Maailma seis

Minua ympäröivä maailma seisoo edessäni paikallaan. Ruoho on alkanut vihertää ja ensimmäiset narsissit ovat puhjenneet kukkaan. Krookukset kärsivät tästä erikoisesta, hitaasti tulevasta keväästä niin paljon, etten saanut nähdä ollenkaan sellaista loistavaa kukintaa kuin joinakin aiempina vuosina. Tuuli ei värisytä isoja mäntyjä, ei toivorikkaana kukintaansa odottavien kukkien, narsissien ja tulppaanien varsia, ei oravan järsimän syreenipensaan oksia, ei edes kirvoja odottavaa luumupuuta, jonka itse asiassa haluaisin kaataa, mutta en ehkä pysty.

Ihanat valkoiset pilvetkin ovat liikkumatta taivaalla. Elähdyttävä näkymä, aavistus keväästä on silmieni edessä. Se on maisemani, useimpina päivinä juuri nyt se on juuri tämä. Tässä kohdin tuli mieleeni netissä meneillään olevan kilpailu ”Minun maisemani”, johon jossakin vaiheessa kuukausi pari aion osallistua. Aloin etsiä jopa valokuvia sitä varten, mutta sitten luovutin. Toistaiseksi.

 ”Löytyykö suomalainen mielenmaisemasi maalta vai kaupungista, kodin ikkunasta, harrastusympyröistä, mökin laiturilta, aarniometsistä, tuntureilta tai vaikkapa meriemme rannoilta? Onko maisemassasi hiiskumaton hiljaisuus vai onko se täynnä elämää? Valinta on sinun.”, kerrotaan tämän Suomen 100-vuotis kilpailun otsikon jälkeen. 

Eräs mielenmaisema lapsuuden kodin läheltä, kesä 2013

Meneillään on paljon muitakin kilpailuja. Olen merkinnyt itselleni mm.  Suomen Sukututkimusseuran sukutarinakilpailun, joka käsittääkseni on vain seuran jäsenille tarkoitettu. 

Tänä vuonna on vireillä mahdottoman paljon kaikenlaista kivaa ja varmaan osallistujia kilpailuihin ja tapahtumiin löytyy. Tuossa Minun maisemani-kilpailussa, useimmat sinne lähetetyt jopa loistavat kuvat ovat saaneet vain yhden pisteen eli ehkä lähettäjän oman. Kuvaajille voi olla vaikeata jakaa omaa kuvaansa Somessa pisteitä kerätäkseen. 

Osallistuin tosi innokkaasti kaikkeen mahdolliseen vielä kymmenisen vuotta sitten. Muistan, kuinka Posti keräsi vanhoja valokuvia kilpailuun. Voittajakuvista tehtiin postimerkki. Kuvia kertyi niin paljon, että tuomarit eivät pystyneet edes kaikkia kuvia katselemaan. Omakuvapostimerkeistä järjestettiin 2006 myös näyttely silloin vielä Helsingissä olleessa Postimuseossa. Olin silloin tehnyt kuvistani jo useita arkkeja postimerkkejä ja kirjoitin myös näyttelyyn pitkän tarinan erään oman merkkini historiasta liittyen samanaikaiseen taidenäyttelyyn ja mainiten vielä, kuinka monisyisiä tarinoita yhden pienen postimerkin taakse kätkeytyy. Löysin netistä Postia sinulle-lehden maaliskuulta 2006, jossa tämä näyttely mainitaan. 

Ruohonleikkuri, jota vahingossa joskus kutsun leikkuupuimuriksi, meni korjattavaksi.

Kaikki rapisee.  Elämä valuu käsistäni. Suuri osa tavaroistani on pakattuna. Kiersin epätoivoisena laatikoita, joissa on mapeissa kirjeenvaihtoni. Olisin halunnut löytää kirjeenvaihdon tuon vanhoihin valokuviin liittyvän postimerkkikilpailun ajalta. Yritin netistä tarkistaa kilpailun ajankohtaa. Kilpailu liittyi tietenkin Suomen 90-vuotis-juhliin 2007 ja kilpailun järjestivät Suomen Posti ja Helsingin Sanomien kuukausiliite.  Tästä ja/tai tästä pääset netistä loppujen lopuksi löytämiini tietoihin. Kyseinen Helsingin Sanomien kuukausiliite on minulla myös tallessa.

Näppärä lapsenlapsi korjasi eikä ollut edes vaikeaa. Kestää silti aikansa ennen kuin pääsee leikkaamaan ruohoa.

Oikeasti maailma ei siis seiso paikallaan vaan se pyörii akselinsa ympäri.  Kun minä pieni ihminen kirjoitan maailman paikallaan seisomisesta ja sen liikkeestä, en tietenkään tarkoita tätä. Viimeisen vuoden aikana olen todella tuntenut, että en tahdo enää pysyä ajan mukana. Tietopuolisesti kyllä pysyn, mutta muuten maa vetää minua entistä enemmän puoleensa. Koen lyhyitä kauhistuttavia, paljaita hetkiä, jolloin tajuan, että tässäkö se oli. Oma henkinen taakkani alkaa olla niin painava, etten aina tahdo jaksaa enää sitä kantaa.  Jokin salaperäinen kohtalo yrittää pitää minua vauhdissa pakottaen minua siirtämään tavaroita koko ajan paikasta toiseen. Vaikka olen erinomaisen hyvä pitämään järjestystä ja löydän kaiken vielä suhteellisen helposti, en oikeasti jaksaisi enää tätä. Haluaisin keskittyä olennaiseen. En selitä sitä olennaista tässä sen enempää, sillä tarkkaavainen lukija tietää kyllä.

