Huomasinko kesän alkaneen?

Helatorstai. (29.5.) Tajusin sen vasta aamulla. Maallistuneessa maailmassa kristinuskoon liittyvillä juhlapäivillä ei ole enää suurta merkitystä, vaan päivä on mukava vapaa töistä kiireisenä kevätaikana. Se näkyikin liikenteen määrässä, kun lähdin hoitamaan kauppa-asioita kylälle. Oli kyllä vähällä, että olisin jäänyt kotiin ja siirtänyt menoa, sillä innostuin liikaa monesta asiasta. Innostuminen ja toimiminen kuvaa olotilani jatkuvaa paranemista ja tekemisten kestoa.  Nousin jopa porrasjakkaralle yltääkseni kirjahyllyni ylähyllylle. Keräsin lähdekirjallisuuttani yhteen kasaan ja etsin lisää. Olen etsinyt nimenomaan yhtä erityistä kirjaa, joka on tie missä. Tilannehan on nyt, että kaikki lähdekirjat ja muitakin kirjoja (ja papereita) on erilaisissa kasoissa pöydillä, tuoleilla ja lattialla. Nyt olisin halunnut yhteen paikkaan kaikki ne kirjat, joita olen tarvinnut tai ehkä tarvinnut kirjoittaessani artikkeleita.  

Nouseminen jakkaralle tai tikkaille on ollut pitkään asia, jota olen pelännyt. Olikin saavutus, että pääsin ylähyllylle. Nostin sieltä pari valokuva-albumia lähempään tarkasteluun ja mietintään, mitä teen niiden kuville. Osan voisi hävittää. Kuvat albumeissa olivat vuodelta 2000–2001. Ylähyllyille jäi vielä seitsemän isoa valokuva-albumia. Alhaalla on albumeita varmaan yli 20 kpl. Hurja määrä jatkossa käsiteltäväksi.

Minni huomasi, että tulin kirjoittamaan ja jätti makuupaikkansa parvekkeen pöydällä ja tuli kinuamaan syliin. Se ei ole helppo asia minulle kirjoittaessani, mutta mitäs teet, kun vieressäsi pöydällä on puhuva ja kehräävä kissa.

Artikkelini ovat melkein valmiit tai ainakin lähes siinä kunnossa, että voin lähettää ne ensi viikolla hyväksyttäväksi ennen kuin teen niistä lopulliset versiot. Lauantaina saan mieluisen vieraan ja hänen kanssaan menee vähän tai pidempään.

 

Muut juttuni odottavat kirjoittamistani. Toisen olen aloittanut jo kauan sitten, toisella on vasta nimi. Lisääkin on tulossa. Mietin äskettäin, etten saisi mitään jutuistani koskaan valmiiksi, jollen olisi jo aiemmin uhrannut aikaani muulla tavalla niihin liittyville asioille. Eikä kaikkia edellä mainitsemiani kirjoja olisi minulla, jollen olisi jo etukäteen ajatellut niitä ehkä joskus tarvitsevani. Nyt en ole käyttänyt kirjastoja ollenkaan hyväkseni vaan kaikki kirjat ovat omiani.

Nyt on vuoden kaunein aika, aika, johon kaikki voisi pysähtyä. Olen aina sanonut, että se olisi 4.6. Kun vain säilyttäisin malttini. Ympärilläni ei ole aiemmin ollut tätä rauhallisempaa aikaa, mutta en ehdi mitään.  Oli aikoja, kun kaikki, koko perhe hyöri ympärilläni, minua tarvittiin kaikkeen ja kaikkialla. Nyt on toisin. On pelottavaa vanheta. En edes jaksa antaa muille niin paljon kuin joskus ennen.

Maailma pyörii ympärilläni liian nopeaan tahtiin enkä koko aikaa edes jaksa pyöriä mukana. Kesä kulkee ohitse nopeasti. Kuinka monta vuotta vanha ihminen jaksaa kaikki tulevat talvet? 

Aamupäivän aktiivisuus on jälleen väsyttänyt minut loppuun. Oikea käsi/käsivarsi on jo rasittunut tekemisestä, kantamisesta ja kirjoittamisesta. Enpä ole viime aikoina edes jaksanut katsella sarjoja televisiosta. Ehkä on aika asettua sohvalle lepäämään.

 

perjantai 30.5.2025

Eilinen päivä vei minusta kaikki mehut. Kissanhiekkapussi (10 l) on painava, iso vessapaperipakkaus (40 rullaa) on hankala kantaa. Painavimmat ostokset jätin auton takasäilöön ajatuksella, että haen ne myöhemmin. En ole vieläkään hakenut niitä.

Aamulla heräsin siinä puoli seitsemän aikaan kesken unta. Outoa oli, että ajattelin voivani jatkaa unta käytyäni ensin veskissä. Uni oli ollut paljon pitempi, mutta lopussa olimme nykyisen perheeni kanssa syömässä melkein kuin lapsuuteni kodissa. Alex oli mukana ja halusi paljon makkaroita, jonkun sanoessa, ettei hän söisi kaikkea. Olin toista mieltä, lapsen pitää saada syödä. Unessa oli mukana vanhempia ihmisiä, joita en tunnistanut. Lopuksi olin siivoamassa tyhjää taloa. Hinkkasin ison kylpyhuone-WC-osaston laattalattioita, kun huomasin, että talossa kylässä käynyt koira oli jättänyt isot kakkakasat pariinkin paikkaan. Keräsin ne pois ja jatkoin. Jossakin vaiheessa näin toisessa huoneessa olevan niitä lisää. Huusin Alexille, että tulisi auttamaan. Heräsin. Talossa oli muitakin huoneita ja olisin tarkistanut tilanteen jatkaessani unta. 

Sehän ei ollut mahdollista. Nousin aika pian ja huomasin, miten raajarikko ja väsynyt olin. Oli pakko tehdä tästä päivästä kevyt. Siivoa minen on siistimistä ja järjestämistä. Kirjoitusten viimeistelyt ja aloitukset jäävät ensi viikkoon.Se entinen ”naiivi” nainen on taas elementissään. On vaikea selittää epätoivoaan, kun huomaa, ettei jaksakaan, vaikka on luullut.

