keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Pitkittyneestä syksystä varhaiseen kevääseen


Ajoin sunnuntaina edestakaisin kokoukseen Hämeenlinnaan ja sieltä takaisin hämärtyvässä iltapäivässä. Molemmat matkat ajoin sateessa, tulomatkan jopa kaatosateessa.  Usein autossa istuessani ajattelen kaikkea sitä, mitä haluaisin tehdä. Samoin käy usein unien välillä yöllä. Pitkäksi venynyt syksy tuli mieleeni katsellessani (mitä nyt näin) teitä ympäröiviä maisemia. Piti kuitenkin varoa syviä vesilammikoita (ja muita autoja). Kaiken lisäksi sunnuntai-iltapäivisin on paljon liikennettä, jolloin on paras pitää katse tiukasti tiessä. Liikkeellä ollessa ajatukset ovat vapaalla. 


Minulla on kesken eräs blogikirjoitus, joka liittyy aivan toiseen asiaan. Luen samanaikaisesti erästä mielenkiintoista kirjaa, jossa on paljon sellaista, mitä en parhaalla tahdollakaan ymmärrä, mutta en voi jättää väliinkään. Voin nyt vain paljastaa, että aihe liittyy tieteisiin. Kestää kyllä aikansa, ennen kuin saan kirjan ja blogini päätökseen. Luen usein juuri oppiakseni asioita ja oppiminen jatkuu kirjoittamalla, kokoamalla asioita yhteen. On varmaan tullut monta kertaa mainittua, että se on jo nuorena omaksumani menetelmä. Tässä vaiheessa minua on usein hiukan harmittanut se seikka, etten osannut, en kyennyt hahmottamaan nuorempana, mitä aivan oikeasti haluaisin tehdä. Sitä on turha nyt katua. 

Tässä sitä mielikuvitusta kuvan muodossa. Tulee mainituksi myöhemmin tekstissä. Menen kuvaan sisään.

Usein ajattelen myös, että tämän päivän nuorille koko maailma on aivan eri tavalla auki kuin oli minun ikäluokalleni.  On jokapäiväistä, että nuorten ja lasten suurista vaikeuksista kirjoitetaan jatkuvasti. Vaikeudet on toki käsiteltävä ja hoidettava. Me, vanhuuden partaalla olevat, vihatut suuret ikäluokat, olemme olleet eri tavoin myötävaikuttamassa siihen, että tämän päivän Suomessa olosuhteet ja mahdollisuudet ovat paremmin kuin koskaan aikaisemmin historiassa. Silti vieläkään ei kaikkia voimavaroja ja tietoa osata käyttää oikein. Siksi on olemassa sitä paljon puhuttua syrjäytymistä.

Tänä päivänä avattavia ovia on valtavan paljon. Milloin tahansa kenen tahansa on mahdollisuus avata uusi ovi, pujahtaa sisään ja aloittaa uuden ammatin opiskelu tai vaihtaa elämän kulkua. Aikoinaan muutokset olivat vaikeampia toteuttaa, eivät tosin mahdottomia.  Usein elannon ansaitseminen meni edelle.  


Tällä viikolla lapsilla täällä meillä päin on hiihtolomaviikko. Nyt voisi paremminkin hiihtää vesisuksilla. Koko viime yön tuli valtavasti vettä. Sade rummutti sunnuntain ja maanantain välisenä yönä makuuhuoneen ikkunaa ja herätti minut monta kertaa. Aamulla seitsemän jälkeen Alex soitti ovikelloa, erityisen kovaa ja paljon kuten olin pyytänyt, jotta varmasti herään. Olin pyytänyt hänet luokseni, koska äiti oli töissä ja pikkuveli päiväkodissa. Maanantaina hän sai rakennettua minulta 8-vuotislahjaksi saamansa Legojen HiddenSide-sarjan tornin valmiiksi.  Runsas parisen tuntia siihen meni kokonaisuudessaan. Muille päiville ei ole vielä suunnitteilla sen kummemmin ohjelmaa. 

