Harhailua ja hörhöilyä

Kun aamuisin herään, puhkun usein halusta päästä kirjoittamaan. Viime aikoina valitettavasti en vain ole ehtinyt yhtenäkään aamuna niin pitkälle. Muut arkiset askareet, nyt erityisesti tavaran vähentämiseen tähtäävät, johtavat toimintaani. Sitten onkin yhtäkkiä iltapäivä, tulee nälkä, pitää ehkä sonnustautua kylille käymään, koska maito on loppunut tai sitten tyttäreni tai lapsenlapseni poikkeavat vierailulle tai tulee yllättäen aivan jotakin muuta. Niinhän meidän kaikkien elämässä usein aika valuu käsistä.  Joskus ehdin aloittaa kirjoittamisen, mutta muiden toimien yllättäessä se sitten jää jalkoihin eikä enää illemmalla innostuta minua jatkamaan. Lopulta se unohtuu keskeneräisenä tiedostojen joukkoon.

Lontoo 1985. Olin sisareni Heljän kanssa vierailulla siellä silloin asuneeni nuorimman sisareni Raijan luona.

Omat asiani hämärässä ja ilmassa leijuvan epämääräisen tulevaisuuden suhteen eivät muilta osin ole edistyneet yhtään. Ainoa hyvä asia on, että kun olen itse päätöksen tehnyt, en enää huolehdi tulevaisuudesta enkä ajattele sitä. Valmistaudun vain hitaasti muuttoon jonnekin muualla, jos siihen nyt edes pystyy kunnolla valmistautumaan. Nuorempana muutot tulivat aina pyörremyrskyn tavoin ja olivat hallitsemattomia, mutta niistä on aina selvitty.  Nyt ajattelen, että mikään ei ole kauheampaa kuin terveyden menettäminen ja siitäkin selviää tavalla tai toisella kuten olen nähnyt ympärilläni.

Olen juuri pysäyttänyt auton nukahdettuani auton rattiin ja syöksyttyäni Nurmijärven Nukarissa pellolle 25.6.2009

Aurinko paistaa kirkkaasti valkoisiin hankiin. Aamun kirkkaan siniselle taivaalle on kertynyt valkoisia leijailevia pilviä. Taidanpa lähteä kävellen kauppaan saadakseni samalla hengitettyä keuhkoihini raikasta ja puhdasta maaliskuun ilmaa pölyisten kirjojen käsittelyn jälkeen.  Jäljelle jääneiden kirpputoriesineiden selvittämisen jätän toiseen kertaan.  Olenhan jo niistä luopunut, siksi jonnekin ne pitää sijoittaa/hävittää.  Jos ehdin, niin myöhemmin keväällä, varaan pöydän uudelleen. Kokemus oli tällä kertaa mukava, vaikka en siellä paikan päällä kovin mielelläni käynytkään. Tavaraa meni mahdottoman paljon kaupaksi, jos katson asiaa kappalemäärien kautta.  Ansaitsin yli 200 euroa, josta käteen pöytävuokran jälkeen jäi noin 150 euroa. Jos olin hinnoitellut jotakin vaikkapa 5 euroon, en välttämättä halunnut siitä kauppaa tehdäkään. Tulos syntyi pienistä puroista, pienistä hinnoista.

