Elämän valinnat on jo tehty - pohdintaa

Unikkopellossa blogissani on nyt yhteensä 584 postausta. Olen kirjoittanut monista asioista, mutta aina mieleeni tulee uusia, joista en ole kirjoittanut vai olenko sittenkin? Jokaiseen kertomukseen päästään monesta tulokulmasta, että ehkä kaikki asiat on jollakin tavalla käsitelty. Ei sentään, ei läheskään. Aion jatkaa niin kauan, kuin kirjoittamisen kipinä elää minussa, ehkä kirjoitan viimeiseen hengenvetoon saakka. 

Tänään. Muut kuvat ovatkin melkein satunnaisesti valittuja...

 

Joskus mietin, miksi tuhlasin elämäni kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen. Olihan kirjoittamisen käsikirjoitus koodattu jo geeneihini?  Uskomme kovasti meitä vanhempien sanoja ja noudatamme heidän ohjeitaan, vaikka välillä rettelöimme. Kuinka väärässä he olivatkaan. Aiemmin oli vielä mahdollisuuksia. Kirjat olivat rakastettuja, niitä ostettiin ja luettiin. Runous eli ja kukoisti. Oli voinut kirjoittaa kirjoja! Niin on edelleen, mutta kirjat ovat usein kirosana. Jos niitä on liikaa, jos ne ovat vanhoja. Uuden kirjallisuuden takia järjestetään messuja, jotka ovat itse asiassa markkinointia. Onhan messuilla osansa myös antiikkikirjallisuudella. On sääli, mutta minulle ei mahdu enää lisää kirjoja.  En edes ehdi lukea niin paljon kuin monet muut. En enää. Välillä ihmettelen ihmisten lukemisen määrää. Luen usein harppoen ja juutun johonkin kohtaan. Saatan saada inspiraation kirjoittaa, kirja voi jäädä kesken. Luen kuitenkin koko ajan, koska olen aina lukenut.

11.10.2021 korona-aikana otin salakuvia vanhalla järkkärillä (joka on nyt epäkunnossa) ikkunoista, tämä oli parvekkeelta. Otin tänäänkin kuvan, mutta syksy ei ole noin pitkällä kuin tässä kuvassa.

Lukeminen on kirjoittavalle ihmiselle tärkeää. Nuorena minusta oli vähällä tulla kirjallisuuden tutkija. Aloitin Helsingin Yliopistossa 1967, mutta en silloin tiennyt, miksi olisin joskus valmistunut. Valitsin vain aineet, jotka koin kiinnostaviksi. Rahat loppuivat kesken eikä opiskelu mennyt niin hyvin kuin olisi pitänyt. Oli lähes mahdottomuus mennä kerjäämään aina lisää rahaa isältä.  Hän oli alusta alkaen ollut sitä mieltä, että olisi hankittava sellainen ammatti, josta valmistui työtätekeväksi kansalaiseksi. Niin sitten lopulta teinkin, kunhan olin ensin paennut ulkomaille ja palannut sieltä tytär kainalossa.

Vaalin vieläkin niitä kirjoja, joita silloin luin ja tenttasin. Minun olisi pitänyt oppia opiskelun taitoja, mutta olin nuori ja tyhmä enkä osannut oppia. Muutama vuosi sitten aloin ajatella uudelleen kirjallisuuden opintojen aloittamista, mutta se meni ohi.  Nyt en enää näe mieltä aloittaa. Näen mieltä opiskelussa, mutta en jaksa keskittyä opiskeluun ja tentteihin. Nykyisessä elämässäni on aivan riittävästi tekemistä.