1.6.2025

Eilinen päivä toi vähän valoa elämääni. Aamupäivällä hain ystäväni Keravalta ja vietimme kiireettömän päivän, jonka ohjelma muodostui spontaanisti. Aluksi ajoimme Kukkataloon Tuusulassa, jossa sattui olemaan aikamoinen ruuhka. Ihmiset olivat ostamassa isoja kärryllisiä pihakasveja. Jonot kassoille olivat sen mukaiset. Me olimme hakemassa kesäkukkia ystäväni vanhempien haudalle, ja minä olin katsomassa itselleni kesäkukkaa esim. sitä Karjalan neitoa parvekkeelle. Olihan niitä, mutta ei juuri sellaisen väristä, kun halusin ja hinta oli aika kallis. Tyydyin kolmeen marketta-ruukkuun, jotka maksoivat yhteensä 10 e. Onneksi pääsimme pitkästä kassajonosta, kun paikalle tuli myyjä, joka aukaisi uuden kassan. 

 

Kukkatalon parkkipaikalla aloimme vasta miettiä, mitä tekisimme. Ehdotin, että voisimme käydä ensin Järvenpäässä Prismassa, jossa olen viimeksi käynyt joskus viime syksynä ennen, kuin Prisman kiinteistön iso remontti oli alkanut. Parkkihallissa oli hyvin paikkoja. Suunnistimme kahville täysin uudistuneeseen kahvilaan, jossa viivähdimme tosi pitkään. Oli ihana keskustella pitkään ja hartaasti kuten tapamme on. Poikkesimme uudistuneessa Suomalaisessa kirjakaupassa, joka oli ollut kuukausia muualle evakossa. Olin pettynyt, kirjakauppa oli kutistunut varmaan kolmannekseen entisestä.  Rahat säästyivät.

Ensi viikolla on Normalin avaus, joka kerää valtavasti väkeä. Varsinaisen Prisman laajennus ja osastojen sijoittuminen oli vielä osittain kesken. Mutta siellä oli katsottavaa ja vähän tuli ostettuakin. Siinä vaiheessa ihmisiä perheittäin alkoi jo kertyä, koska kevätjuhlat kouluissa olivat ohitse. Oli asiakasomistajapäivät ja kaikista käyttötavaroista sai 15 prosentin alennuksen.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun tulimme kotiini haettuamme pizzat Hyrylästä. Illansuussa lähdin viemään ystävääni kotiinsa ja matkalla poikkesimme tosi hiljaisella Keravan hautausmaalla kaivamassa hänen ostamansa kesäkukat hänen vanhempiensa haudalle. Kaikki asiat tuli hoidettua.

Olin onnellinen, että elin hetken normaalia elämää enkä tuskaillut kirjaprojektin tekstieni kanssa. Olin terveellisen väsynyt nukkumaan mennessäni, mutta valitettavasti ikävät ajatukset ja paniikki palasivat mieleeni ja valvoin suuren osan yötä. Nousin jopa pari kertaa ylös. Oli varmasti väärin  keskustella  ystäväni kanssa mieltäni painavista asioista. Muuten tuollaisia päiviä pitäisi olla enemmän.

On älytöntä, että stressaan asioita, joille en voi mitään. Olen liian vastuuntuntoinen enkä kestä sitä, että minua millään tavalla määräillään. Melkein kaikki sosiaaliset suhteeni ovat katkolla. Onneksi lapsenlapseni ehdotti viikolle tapaamista hänen ja lastensa kanssa. Sillä tavalla pääsen taas hetkeksi pakoon velvollisuuksiani?  Tämä mieleni sekasorto on minusta itsestäni kiinni ja pelkään pelon ja stressin saattavan sairastuttaa minut uudelleen.  Parasta oli keskustella siitä toisen ihmisen kanssa. Itse asiassa tarvitsisin oikeata terapeuttia.

 

 2.6.2025

On tavallaan onni, että säät ovat pilvisiä ja sateisia.  Eilen aloitin tehdä ruokaa, kesäkurpitsapaistosta. Kesken kaiken huomasin, ettei minulla ollut tomaattimurskaa eikä juustoraastetta. Ryntäsin kauppaan, sillä olin jo pilkkonut kesäkurpitsan ja paistanut jauhelihan. Koska olin kiireinen ja taas paniikissa, minun on mentävä autolla. Ruoasta tuli sekaannuksen takia huolimattomasta valmistettua. Ennen kauppaan lähtöä, sain viestin, jossa tuntemani henkilö kysyi, voiko hän soittaa minulle. Sovin, että jos soittaa heti, asia on ok. Keskustelu oli aika pitkä.

Soittaja oli kolmas serkkuni isäni puolelta, jonka olen tavannut vain puhelimessa ja sähköisissä välineissä, enkä tunnistaisi häntä, jos hän kävelisi vastaan. Hänellä oli tilaisuus tulla tapaamaan minua tiistaina ja mahdollisesti myös keskiviikkona ennen lähtöään miehensä kanssa lomamatkalle Eurooppaan. Finnairin lentokentän ongelmat lakkoineen mahdollistavat tapaamisemme.  Itse asiassa hän on löytänyt minut blogieni kautta. Oliko se viime vuonna vai edellisenä?

vähän myöhemmin

Olen kuolemanväsynyt, melkein nukahdan istualleni. Haluaisin nukkua pitkät unet ja herätä virkeänä. Nyt olen monena aamuna ollut vähän päänsärkyinen. Stressini on stressi, syy on minun. Koen olevani taas kerran huonompi kuin muut, häpeä nostaa päätään.  Tuntuu, että olen kadottanut itseni.

 3.6.2025

Olen itse asiassa siirtänyt tämän postauksen jo blogialustalle, mutta kirjoitan vielä muutaman sanan lisää.