Tuon ikäiset pojat ovat hulluna kaikenlaisiin rakennuspeleihin. Alexin digitaalinen aika alkoi todella nuorena. Samalla tavalla, mutta ei niin kehittyneillä laitteilla se alkoi myös 1980-luvun lapsilla. Olen varmaan joskus kertonut, kuinka oma poikani aloitteli Commodore 64:lla samaan aikaan, kun asiakkaani käyttivät samanlaista laitetta aloittaakseen elektronisesti pankkipalvelujen käytön. Jouduin silloin neuvomaan molempia puhelimitse. Elettiin 1980-luvun puoliväliä. 

Tässä samainen lapsenlapsi tasan kahdeksan vuotta sitten 19.2.2020
 

Nyt on erikoinen talvi, sellainen, jollaista ei ole kai aikoihin ollut ollut. Pohjoisessa, Lapissa on paljon lunta. Olisi korkea aika aloittaa kunnon kohennus.  Olen koko viime vuoden tähän asti potenut nivelreuman aktiivivaihetta, joka on aiheuttanut ongelmia liikkumisessa ja olen siksi joutunut valikoimaan menoja ja tekemisiä olotilani mukaan. Nyt tulehdusarvot on saatu laskemaan normaaliksi jonkin verran lääkitystä muuttamalla. Huomaan sen kyllä itsessäni. Tiedän, että minun olisi itse pitänyt reagoida aiemmin perehtymällä asioihin. Mutta eihän meidän suomalaisten persoonaan sovi ollenkaan vaivoista valittaminen vaan hiljaa kärsiminen! Perusterveydenhuollossa eli terveyskeskuksissa ei ole erikoisempien sairauksien asiantuntemusta eikä erikoislääkärille saa lähetettä. Sen koin jo silloin, kun tämä kaikki alkoi. Siksi aikaa menee selvittelyyn sekä itsellä että terveyskeskuksen hoitavalla lääkärillä. Eihän näistä asioista saisi edes puhua saati kirjoittaa, mutta haluan rikkoa tabuja. 

Viime vuosikymmenen aikana moni tuntemani ihminen kuoli. Kuolema on myös aihe, jota kyllä mediassa nykyään käsitellään paljon. Silti se on myös edelleen vahva tabu.  Aiheen kieltäminen näkyy nykyään ehkä toisella tapaa kuin aiemmin. Jokaisen kannattaa ottaa aihe omalta osaltaan käsittelyyn kuuntelematta muiden mielipiteitä. Runsas viikko sitten haudattiin kahden vanhimman lapsenlapseni toinen ukki. He molemmat ja toisen lapsi, 3-vuotias olivat mukana hautajaisissa Tuusulan Paijalan kappelissa. Matti-ukki haudattiin arkussa perheen sukuhautaan.  

18.2.2020

Tämän vuoden tammikuussa kuoli myös Raili Taberman, joka oli tärkeä henkilö Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän ihmisille, sillä hän kokosi Seivästön historian kirjaan ”Seivästö-meri-mäki-majakka”. Hän oli myös Kuolemajärven Sirkiän sukuseuran perustamiseen erityisen paljon vaikuttanut henkilö. Raili asui loppuelämänsä Naantalissa, mutta sitä ennen hän vaikutti Pirkkalassa. Sukututkimuksen mukaan olisin ollut hänen äidilleen kolmas serkku ja Raili puolestaan minun lapsilleni neljäs serkku. Hänet siunataan perjantaina.



Niin me lähdemme yksi kerrallaan. Jos olen usein kirjoittanut vanhuudesta, sairaudesta, niin seuraava aihe lienee kuolema. Olen käsitellyt sitä menneiden sukupolvien osalta, mutta kipeintä on kirjoittaa siitä tuntemiensa ihmisten kautta. En ole vieläkään täysin päässyt yli toukokuussa melkein 93-vuotiaan ystäväni kuolemasta. En ole pystynyt ottamaan käsittelyyn haastatteluja enkä muitakaan häneen liittyviä aiheita. 

