Kaunis on maa...

Otsikon lause pyöri sunnuntaina päässäni ajaessani pitkin Turun ja Helsingin välistä vanhaa tietä kotimatkalla mukavista tapaamisista. Melko aina palatessani siltä suunnalta olen valinnut moottoritien sijasta vanhan tien, kun menomatkalla olen kiiruhtanut kohteeseeni pitkin uutta tietä. 

Tämä on melkein ainoa uusi kuva. Olen sunnuntaina ajamassa Ruotsinkylän ohi jo lähellä kotia

Vanhalla tiellä voi rauhoittua, katsella ilta-auringon kultaamia maisemia, peurojen käyskentelyä metsän reunassa pensaikkoa napostellen. Monet kirjoitusaiheet olivat samanaikaisesti mielessäni. Tuo maamme maisemien kauneuteen liittyvä aihe on jatkuva, mutta en silti pääse tai osaa kirjoittaa siitä samalla tavalla kuin ajattelen.  Luonnon ja maiseman tavoittaa ehkä parhaiten sanattoman ihailun kautta. Valokuvatkaan eivät aina onnistu enkä halustani huolimatta voi pysähtyä kaikkien lukemattomien kauniiden maisemien viereen vapaasti.

Muhniemen hautausmaalla 1.7.2008 Martti-enon ja Kerttu-tädin kanssa. Mukana myös lapsenlapseni Anna.

On siis mahdotonta pysähtyä valokuvaamaan, mutta ajatusten virtaan nuo maisemat jäävät. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että ne kuvat tulevat ehkä olemaan se viimeinen asia tästä maailmasta, joka purkautuu viimeistä henkäystä vetäessäni. Tiedä sitä nyt, mutta tulee aina tällaisena hetkenä mieleeni.

Siirtelen samanaikaisesti tiedostoja talteen Olympus Digital Wave Playereistä, joka harmillisesti täyttyi viime viikolla kesken haastattelua. En kyllä varsinaisesti edes lähtenyt haastattelemaan vaan onnittelemaan. Olisi pitänyt kyllä tietää jo aiemmasta, että vanhat ihmiset alkavat spontaanisti kertoa minulle muistojaan. 

Helsingissä 22.6.2008 Ainon ja Heikin luona. Heikin kuolinilmoitus oli äskettäin lehdessä. Aino kuoli 2014.

 
Ihmisellä on loppujen lopuksi tarve jättää jotakin tänne maailmaan, jakaa muistojaan. Niinhän minullakin. Koko ajan, mutta ehkä mieluiten tällä tavalla, kirjoittamalla. Kuuntelijoita on vain harvassa eikä omilla lapsilla ole edes aikaa eikä aina kiinnostusta vanhempien eläessä. Kaiken lisäksi olen kova puhumaan, mikä piirre minussa ärsyttää erityisesti itseäni. Muuthan eivät kehtaa sanoa mitään.

Nuorempana ihmiset kertovat asioista eri tavalla, pinnallisemmin. Miksi, sitä en tiedä. Tarkkuus vain lisääntyy, mitä vanhemmaksi tulemme. Kun kuuntelee vieressä, tuntuu melkein siltä kuin katseli elokuvaa, olisi mukana sisällä ja tapahtumapaikalla kertojan muistoissa. 

Martti-eno kuoli 2014. Olimme vieraisilla Perniössä Helmin luona. Sittemmin Helmi on muttanut tuosta ihanasta paikasta pois.

Tiedän, että teistä monen on vaikea samaistua ajatuksiini. Minäkin pelästyn joskus, miten nykyään koen näitä asioita. Joskus melkein tuntuu, että siirryn kokonaan toisiin aikoihin. Tiedän, että tämä kaikki on pitkän paneutumiseni syytä tai ansioita. Nyt ymmärrän sen, miksi jo nuorena teini-ikäisenä pohdin kotipihalla siellä aikoinaan asuneita ihmisiä tietämättä heistä mitään ja toisaalta edes ymmärtämättä, miksi.

Helmin mies kuoli viime keväänä.

Ymmärrän nyt sen, että olisi pitänyt jo silloin tajuta se, mihin suuntaan mennä. Minulla olisi ollut enemmän aikaa paneutua näihin asioihin, joita nyt harrastan, jos olisin suunnannut elämäni toisaalle kuin minne se ohjautui. Nyt käy niin, että tuhlaan usein energiaani rasitukseen saakka siitäkin huolimatta, että yritän pitää huolta itsestäni rajoittamalla menojani ja tekemisiäni. 