Oma sisäinen myllerrykseni pääsi tänään toiseen ulottuvuuteen, joka helpotti omaan napaani tuijottamista. Alex ilmoitti aamupäivällä, että haluaisi tulla luokseni. Ilahduin, vaikka se tietääkin toisenlaista stressiä, mutta sekin on parempi kuin aiempi. Hain hänet iltapäivällä, kävimme kaupassa ja ostamassa hänelle hampurilaisaterian. Odotin myöhemmin mainitsemaani vierasta, kolmatta serkkuani, jonka kanssa yhteydenpito alkoi marraskuun lopussa 2023. Ihana tapaaminen, puhuimme koko ajan. Hänen miehellään saattoi olla vähän tylsää, mutta hyvin hän kesti puhetulvamme. Alex säesti vieressä, häntä kun nämä sukuasiat kiinnostavat myös. Toistensa kaltaiset tapasivat toisensa. Kiitos!

Alex saattaa jäädä useammaksi päiväksi. Touhuamista tulee siis riittämään. Hän ehti jo siirrellä kukkia toiseen ruukkuun ja huomenna pitäisi käydä Kukkatalossa. Yritän ottaa asiat rauhallisesti. Pyysin häntä huomauttamaan, jos käyttäydyn niin kuin ei pitäisi. 

 

Harmaata ja tasapaksua

Tällaista tämä on. En ole saanut edellistä 16.1. aloittamaani blogipostaustani valmiiksi enkä saa. Se olisi kertonut lähinnä päivistäni, ajatuksistani ja tekemistäni asioista. Se ei ole niin tärkeätä. Mainitsemisen arvoiset asiat ujuttautuvat muihin teksteihini tavalla tai toisella. Kaikkea ei tarvitse sanoa. Omakohtaiset tekstit näyttävät olevan luettuja. Joskus askarruttaa, miksi näin on. Ehkä on hyvässä tai pahassa mielenkiintoista lukea vanhan naisen tuskien taivalta.

Kuvat sattumanvaraisia 17.6.2011 aamu kotipihalla

Tämä aamuna heräsin uneen, joka oli kirjattava ylös. Siinä oli nimittäin minulle viesti. Olin tapaamassa vanhoja tuttuja ihmisiä, kun minulle näytettiin blogeistani kerättyä laajaa kirjasarjaa ja kysyttiin, onko lisää tulossa. Kirjasarja sisälsi juuri mainitsemiani henkilökohtaisia tekstejä. Sellaista sarjaa ei todellakaan ole olemassa. Aloin unessa ajatella, että pitäisikö sarjaa jatkaa. Keskeneräiset tekstini tulivat mieleeni ja ikävä kirjoittamisen pariin. Olen todella pitkään ollut tuskastunut, rasittunut, kipeä ja jaksamaton. Puurran kyllä kaikenlaisten tehtävien parissa ja innostun monista asioista. Uni muistutti minua vapaan kirjoittamiseni tärkeydestä. Huolimatta edelleen keskeneräisistä muista tehtävistä, se johdatti minut nyt jatkamaan blogiin kirjoittamista.

Viimeisimmän viikon aikana olen yrittänyt saada aikaan esitystä ensi viikon Helsingin Kuolemajärvi-kerhoon. Eilen sain vihdoin lähettyä kutsun kerholaisten sähköposteihin. Koska meillä ei ollut esiintyjää tammikuulle, niin tarjouduin vapaaehtoisesti alustajaksi. Esitys on vielä työn alla, mutta aihe oli jo pidempään hautunut mielessäni.

Esityksen aiheena ovat sotakorvaukset evakoille. Tilasin muutama vuosi sitten (2022) Kansallisarkistosta isovanhempieni perheen ja sodassa olleen äitini korvaushakemukset kaikkine liitteineen. En tutkinut niitä silloin kovin tarkkaan, mutta nyt oli aiheellista paneutua niihin. Niiden eteeni tuoma pikkutarkka tieto kaikesta omaisuudesta, rakennuksista, lasten vaatteista ja tavaroista, tiluksista, ammattiasioista, eläimistä oli vaikuttava ja sisälsi paljon minulle uutta asiaa. Pisin korvaushakemus oli hakemuksineen ja päätöksineen yli 50 arkkia pitkä. Kirjoitin aiheesta blogiini 17.1.2022 otsikolla ”Havaintoja tietoisuuden rajoilla”.  Silloin paneuduin aiheeseen osittain unien ja tunteiden viemänä, mutta korvaushakemuksista kerroin osittain melko yksityiskohtaiseksi.

Tutustumiseni erääseen kirjaan johti lupaamaani esitykseen. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sain siitä sellaista tietoa, mitä en ole muualta saanut.

Se oli Johannes Virolaisen 1989 Otavalla julkaistu kirjan ”Siirtokarjalaiset 1941–44.  Kotiinpaluu, jälleenrakennus, uusi lähtö”. Kirja kertoo todella tarkkaan kaikesta, mikä liittyy kirjan otsikkoon sisältäen paljon sellaista, mitä en ole mistään muualta lukenut.

Virolaisen s. 1914 tehtävä sotien aikaan oli seuraava Wikipedian mukaan:

” Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942–1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan välirauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi.”

Evakkojen kohtalot, molemmat lähdöt ja paluut ajankohtineen ja vaatimuksineen vyöryivät eteeni. Tietoa oli enemmän kuin olin aiemmin tavannut missään. Karjalan alue oli laaja ja vaikkapa talvisodan hävitys oli jo koskettanut alueita eri tavalla. Kuolemajärvellä hävityksen aste oli yli 90 %. Samanaikaisesti piti huolehtia myös väestön asuttamisesta molemmilla kerroilla. Sodat vaativat valtavasti voimavaroja sekä evakoilta että valtiovallalta.