25.8.2019

Ehdin vasta maanantai-iltana katsomaan Schjerfbeck- elokuvan Helene. Ajattelin, että kaikki ovat varmaan jo ehtineet nähdä sen, koska monet ryntäsivät heti sen ensi-illan jälkeen tammikuussa sitä katsomaan. Niin piti minunkin, mutta tuli este ja jouduin odottamaan helmikuuta, kun elokuvaa taas esitettiin Keravalla Cinema-Keuda-talolla. Kyseinen elokuvateatteri toimii suunnilleen kerran kuussa muutaman päivän ajan. Sinne elokuvat tulevat jo ensi-iltaan. Käyn kaikkein mieluiten siellä, koska se on lähellä. Yllättäen Keudan auditorio pullisteli taas ihmisiä, jotka hiirenhiljaa katselivat upeata elokuvaa. Ennen elokuvaa esitettiin Ateneumin dokumentti Helene Schjerbeckin taiteesta.   

Elokuva on saanut ristiriitaisia arvosteluja. Sehän kuvaa noin kahdeksaa vuotta taitelijan elämässä. Laskeskelin, että kyseessä olivat vuodet 1915 – noin 1923, kun Helene oli 53 – 61-vuotias. Ajattelin, että kaunista elokuvaa voi myös katsella tarinana, vaikkei tiedä sen enempää taiteilijasta. Toinen päähenkilö Einar Reuter oli Heleneä 19 vuotta nuorempi.

Pitkäksi venynyt syksy jatkuu, kunnes kevät voittaa. Linnut laulavat jo niin kiihkeästi, että viime aamuyönä ääni tuli tämän talon paksujen kiviseinien läpi ja herätti minut.

En tahdo saada muilta asioilta tätä blogia valmiiksi. Yritän keksiä hiihtolomalaiselle erilaista toimintaa. Eilen kävimme nopeasti siellä Paijalan hautausmaalla ja löysimme em. vanhempien lastenlasteni ukin haudan. Normaalisti tähän aikaan vuodesta hautausmaat ovat paksun lumen alla ja niillä on hankala kulkea. Nyt siellä oli paljon äskettäisen myrskyn katkomia oksia. 



Tänään yritin aloitella keskustelua mielikuvituksesta, mummin tärkeimmästä syntymälahjasta. Kaivoin esiin Egyptin historiaa koskevan kirjan, koska hän on ollut pitkään kiinnostunut pyramideista ja haudoista kaivatuista aarteista. On yllättävää, kuinka lapsella on huono käsitys omista taidoistaan, vaikka aika usein hän esittääkin kaiken osaavaa.  Pistin hänet kopioimaan lyijykynällä voipaperin läpi jotakin kirjan kuvaa. Hän teki sen loppuun asti, vaikka keskeytti epätoivoisena monta kertaa. Saa nähdä, miten seuraava vaihe onnistuu. Tämä on minultakin yllättävän paljon, sillä en ole koskaan ollut mikään lastenhoitaja. Kärsivällisyyteni ei riitä. Tulee vaan mieleen, kuinka opettajien ja aiempi lastentarhanhoitajien työ on äärimmäisen tärkeää. Mummi voi jakaa vain omia juttujaan.

Silti meistä jokaisen on mestaroitava oma tiensä. Loppujen lopuksi.

Helmikuu 2010




lauantai 8. helmikuuta 2020

Monenlaista lukemista


Ajattelin, että olen kyllä kovin usein kirjoittanut unista. Se johtunee siitä, että olen aina nähnyt paljon unia. En etsi yleensä niille tarkoituksia enkä merkityksiä. Ne ovat heijastuksia ajatuksistamme ja kokemuksistamme, joskus vain täyteunia.



Viime yönä heräsin nähtyäni kauhistuttavan unen. Kävin sitä heti läpi ja ymmärsin ainekset, joista se oli kursittu kokoon. Uni voi jossakin muodossa toteutuakin. Ajattele, jos yhtäkkiä huomaat olevasi ypöyksin jossakin tuntemattomassa paikassa, mukana ollut käsilaukku tai reppu varastettuna. Siellä on puhelin, kotiavaimet, rahat. Kaiken lisäksi sattuu vielä olemaan puolialaston. Ympärillä on vain tuntemattomia ihmisiä.  Niin kävi minulle viime yön unessani. Uneeni sisältyi paljon muutakin. Tapahtumaan johtaneet asiat olivat yllättäviä ja noloja. Kiersin ihmisten joukossa pyytämässä apua. Lopulta eräs tyttö tiesi, mistä voisin löytää neuvoja ja konkreettisen avun. Hän soitti jonnekin ja kertoi, mitä oli kysymys ja antoi puhelimen minulle. Vastaaja halusi kieltäytyä avusta kiireen vuoksi ja oli sulkemassa puhelinta. Aloin silti kertoa, mitä apua tarvitsin. Heräsin siihen.
 