Jouduin työkaverini Katriinan kanssa jalkapuuhun 15.5.2007

Kaikki muu kiinnostava on siis viime aikoina jäänyt arkipäivän jalkoihin. Tällaiseen elämään Facebook on täysin omiaan. Siellä kertoo hetkessä sen hetkiset tuntemukset ja päivän tapahtumat tai kun ei kiinnosta tai ei jaksa, jättää kertomatta.  Oikeata kirjoittamista ja innostumista erilaisista asioista ei saisi koskaan unohtaa.  Minullekin teki todella hyvää keskustella vierailulla olleen ystäväni Irjan kanssa monista asioista. Meillä oli aikaa tavallista enemmän palata menneisiin aikoihin ja myös muihin kiinnostuksemme kohteisiin.  Ystävien kautta palaamme takaisin itseemme. Minäkin olen jo pitkään suorastaan vähätellyt itseäni ja kaikkea, mitä vuosien mittaan olen tehnyt, mutta nyt ymmärsin kaiken sen arvon. Toisaalta taidenäyttelyni, korttiharrastukseni, opiskeluni kaiken muun ohella on joskus muidenkin toimesta työnnetty roskikseen ja olen itse alkanut välttää aiheista puhumista, mutta jollei niillä ole muuta arvoa ollut, niin ne ovat ainakin antaneet minulle voimia jatkaa eteenpäin.  Kun vain aina muistaisimme antaa kaikkien kukkien kukkia ja kannustaisimme toisiamme.  Lyötyä ei pidä lyödä lisää.  Meidän kaikkien itsetunto ei aina ole vahvimmillaan. Ja vaikka olisikin, niin tarvitsemme toisiamme.

Satuin paikalle 30.5.2006, kun Porvoon tuomiokirkko oli palanut. Olimme retkellä Porvoossa asiakkaiden kanssa.

Kirjoittelin aiemmin todella runsaasti. Olenkin ajatellut elvyttää toistaiseksi vanhoja blogien hautausmaalle joutuneita kirjoituksia antamalla niille uuden elämän. Kirjoitukseni ovat tallella sekä tiedostoina että paperille printattuina. En ehkä julkaise niitä sellaisenaan vaan muokkaan niitä tarpeen mukaan täydennettynä.  Harva niitä on koskaan lukenut.  Siellä käyttämäni kuvatkin saavat uuden elämän, kun kaivan ne esiin. Siksi olenkin liittänyt tähän blogiini joitakin sattumanvaraisia kuvia vanhoista blogeistani selityksen kera.

Tuli tänään mieleen muustakin yhteydestä.  Kerran hevosia kuvatessani seuralaiseni sanoi, että vieraita hevosia ei saa kuvata eikä ainakaan  laittaa kuvia nettiin. Silloin laitoin vain tämän kuvan. 

Toisaalta olen viime aikoina usein ajatellut, että ehkä en jatka yhtään mitään aiemmin tekemääni. Onneksi voin laittaa nuo ajatukset tilapäisen väsymyksen piikkiin.  Kotiani selvittäessäni huomaan usein, kuinka hirveästi olen yrittänyt vuosien mittaan selvitä katsomalla ongelmista ulos.  Kaikki tekeleeni, harrastukseni, innostukseni ovat olleet erittäin tuottavia, koska ne ovat synnyttäneet niin paljon paperia. Kaikki on sellaista aineistoa, josta minun on vaikea luopua. Rakentelen kait vieläkin pilvilinnoja, että saisin niistä joskus jotakin aikaiseksi. Kaikki paspispahvit, kehystämäni valokuvasuurennokset, valokuvat yleensä, vanhat kirjeet, päiväkirjat, kirjat, kopiot, lehdet, postikortit, postimerkit?? Huone täynnänsä aarrearkkuja, digitoitavaa aineistoa.  Historiassa poikkeaminen, sukututkimus ja kaikki niihin liittyvä ovat mahdottoman kivoja ja minua innostavia aiheita.  Toisaalta ihminen muuttuu vanhemmaksi tullessaan enemmän itsekseen ja tuo kaikki juontaa jo lapsuudesta.  Minusta ei taida sitten millään saada koskaan pullantuoksuista, neulovaa mummoa saati iloista, matkustelevaa, tanssivaa senioria.

Nyt kyllä lähden ulos.

Viimeisin ulkomaan matkani oli vierailu Samoksella syksyllä 2008. Ei etten olisi halunnut, mutta ei ole todellakaan ollut varaa matkoihin.