Itse asiassa meitä ohjaillaan jo nuorina jonkun korkeamman voiman toimesta. Silloiset kiinnostuksen kohteet ovat suuntaa antavia. Kiinnostukseni historiaan ja kirjoittamiseen olisivat voineet olla ohjenuorana tulevaisuuteen. Mutta ei. Elämä vei toisin. Nyt näen ajan riittämättömyyden…

Vanhetessa ajan kulku tuntuu nopeutuvan. Vanhoilla ihmisillä tuntuu aina olevan hirveä kiire. Siihenhän nuoret aina viittaavat, eläkeläisten kiireeseen. Minulla taas ei ole koskaan kiire ja siksi jään usein jopa monien ikäisteni ja nuorempien jalkoihin, kun he jo pyyhältävät kovaa vauhtia kohti jotakin. Mitä? 

Kun sunnuntaina lähdimme Seivästön kesäjuhlista Merimaskun maamieseuran talolta, niin piha oli siinä vaiheessa jo melkein tyhjentynyt autoista. Hienot kesäjuhlat olivat taas takana. Joka kerta juhlissa on entistä enemmän tuntemiani ihmisiä. Se osoittaa sitäkin, että kylän ja koko Kuolemajärven jatkuvuus on taattu. Samalla tavalla toivottavasti tuntevat myös ne lukuisat nuoret ihmiset, joita oli paikalla.  Tarvitsemme jatkuvuutta, jotta menetetty alue säilyy elävänä. Tässä vaiheessa elämääni en itse asiassa vaivaa tällä enää päätäni.

Perniön kirkon kupeessa. 28.6.2008. Olin siellä mukana taidenäyttelyssä, jota tulin nyt purkamaan

Melkein lupasin Facebookissa kirjoittaa näistä juhlista blogissani, jos saan sen aikaiseksi. Oikeastaan en osaa kirjoittaa mitään, voin vain palata ajatuksissani tunnelmiin, kytkeä niitä omaan elämääni ja kaikkeen siihen, mitä vielä haluan tehdä. Minä ei ole pakotettavissa mihinkään. Olen vapaa kuin taivaan tuuli ja menen sinne, minne haluan. Elettävä elämä, päivän askareet ja väsymys tulevat siihen väliin.

Vuosi sitten tähän aikaan olin etsimässä itselleni uutta kotia ja se järjestyikin yllättäen vähän eri tavalla kuin olin ajatellut. Muuttaminen on raskasta ja vie niin paljon energiaa, että vanha ihminen ei toivu siitä nopeasti. Tiedän, että nuorempien on vaikea ymmärtää sitä, koska muuttaminen on heille paljon helpompaa. Sen voin sanoa jopa omaan kokemukseeni perustuen. 

Eräs aihe putkahti sunnuntaina kotimatkalla mieleeni. Mitä kirjoitin ihka ensimmäisissä blogeissani keväällä ja kesällä 2008 eli nyt kymmenen vuotta sitten. Tässä vaiheessa on hyvä hetkeksi palata siihen aikaan. Kesäkuun loppuun mennessä olin kirjoittanut jo monen monta blogia.

Viime viikolla Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa.

29.6.2008 kirjoitin otsikolla ”Inspiraation lähteillä” seuraavaa:

”Kyseessä on vakava persoonallisuushäiriö”, sanoo eräs kirjailija kuvatessaan isänsä ja itsensä lehtileikkeiden keräämistä. Luin tekstin illalla ennen nukahtamista vanhasta ET-lehdestä, jota hetken silmäilin ennen äkkinäistä putoamista unten maille.  Lauseen sanoi kirjailija Markus Nummi. Hänen isänsä on runoilija Lassi Nummi, joille molemmille lehtileikkeiden keräys hänen mukaansa liittyy nk. arkistoinnin ja säilyttämisen aatteeseen ja se on molemmille erityinen vitsaus.

Kuten voit arvata tunnistin itseni. Jotakin samankaltaista vitsausta oli myös isässäni, koska sain hänen säilyttämäänsä materiaalia talteen. En kuitenkaan ihaile tällaisia ihmisiä. Mutta toisaalta minua häiritsee sunnattomasti se valtava kuluttaminen ja hävittäminen, jota nykyajan ihmiset harrastavat. Varmaan entisajan ihmiset ovat toimineet aivan samalla tavalla. En halua kerätä ympärilleni lisää tavaraa, en ole koskaan pitänyt antiikkia mitenkään omistamisen arvoisena. Kaikki rikkaudet ovat minulle samantekeviä, merkkivaatteet eivät merkitse mitään.  Mutta ne paperipalat ja lehtileikkeet ja kirjat!! Haluaisin saada ne kaikki johonkin järjestykseen ja arkistoiduksi niin, että löydän tarvittaessa haluamani. En ole ajatellutkaan meneväni psykiatrille hoitoon tämän persoonallisuushäiriön kitkemiseksi.