Vanhoille ihmisille, miksei nuoremmillekin tulee erilaisia pelkoja, joita media nykyään vain kasvattaa. Tämä tuli ensimmäisenä mieleeni. Eräälle ystävälleni oli jopa melkein käynyt vastaavasti. Onneksi hänellä oli kotiavain ja puhelin tallella. Hän pääsi ainakin kotiin häpeämään. Voisiko minulle käydä niin?

Uni ei kuitenkaan tarkoittanut konkreettisesti juuri sellaista tapahtumaa vaan siihen oli kietoutunut paljon asioita monestakin kokemastani asiasta, joita olin sattumalta käsitellyt aiemmin samana päivänä ja edeltävällä viikolla.  Uni alkoikin siitä, että olin siinä ensin erään ihmisen seurassa, joka sitten jätti minut yhtäkkiä yksin häviten paikalta.  Samalla tavalla kävi aikoinaan oikeassa elämässä. Menetin kaiken aiemman lapsenuskoni ihmisten hyvyyteen ja luotettavuuteen. Kun olisin tarvinnut apua, en saanut sitä oikeasti keneltäkään. Jäin yksin. Tiesin useita muita, toisten kokemia tilanteita.  Uni kärjisti nämä tilanteet konkreettiseen muotoon näkyviksi. Toisaalta se kuvasi myös ihmisen oman hallinnan menetystä.
 
 




Elämän murtumakohdat paranevat hitaasti. Hallinnan menetys on pelottava näkymä. Kun ihminen sairastuu, niin moni asia muuttuu. Unet auttavat milloin milläkin tapaa käsittelemään myös sellaisia pelkoja, joita emme tunnista. Näin paljon muitakin unia, kunnes aamulla heräsin uuteen päivään.
  
Uusi päivä. Kirjoitustyöt odottavat. Aloitin blogin jo viime sunnuntaina 2.2.2020, mutta en saanut sitä valmiiksi. Lisään nyt osan siitä tähän. Jätän siitä paljon pois ja muutakin osaa mukailen. Koko viikko on mennyt toipuessa, väsyneenä, tekemättömien töiden painaessa. Olisin halunnut julkaista sen otsikolla 02022020, mutta… Murtumat ja katkelmat, katkot niistä kaikki koostuu.


  
Päivämäärä 02022020 on sama lukee sen sitten alkaen edestä ja takaa. Aamulla jätin Helsingin Sanomat kesken ja päätin ennen töihin ryhtymistä tutkia edes yhtä paperia. 

Omien vanhempieni käsialat ovat kautta aikojen pysyneet samoina. Isäni teki huhtikuussa 1945 irtaimistoselvityksen äitinsä Lempin perinnönjakoa varten. Jako oli viivästynyt sotien takia. Isäni ja hänen veljensä Jaakko olivat armeijan palveluksessa. Isä oli Karjalan kannaksella JR:n 1:n mukana, Jaakko saattoi ikänsä puolesta olla vasta koulutuksessa. Talven 1941 – 1942 mainitaan olleen erityisen rankka ja sitä edelsi katovuosi 1941, joka merkitsi, että viljasato jäi pieneksi ja maassa kärsittiin nälkää. Siitä tuli sitten pysyvä olotila vuosiksi eteenpäin.

Perheen äiti Lempi kuoli 30.12.1941 ja haudattiin tammikuussa 1942. Olen kirjoittanut tästä blogissani ”Harmaan arjen värit” 9.1.2019. Kun isäni ja sisarustensa isä kuoli 1925, nämä saivat holhoojakseen Johan Kaloisen. Tämä vuokrasi tilan Lempille viljelykseen.
 
