakoitsija ja kunnallisneuvos Fredrik Wilhelm Grönqvist. Talo valmistui 1883. Helsingin Sanomat kertoo myös, että talosta tuli Helsingin suurin yksityistalo ”paremmalle väelle”. Grönqvistin hankkimat kaksi tonttia yhdistettyinä ulottuivat Fabianinkadulta Kluuvikadulle. Talo rakennettiin käsityönä ja rakentaminen kesti neljä vuotta. Uusrenessanssia edustava talo oli Helsingin hienoimpia ja sitä on myöhemmin korjattu ja entistetty. https://nakoislehti.hs.fi/0fdf9455-8ee2-4609-a02a-f5a654a85d5f/6

En löytänyt tietoa, miten palo oli syttynyt vai oliko se sytytetty. Rakennus kuitenkin korjattiin ennalleen ja valmistui syyskuun loppuun mennessä.  En silloin enkä myöhemminkään ajatellut syvällisesti Helsingin keskustan taloja ja niiden ulottuvuuksia. Kluuvikadun Maxim elokuvateatteri sijaitsi Kluuvikadulla Grönqvistin talon jatkeena, sekin mainitaan artikkelissa. Joillakin asiakasyrityksillä saattoi myös olla toimitila ko. rakennuksessa, se tuli mieleeni siitä, kun myöhemmin 1984 eteenpäin ravasin ympäriinsä eri yrityksissä maksuliikeasioiden kanssa. Silloin ei ollut aikaa kiinnittää huomiota rakennuksiin. Myöhemmin taidehistorian opinnoissa ei Helsingin mielenkiintoinen rakennusten historia ollut aivan terävimpänä pääaiheena, vaikka rakennuksia ihailtiinkin ulkoa päin ja teimme joitakin esityksiä.

Tämä oli pieni hyppäys menneisyyteen, joka silloin tällöin, nykyään todella usein pohdituttaa minua. Olin aloittanut kesäkuun alussa 1975 Pohjoismaiden Yhdyspankin vero-osastolla määräaikaisena muutettuani kesäkuun alussa Helsinkiin tai oikeammin Espooseen Riihimäeltä, jossa olin opiskellut kaksi vuotta kauppaopistossa. Töitä oli tehtävä, muuta vaihtoehtoa ihmisellä ei siihen aikaan ollut. Tosin palkalla ei oikein tullut toimeen. Paljon muitakin vaikeuksia yksinhuoltajalla oli silloin niin kuin nytkin.

Kun alan miettiä mitä tahansa asiaa kuten juuri yhden kuvan ajankohtaa, mieleen putkahtaa monia muita asioita, jotka tunkevat esiin ja käsiteltäväksi. Ajatelkaa itseänne nuorena ihmisenä, kaikkia vaikeuksia, mutta myös iloja ja odotuksia. Kuitenkaan emme aina voineet iloita elämästämme niin paljon kuin olisi pitänyt. Jos iloitsimme liikaa, se kostautui toisaalla. Emme koskaan tehneet oikein, koska välillä saatoimme unohtaa raskaat velvollisuutemme. Tätä voisi jälleen kutsua ihmisen osaksi. 

Mitä tahansa kelaan menneisyydestäni, yhtenä osana mukaan tulee syyllisyys, etten tehnyt kaikkea, mitä minun olisi pitänyt tehdä ja millainen minun olisi oikeasti pitänyt olla.

Monet valokuvat menneestä elämästä kuvaavat jotakin pientä hetkeä, jota en edes muista. En silloin tainnut kirjoittaa päiväkirjaa. Muistan vain ne elämääni rajoittavat asiat, murheet ja surut. Näen silmissäni vaikkapa sen, kun raahasimme ruokakasseja pienen tyttäreni kanssa Kampin kulmilla menossa Haukilahden bussiin. Oli ollut palkkapäivä ja ruokaa oli vihdoin ostettava. Elämä oli köyhää. Elämä oli uurastamista elämisen eteen. Työpäivät olivat pitkiä ja oli vaikea ehtiä päiväkotiin noutamaan lasta. Nämä hetket muistan. Pää oli aina täynnä huolia.

Niin, tätähän minun ei tänään pitänyt kirjoittaa. Päässäni on niin paljon asioita, että en aina pysty edes päättämään, mikä sieltä tulee ulos ja tekstiksi.

