Unesta todellisuuteen

Eräänä yönä nukuin yhteen menoon yli kuusi tuntia. Siis edellisestä heräämisestä. Se on harvinaista, koska herään öisin usein. Olin juuri nähnyt mahdottoman ihanaa unta. Herätessäni oli jo aamu, joten jaksoin kirjoittaa unen lopun muistiin. Uni oli oikeastaan paljon pitempi, mutta muistin vain sen hienon lopun, kun kävelin kameran kanssa Pykälämäestä kotitalolle.

 

Kuten olen aiemmin maininnut, rakastan valokuvaamista myös unissani. Ne ovat niitä parhaimpia unia. Tällä kertaa mukanani oli vanha järjestelmäkamerani, joka toimi filmillä. Tosin unen loppuvaiheilla tullessani jo kotipihalle, se olikin myöhempi digitaalinen versio Canonista eli kuvat tallentuivat muistikortille. Muistin nimittäin, että kuvien jakamiseksi/tallentamiseksi muualle, minulla ei ollut mukana lukijaa, jolla siirtäisin isokokoisen muistikortin kuvat eteenpäin. Ohitin silloin juuri toisen lähiympäristössä olleen ladon, jota myös puimalaksi kutsuttiin.

 

Mukana luontoretkellä oli muitakin, mutta ketä, se jäi herätessäni mielestäni lukuun ottamatta äitiäni ja hänen siskoaan.  Parhaiten muistan äitini. Olin aloittanut ihanan luonnon kuvaamisen Pykälämäessä, joka lapsuudessani oli paikka, jonne teimme pienestä pitäen retkiä. Aluksi ehkä vanhempien sylissä, myöhemmin sisarten seurassa tai yksin. Sama toistui, kun seuraava sukupolvi syntyi. Eräässä kuvassa tyttäreni nukkuu vauvana sylissäni ollessamme siellä.

Kuvasin isoa latoa, joka kauan sitten jo lapsuudessamme, eräänä talvena sortui, ehkä lumen painosta ja tuhoutui. Luonto kukki. Oli aivan alkukesä. Perunat kukkivat valkoisin kukin avarilla pelloilla. Kuvasin niitä ja kaikkea muuta. Ihastellen.  Lato oli myös kuvauksellinen, samoin lähimetsän puut. 

 

Alueella oli paljon kukkivia tuomipuita. Valkoiset kukinnot roikkuivat oksissa. Olin haltioitunut. Samalla varmaan keskustelin mukana olleiden kanssa, vaikka lienen pian keskittynyt kuvaamiseen. Lopussa untani olimme jo lähellä kotitaloa.  Jälkikäteen ymmärsin, että olimme ison rakennelman vierellä, joka aikanaan oli ison kuusen ja kiven vierellä. Se ehkä purettiin jo 1930-luvulla? Lapsuudessani se oli valtavan iso kuoppa, jonne veimme metalli- ja lasiroskat. Myöhemmin se peitettiin, mutta aina myöhemminkin pelkäsin, että putoaisin kuoppaan, jos kävelisin sen kohdalla. Äiti käveli nuorena ja hymyilevänä rakennelman takaa perässään sisarensa Ilma. Nostin kamerani ja kuvasin hänet. Kuvaan tuli hymyilevä äiti, jonka takana Ilma juuri ilmestyi rakennuksen takaa. Rakennus lienee aikoinaan ollut jonkinlainen eläinsuoja.

Upea uni. Palasin lapsuuteen, mutta samalla olin kameroineni aikuinen minä kaikkine muistoineni. Kauan sitten kuolleet ihmiset tulivat tapaamaan. Hymyillen. Elämä on unen heijastuksen takana, se on yksi kerros  monien kerrosten joukossa. Meillä on paljon tapoja lävistää kerrokset kulkien niiden välillä. On sääli, että emme aina arkielämässä tunnista niitä. Elämä on vaikeaa ja tarkoitettu vaikeaksi, jotta oppisimme. On hurjaa ajatella ja jopa kokea, että meitä aiemmat sukupolvet haluavat auttaa. Sieltä jostakin. Kun annamme sen tapahtua.