5.7.2008 serkkuporukalla Seivästön Tammikossa.

Ihailen taas erityisesti kaikkia filosofeja, kapellimestareita, säveltäjiä, joitakin kirjailijoita, historioitsijoita.  Mikä on se asia, mikä lapsuudessa?  on vaikuttanut siihen, että he ovat menneet eteenpäin sitä tietä, joka on johdattanut heidät tekemään ja kirjoittamaan asioista, joita yksi pieni maalaistyttö tai nykyään oikeammin mummo ihailee? Kun luin tämän aamun Hesarista Esa-Pekka Salosesta ja Martha Nussbaumista, oli taas pakko kirjoittaa. 

”Filosofi palauttaa ihmiset maan pinnalle”.

Eräs vierailija oli kirjoittanut vieraskirjaani siellä Perniön lainamakasiinissa seuraavat sanat:

 ”Aivan ihastuttavaa katseltavaa. On ihanaa, että jollain on niin loistava taito tallentaa tunnelmia kuviin. Kiitos näyttelystä.”  

Näyttelyn avajaisissa 10.6.2008

Kiitos myös sille pariskunnalle, joka viime hetkellä poikkesi näyttelyyn ja halusi ostaa suoran seinältä yhden paspiksella kehystetyn valokuvani (Sipoon kirkon tuolit).  Maan pinnalla voi nähdä ja kokea onnen pilkahduksia aivan joka puolella, jos vain haluaa niin nähdä ja ottaa ne vastaan. Minä en edes ehdi rekisteröidä/arkistoida niitä kaikkia. Niin ihanaa tämä elämä on. Ette arvaakaan, kuinka vapauttavalta tuntuu olla ajasta vapaa. Niin, vaikka se on vain tunne. Mutta pelkästään tuo otsikko tämän aamun Hesarissa palautti minut perimmäisten asioiden äärelle ja kiittämään elämästäni  (myös niistä lehtileikkeistä).

Tuolloin pari päivää aikaisemmin julkaisin blogin viimeisestä päivästäni töissä. En julkaise sitä nyt uudestaan. Siinä oli lopussa maininta, että olen pian lähdössä Seivästölle. Olen siihen aikaan kirjoittanut enemmän kaikesta siitä, mitä olen tehnyt.

Tähän kymmeneen vuoteen mahtuu uskomaton määrä asioita. Kuinka paljon mahtuu sitten ihmiselämään. Kaunis on maa ja koko elämä!

Arttu oli vasta 7-vuotias. Nyt kohta täysi-ikäinen.

Maailma seis

Minua ympäröivä maailma seisoo edessäni paikallaan. Ruoho on alkanut vihertää ja ensimmäiset narsissit ovat puhjenneet kukkaan. Krookukset kärsivät tästä erikoisesta, hitaasti tulevasta keväästä niin paljon, etten saanut nähdä ollenkaan sellaista loistavaa kukintaa kuin joinakin aiempina vuosina. Tuuli ei värisytä isoja mäntyjä, ei toivorikkaana kukintaansa odottavien kukkien, narsissien ja tulppaanien varsia, ei oravan järsimän syreenipensaan oksia, ei edes kirvoja odottavaa luumupuuta, jonka itse asiassa haluaisin kaataa, mutta en ehkä pysty.

Ihanat valkoiset pilvetkin ovat liikkumatta taivaalla. Elähdyttävä näkymä, aavistus keväästä on silmieni edessä. Se on maisemani, useimpina päivinä juuri nyt se on juuri tämä. Tässä kohdin tuli mieleeni netissä meneillään olevan kilpailu ”Minun maisemani”, johon jossakin vaiheessa kuukausi pari aion osallistua. Aloin etsiä jopa valokuvia sitä varten, mutta sitten luovutin. Toistaiseksi.

 ”Löytyykö suomalainen mielenmaisemasi maalta vai kaupungista, kodin ikkunasta, harrastusympyröistä, mökin laiturilta, aarniometsistä, tuntureilta tai vaikkapa meriemme rannoilta? Onko maisemassasi hiiskumaton hiljaisuus vai onko se täynnä elämää? Valinta on sinun.”, kerrotaan tämän Suomen 100-vuotis kilpailun otsikon jälkeen. 

Eräs mielenmaisema lapsuuden kodin läheltä, kesä 2013

Meneillään on paljon muitakin kilpailuja. Olen merkinnyt itselleni mm.  Suomen Sukututkimusseuran sukutarinakilpailun, joka käsittääkseni on vain seuran jäsenille tarkoitettu. 