Eräänlaista terapiaa

Olen parhaillaan hoitamassa itseäni nk. kirpputoriterapialla, itse keksimälläni hoitomuodolla.  Sen sijaan, että en pitänyt koko ajatuksesta lähteä myymään tavaroitani kirpputorille, ajattelin tehdäkin itselleni hyvää. Kun ryhdyin hinnoittelemaan sinne viemiäni tavaroita (hinta yleensä välille 0,50 – 2 e) ja sain vietyä ensimmäisen erän pöydälle, huomasin katselevani koko kotiani uusin silmin.  Voin myydä kaiken paitsi isoa osaa kirjoistani.  Pidän myös tarkkaa huolta siitä, että en heitä papereita ja keräämiäni aineistoja pois. Joka päivä esineitä siirtyy jonoon. Kun ne ovat menneet kirpputorille saakka, olen itse asiassa luopunut niistä lopullisesti, vaikkei myynti onnistukaan.

Maisema ikkunasta, jonka takana oli sänkyni vuosikaudet alkaen kesästä 1959 verholla eristettynä muusta olohuoneesta. Muistan elävästi, kuinka syksyinen maisema kirkkaankeltaisine poppelinlehtineen kiehtoi mielikuvistustani. Ikkunan puitteisiin kätkin aikanaan kirjeen muistaakseni itselleni löydettäväksi joskus vuosikymmenien takaa. En muista, kaivoinko sen jossakin vaiheessa sieltä pois.

Käydessäni tavaroitani läpi uusin silmin, tulin taas ajatelleeksi vanhempieni ja menneiden sukupolvien jäämistöjä. Lapsuuteni kotipihan vanhan aittarakennuksen parissa aittahuoneessa lojui sekaisin tavaroita, kirjoja, kenkiä, vaatteita, kattiloita, tavaraa, jota minun oli lapsena, nuorena ja myöhemmin edes vaikea katsoa, saati koskettaa. Nyt menisin kyllä mielelläni ne tutkimaan ja kirjaamaan saadakseni edes jonkinlaisen vinkin siitä, kenelle tai keille ne ovat aikanaan kuuluneet.

Saman rakennuksen lutissa ja muissa huoneissa on äitini ja isäni jäämistöä. Lisäksi koko vanha talo on täynnä jälkiä ja esineitä, jotka he jättivät sinne muutettuaan kaupunkiin. Näitä kaikkia tavaroita emme onnistuneet äidin kuoleman jälkeen selvittämään. Äidin kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi kymmenen vuotta.

Olisiko kesä 1959 ennen Patin kuolemaa, kesä täynnä ukkosmyrskyjä, veljeni syntymävuosi, karjalaisen mummoni kuolinvuosi?  Me sisarukset keskustelemassa.

Asiat jäivät kesken osittain siksi, että meidän sisarusten näkemyserot osittain erosivat eikä niillä ollut eikä ole koskaan edes mahdollisuutta kohdata. Minun on ollut aina hieman vaikea ymmärtää tavara- ja omistuskeskeistä ajattelua.  Jonkun toisen voi olla taas vaikea ymmärtää minunlaiseni ihmisen ajattelutapaa. Joku kolmas ajattelee toisella tavalla. Kaikkeen tavaraan sisältyy myös kysymys rahasta, vallasta ja rakkaudesta. Yhtälö on mahdottoman vaikea hallita.  Kaikista vaikeinta se on usein juuri perheissä. Siitä on myös vaikea keskustella, koska kaikki ajattelevat eri tavalla eivätkä voi edes myöntää, että toinen voi sittenkin ajatella eri tavalla.  Minulla ei silloin ollut enempää aikaa tuhlata hedelmättömiin keskusteluihin. Jos tavara voittaa ihmisten väliset suhteet, poistun aina suosiolla paikalta.

Samaan aikaan  kuin edellä ottamani kuva ikkunasta kohti isoa kanatarhaa. Noihin aikoihin ehkä juuri hoitelin kanoja äidin sairastaessa.