 

Olen jo pitkään tutkinut vanhoja valokuvia, joissa ei ole selvitystä. Mutta mitä enemmän olen ajatellut ja sisäistänyt vanhempieni ja muiden heidän läheistensä elämää eri lähteiden kautta, olen pystynytkin selvittämään lisää. Kuvat ovat hienoista hienoin lähde, jopa ilman nimiä. On niin, että enää ei ole ketään muita tunnistamassa. Meidän vanhempien on laitettava itsemme likoon kaivamalla tietoa. Onneksi olen tietämättäni sen enempää taltioinut palasia menneestä ajasta.  Voin näin jakaa edes täällä blogeissani jotakin eteenpäin. En tiedä, onko kukaan sukuni jäsenistä siitä edes kiinnostunut.

Kauhistelen aina sitä materiaalin määrää, jota on kymmenissä laatikoissani. Tänä vuonna olen kyläkirjatekstin valmiiksi saatuani alkanut entistä enemmän keskittyä vanhempiini. Olen jakanut heidän kuviaan Instagramissa, josta olen siirtänyt ne automaattisesti Facebookiin. Äidin lottagalleriainfo valmistui. Isä pääsi Sotapolku-palveluun jo 2017. En ole vielä ollut kovin innostunut jakamaan kuviani muiden Facebook-ryhmissä. Ehkä se johtuu siitä, että en halua sekoittaa suunnitelmiani ja mielikuviani omista pyrkimyksistäni. 

Tässä isä istuu ja vasemmalla kuvassa Keijo Alfred Aavikko. Selvitystä myöhemmin tässä blogissa.

Eilen otin taas kerran sattumanvaraisesti käteeni isäni ”Aseveljien kalenterin 1945”. Käyn sen nyt läpi palatakseni ko. vuoteen, jolloin minua ei vielä ollut. 

Isäni oli siirtynyt 26.12.1944 Helsinkiin Invalidisairaalaan. Kysymyksessä on Punaisen Ristin Invalidisairaala, joka sijaitsi osoitteessa Munkkiniementie 15.  Kalenteri alkaa noista hetkistä. Voin vain kuvitella isäni ja kaikkien muidenkin tunteneen helpotusta sodan loputtua. Huolet kuitenkin jatkuivat.Isäni haavoittui vakavasti selkään 17.6.1944, kun joukot olivat vetäytymässä Karjalan kannaksella. Hän oli silloin 26-vuotias. Hän pääsi vasta 1.1.1945 eroon katetrista. Samana Uudenvuoden päivänä, joka sattui maanantaipäiväksi Henriksson ja Grip kävivät häntä katsomassa.  Ketä he olivat,ehkä he olivat koulukavereita tai aseveljiä.

perjantaina 5.1. hän osti tai sai puvun Tailorilta kaupungissa. Olisiko hän tilannut silloin mittoihinsa tehdyn puvun? Ostiko hän Mirjalle, Tatulle ja jollekin kolmannelle kirjan? Joku, jonka nimestä en saanut selvää, kävi häntä katsomassa. 

Tässä molemmat tutustumassa sotatoimialueeseen. Olen kirjoittanut heistä aiemminkin, mutta silloin en tiennyt toisen henkilöllisyyttä.

 

Loppiainen oli lauantaina 6.1. Tälläin hän kävi katsomassa elokuvan "Sabotaasi". Helsingin Sanomat samana päivänä kertoi, että elokuvaa esitettiin silloin Helsingissä jo kolmatta viikkoa. Tukholmassa  "miehitetyn maan sankarien vapaustaistelua" kuvaavaa elokuvaa oli esitetty yli 30 viikkoa. Elokuvaa esitettiin Rexissä, osoitteessa Mannerheimintie 24. Sen oli ohjannut Lauritz Falk. Oikeasti elokuvan nimi on ollut "Lev farligt". Tietoa siitä löytyy täältä.

 

Mirja s. 1915

9.1. tiistaina olikin hänen isosiskonsa Mirjan 30-vuotissyntymäpäivä, jota varten hän oli ostanut aiemmin kirjan.