Nyt alkoi sataa lunta. Jatkan myöhemmin.

Pääsen jatkamaan tätä postaustani vasta 21.2., jolloin taas on alkanut sadella lunta. Vaihteva sää on jatkuvaa. Onneksi ilmanpaineiden vaihtelut eivät ehkä ole olleet erikoisia, sillä en ole potenut fyysisiä pääsärkyjä. Henkisiä särkyjä minulla on kyllä ollut riittävästi ja olen pilannut niillä joidenkin öiden unet. Olen nimittäin yrittänyt joinakin päivinä väsätä esitystä Helsingin Kuolemajärvikerhon ensi viikon kerhoiltaan. Koska meillä ei ollut tammikuussa tiedossa ohjelmaa helmikuulle, menin lupaamaan esityksen. Olen katunut sitä. Toisaalta se on pistänyt minut myös kokoamaan aineiston yhteen kaikkien tutkimusten päätteeksi. Eivätkä tutkimukset pääty siihen, että jokin on jo tutkittu. Kaivan asioita esiin aina uudelleen ja uudelleen, josko löytäisin jotakin kerrottavaa lisää. Lopputulos, jota käsittelen vain totuuden suhteen, en kaikkien tieteellisten näkökulmien mukaan, on silti selvä. Tarinallisuus on tärkeintä.

Vaikka olen varma asiastani, niin ensimmäinen esitykseni siitä on koe. Nimittäin asiaa ei ole käsitelty 130 vuoteen kuin epäilyinä, kommentteina tai se on ohitettu. Niin sen tavallaan ohitti myös äitini aikoinaan kertoessaan perheensä historiasta. Alkuperäinen haastattelukin tuli luettua uudelleen. Olen itse siihen hankkinut myöhemmin lisätietoa tutkimalla. Kaikki, mitä meille kerrotaan, kannattaa asettaa kyseenalaiseksi. Toisaalta kertoja voi olla tietämätön asian oikeasta laidasta. Kun sitten joku selvittää asian niin pitkälle kuin pystyy kuin minä, mieleen nousee edelleen epäilys. Olenko sittenkään oikeassa?  Loukkaantuko joku? Silloin ei ole mikään ihme, että yöllä herätessä alkaa mielen hämmennys.  Tästä olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa. Näköjään juutun joskus asioihin eikä tämä vuodenaika auta siinä.

 

Olen tänä aikana myös tajunnut, että viime vuodesta jäi paljon väliin. Olen sulkeutunut kammioni rauhaan? tekemään työtä ja unohtanut paljon muuta. Pari kertaa terveyteni on reistaillut ja toipuminen on ollut hidasta. Yhteenvetona, vanhuuden kokemukseen tämä kuuluu.

Talossa, jossa asun, on hissi ollut rikki jo viikon. Aiemmin koko asumisaikanani näin ei ole tapahtunut. Jos aiemmin kävin kerran viikossa kaupassa ja juuri ja juuri sain raahattua ostoskassini autosta hissille, niin nyt pitää miettiä jo kaupassa tarkkaan, mitä ostaa ettei laukku paina liikaa. Eilen oli pakko käydä ostoksilla, koska kissan märkäruoka oli loppu. Onneksi jaksan kulkea raput vielä edestakaisin, mutta talossa asuu myös ihmisiä, jotka kulkevat rollaattorin kanssa.

Valitusta riittää ja onneksi voin purkaa sitä tänne.Teidän ei ole pakko lukea. Olen viime aikoina kuunnellut ja/tai lukenut joidenkin ystävien ongelmista. Ne ovat niin kauheita, että sydäntä koskee. Leikkaukset epäonnistuvat, puhekyky menee tai muuta ikävää. Vanhetessa ihmisen elämä vaikeutuu eri tavoilla, sairaudet on pahin vaihtoehto, mutta myös se, ettei uskota tai ongelmat kommunikaatiossa ja elektronisten palvelujen käyttämisessä.  Minä kyllä kuuntelen.

Toisaalta tuntuu, etteivät ihmiset uskalla enää marmattaa tai kritisoida asioita.  Enhän minäkään sano mitään, vaikka ajatukseni tulvivat aivoistani, kun katselen vaikkapa eduskunnan keskusteluja tai ajankohtaisohjelmia. Voin pahoin kuunnellessani hallituksen jäsenten kielenkäyttöä ja jyrkkyyttä. Tämänhetkinen tilanne ei voi jatkua loputtomiin ennen kuin se räjähtää käsiin. Hävetttää.