Koskettavaa oli myös karjalaisten kuume päästä takaisin ja rakentaa kodit ja ympäristö uudelleen. On aina hienoa jakaa tietoa kaikista siirtoväkeen liittyvistä asioista, koska väärinkäsityksiä on liikkeellä edelleen, vaikka kuinka paljon.  Vieläkin joutuu selittämään, että karjalaiset ovat kantasuomalaisia ja että siellä oli kahta uskontoa, oli luterilaisia ja ortodokseja. Karjalan kieltä tyrkytetään usein kaikkien karjalaisten kieleksi, mutta esim. Karjalan kannaksella puhuttiin suomen kieltä, murretta.

Alex ja minä "hirmumyrskyn" jälkeen hänen kotipihallaan 13.8.2017

Lapsenlapseni Alex on viettänyt tammikuun aikana kahteen otteeseen viikonlopun luonani. Silloin omistauduin vain hänestä huolehtimiseen ja nautin, että Minni-kissan kanssa saamme mukavaa seuraa. Silloin kirjoittelen yleensä vain päiväkirjaani ja teen pakollisia kotitöitä.  Alexin isä on äskettäin kuollut ja olen jäänyt ajattelemaan häntä ja kaikkea, mitä oli tapahtunut siihen mennessä, kun perheen tiet erosivat 2019 Alexin ollessa 7-vuotias. Olemme puhuneet myös hänen muistoistaan vanhasta kodista.  Koska olen ollut hänen elämässään hänen syntymästään asti, niin vatvon ja ajattelen kaikkea pitkään. Kuolema pysäyttää aina ja vie miettimään myös kaikkea sitä, mikä on elämässä tärkeintä. Puhumme usein  ajattelematta asioista syvällisesti ja tunteilematta, mutta sitten tapahtuu jotakin, joka katkaisee ajatukset. Muistan kaikki hyvät asiat ja surut. Kaikki löytyy valokuvistani, koska toivottomana asioiden dokumentoijana olen kuvannut perheen tapahtumia noin 10 vuoden ajalta. En voi olla ajattelematta, että varmaan kaikki osalliset ajattelivat menehtyneen elämää ja suhdetta häneen. Mutta siitä on vain niin vaikeata puhua. Enkä minä ole kirjoittamassa romaania kenenkään elämästä, en edes omastani, koska se koskettaisi valtavan suurta joukkoa ihmisiä. Tuskin kukaan loukkaantuu siitä, että mainitsen tämän asian täällä blogissani.

Kaupan pihalla korona-aikana 13.4.2020

Tulevina päivinä jatkan esitykseni tekemistä ja valmistautumista.

Minua huvittaa, että kirjoitan tällaisia blogipostauksia, joissa kerron kuin alakoululainen päivän tapahtumista. Lapsena en kertonut tunteistani, sitä olen joskus ihmetellyt. Rivien välistä luin usein, että niistä olisi ollut jotakin sanottavaa, mutta jätin sanomatta. Olen miettinyt ja varmaan ja aiemmin kirjoittanut siitä, mitähän olen tarkoittanut. Elämänkokemus kertoo minulle, mitä ehkä tarkoitan. Ihminen joutuu pakosti piilottamaan tunteita, koska niistä puhuminen on tuonut jännitteitä perheenjäsenten väliseen suhteeseen ja tarkempi käsittely jopa riitauttanut ihmisiä. Niinhän se on vieläkin, kun tarkemmin ajattelen. Väärinkäsityksiä syntyy liian helposti, koska emme ole oppineet keskustelemaan eikä tarkentamaan kunkin henkilön luonteeseen ja ajatusmaailmaan. Monelle empatia on tuntematonta. Riita tai yhteentörmäys on väistämätöntä. Nykyaika sattuu jopa korostamaan sitä.

Suomalaiset vasta opettelevat kommunikointia, ymmärtämistä ja sopua toistensa kanssa, sekä yhteiskunnassa kaikkialla ja perheissä yksilöineen.

 On niin, että kivat asiat saavat unohtamaan kipeän jalkani, joka tuntuu vähän paremmalta, muttei salli vielä sen kummempaa liikkumista kuin käynnin kaupassa kerran tai kaksi kertaa viikossa. Olen armottoman hyvä sekoittamaan ympäristöni, mikä ei ole mikään ihme, koska paperitavaraa on niin paljon ja aina jotakin on hukassa. Siis, siivotakin pitäisi, siinä minun liikuntani.

Valokuvaus on jäänyt syrjään, on pimeätä, sataa välillä räntää ja luonto on harmaa ja iloton. Tylsää tekstiä, mutta elämä on pääosin harmaata ja tasapaksua ja oikeastaan se on siinä parasta, kunhan sen tajuaa. Siitä tuli myös otsikko tälle postaukselle.

 .... ja blogialusta reistaili, ettei tästä tahtonut tulla valmista...

Selfie kotipihalla 25.6.2014

 

Ikävän juurilla

 Lauantai 4.1.25

Blogialustalla odottaa julkaisua lähes valmis postaus aiheesta, joka saattaa kiinnostaa vain harvoja. Muistutan taas myös itselleni, että kirjoitan blogiini kaikenlaista, mikä ehkä kiinnostaa lähinnä itseäni.

Ennen kuin aloitan tehdä ruokaa aina nälkäiselle murrosikäiselle lapsenlapselleni, aloitan toisenlaisen tekstin kirjoittamisen, koska sormet siihen pakottavat.  Maisema työpöytäni ikkunan takana on verhoutunut lumisateiden ja pakkasen huurruttamaksi, paljon kauniimmaksi kuin äsken vielä vallinnut ruskea, lumeton maisema. Pakkasta on juuri nyt -7 astetta, mikä on oikeastaan aika ihanteellinen. Emme kuitenkaan lähde ulkoilemaan. Kävimme vielä illan suussa kaupassa lisää ruokaa ostamassa. Hampurilaiset kävimme myös ostamassa. En ollut koko päivänä ehtinyt vielä syödä ja 12-vuotias on nykyään aina nälkäinen. Nukuimme pitkään. Minusta oli kiva, kun joku oli Minnin lisäksi vieressä. Koska aamuni olivat yleensä olleet epätoivoisia kipeän jalkani takia, olen kaiken varalta ottanut nyt myös yöksi särkylääkkeen, etten pelästyttäisi lapsenlastani. Jalkani takia en myöskään uskaltaudu vieläkään luontoon, epätasaisille ja ehkä liukkaille poluilleni.