10.1. olisiko hän käynyt kaupungilla, jossa oli tylsää? 11.1. Pohjanheimo leikk. (ehkä Pohjanheimo leikattiin)  12.1. läh. pois kumipullo? Rak. K. Ap siirretään.

lauantaina 13.1. hän liittyi Sotainvalidien veljesliittoon. Maininta 54.sotasairaala. Hallussani on kuvallinen 15.5.1948 päivätty sivu jäsenkortista, jossa hän liittyi Sotainvalidien Veljesliiton Rengon alaosastoon.  Samana päivänä hän ilmeisesti kävi katsomassa elokuvan Mrs Miniver.  Se oli yhdysvaltalainen, William Wylerin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1942. Ko. elokuvaa esitettiin tuolloin jo viidettä viikkoa Helsingin Savoy-elokuvateatterissa (HS 14.1.1945). Elokuvasta oli tullut kassamenestys ja se oli palkittu useilla elokuvapalkinnoilla vuosien mittaan. Wikipedia kertoo ”Elokuva valittiin vuonna 2009 Yhdysvaltojen kongressin kirjaston National Film Registryyn, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä amerikkalaiselokuvia.[2] The New York Timesin kriitikot valitsivat sen vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.[3]”

Olisiko tämä ensimmäisiä isäni kuvista, jossa äitini pilkahtaa. Aivan kuvan keskellä!

Helmikuun ensimmäisellä viikolla hän ilmeisesti teki ostoksia, koska sivu on lista: sähkölamppu (pöytä), sukset ja siteet, kirjoituspöytä, Kuusinen takki, kartta 1:400000 Akateeminen kirjakauppa, sorsa + katetri + pillereitä, piirustuspaperia, kyniä, tussia ja teriä.

torstaina 8.2. Vappu kävi katsomassa. (pitääpä tutkia kirjeitä)

Helmikuun puolessa välissä hän miettii puuasioita ja tekee laskelmia. Olisiko puukaupat mielessä? Seuraavalla viikolla aloitteleva maanviljelijä kirjaa viljan hintoja.

Maaliskuun alussa näyttää siltä, että puita kaadetaan. Toivolan veljekset 22,5 mottia, Peltola 29 mottia. Erilaisia lukuja on koko maaliskuu täynnä. Minun on niitä vaikea tulkita muuten kuin, että hakkuita tehdään lähialueilla. Takapelto, Leveemäki, Harvia, Niittu ovat kohteina.

Merkinnät loppuvat. Pesänjako on merkitty tapahtuvaksi 10.4. Hän on ottanut ehkä käyttöön uuden kalenterin.

Kalenterin lopussa on osoitteita. Olin jo tätä aiemmin selvittänyt erään hänen sotakuvissaan esiintyneen upseerin henkilöllisyyden. He olivat peräkkäisissä reserviupseerikoulun (RUK) ryhmissä upseerikoulussa ja saivat vänrikinnatsat ja molemmat nimitettiin myöhemmin luutnantiksi ja sodan jälkeen yliluutnanteiksi.  Isä oli RUK:ssa 19.09.1940 - 31.01.1941 ja Keijo Alfred Aavikko oli 18.11.1940-27.3.1941. Todennäköisesti he tutustuivat jo tuolloin. Joka tapauksessa molemmat olivat sitten jatkosodassa kiväärijoukkueiden vetäjinä. Teoksessa ”Valkeasaaressa läpimurto”, joka kertoi JR 1:n tarinan, Keijo Aavikko mainitaan vain kerran ja etunimi on muuttunut Teijoksi. Syy saattaa olla siinä, että hän on kuollut jo 1984.

Löysin tämän Keijo Aavikko-nimisen sotakaverin ensin Helsingin Sanomien Aikakoneesta, jossa lueteltiin aikanaan kaikki sotilasylennykset. Sen jälkeen etsin häntä hautahaun kautta ja löysin hänet ja hänen vaimonsa Helsingin Malmin hautausmaalta. Hän oli vuoden isääni nuorempi. 1945 kalenterissa löydän hänen osoitteensa ja puhelinnumeronsa Helsingissä. 

Tässä toinen isäni kuvista, jossa äiti vasemmalla, vieressä Anu Arvila myöh. Lukkala (1921-2004), josta tuli hyvä ystävä äidille.(hän lienee jo edellisessä kuvassa)

Kalenterin puhelinluettelosta selviää myös, että aiemmin mainittu Grip asuu Seinäjoella ja Henriksson Helsingissä Mäkelänkadulla. Muitakin mainittuja nimiä löydän luettelosta.