 

Onneksi vanhin lapsenlapseni soitti tähän väliin ja yritimme sopia tapaamisia, jolloin kaikki kolme hänen lastaan olisivat mukana. Katsotaan nyt, mikä suunnitelmistamme onnistuu. Ehkä jo perjantaina. Se oli kuin raikas tuulahdus ulkomaailmasta.

Mielessäni on ollut jo viikon verran myös seuraavan projektin, lehtikirjoituksen suunnittelu ja aloittaminen. Onneksi olen siihen liittyen kirjoittanut aiemmin blogipostauksen eli tutkimus on lähes tehty. Toivottavasti ehdin saada sen valmiiksi, sillä seuraavatkin jutut sukukirjaa varten odottavat. Rakas lukijani, saatat ihmetellä, miksi revin itseäni näillä asioilla, mutta luulen, että olen selittänyt sen aiemmin jo monta kertaa. Siksi, olen pahoillani, että toistan usein aikaisempia tekstejäni.

Hälytystila jatkunee… tai sitten ei.

Kaikki kuvat lukuunottamatta vanhaa kuvaa, ovat viime viikolta.

 

Elämän valinnat on jo tehty - pohdintaa

Unikkopellossa blogissani on nyt yhteensä 584 postausta. Olen kirjoittanut monista asioista, mutta aina mieleeni tulee uusia, joista en ole kirjoittanut vai olenko sittenkin? Jokaiseen kertomukseen päästään monesta tulokulmasta, että ehkä kaikki asiat on jo jollakin tavalla käsitelty. Ei sentään, ei läheskään. Aion jatkaa niin kauan, kuin kirjoittamisen kipinä elää minussa, ehkä kirjoitan viimeiseen hengenvetooni saakka. 

Tänään. Muut kuvat ovatkin melkein satunnaisesti valittuja...

 

Joskus mietin, miksi tuhlasin elämäni kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen. Olihan kirjoittamisen käsikirjoitus koodattu jo geeneihini?  Uskomme kovasti meitä vanhempien sanoja ja noudatamme heidän ohjeitaan, vaikka välillä rettelöimme vastaan. Kuinka väärässä he olivatkaan. Aiemmin oli vielä mahdollisuuksia. Kirjat olivat rakastettuja, niitä ostettiin ja luettiin. Runous eli ja kukoisti. Saattoi kirjoittaa kirjoja! Niin on edelleen, mutta kirjat ovat usein kirosana. Jos niitä on liikaa, jos ne ovat vanhoja. Uuden kirjallisuuden takia järjestetään messuja, jotka ovat itse asiassa markkinointia. Onhan messuilla osansa myös antiikkikirjallisuudella. On sääli, mutta minulle ei mahdu enää lisää kirjoja.  En edes ehdi lukea niin paljon kuin monet muut. En enää. Välillä ihmettelen ihmisten lukemisen määrää. Luen usein harppoen ja juutun johonkin kohtaan. Saatan saada inspiraation kirjoittaa, kirja voi jäädä kesken. Luen kuitenkin koko ajan, koska olen aina lukenut.

11.10.2021 korona-aikana otin salakuvia vanhalla järkkärillä (joka on nyt epäkunnossa) ikkunoista, tämä oli parvekkeelta. Otin tänäänkin kuvan, mutta syksy ei ole noin pitkällä kuin tässä kuvassa.

Lukeminen on kirjoittavalle ihmiselle tärkeää. Nuorena minusta oli vähällä tulla kirjallisuuden tutkija. Aloitin kirjallisuuden opiskelulla Helsingin Yliopistossa 1967, mutta en silloin tiennyt, miksi olisin joskus valmistunut. Valitsin vain aineet, jotka koin kiinnostaviksi. Rahat loppuivat kesken eikä opiskelu mennyt niin hyvin kuin olisi pitänyt. Oli lähes mahdottomuus mennä kerjäämään aina lisää rahaa isältä.  Hän oli alusta alkaen ollut sitä mieltä, että olisi hankittava sellainen ammatti, josta valmistui työtätekeväksi kansalaiseksi. Niin sitten lopulta teinkin, kunhan olin ensin paennut ulkomaille ja palannut sieltä tytär kainalossa.