En pysty enkä edes voi kirjoittaa kaikesta, mistä haluaisin kirjoittaa. Saan innostuksen puuskia lähinnä liittyen harrastuksiini, mutta ne kaventuvat nyt esteiden takia. Pitäisi edelleen voida sanoa, että kaikki on mahdollista, esteet ovat vain omassa päässä ja ajatuksissa. Omassa päässä pyörii kyllä kaikenlaista. Oli yllättävää äskettäin kuulla vanhan ystävän suusta toteamuksen vanhaksi tulemisesta ja avun tarpeesta.  Hän on usein ennen korostanut sitä, että emme ole vanhoja. Totta on, ettei sitä pitäisi korostaa. Vaikka onhan hänellä ollut vaikeuksia jo ennenkin.

Mutta voimmeko puhua toistemme kanssa kaikista synkistä mielikuvista. Olen aina käynyt niitä tavalla tai toisella läpi. Toisaalta on kiva olla taas lapsenlapsen kanssa, hän on yllättäen kolme yötä, mitä en odottanut, koska en huomannut loppiaista. Puuhailemme omiamme ja vähän keskustelemme. Hän sai joululahjaksi pelitietokoneen, joten sen kanssa menee aikaa.  Minni-kissa nauttii, kun hän on meidän kanssamme, käyden välillä puskemassa meitä. Mitähän muuta minun piti kirjoittaa? Ehkä vain purkaa henkistä lastia, vaikkei sitä juuri nyt tunnu.

7.1.2025

Olen yrittänyt alkaa kirjoittaa, mutta sorrun usein tutkimaan jotakin juttua, jota saatan olla tutkinut aiemmin. Niin kävi nytkin. Ilmanvaihtokanavien putsaajat kävivät aamupäivällä ja tulevat tekemään vielä joitakin testauksia torstaina. Siinähän aamuni meni, heitä odotellessa ja jännittäessä tapani mukaan. Sen jälkeen en oikein osannut aloittaa mitään.

Kun lapsenlasta tultiin eilen hakemaan ja pakkasimme hänen tavaransa kiireisen äidin odottaessa pihalla, ajattelin heti perään heittäytyväni sohvalle. Koko viikonloppu oli ruoanlaittoa, pikku siivousta ja järjestelyä ja lapsen huolehtimista ajoissa nukkumaan. Ekana iltana emme molemmat saaneet unta helposti. Ehdotin kaakaota ja yrittämistä uudelleen. Onnistui. Seuraavana iltani rutiinit olivat jo kunnossa. Niitähän elämässäni on nyt paljon, rutiineja, joita ennen vihasin, mutta auttavat nyt selviämään ja jaksottamaan päivääni.  Omat jutut heitän aina lapsenlapsen täällä ollessa sivuun. Emme aina edes keskustele paljon. Hän on oppinut suurimman osan englanninkielisistä YouTube-videoista. Osa ajatuksista on hirveän ylitseampuvia. Mutta meillä on silti paljon yhteistä siksi, että olemme olleet hänen vauvaiästään asti paljon yhdessä. Ehkä jotakin jää mieleen mummista.

Kun en jaksa tehdä mitään, niin mietin kyllä kirjoituksiani, aiheita, joihin aion paneutua. Mieleen tulee koko ajan asioita, joista olisi hyvä jatkaa kirjoittamalla. Eilen illalla keskustelin pitkään toisessa sukuseurassa olevan naisen kanssa. Hän kertoi Hämeen Härkätien loppiaistulista, joista mielellään kirjoittaisi seuraavaan Markkulan Viestiin. Minulle tuli siitä mieleen Härkätien muinaiset tien linjaukset Rengon kohdalla ja eräs kirja, josta luin niistä linjauksista ja ehkä mainitsinkin jossakin blogissani, mutta en muistanut kirjan nimeä enkä blogia. Käsittelimme monia aiheita ja totesin, että minullakin olisi monia juttupohjia, joista voisin vielä kirjoittaa.

Ei siis tarvitse paljon kutittaa ja rohkaista ajatuksia, kun alan jo rynnätä eteenpäin. Ikävää on, että muistan samalla kaikki keskeneräiset kirjoitukset ja tekstit ja sen, että jaksamiseni on rajoitettua. Tylsä jalkakipu muistuttaa välillä. Ja laiskuus iskee, kun väsähdän. Suorittamisen paine ajaa koko ajan tekemään jotakin. Nyt pitäisi ripustaa pyykki kuivumaan ja viedä läppäri ruokapöydältä työpöydälle ja kytkeä verkkovirtaan. Auto on yöllä peittynyt lumeen, pakkanen on laskenut, lämpötila on enää vain -1 astetta. Pitäisi tehdä sitä ja tätä.

Osaisinpa olla armollinen itselleni ja kiitollinen, vaikken ehdikään kaikkea!

9.1.2025

Niin vain päivät toisensa jälkeen kuluvat. Koska eilen kävin kaupassa, niin kaikki voimani menivät siihen. Ihmettelin väsymystäni. Kaipa se liittyy myös ikään ja rappiolla olevaan kuntooni, jota pystyn juuri nyt pitämään jollakin tasolla hyötyliikunnalla jne.