Äitini on myös mainittu. H. Sirkiä Selänpää. Olisiko epäselvä merkintä 5.1. ollut "H Sirkiä käynyt katsomassa"?

Aika yllättäen jouduin aamun unestani sodan jälkimaininkeihin. tutkimattomat ovat aivojen ja mielen tiet.

Kirjoitan useita blogejani samanaikaisesti sen mukaan, mikä milloinkin huvittaa. Niinhän kirjojakin luetaan, milloin mitäkin. Loppusanoja kirjoittaessani saattaa olla kulunut jo viikko aloituksesta. Ideasta on usein jo paljon pidempi aika. Toisaalta blogi ankkuroituu tähän päivään jonkin ajankohtaisen tapahtuman kautta, johon sitten liitän muuta tarinaa. Sattuma ohjaa myös usein kirjoittamista, kun joku kirja, paperi tai pöytäkirja sattuu sopivassa hetkessä käsiini. Minua painostaa usein se, että en osaa pysytellä vain yhdessä teemassa vaan kuljen mielijohteideni viidakossa.

Sellainen nyt vain satun olemaan. Jokainen meistä saa olla juuri sellainen kuin on.

Pykälämäessä.

 

 

 

 

 

Paikan taju

 

Olen kovin usein käsitellyt paikkoja, monia eri paikkoja. Se on ollut yllättävän usein myös kaikkien kirjoitusteni taustalla. Se on ollut myös innoittajana tutustuessani uusiin paikkoihin. Ei ole ollenkaan väliä, vaikken ole koskaan edes käynyt siellä, mihin alan tutustua joko paikan päällä tai virtuaalisesti. Paikasta ja paikoista on yksityiskohtien lisäksi tullut minulle entistä tärkeämpi aihe, kohde tai katsantokanta.

Vuosi oli 1965 tai 1966

Usein mietimme, mistä johonkin asiaan kiintyminen johtuu ja/tai, mistä se on alkanut. Kirjojeni joukossa on yllättävän paljon kirjoja, jotka liittyvät paikan käsitteeseen. Kun opiskelin muutaman vuoden taidehistoriaa 2010-luvun vaihteessa, huomasin paikan tajun edelleen vain korostuvan ja tulevan entistä lähemmäksi.

Kun ajattelen lapsuuttani, muistan eläneeni tietämättäni saman aiheen ympäröimänä. Olen aivan varmasti kirjoittanut näissä blogeissani aiheesta sen enempää korostamatta juuri tätä puolta. Olen varmasti kirjoittanut niistä tunteista, joita tunsin lapsuuden kotini pihalla. Ne veivät minut jonnekin tuntemattomaan menneisyyteen. Yksityiskohdat ovat tulleet vasta paljon myöhemmin näkyviksi. Jos osaisin piirtää, kuvaisin itseni siellä pihalla seisomassa juuri tietyllä paikalla, koska aina palatessani tähän ajatukseen, seison lapsena juuri siinä. (itse asiassa kotitaloa on usein kuvattu juuri siitä kohtaa)

1982 Kuvaaja, isäni on juuri niillä paikoilla

 

Väitän, että meitä aikuisena johtavat muistot alkavat olla elävimmillään siinä kymmenen vuoden iässä tai jo aiemmin.  Pienenä olin muutaman kerran kesäisin pois kotoani viikon verran. Palatessani kiinnitin erityistä huomiota kotikyläni vehreyteen verrattuna niihin paikkoihin, joista olin tulossa.

Tätä kirjoittaessani muistin taas isäni minulle 1957 antamat kirjat; maailman karttakirjan ja Ahti Paulaharjun ”Topografian ja suunnistamisen perustiedot”. Otava on julkaissut kirjan 1951. Kirjat viittaavat siihen, että olen aina rakastanut karttoja. Se puolestaan johtaa jälleen paikkoihin. Toisaalta em. kirja johdattaa myös kartoituksen historiaan, josta päästään takaisin paikan määrittämiseen.

1982

 

Itse aiheessa olen kirjoittanut näistä saamistani kirjoista tähän blogiini jo otsikolla ”Aina sivuraiteilla” 10.4.2014. Pääset lukemaan tekstin täältä.