14.10.2021 ikkunasta

Tilasin kirjamessujen ohjelman kuten joka vuosi. En muista, pidettiinkö kirjamessuja korona-aikana. On aika pitkä aika, kun viimeksi osallistuin.  Joskus menin messuille useana päivänä. Silloin minulla oli seuraa. Messuista alkoi tulla vain liian meluisa ja ahdas tapahtuma.  Tuskin menen tänäkään vuonna. Pian on myös pitkästä aikaa Kuulutko Sukuuni-tapahtuma.  Saattaa olla, etten mene sinnekään. Tapahtuma luentoineen on tärkeä sukututkimusta opetteleville, muttei ei enää minulle, joka on opetellut kaiken ja opettelee vielä uudet asiat muuta kautta. Ihmisiä voisi kiva tavata.

Tulen vielä palaamaan myös edellä mainitsemiini asioihin. Toisaalta minusta tuntuu, etten yksinkertaisesti ehdi tutkia jokaista nurkkaa itsessäni. Niin, vaikka aikomukseni on tulevina aikoina mennä entistä syvemmälle itseeni. Ajatukseni poukkoilevat kuitenkin ympäriinsä enkä edes halua käsitellä asioita kronologisesti vaan siinä järjestyksessä, mitä tulen kirjoittaneeksi, kun siihen on tilaisuus.

Lempipolulleni astumassa 26.9.2023

 

Asetan välillä itselleni kysymyksiä tutkittavaksi, joskus kirjaan ne ylös. Aina en edes ehdi alkaa tutkia kysymyksiäni, ne vain ilmaantuvat sopivassa tilanteessa spontaanisti kirjoituksiini. Miksi olemme sellaisia kuin olemme?  Miksi sisarukset ovat erilaisia? Miksi olen reagoinut eri tilanteissa tietyllä tavalla?

Alle keski-ikäiset ihmiset miettivät usein elämäänsä julkisesti lehdissä ja kirjoissa, usein eniten, kun he kohtaavat vaikeuksia työelämässä, sairauksia, eroja, kuolemia, siis elämän poikkeustilanteissa. He eivät useinkaan ajattele vanhuutta. On huvittavaa, että 50–60-vuotiaat ihmiset, erityisesti politiikassa, puhuvat kansan vanhentumisen ongelmasta, kun he itse ovat melkein siinä hilkulla itsekin. Ihminen kieltää viimeiseen saakka vanhenemisen ongelman koskevan itseään. Niin tein minäkin, kunnes se iski täysillä. Kun sitten olen siinä, niin olen vapaa aloittamaan elämäni tutkimisen alusta alkaen ymmärtääkseni ihmistä yleensä.

16.6.2023 tässäkin ihanalla Ainolan polulla.

Meillä on siis tapana selviytyä siinä hetkessä, jossa elämme. Ratkaisemme vaikeutemme järkevästi emmekä mieti niiden syntyä ja niistä selviytymistä sen enempää. Se on tavallaan hyvä asia, mutta olisi hyvä myös pysähtyä hetkeksi miettimään omaa reagointiamme.

Omaa elämäämme tutkiessamme asetamme itsemme esille, elämän koekaniiniksi. Ihmisen omia muistojakin pidetään usein kyseenalaisina, tulkinnallisina, ehkä väärinä. Niin tai näin, jokaiselle sallittakoon omat muistot.

15.6.2023 Lottamuseolla. Kesää ehtii taas tulla ikävä.

Tällä viikolla muistelimme Helsingin Kuolemajärvikerhossa ihmisten omia ja perheiden muistoja ja niihin liittyviä asioita evakkoon lähdöissä. Joukossamme on vielä ihmisiä, jotka ovat aikanaan lähteneet kaksikin kertaa pois syntymä- ja kotiseudultaan Karjalasta.  Halusin ehdottomasti liittää muistoihin kysymyksen puhumattomuudesta ja asioiden todellisuuden salailusta. Lapsia suojeltiin 1940–1950-luvuilla sota-asioista. Vanhemmille asiat saattoivat olla kauheita muisteltavia, haluttiin unohtaa. Olen miettinyt paljon sitä, miten puhumattomuus, kieltäminen ja unohtaminen vaikuttivat ja vaikuttavat edelleen jälkipolvissamme. Lapsikin olisi saattanut haluta puhua asioista, mutta ei rohjennut. Ne asiat eivät eläneet edes päiväkirjoissa. Kouluissakin 1950–1960-luvuilla jätettiin 1900-luvun historia käsittelemättä. Lapset eivät silloin kyseenalaistaneet vanhempiaan ja muita ikäihmisiä toisin kuin nyt.