Tänään ilmanvaihtomiehet kävivät vielä säätämässä. Menin putsaamaan autoani lumesta ja jäin parin taloyhtiössä asuvan kanssa suustani kiinni. Se on positiivista siihen verrattuna, kun koko ajan analysoin omaa olotilaani, kirjoitan ylös asioita ja yritän elää säännöllistä elämää. Toisella puolella aivojani mietin, millaisen synopsin /suunnitelman kirjoittaisin suunnittelemisistani/aloittamistani kirjojen aihioista. Tajusin, että olen aina lähtenyt kaikissa asioissa soitelleen sotaan tekemättä tarkkoja suunnitelmia. Nyt ajattelin lähinnä yhtä jo vuosia vireillä ollutta ajatusta, josta olen kirjoittanut mieleeni tulevia palasia. Miten saisin siitä ja kaikesta siihen liittyvästä mielenkiintoisen ja herättävän tarinan. Tuli mieleeni, että se on itseasiassa ollut oikeastaan aina kaiken kirjoittamiseni taustalla. Joskus myös nukahdan ja/tai herään jokin siihen liittyvä ajatus mielessäni.

Nyt olen kypsä siihen. Kaikki projektit tässä välissä ovat estäneet minua sukeltamassa siihen syvälle. Toisaalta nekin tukevat omalla tavallaan suunnitelmaani. Kirjan kirjoittaminen on silti iso asia, että siinä oikeasti eteneminen vaatisi ajan lisäksi paljon rauhaa. En ole koskaan osannut olla voimakkaasti arkielämästä irrallaan, että olisin edes osannut sulkeutua tekemään vain jotakin rajattua juttua. Olen silti nykyään erakoitunut entisestään, joten se ominaisuus vahvistaisi irrottautumista. Kunpa vielä saisin terveyteni kohdilleen.

Kirjoitan koko ajan päiväkirjaa, jonne kirjaan jokapäiväisiä ajatuksia ja mieleen tulevia juttuja. Osan ajatuksista saan lukiessani päivän lehdet, jotka oikeastaan nyt pitäisi jättää lukematta. Maailma on kallistumassa pois normaalista, muuttumassa vihamieliseksi ja ennakoitumattomaksi. Sodan uhka leijailee ja vaikuttaa. Vihapuhe on jokapäiväistä puhetta.  Se ei näy ihmisen ja arkipäivän tasolla. Hymyilen vieraillekin ihmisille surun läpi, joka suru yrittää tunkea meidän kaikkien päälle.

Ruoka ilmoitti olevansa valmis. Katson, jaksanko jatkaa kirjoittamista sen jälkeen. Edellinen blogikin odottaa vielä julkaisunapin painamista.

lauantai 11.1.2025

Ainakin sain juuri julkaistua roikkuneen bogipostauksen Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen ynnä muiden perukirjoista otsikolla Perukirjojen kautta ihmisten elämään. Olisi voinut kirjoittaa myös …ihmisten kuolemaan, sillä niihinhän perunkirjoitukset viittaavat.

Lunta on taa tupruttanut paljon. Lumisade alkoi eilen noin 13.15 eilen tultuani kotiin kaupasta ja apteekista. Koska säätila on lähes plussan puolella, lumi kertyi jopa ikkunoihin voimakkaan tuulen tuivertaessa. Parvekkeen ja seinän välisestä raosta lunta tuli sinnekin. Olin jo varautunut siihen, etten mene edes autoa putsaamaan tämän viikonlopun aikana. Saa nähdä.

Kasa keskeneräisiä kirjoituksia odottaa ja muitakin suunnitelmia on tehtävä ainakin sellaisina päivinä, kun voimat antavat myöten. Päivä kerrallaan. Elän tosi säännöllistä elämää, menen samaan aikaan nukkumaan ja nousen samaan aikaan ylös.  Ruokailen säännöllisesti.  Ikään kuin se jotenkin auttaisi paranemisprosessissa, jos sellainen on edes meneillään.  Ikääntymisprosessi kulkee rinnalla.

Muistoja on jo aivan liikaa ja ne näyttävät olevan vain minun muistojani. Nykyaika on vaikuttanut niin, että muistoilla ei ehkä ole suurta merkitystä, ei varsinkaan yksittäisen ihmisen muistoilla, jotka ovat vain siru kokonaisuudessa. Onneksi olen kirjannut muistoista osan blogeihini, joissa ne ehkä säilyvät. Muistojen viipaleita löytyy myös paljon päiväkirjoistani. Kun silloin tällöin lähden siivoamaan arkistojani, heittämään pois lehtileikkeitä, muistiinpanoja jne., niin toimenpiteet jäävät hyvin vähäisiksi, kun kesken kaiken alankin kerätä asioita, joista voisin vielä kirjoittaa. Vain pieni osa menee paperinkeräykseen tai roskiin.

12.1.2025

Tänään aamulla pistin yläreiteeni Trexania eli kerran viikossa otettavaa lääkettä. Se onnistui yllättävän hyvin. Olen aika paljon stressannut sitä etukäteen. Lääkäri oli jo kesällä sitä mieltä, että minun olisi siirryttävä tablettimuotoisesta lääkkeestä injektioon, koska se olisi tehokkaampaa.  Olen lykännyt asiaa, koska olin juuri silloin ostanut uuden pakkauksen tabletteja. Kesti aikansa saada itsensä siihen asentoon, että todella aloittaisin.  

Siivosin vanhempieni kirjeet 1930–1940-luvuilta toistaiseksi syrjään siitäkin huolimatta, että niissä on vielä paljon tutkittavaa.  Etsin muutamaa paperia ennakoidessani tulevia tehtäviäni. Osui tulostamaani, itselleni lähettämään sähköpostiin otsikolla IKÄVÄ heinäkuussa 2023. Aivan hullua!

Olin kirjoittanut tekstin 15.7.2023 aamulla 6.30 muistiinpanoihin:

”Ikävän ilmentyminen unessa. Koiralla oli valtava ikävä poikaani. Hänen tuoksunsa eli tyynyssä, jonka olin pannut pois. Oli hirveä katsella, kun mikään ei auttanut. Aika oli joku toinen kuin nyt. Odotin, että ikävä laantuisi, kun hän tulisi. Se ei ollut varmaa. Heräsin.