Paikan tuntua tutkitaan monitieteellisesti. Kirjahyllyssäni on SKS:n julkaisema Kalevalaseuran vuosikirja 85 ”Paikka Eletty, kuviteltu, kerrottu”. Kirja on julkaistu 2006 ja sen ovat toimittaneet Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen ja Ulla Piela. Se sisältää monien tutkijoiden aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Kun vaan ehtisin liian suuren kirjaston paineessa se lukemaan, voisi olla paljon viisaampi. Lähdeluetteloissa on myös mainintoja monista mielenkiintoisista kirjoista. Käsittelen tässä blogissani nyt ja kuten yleensä omia tuntemuksiani ilman kirjatietoa.

1982

 

Opiskellessani käytin paikan käsitettä lähes kaikissa esseissäni. Se oli usein tärkeä johtoajatus, vaikkei aina pääosassa. Se oli esillä myös, kun käsittelin omaa silloista kotiani arkkitehtuuriesseen aiheena. Toinen tärkeä, usein esille ottamani asia oli ajan käsite.

Koska olen elänyt paikan ja ajan sisällä pitkään, väitän, että omat ajatukseni ovat vaikuttaneet minuun muuttamalla sisäistä kokemusmaailmaani. Voikin olla, että monet eivät pysty samaistumaan kokemuksiini. Paikka ja aika ovat sisälläni, päässäni ja melkein myös sydämessäni eikä enää ole merkitystä sillä, että omistaisin niitä tai edes osaa niistä konkreettisesti. Olen siis vapaa kuin taivaan lintu. Sanon niin huolimatta siitä, että usein muistelen paikkoja, joihin sukuni, perheeni, lapseni tai minä liityn.  En koe niistä sydämentykytyksiä.(paitsi joskus valokuvia katsellessani) Yllättävää on silti, että parin vuoden takaiset lastenlasteni elämänmuutokset tuntuvat minussa vielä vähän samalla tapaa kuin oman kodin menetys tuntui pitkään. Aika (ja muutos) on siis myös tärkeä merkittävä tekijä.

kesä 1971

 

Paikan taju on myös koko ajan mukana, kun olen käsitellyt vanhempieni historiaa.

Palaan paikoista tähän aikaan ja hetkeen.  Olotilani on aika ajoin epätodellinen. Päivä saattaa solahtaa ohi hetkessä enkä ole saanut aikaiseksi mitään. Sehän on hyvä, sanoisi joku ystäväni. En ole usein kiinnostunut mistään ulkopuolisesta paitsi kirjallisista aiheista ja niiden liittymisestä muualle. Olen usein väsynyt ja katson vain Yle Areenasta elokuvia tai hyviä sarjoja. Kiinnostava sukututkimusaihe herättää minut. En edes innostu samoista aiheista kuin muut ihmiset. Kasvit ovat kylläkin aihe, joka usein vetää puoleensa. On ikävä puutarhoja ja metsiä.

2017 koko kevät jäähyväisten jättöä

 

Lopetan siihen, kun tuttu väsymyksen ja kyllästymisen tunne valtaa minut. Pitkän yön nukuttuani jaksan taas hyvin ainakin iltapäivään saakka. Muuten kirjoittaminen takkuilee ja moni muukin asia ei tunnu mukavalta.  Joinakin viikkoina huomaan yllättäen tai ei ehkä niin kovin yllättäen, että vasen tai oikea nilkkani tuntuu taas vaihteeksi kipeältä, ei pidä. Koska olen ajatellut käydä kävellen kaupassa, on pakko ottaa yksi Burana. En missään nimessä halua, että vuoden 2018-2019 jatkuneet vaikeudet alkavat uudelleen tällaisenä aikana. Pääsin niistä eroon vasta viime vuoden alkupuolella. Mutta päätänkö minä siitä? Eräänä päivänä katselin ottamiani valokuvia ja näin niistä ja niiden puutteesta selvästi, milloin kärsin eniten.