23.9.2023 Alex viikonloppukylässä mummin luona.

On hienoa, jos ihmisillä, meillä kullakin on ystäviä, joiden kanssa voi keskustella näistä asioista. Tarvitsemme silloin tällöin ystävää, joka ymmärtää meitä eikä kyseenalaista muistojamme, mutta saattaa tuoda toisenlaista näkökulmaa keskusteluun.

Täysipainoinen muisteleminen on vähän samaa kuin rivien välistä lukeminen. Siitähän olen usein kirjoittanut. Se oli mielessäni myös eilen, kun kuuntelin ihmisten kertomuksia. Suoraan sanoen jäin kaipaamaan niitä entistä enemmän lisää.  Suurin osa niistä jää unohduksiin ja leijumaan puiden väliin kertojien lähtiessä aikanaan muille maille.  Todetessani tämän, tulin surulliseksi.

 

Kuukausi ehti vaihtua ennen kuin pääsin jatkamaan tätä postaustani. Tein eilen sunnuntaina töitä lähes 12 tuntia. Välillä söin nopeasti helpot, nopeat ruoat. Tänään ajattelin tehdä useamman päivän ruoan eli jälleen kaalilaatikon. Edellisellä kerralla, aika äskettäin laatikko riitti neljäksi päiväksi. Se merkitsee sitä, että ehdin tehdä enemmän töitä eli askarrella sukutaulujen kanssa ja tehdä muita pakollisia asioita, joita riittää.

Nyt samanaikaisesti pesukone pyörii, 60 asteen pyykit menossa. Kaupassakin pitäisi taas käydä. Älytöntä kirjoittaa näistä kotihommista, jotka ovat minulle erityisen suuri riesa. Kyllä ne ovat myös luovuuden este, vaikka olen todennut jossakin vaiheessa, että niillä on hyviäkin puolia. Vuodenajan vaihtuessa on sattumalta paljon muutakin tekemistä, kuten kukkien sisälle tuonti ja huolto. Turha näitä on luetella. Joku toinen, entinen nainen sanoisi (sanoi aikanaan ja useinkin), että koneet hoitavat kaiken, ei tarvitse tehdä mitään. Ajatelkaa, miten paljon tekemistä on jätteiden lajittelun kanssa ja niiden viemisessä pois. Jätemäärät ovat kasvaneet, muovia ja pahvia tulee eniten, biojäte pitää viedä usein pois. Kissankakat ja hiekat menevät sekajätteeseen. Ehkä varakkailla joku muu hoitaa.

Tänään, hiuksetkin piti ehtiä pesemään.

Onneksi luovuuteni on lujissa kantimissa. Siitä riittäisi muillekin jakamista. Mutta silti siitäkin on paljon huolta. En jaksa enkä ehdi puida sitä nyt. Oli pakko ajatella myös äitiäni ja muitakin äitejä. Mikä sai heidät jaksamaan paljon vaikeammissa olosuhteissa? Perheessä oli monta lasta ja mies oli yksi lapsi lisää joukossa. Miten sen kaiken rinnalla eläminen vaikutti meihin lapsiin. Minulla oli enemmän valinnan varaa, mutta miksen osannut käyttää sitä oikein, en tähän päivään saakka. En tainnut edes haluta. Ikään kuin kohtalomme olisi sinetöity jo syntyessämme. 

Hyvää loppuvuotta kaikille lukijoilleni!