Kaikki sisään patoutunut ikäväni lähti liikkeelle. Joudumme koko elämän elämään sen kanssa, olemaan liikaa välittämättä siitä. Mikä nostaa sen pinnalle, niin voimalla, että se tulee uniin.  Näen päivittäin Minni-kissan ihmisen ikävän, joka kohdistuu minuun. Ikävöin lapsiani ja lapsenlapsiani nyt, lapsina ja vauvoina. Ehkä vauvavideoiden katselu korvaa sitä ikävää, joka yltyy välillä kipeäksi. Usein kaipaan poikaani, joka halusi nyt jo kymmenen vuotta sitten häipyä elämästäni. Sydäntä särkee, kun ajattelee eri elämänvaiheita.

Aiemmin yöllä näin jotakin unta, joka sai minut ajattelemaan nuoruuden ihastumisia, niiden voimakkuutta. Minulle tuli niitäkin ikävä. Ajattelin myös ystävyyttä ja kiintymystäni moniin ihmisiin. Ajattelin sitä, että usein välttelen viime vuosina kuolleiden ystävieni ajattelemista. Elämä on karua, emme halua itkeä muistojemme rinnalla. Korvaan sitäkin ikävää sukututkimuksella ja kauan sitten kuolleiden muistelemisella. Miten elämä kipukohtineen ja kaipauksineen onkaan vaikeaa ja joskus niin sydäntä särkevää. Miten me kestämme?”

Kuvan olen ottanut 15.7.2023 Tuusulanjärven kirkkorannasta, jonne olen tosi harvoin enää mennyt, koska toinen isoista kuusista oli yllättäen kaadettu. Nyt ikävöin sitäkin ja lukemattomia siitä ottamiani kuvia.

Öisin herätessä

HUOM. Jostakin kumman syystä tämä alunperin jo 19.1.2023 julkaisemani blogipostaus tuli yllättäen uudelleen tallennetuksi päivämäärällä 27.11.2024. Samalla se hävisi oikealta paikaltaan.

Yöllä herätessä saan aina parhaimmat ideat. Tosin ne laimenevat päivän koittaessa ja saattavat myöhemmin haihtua elämän vilskeissä. Joskus ne ovat niin voimakkaita, etten voi jättää niitä huomioimatta. Uni voi vaikuttaa heräämiseeni, vaikkei se olekaan se tärkein tekijä jatkon kannalta.  Ikä on myös tehnyt tehtävänsä, tuonut kaikille muistoille syvyyttä ja osittain armahtanut oman sisäisen kriitikon valtaa madaltamalla pääsyä joidenkin aitojen taakse hyväksyen elämän moninaisuuden.  Voin ehkä entistä vapaammin kertoa elämästäni.

Tämän kuvan haluan ehdottomasti kuvaamaan hyvästejä nuoruuden ympäristöstä tms, jota sitäkään ei enää ole tällaisena. Oletan kuvan olevan syksyltä 1966.

Viime aikoina olen myös kahlannut joitakin elämänkertoja saadakseni virikkeitä, jotta voisin aloittaa jotakin vastaavaa koskien omaa elämääni. Toisaalta olen näissä blogeissani kertonut jo mahdottoman paljon asioita sekä sukuni, mutta myös omalta osaltani. Olen tavallaan käsitellyt monet asiat, joita nyt olen muidenkin kertomana lukenut. Hyvä puoli lukemissani on, että ne kaivertavat omasta muististani esiin lisää asioita muistettavaksi.

Nousin yöllä kirjoittamaan, en unesta vaan ajatuksista, jotka alkoivat pursua esille. Unen olinkin jo unohtanut. Nyt minua alkoi kaduttaa, etten aikoinaan dokumentoinut työelämääni. Siitä alkaa tulla esille jatkuvasti pieniä pätkiä, selkeitä muistoja. Silloin, kun asiat ovat päällä ja meneillään, ne eivät ehkä tunnu niin tärkeiltä kuin sitten joskus myöhemmin. Ymmärsin, että useimmiten vain merkittäviä tehtäviä toteuttavat ihmiset ovat kirjanneet elämäänsä talteen. Heidän on jälkikäteen helpompi kirjoittaa elämänkerta.

Ensimmäisen päiväkirjani kansi 1957

 

Onhan minullakin päiväkirjoja, mutta ne ovat usein turhaa turhempia selvittäessäni omaa merkitystäni elämäni päähenkilönä Sitähän ei ollut oikeastaan ollenkaan ennen kuin aloin eläkkeelle päästyäni luoda sitä. Tämä saattaa lukijan silmissä kuulostaa erikoiselta. Minullekin tulee mieleen huijarisyndrooma eli ikään kuin olisin keksinyt kaiken sen, mistä olen kirjoittanut. Tosiasia on, että olen kirjoittaessani paneutunut omiin muistoihini kaiken hajanaisen tiedon avulla, sitähän on kalentereissa, valokuvissa, kirjeissä ja osittain puutteellisissa päiväkirjoissa. Ne ovat aika ajoin erityisen puutteellisia haihatteluni takia. Mutta ehkä sittenkin saisin niistä jotakin kokoon?

Olen lapsesta saakka joutunut vähättelemään itseäni, vaikka olen ajatellut ja unelmoinut suuria. Minua on työnnetty alas haaveistani sanomalla, ettei minusta ole niitä toteuttamaan, ne eivät elätä.  Vasta eläkeiän lähestyessä aloin kirjoittaa kaikista tunteistani päiväkirjaani, myös niistä vähättelyistä. Niitähän koin myös aina myöhemmin, jopa työelämän aikana. Jotkin ovat olleet niin rajuja, ettei niitä unohda koskaan. Aiemmin arvostelin harvoin kenenkään sanomisia ja ajatuksia minusta. Minua arvostelleita riitti. Ensin lapsuudessa ja nuoruudessa olivat vanhemmat, perhe, sukulaiset, opettajat, kaverit koulussa, ystävät jne. Lähdemme maailmalle aika pienin varustein ja opimme kulkiessamme ja tehdessämme virheitä.

tänään

Minua edeltävät sukupolvet olivat erityisen ankaria kotona, kylässä ja työpaikoilla. Kannustus oli kaivettava omasta itsestään. Valitettavasti eräänlainen ankaruus kulki myös osittain omalle sukupolvelleni ja jopa sitä nuoremmille näiden päästessä johtaviin asemiin. Nainen oli aikoinaan ja osittain vieläkin väärä sukupuoli. Eihän sitä kukaan myönnä enää, mutta niin se vain oli.  Sitä se oli myös monen naisen mielestä ja on jopa vieläkin. Jos pisti hanttiin, kuten minä tein, piti kestää seuraukset. Minusta ei tullut koskaan mielistelijää. Saatoin joskus sivusta seurata, miten olisi pitänyt käyttäytyä, jos halusi edetä vaikkapa ammatissaan ja/tai onnistua muissa suhteissaan.