Tänä vuonna on vireillä mahdottoman paljon kaikenlaista kivaa ja varmaan osallistujia kilpailuihin ja tapahtumiin löytyy. Tuossa Minun maisemani-kilpailussa, useimmat sinne lähetetyt jopa loistavat kuvat ovat saaneet vain yhden pisteen eli ehkä lähettäjän oman. Kuvaajille voi olla vaikeata jakaa omaa kuvaansa Somessa pisteitä kerätäkseen. 

Osallistuin tosi innokkaasti kaikkeen mahdolliseen vielä kymmenisen vuotta sitten. Muistan, kuinka Posti keräsi vanhoja valokuvia kilpailuun. Voittajakuvista tehtiin postimerkki. Kuvia kertyi niin paljon, että tuomarit eivät pystyneet edes kaikkia kuvia katselemaan. Omakuvapostimerkeistä järjestettiin 2006 myös näyttely silloin vielä Helsingissä olleessa Postimuseossa. Olin silloin tehnyt kuvistani jo useita arkkeja postimerkkejä ja kirjoitin myös näyttelyyn pitkän tarinan erään oman merkkini historiasta liittyen samanaikaiseen taidenäyttelyyn ja mainiten vielä, kuinka monisyisiä tarinoita yhden pienen postimerkin taakse kätkeytyy. Löysin netistä Postia sinulle-lehden maaliskuulta 2006, jossa tämä näyttely mainitaan. 

Ruohonleikkuri, jota vahingossa joskus kutsun leikkuupuimuriksi, meni korjattavaksi.

Kaikki rapisee.  Elämä valuu käsistäni. Suuri osa tavaroistani on pakattuna. Kiersin epätoivoisena laatikoita, joissa on mapeissa kirjeenvaihtoni. Olisin halunnut löytää kirjeenvaihdon tuon vanhoihin valokuviin liittyvän postimerkkikilpailun ajalta. Yritin netistä tarkistaa kilpailun ajankohtaa. Kilpailu liittyi tietenkin Suomen 90-vuotis-juhliin 2007 ja kilpailun järjestivät Suomen Posti ja Helsingin Sanomien kuukausiliite.  Tästä ja/tai tästä pääset netistä loppujen lopuksi löytämiini tietoihin. Kyseinen Helsingin Sanomien kuukausiliite on minulla myös tallessa.

Näppärä lapsenlapsi korjasi eikä ollut edes vaikeaa. Kestää silti aikansa ennen kuin pääsee leikkaamaan ruohoa.

Oikeasti maailma ei siis seiso paikallaan vaan se pyörii akselinsa ympäri.  Kun minä pieni ihminen kirjoitan maailman paikallaan seisomisesta ja sen liikkeestä, en tietenkään tarkoita tätä. Viimeisen vuoden aikana olen todella tuntenut, että en tahdo enää pysyä ajan mukana. Tietopuolisesti kyllä pysyn, mutta muuten maa vetää minua entistä enemmän puoleensa. Koen lyhyitä kauhistuttavia, paljaita hetkiä, jolloin tajuan, että tässäkö se oli. Oma henkinen taakkani alkaa olla niin painava, etten aina tahdo jaksaa enää sitä kantaa.  Jokin salaperäinen kohtalo yrittää pitää minua vauhdissa pakottaen minua siirtämään tavaroita koko ajan paikasta toiseen. Vaikka olen erinomaisen hyvä pitämään järjestystä ja löydän kaiken vielä suhteellisen helposti, en oikeasti jaksaisi enää tätä. Haluaisin keskittyä olennaiseen. En selitä sitä olennaista tässä sen enempää, sillä tarkkaavainen lukija tietää kyllä.

Kun menen ulos, sepelkyyhkyt tulevat tervehtimään.

Meillä kaikilla vanhenevilla ihmisillä on edessä totuuden hetkiä. Tiedän kokemuksesta, että useimmat meistä eivät koskaan halua myöntää sitä.  Enpä minäkään ymmärrä, että luovuttaisin vaan jatkan eteenpäin niillä voimavaroilla, joita minulla on tallella. Karvaaseen loppuun saakka, mikä se sitten onkaan.