Vuokrasopimuksessa on tarkkaan määritelty ehdot mm. lasten koulutuksesta. Perunkirjoitus Lempin kuoleman jälkeen pidettiin 20.3.1942. Isääni ja hänen veljeään ja sisariaan, kaikkia edustivat muut valtakirjalla, Jaakolla oli vielä holhooja. Perunkirjoitus koski vain irtaimistoa, koska Lempi oli vain tilan vuokraaja. Lempin kuoltua tila oli isäni nuorimman siskon Eilan miehen hallussa aina perinnönjakoon saakka. He asuivat tilalla. Taisivat heidän kaksi tytärtään myös syntyä tilalla.
 

19.6.2013

Isä luonnosteli perinnönjakoa varten papereita vielä ollessaan sairaalassa Helsingissä, josta hän erään paperin mukaan pääsi kotiin toukokuussa 1945. Koska hän on laatinut myös perinnönjakokirjan kiinteistön osalta, hän lienee kuitenkin ollut kotona jo 11.4.1945. Minulla on vielä kesken asioiden tarkempi läpikäynti, mutta asiakirjat auttavat minua aikataulujen selvittämisessä.

Koska olen viime vuosien aikana yrittänyt kartoittaa vanhempieni taivalta, jatkan ensin näistä uudemmista asioista. Kansiossa on myös paljon materiaalia aiemmista ajoista, joiden tutkimiseen yritän löytää myös aikaa. 


Irtaimistokartoitukset ovat aina kovin mielenkiintoisia. Niitä löytyy myös vanhemmilta ajoilta. Eläimet, lehmien, hiehojen, hevosten ja sonnin osalta on mainittu nimien kanssa. Lampaat, siat ja kanat ovat nimettömiä. Lehmäkanta lienee uudistunut 1950-luvulle tultaessa, koska tunnistan vain Kukka-nimisen hiehon. Hevosia oli silloin Tiina, Lotta, Liisa ja Lirppa. Lotta-hevonen, jonka arvo 1945 oli isäni mukaan 50.000 markkaa, kuului myös sisarteni ja minun lapsuuteen.  Taisi tallissa olla 1940-luvun lopulla vielä toinen- ja kolmaskin hevonen. Tiina oli vain 6000 markan arvoinen, Liisa myös 50.000 markkaa ja Lirppa 14.000 markkaa. Mainitsemisen arvoista on, että hevoset olivat silloin arvokkainta irtaimistoa. Yksi lehmistä (nimestä en saa selvää) oli 10.000 markan arvoinen. Kun tuon 50.000 markkaa muuntaa nykyeuroihin, hinta lähenee 4.000 euroa. Lotta oli meillä vielä kesällä 1957, mutta lehmät olivat silloin enää vain muisto. Perukirjoituksessa 1942 kaikki arviot olivat huomattavasti pienempiä kuin tuossa isäni kartoituksessa.

En ole itse ollut koskaan kiinnostunut tavarasta, esineistä. Olen usein kokenut olevani siinä mielessä erilainen. Se on joskus synnyttänyt pieniä ristiriitoja. Jatkan tutkimuksiani aina kuin se on mahdollista.



Nyt

On lauantai, harmaa päivä. Kaivoin jo esiin Harold Bloomin kirjan ”Lukemisen ylistys”, koska Jukka Petäjän tämän päivän (8.2.2010) Helsingin Sanomiin kirjoittama essee muistutti siitä. Huomenna nimittäin vietetään Suomen kirjasäätiön lanseeraamaa kansallista lukurauhan päivää. Viis noista päivistä, sillä jokainen päivä on tärkeä lukemisen kannalta.  Voi itku, sydämeni itkee verta, kun ajattelen kaikkia niitä maailmoja, joihin olisin päässyt sisälle, jos olisin aikanaan jatkanut kirjallisuuden opintojani.  Nyt vain kuolaan kirjoja, joita olen vuosien mittaan ostanut suureen kirjastooni ehtimättä kuitenkaan paneutua niihin sillä tarkkuudella kuin haluaisin. 

Miten olisi, jos käyttäisin koko huomisen päivän kirjojen lukemiseen ja jättäisin tekemättömät työt ensi viikkoon! Toisaalta on monenlaista lukemista kuten tästäkin käy ilmi. Osa lukemisesta on tulkintaa ja tutkimista. Unetkin ovat aivojen tuottamaa tekstiä, jota joskus luemme ja useimmiten emme.

21.7.2009