Minussa on ollut lapsesta saakka itämässä tahto siitä, että henkisen perinnön jatkaminen on kaikkein tärkeitä. Vanhempana muuttuessamme entistä enemmän omaksi itseksemme, nämä idut kasvavat kukiksi, vaikka meistä valmista tuskin koskaan edes tulee. Onhan tämä maailmakin muuttunut entistä omituisemmaksi ymmärtää. Hallita sitä emme voi. Sen vain tajuaa, että niinhän se on aina ollut. Kun lapsena ja nuorena mielikuvitukseni joskus keskusteli menneisyyden haamujen kanssa, se on todellakin ollut juuri tätä, missä nyt olen sisällä. Tuolloin aikanaan suurin osa virikkeistä tuli luonnosta ja lähiympäristöstä. Mielikuvituksen johdatellessa oli myös aikaa kirjoitella vaikkapa kirjeitä ja piilotella niitä tulevaisuuden ihmisten löydettäväksi.

Olen myös joskus hyvin varhain päättänyt mielessäni, että minulla ei ole mitään salaisuuksia, olen kuin avoin kirja.  Luurankoni kaapissa ovat olleet usein vain tekemättömiä, hoitamattomia asioita. Tämä on kuitenkin toinen juttu, mutta tavallaan kietoutuu noiden menneisyyden asioiden kanssa yhteen.

Kun kesällä 1999 tyhjensimme ”kanalanvintiksi” kutsumaamme rakennusta, siellä pölyn keskellä olivat myös äitini säästämät laatikot meidän lasten menneisyydestä.  Olin kuvitellut niiden hävinneen. Joku toinen olisi antanut niiden laatikoiden palaa poltettavan rakennuksen mukana, mutta minun oli pakko tutkia niitä vähän enemmän.  Siellä olivat myös siskojeni koulukirjat, kouluaineet, kalenterit, luonnoslehtiöt ja muistikirjat.  Pakkasin nopeasti osan mukaan, koska aikaa oli vähän. Tänään palasin ajatuksissani juuri näihin vanhempiemme rakkaudella säilyttämiin asioihin. Jokin tarkoitus niillä on, varsinkin jos niiden kautta löydämme jotakin tärkeätä.  

Monet taiteilijatkin etsivät vanhempiensa menneisyyttä kuten Tuula Lehtinen  etsi Viipurista.

Vierailin opiskelutovereideni kanssa hänen näyttelyssään "Kauneudesta"  Hämeenlinnan Taidemuseossa viime viikonloppuna ja kiinnitin erityisesti huomiota Viipuri-aiheeseen.  Aihepiiri toisaalta yleensä ja vanhempiemme jalanjäljet toisella puolella itäistä rajaa ovat koko ajan entistä enemmän esillä mm. Facebookin eri ryhmissä.  Se inspiroi, mutta pistää myös miettimään, miten itse aion edetä kaiken sen tiedon kanssa, joka hallussani on. 

Jos voisin valita uudelleen, tekisin aivan samoin, mutta olisin aloittanut jo paljon aiemmin. Monikaan ei ole nuorempana niin kaukaa viisas, että osaisi päättää, mikä on itselle tärkeää. Minäkin olen silloin tällöin joutunut ja joudun edelleen kohtaamaan kysymyksiä ja ihmettelyä, koska useimmille tuntemilleni ihmisille kaikki tavara esineiden muodossa on tärkeämpää kuin ”paperiroska”, se, mikä minulle on ollut jo kauan arvokkainta.  Voin sanoakin, että kaikissa hallussani olevissa papereissa valokuvien lisäksi on sukuni menneisyys, vanhempieni ja oma historiani.  Vie aikansa kuitenkin ennen kuin olen valmis purkamaan ja tulkitsemaan sitä omaa historiaani.  Tilanne on siinä aivan sama kuin muunkin historian kanssa.  Tarvitsemme aikaa ja aikaa. Nyt vasta olemme aloittaneet vanhempiemme historian kanssa. Oman käsittelemiseen kaikki eivät edes ehdi.

Tänäkin aamuna hinnoittelin taas ison kasan esineitä ja kun saan ne vietyä kirpputorille, olen luopunut niistä siis lopullisesti.

Kesällä 1959 kävi vieraita (Ruotsista). Veljemme oli syntynyt. Kuka otti kuvan? Nuo keskimmäiset aitat ylhäällä ja alhaalla olivat niitä "romuaittoja".