Kun menen ulos, sepelkyyhkyt tulevat tervehtimään.

Meillä kaikilla vanhenevilla ihmisillä on edessä totuuden hetkiä. Tiedän kokemuksesta, että useimmat meistä eivät koskaan halua myöntää sitä.  Enpä minäkään ymmärrä, että luovuttaisin vaan jatkan eteenpäin niillä voimavaroilla, joita minulla on tallella. Karvaaseen loppuun saakka, mikä se sitten onkaan.

Meilläpäin on yleensä asioita, jotka ovat tabuja ja joista ei saisi puhua. Niitä ei saa käsitellä edes läheisempien ihmisten kanssa. Kymmenen viime vuoden aikana olen huomannut, että kaikkein vaikein asia on rahasta puhuminen ja yleensä aiheen käsittely. Sitä se on ollut tosin aina. Nuoruuden kirjeemme vanhemmillemme sisältävät usein rahapyyntöjä. Muistan hyvin, kuinka vaikeaa oli pyytää rahaa. Rahan antaminen on ollut aina helpompaa. Minulla on viime vuosina ollut aina silloin tällöin vakavia tilanteita, etten ole tiennyt, miten selviän taloudellisesti eteenpäin. Joskus on ollut jopa hetkiä, kun olen nostanut kädet ylös ja antautunut sanoen, etten voi mitään, menköön asiat, miten menevät. Yleensä olen silti selvinnyt, eri tavoin. Olen pysynyt aina pinnalla. Työtä koko elämänsä tehneellä eläkeläisellä on yksi vakaa tulolähde, vaikkei se aina riitäkään.

Rahanpuute on yksi suurimmista häpeän aiheista ihmisellä. Ymmärrän siksi oikein hyvin heitä, jotka lopulta luovuttavat ja repsahtavat. On sairauksia, työttömyyttä ja muita ongelmia. Kaikesta hyvinvoinnista huolimatta tällaisia ihmisiä on myös lähellämme. Vihapuhe ja eristäytyminen ja toisaalta suorien ihmiskontaktien välttäminen ovat eräs merkki, että kaikki ei ole kunnossa. Ihminen saattaa myös taantua vaikeuksia kohdatessaan. 

Viime aikoina olen taas vaihteeksi miettinyt paljon luovuttamista, kaiken jättämistä taakseni, mutta kun katson ympärilleni, se tuntuu mahdottomalta vaihtoehdolta. Olen ollut aina liian vastuuntuntoinen. Joskus yöllä valvoessani pimeinä hetkinä (onneksi harvemmin), kun kaikki aina näyttää vaikeimmalta, olen pohtinut erilaisia vaihtoehtoja, joita ei tunnu olevan olemassa. Kaikki vaihtoehdot vaativat alkupääomaa ja sitähän minulla ei ole. Olen oman tilanteeni vanki, vanki, joka hoitaa ja paikkaa aina uusia ja uusia rikkinäisiä kohtia. Elämäni tuntuu olevan loputon palapeli, josta en pääse ulos sitten millään.

Sirkiän sukuseuran hallituksen kokousta pidimme eilen Karjala-talolla. Yllätyin.

Nuorempana olin tähän aikaan keväisin masentunut. Se ei ollut mitään syvää masennusta kuin pari kertaa. Niihin masennuksiin oli myös omat syynsä, mutta en voi verrata niitä tähän hetkeen. Kaikki on nyt ulkoisesti hyvin, elämässäni on ilonpilkahduksia ja toivoa, vaikka ei sitä rahaa olekaan. Ehkä kaiken pohjana on tämä melankolinen piirre luonteessani, joka saa minut ottamaan asiat aivan liian vakavasti.

Haluan ulos kauas maailmaan. Silti tiedän, että en enää ehkä helposti pääse vapaasti minne tahansa. Kuitenkin meidän maailmamme on avoin ja pieni saavutettavaksi. Minä kokonaisuutena olen taas suuri ja  paljon, sisällän liikaa asiaa, tietoa ja elämää, etten pysty irtautumaan. Voin laittaa ajatuksen muhimaan, ehkäpä jonakin päivänä pystyn toteuttamaan mielessäni muhineen ajatuksen ja se toteutuu. Olisiko siitä unelmaksi? 

Aloin kirjoittaa tätä tänään aamulla, mutta olen usein joutunut keskeyttämään naputteluni milloin mistäkin syystä. Jos jätän tämän nyt tähän, en tule koskaan jakamaan tätä.  Huomenna ja viimeistään ylihuomenna minun on pakko hoitaa loppuun kesken jääneet pöytäkirjat sukuseurojen osalta. Niiden hoitaminen tänään tuntui niin raskaalta, että halusin kirjoittaa muuta. Tämä ei nyt ollut todellakaan sitä kirjoittamisen ilottelua, mitä ajattelin, mutta aika aikaa kutakin.

On muitakin keskeneräisiä asioita. Joskus pakolliset asiat tuntuvat niin kovin ikäviltä rasitteilta. Mutta kun pitää eräänlaisen vapaapäivän, alkaa helpottaa. Silmätippojen tiputtelu loppuu myös, kun neljä viikkoa silmäleikkauksesta on ohi. "Flunssakin" alkaa kohta olla selätetty. 

Tuli tässä myös mieleen, miten olisin selvinnyt, jos se kolme kuukautta evakossa olisi toteutunut. En olisi!