Vaalin vieläkin niitä kirjoja, joita silloin luin ja tenttasin. Minun olisi pitänyt oppia opiskelun taitoja, mutta olin nuori ja tyhmä enkä osannut oppia. Muutama vuosi sitten aloin ajatella uudelleen kirjallisuuden opintojen aloittamista, mutta se meni ohi.  Nyt en enää näe mieltä aloittaa. Näen mieltä opiskelussa, mutta en jaksa keskittyä opiskeluun ja tentteihin. Nykyisessä elämässäni on aivan riittävästi tekemistä.

14.10.2021 ikkunasta

Tilasin kirjamessujen ohjelman kuten joka vuosi. En muista, pidettiinkö kirjamessuja korona-aikana. On aika pitkä aika, kun viimeksi osallistuin.  Joskus menin messuille useana päivänä. Silloin minulla oli seuraa. Messuista alkoi tulla liian meluisa ja ahdas tapahtuma. Tuskin menen tänäkään vuonna. Pian on myös pitkästä aikaa Kuulutko Sukuuni-tapahtuma.  Saattaa olla, etten mene sinnekään. Tapahtuma luentoineen on tärkeä sukututkimusta opetteleville, muttei ei enää minulle, joka on opetellut kaiken ja opettelee vielä uudet asiat muuta kautta. Ihmisiä voisi olla kiva tavata.

Tulen vielä palaamaan myös edellä mainitsemiini asioihin. Toisaalta minusta tuntuu, etten yksinkertaisesti ehdi tutkia jokaista nurkkaa itsessäni. Niin, vaikka aikomukseni on tulevina aikoina mennä entistä syvemmälle itseeni. Ajatukseni poukkoilevat kuitenkin ympäriinsä enkä edes halua käsitellä asioita kronologisesti vaan siinä järjestyksessä, mitä tulen kirjoittaneeksi, kun siihen on tilaisuus.

Lempipolulleni astumassa 26.9.2023

 

Asetan välillä itselleni kysymyksiä tutkittavaksi, joskus kirjaan ne ylös. Aina en ehdi alkaa tutkia kysymyksiäni, ne vain ilmaantuvat sopivassa tilanteessa spontaanisti kirjoituksiini. Miksi olemme sellaisia kuin olemme?  Miksi sisarukset ovat erilaisia? Miksi olen reagoinut eri tilanteissa tietyllä tavalla?

Alle keski-ikäiset ihmiset miettivät usein elämäänsä julkisesti lehdissä ja kirjoissa, usein eniten, kun he kohtaavat vaikeuksia työelämässä, sairauksia, eroja, kuolemia, siis elämän poikkeustilanteissa. He eivät useinkaan ajattele vanhuutta. On huvittavaa, että 50–60-vuotiaat ihmiset, erityisesti politiikassa, puhuvat kansan vanhentumisen ongelmasta, kun he itse ovat melkein siinä hilkulla itsekin. Ihminen kieltää viimeiseen saakka vanhenemisen ongelman koskevan itseään. Niin tein minäkin, kunnes se iski täysillä. Kun sitten olen siinä, niin olen vapaa aloittamaan elämäni tutkimisen alusta alkaen ymmärtääkseni ihmistä yleensä.

16.6.2023 tässäkin ihanalla Ainolan polulla.

Meillä on siis tapana selviytyä siinä hetkessä, jossa elämme. Ratkaisemme vaikeutemme järkevästi emmekä mieti niiden syntyä ja niistä selviytymistä sen enempää. Se on tavallaan hyvä asia, mutta olisi hyvä myös pysähtyä hetkeksi miettimään omaa reagointiamme.

Omaa elämäämme tutkiessamme asetamme itsemme esille, elämän koekaniiniksi. Ihmisen omia muistojakin pidetään usein kyseenalaisina, tulkinnallisina, ehkä väärinä. Niin tai näin, jokaiselle sallittakoon omat muistot.