Meilläpäin on yleensä asioita, jotka ovat tabuja ja joista ei saisi puhua. Niitä ei saa käsitellä edes läheisempien ihmisten kanssa. Kymmenen viime vuoden aikana olen huomannut, että kaikkein vaikein asia on rahasta puhuminen ja yleensä aiheen käsittely. Sitä se on ollut tosin aina. Nuoruuden kirjeemme vanhemmillemme sisältävät usein rahapyyntöjä. Muistan hyvin, kuinka vaikeaa oli pyytää rahaa. Rahan antaminen on ollut aina helpompaa. Minulla on viime vuosina ollut aina silloin tällöin vakavia tilanteita, etten ole tiennyt, miten selviän taloudellisesti eteenpäin. Joskus on ollut jopa hetkiä, kun olen nostanut kädet ylös ja antautunut sanoen, etten voi mitään, menköön asiat, miten menevät. Yleensä olen silti selvinnyt, eri tavoin. Olen pysynyt aina pinnalla. Työtä koko elämänsä tehneellä eläkeläisellä on yksi vakaa tulolähde, vaikkei se aina riitäkään.

Rahanpuute on yksi suurimmista häpeän aiheista ihmisellä. Ymmärrän siksi oikein hyvin heitä, jotka lopulta luovuttavat ja repsahtavat. On sairauksia, työttömyyttä ja muita ongelmia. Kaikesta hyvinvoinnista huolimatta tällaisia ihmisiä on myös lähellämme. Vihapuhe ja eristäytyminen ja toisaalta suorien ihmiskontaktien välttäminen ovat eräs merkki, että kaikki ei ole kunnossa. Ihminen saattaa myös taantua vaikeuksia kohdatessaan. 

Viime aikoina olen taas vaihteeksi miettinyt paljon luovuttamista, kaiken jättämistä taakseni, mutta kun katson ympärilleni, se tuntuu mahdottomalta vaihtoehdolta. Olen ollut aina liian vastuuntuntoinen. Joskus yöllä valvoessani pimeinä hetkinä (onneksi harvemmin), kun kaikki aina näyttää vaikeimmalta, olen pohtinut erilaisia vaihtoehtoja, joita ei tunnu olevan olemassa. Kaikki vaihtoehdot vaativat alkupääomaa ja sitähän minulla ei ole. Olen oman tilanteeni vanki, vanki, joka hoitaa ja paikkaa aina uusia ja uusia rikkinäisiä kohtia. Elämäni tuntuu olevan loputon palapeli, josta en pääse ulos sitten millään.

Sirkiän sukuseuran hallituksen kokousta pidimme eilen Karjala-talolla. Yllätyin.

Nuorempana olin tähän aikaan keväisin masentunut. Se ei ollut mitään syvää masennusta kuin pari kertaa. Niihin masennuksiin oli myös omat syynsä, mutta en voi verrata niitä tähän hetkeen. Kaikki on nyt ulkoisesti hyvin, elämässäni on ilonpilkahduksia ja toivoa, vaikka ei sitä rahaa olekaan. Ehkä kaiken pohjana on tämä melankolinen piirre luonteessani, joka saa minut ottamaan asiat aivan liian vakavasti.

Haluan ulos kauas maailmaan. Silti tiedän, että en enää ehkä helposti pääse vapaasti minne tahansa. Kuitenkin meidän maailmamme on avoin ja pieni saavutettavaksi. Minä kokonaisuutena olen taas suuri ja  paljon, sisällän liikaa asiaa, tietoa ja elämää, etten pysty irtautumaan. Voin laittaa ajatuksen muhimaan, ehkäpä jonakin päivänä pystyn toteuttamaan mielessäni muhineen ajatuksen ja se toteutuu. Olisiko siitä unelmaksi? 

Aloin kirjoittaa tätä tänään aamulla, mutta olen usein joutunut keskeyttämään naputteluni milloin mistäkin syystä. Jos jätän tämän nyt tähän, en tule koskaan jakamaan tätä.  Huomenna ja viimeistään ylihuomenna minun on pakko hoitaa loppuun kesken jääneet pöytäkirjat sukuseurojen osalta. Niiden hoitaminen tänään tuntui niin raskaalta, että halusin kirjoittaa muuta. Tämä ei nyt ollut todellakaan sitä kirjoittamisen ilottelua, mitä ajattelin, mutta aika aikaa kutakin.

On muitakin keskeneräisiä asioita. Joskus pakolliset asiat tuntuvat niin kovin ikäviltä rasitteilta. Mutta kun pitää eräänlaisen vapaapäivän, alkaa helpottaa. Silmätippojen tiputtelu loppuu myös, kun neljä viikkoa silmäleikkauksesta on ohi. "Flunssakin" alkaa kohta olla selätetty. 

Tuli tässä myös mieleen, miten olisin selvinnyt, jos se kolme kuukautta evakossa olisi toteutunut. En olisi!