Minun jopa odotettiin syntyvän poikana. Pettymystä tyttöjen syntymästä ei meille peräjälkeen syntyneille tyttärille näytetty suoraan. Luulen silti, että osa sisaristani koki asian sanattomana, vaikkei sitä silloin ymmärtänyt. Toisella puolella oli tyttöjen suojelu, mikä meni joskus liian pitkälle. Vanhimpana sain sen kokea ehkä rankimman kautta.

Olen maininnut joskus, että en ensimmäisissä päiväkirjoissani yleensä koskaan mainitse mitään negatiivistä. Kirjaan kirjoitettiin mukavista asioista ja tasaisesta elämästä. Erimielisyydet ja riidat jätettiin pois. Myöhemmin säröjä alkoi ilmaantua ja ne saattavat tulla näkyviin. Viimeistään rivien välistä. Olen ajatellut paljon tätäkin puolta.

Tässä joskus 1985 tai 1986 SYP:ssä, taitaa olla salaa otettu kuva.

Itseäni voin käsitellä säälimättömästi, mutta armollisesti ja anteeksi antaen. Elämäni purkautuu vähitellen paperille ja saattaa jäädä elämään minun jälkeeni. Koska minulla ei ole sen kummempia saavutuksia elämässäni, voin nostaa esille, mitä haluan. Jos vanhempani eivät ymmärtäneet mitään työstäni ja siellä kokemistani ylpeydenaiheista, niin tuskin lapseni, saati lapsenlapseni edes ymmärtävät.

Elin 1970–2000-luvulla eli 30 vuoden sisällä kiihkeimmän ajan, josta tuli murroskohta myös yleisessä työelämässä. Joskus ihmettelen, miten se aika meni niin nopeasti eikä siitä jäänyt muita jälkiä kuin muuttunut maailma. Ehkä siitä ajasta tästä näkökulmasta ei ole vielä niin paljon kirjoitettu, muisteltu. Minäkin olen tutkinut koko ajan menneiden aikojen ihmisten elämää ja hiukan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, mutta paljon on vielä kirjoittamatta.

Kun olemme puhuneet sukujen muistoista, vanhojen ihmisten kertomusten keräämisestä, olen jo pitkään yrittänyt ottaa esille sen, että meidänkin olisi aika kertoa omastamme. Harva ikäiseni pitää omia muistojaan tärkeinä tai kertomisen arvoisena. Olen joskus surrut sitä, että omien vanhempiemme ja heidän aikalaistensa elämät ovat kaatuneet sinne suureen ämpäriin, josta niitä ei ole kukaan halunnut nostaa esille. Itsekin olin aikanaan vähättelemässä heidän kertomuksiaan, vaikka lopulta lähdin niitä kaivelemaan. 

Eläminen on aina rankkaa. Arkielämä on rankkaa. Edelleen, vaikka monet asiat ovat helpompia. Nyt pitää kaiken lisäksi osata ja hallita tietotekniikka ja siihen liittyvät asiat. Minulle se on aina ollut helppoa, koska olen ollut rakentamassa sen osa-alueita. Se on sittemmin tehty helpoksi kaikille, mutta jos tulee ongelmia, helppous on uhka ja joskus jopa ansa.

Tällä viikolla oli ja on kahden lapsenlapsen syntymäpäivät. On myös satanut lunta kahteen otteeseen mahdottoman paljon. Niitä sateita ennen edelliset lumet lukuun ottamatta pihojen ja teiden sivustoille kerääntyneitä kasoja ehtivät sulaa. Olikin yllätys, kun yhtenä iltana katsoessani ulos, näin uuden lumen paljouden. Sama tapahtui pari päivää myöhemmin. Koska minulla on joitakin menoja, niin koko ajan pitää käydä putsaamassa auto. Talvi on …

Muutakin tekemistä riittää. Yllättävästi tällä viikolla myös matkakuume yllätti. Vietin pitkän hetken google mapin kautta Kreetan päällä. En ole tietenkään lähdössä minnekään. Matkan vaikeudet estävät. En kestäisi ihmispaljouksia, odottamisia lentokentillä, ruuhkia. Kreetan pienet tiet näyttivät kyllä uskomattoman houkuttelevilta. Miksi ihmiset yleensä haluavat turistipaikkoihin. Voimme silti unelmoida ja nähdä unia. Viime yönä uneksin taas niin, että olin koko ajan ottamassa valokuvia. Siitä tulee hyvä mieli. Niinkin voi matkustaa.

Olisiko minulla jossakin yksi viikko, jolloin voisin käyttää ajan VAIN omaan kirjoittamiseeni?

P.S. olen lukenut Kaari Utrion elämänkerran ”Kaari”, kirjoittaja Anna-Liisa Haavikko ja Leena Majander-Reenpään muistelmat ”Kirjatyttö”. Aiemmin luin Lea Pulkkisen ”Tutkijan omakuvan”.  Luin aiemmin myös Samu Haberin ”Forever Yours”.  Pitääpä hakea lisää kirjastosta. Lisäksi olen tutustunut Tutanthamonin elämään ja sukuun. Siitä ehkä joskus myöhemmin.