2017 kevään vastaanottoa viimeisen kerran paikoilla, joita ei enää ole muualle kuin kuvissa

 

Aikana, kun meillä on harvoin yhteyksiä muihin, ei edes perheeseen, kaikki ilo on puserrettava omasta itsestä. Jokin aika sitten helmikuussa, meillä oli sentään perheen kanssa tapaaminen ulkona, Tuusulan Fjällbossa. Joimme kahvit ja söimme tyttäreni tekemää banaanikakkua mäen päällä huvimajan vieressä. Alhaalla kävivät vain rohkeat pikkupojat, sillä mäet olivat yhtä jäätä. Kaiken lisäksi paikka pursui ihmisiä. Perheen nuorin jäsen, Aava on harvoin tavatessamme alkanut ihmetellä, ketä me oikein olemme. Normaalisti yhdessäolo lastenlasten kanssa on ollut aiemmin paljon, paljon  vilkkaampaa. Asummehan kaikki lähellä toisiamme. Aavan 1-vuotissynttäritkin jäivät juhlimatta.Tästä kirjoitin jo aiemmassa blogissani, jonka siis itseasiassa julkaisin jo tämän aloituksen jälkeen. 

 

Olen sentään lapsesta saakka oppinut kaivamaan itsestäni luovuutta, kekseliäisyyttä. Sitä pursuaa minusta edelleen. Se ei katoa mihinkään edes vanhasta ihmisestä. Me olemme se sama henkilö syntymästä kuolemaan saakka. Monet nuoremmat, jopa oman perheeni jäsenet eivät oikein ymmärrä sitä vaan tahtovat joka käänteessä opastaa.  Vuosien mittaan olen aina välillä tuntenut surua siitä. Olen aina ollut huono itseni puolustamisessa, en lähde juuri koskaan väittelemään. En osallistu keskusteluihin, joissa on kyse ääripäistä ja joissa on vastakkainasettelua tai vertailua. En halua koskaan korostaa omaa egoani, jonka olen jo kauan sitten ripustanut naulakkoon. Mutta silti kaivan iloa omasta itsestäni, persoonastani, ulkonäöstäni, tekemisistäni ja historiasta sekä omastani että vanhempieni. Tämä kaikki edellä mainitsemani on aina näkynyt myös näissä blogeissani.

2017

 

On siis aika kirjoittaa tämä jo 28.2. aloittamani teksti julkaistavaksi. Minulla on tapana ennen uuden julkaisua jakaa Facebookissa joitakin aiempien vuosien blogeja uudelleen. Luen ne tietenkin uudelleen, kunhan olen ensin valikoinut. Taas huomasin parikin aihetta, joihin olin luvannut palata, mutta sitten kyllä unohtanut.

Olemme nyt eläneet yhden vuoden erikoisessa tilanteessa, joka meistä monen kohdalla on merkinnyt eristäytymistä lukuun ottamatta viime kesän hetken vapautta, jonka takana oli myös varjo. Omalta kohdaltani kaikki on mennyt kohtalaisen hyvin. Vanhat ihmiset ehkä ovat sopeutuneet parhaiten. Muutaman kerran olen saanut miedon ”raivokohtauksen”. Se on lähinnä liittynyt kaikkeen saivarteluun ja ihmisten ymmärtämättömyyteen, jota media tuo eteemme.

Ongelmani johtuu lähinnä siitä, että minulla ei ole heti keskustelukumppania, jolle purkaa mielipahaani. Hyvä ystävättäreni, jonka olen tuntenut muutaman vuoden päästä jo 40 vuotta, asuu lähistöllä ja onneksi me voimme helpottaa olotilaamme aina välillä parantamalla maailmaa kahvikupin ääressä. Silloin voin melkein kuvitella, että elämme normaalia elämää. Viimeksi ihmettelin myös sitä, että miten me todella asumme edelleen samalla maailman kulmalla kuin silloin 1980-luvulla.

Vapaaehtoiset työt odottavat paneutumistani. Lupaamani kotisivut sukuseuralle. Ehkä hyvin ajateltu ja mietitty onkin sitten helppo toteuttaa. Katsotaan nyt. Loppusuoralla kuitenkin tehtävän eräänlainen pakollisuus tulee esteeksi ja vie minut tekemään kaikkea muuta. Kuvien valinta herätti taas uusia aiheita, joista olisi kiva kirjoittaa.

1980-loppua