15.6.2023 Lottamuseolla. Kesää ehtii taas tulla ikävä.

Tällä viikolla muistelimme Helsingin Kuolemajärvikerhossa ihmisten omia ja perheiden muistoja ja niihin liittyviä asioita evakkoon lähdöissä. Joukossamme on vielä ihmisiä, jotka ovat aikanaan lähteneet kaksikin kertaa pois syntymä- ja kotiseudultaan Karjalasta.  Halusin ehdottomasti liittää muistoihin kysymyksen puhumattomuudesta ja asioiden todellisuuden salailusta. Lapsia suojeltiin 1940–1950-luvuilla sota-asioista. Vanhemmille asiat saattoivat olla kauheita muisteltavia, haluttiin unohtaa. Olen miettinyt paljon sitä, miten puhumattomuus, kieltäminen ja unohtaminen vaikuttivat ja vaikuttavat edelleen jälkipolvissamme. Lapsikin olisi saattanut haluta puhua asioista, mutta ei rohjennut. Ne asiat eivät eläneet edes päiväkirjoissa. Kouluissakin 1950–1960-luvuilla jätettiin 1900-luvun historia käsittelemättä. Lapset eivät silloin kyseenalaistaneet vanhempiaan ja muita ikäihmisiä toisin kuin nyt.

23.9.2023 Alex viikonloppukylässä mummin luona.

On hienoa, jos ihmisillä, meillä kullakin on ystäviä, joiden kanssa voi keskustella näistä asioista. Tarvitsemme silloin tällöin ystävää, joka ymmärtää meitä eikä kyseenalaista muistojamme, mutta saattaa tuoda toisenlaista näkökulmaa keskusteluun.

Täysipainoinen muisteleminen on vähän samaa kuin rivien välistä lukeminen. Siitähän olen usein kirjoittanut. Se oli mielessäni myös eilen, kun kuuntelin ihmisten kertomuksia. Suoraan sanoen jäin kaipaamaan niitä lisää.  Suurin osa niistä jää unohduksiin ja leijumaan puiden väliin kertojien lähtiessä aikanaan muille maille.  Todetessani tämän, tulin surulliseksi.

Kuukausi ehti vaihtua ennen kuin pääsin jatkamaan tätä postaustani. Tein eilen sunnuntaina töitä lähes 12 tuntia. Välillä söin nopeasti helpot, nopeat ruoat. Tänään ajattelin tehdä useamman päivän ruoan eli jälleen kaalilaatikon. Edellisellä kerralla, aika äskettäin laatikko riitti neljäksi päiväksi. Se merkitsee sitä, että ehdin tehdä enemmän töitä eli askarrella sukutaulujen kanssa ja tehdä muita pakollisia asioita, joita riittää.

Nyt samanaikaisesti pesukone pyörii, 60 asteen pyykit menossa. Kaupassakin pitäisi taas käydä. Älytöntä kirjoittaa näistä kotihommista, jotka ovat minulle erityisen suuri riesa. Kyllä ne ovat myös luovuuden este, vaikka olen todennut jossakin vaiheessa, että niillä on hyviäkin puolia. Vuodenajan vaihtuessa on sattumalta paljon muutakin tekemistä, kuten kukkien sisälle tuonti ja huolto. Turha näitä on luetella. Joku toinen, entinen nainen sanoisi (sanoi aikanaan ja useinkin), että koneet hoitavat kaiken, ei tarvitse tehdä mitään. Ajatelkaa, miten paljon tekemistä on jätteiden lajittelun kanssa ja niiden viemisessä pois. Jätemäärät ovat kasvaneet, muovia ja pahvia tulee eniten, biojäte pitää viedä usein pois. Kissankakat ja hiekat menevät sekajätteeseen. Ehkä varakkailla joku muu hoitaa.

Tänään, hiuksetkin piti ehtiä pesemään.

Onneksi,luovuuteni on lujissa kantimissa. Siitä riittäisi muillekin jakamista. Mutta silti olen siitä huolissani. En jaksa enkä ehdi puida sitä nyt. Oli pakko ajatella myös äitiäni ja muitakin äitejä. Mikä sai heidät jaksamaan paljon vaikeammissa olosuhteissa? Perheessä oli monta lasta ja mies oli yksi lapsi lisää joukossa. Miten sen kaiken rinnalla eläminen vaikutti meihin lapsiin. Minulla oli enemmän valinnan varaa, mutta miksen osannut käyttää sitä oikein, en ole osannut tähän päivään saakka. En tainnut edes haluta. Ikään kuin kohtalomme olisi sinetöity jo syntyessämme. 

Hyvää loppuvuotta kaikille lukijoilleni!