perjantai 30. joulukuuta 2022

Elämän sivujuonteita

Tuleeko tästä vuoden 2022 viimeinen postaus blogiini? Olin suunnitellut mielessäni tekeväni tänään muuta, mutta jo heti aamulla myöhään herätessäni päätin pysytellä kotona ja avata läppärini muutaman päivän tauon jälkeen. En avaa sen tarkemmin tämän viikon tuntemuksiani liittyen auton korjaukseen ja yöunien vähyyteen, väsymykseen ja päänsärkyyn. Samalla ”pitäisi tehdä”-asiat ovat korostaneet edellisiä vaivoja. Levottomat unet, joista jotkut ovat olleet jo painajaisunien rajoilla ovat melkein saaneet minut kirjoittamaan. Säästän lukijani tältä kertaa niiltä.


 

Jostakin artikkelista (en muista mistä) osui silmiini myös se, että monille muillekin koronan jälkeinen aika ei ollut sittenkään helpotus eikä uuden uljaan, koronan jälkeisen maailman alku. Olin ajatellut samoin. Päin vastoin, monen osalta kolmen vuoden aika jätti lähes korjaamattomia vaurioita, jollei ihminen sitten kuollut pois tai sairastunut. Luin alkuvuodesta 2020 kirjoittamiani blogien alkuja, jotka odottavat ”julkaisemattomat blogit”-kansiossa sitä, että käyttäisin niitä joskus myöhemmin. Liitän tähän muutaman kommentin niistä:

6.3.2000 ” Tänä vuonna ei ole tiedossa Karjalan matkaa, jollen sitten vihdoin uskaltaudu itse lähtemään sinne omalla autolla. Olen keskustellut siitä jonkin verran veljenpoikani kanssa, joka mielellään näkisi myös isoäitinsä kotiseudun. ------  Olen silloin tällöin nähnyt suunnittelemastani matkastani unia. Tiet ja paikkakunnat ovat kaikki päässäni. Nyt retki on helpompi toteuttaa, koska viisumin hankkiminen omatoimimatkalle netin kautta on helppoa ja halpaa. Mutta minusta on myös pitkällisen pähkäilyn aikana tullut entistä saamattomampi. Tiedän toki, että asia vaatii vain päätöksen.  Paras aika olisi varhain keväällä tai alkusyksystä. Unelmointi, asioiden pallottelu mielessä ja mielikuvituksessa, ne ovat kaikkien suunnitelmien toteutusten ainesta.”

No, sinne (Venäjä) ei ole enää menemistä, ei ehkä enää koskaan. Mutta onneksi olen ottanut alueen haltuuni henkisesti.


 

Jatkan aiheesta, mutta sitten lopuksi: ” Kun emme jaksa enää toimia samalla tavalla kuin aiemmin, ylläpitää yhteyksiämme, tehdä asioita, jäämme entistä enemmän yksin, sulkeudumme. Jos aiemmin minulle riitti lähteminen yksinkin, innon ammentaminen itseni sisältä, se ei tunnu nyt aina riittävän.”

Toisin sanoen, omalta osaltani kehitys tähän päivään oli alkanut ennen koronaa. Sen aikana saimme oikeutuksen jatkaa sitä kehitystä, mikä tuntui hyvältä.



10.3.2020 iloitsin aloittaessani blogia. Olin antanut sille nimeksi ”Esiäiti”. Tyttärentyttäreni oli juuri saanut toisen lapsen, tytön. Tämä tyttö oli ensimmäinen naispuolinen lapsi äitinsä ja tyttäreni jälkeen. Olin innoissani ja suunnittelin rotinakorvapuustien leipomista.  Itse asiassa leivoinkin ja isomummi ja mummi tapasivat seuraavana päivänä vastasyntyneen.  Kalenterini mukaan seuraavalla viikolla koronarajoitukset alkoivat, kaikki mahdollinen peruttiin ja ihmiset eristäytyivät osittain.

En kirjoittanut blogipostaustani koskaan valmiiksi. Päättelen, että esiäiti-otsikolla olisin halunnut kirjoittaa syvällisemmän jutun, mahdollisesti lähteä syvemmälle tutkimaan lapsen karjalaisia (Metsäpirtti) esipolvia hänen isänsä taustalta, jotka olin selvittänyt vanhimman lapsen synnyttyä 2017. Saatoin tarkoittaa myös pelkästään itseäni.

”Sanoisinko taas: Aika aikaa kutakin. Esiäiti astuu jossakin vaiheessa syrjemmälle, suorittamaan omaa tehtäväänsä tallentaa perheen muistot. Missä vaiheessa ihmiselle määritellään tehtävä? Milloin hän tajuaa tehtävänsä? Miksi tehtäviä kertyy ylenpalttisesti? Miksi niitä on hyvin vaikea rajoittaa?

 


Ihmisen genomissa on vielä paljon tutkittavaa. Liika puuttuminen siihen on vaarallista. Silti tieteen tehtävänä on selvittää sellaisiakin asioita, joita me ihmiset pohdimme ymmärtämättä täysin. Miksi me kannamme itsessämme myös sellaisia asioita, jotka tulevat kauempaa kuin oma syntymämme. Itse asiassa olen pohtinut sitä silloin tällöin koko elämäni ajan pääsemättä ajatuksia pidemmälle. Ne ovat kyllä heijastuneet kirjoituksiini, suuntautumiseeni ja joskus tekoihini Tekeminen on ollut minulle aina tärkeätä, mutta vanhemmiten näkeminen on sen lisäksi korostunut. Tiedän, etten voi jakaa ajatustani muille, se on hölynpölyä. Voin silti kirjoittaa siitä, koska kirjoitan itselleni selventääkseni ajatuksia. Eiväthän ne ihan kokonaan selvene. Elämä on täynnä salaisuuksia ja monimutkaisuutta.”

Oman taustani osalta ei ole olemassa mitään epäselvyyksiä ja hämärää ja kunnioitan muiden ihmisten yksityisyyttä.  Äitilinjani on senkin jälkeen kasvanut, kun 2020 syntynyt tyttö sai tammikuussa 2022 sisaren. Olen onnellinen, että sukuun syntyy lisää tyttöjä.

Olen ehkä joskus pohtinut omaa paikkaani juuri nyt tässä suvussa. Olen auttamatta suvun vanhin, jonka haara on yhden lapsen kautta jatkunut ollen juuri tämän haaran lapsirikkain. Ehkä vanhin on muiden mielestä pelottava, näin olen ajatellut. Julistin tänään eräälle ystävälleni puhelimessa, että 75 vuotta on vanhuuden raja. Hän kertoi, että oikeasti se on 70 vuotta kuten hänelle oli lääkäri sanonut.

30.12.2020 kirjoitin ”Elämässäni on ollut useita inspiroivia ihmisiä. Odotellessani unta aloin laskea merkittäviä tapahtumia kuin lampaita. ”

Tällä viikolla olen vuorostani huomannut, että uneni ovat kuin yhteenvetoja menneestä elämästä. Se on ehkä vähän samanlaista kuin kuoleman koittaessa elämän kuvat vilistävät silmissä. 



Oikeassa elämässä, ei unessa, vietin mukavan jouluaaton lapsenlapseni perheessä. Leikin kolmen pienen lapsen kanssa ja sain olla mukana joulupöydässä ja tutustua uusiin ihmisiin. Päättelin uneni johtuneen siitä auttaen minua asettamaan elämäni joulut aikajanalle. Yllättäen eri tilanteissa nousivat uskomukset ja ajatukset omista lapsuuden ja nuoruuden jouluista pinnalle ja saatoin lausua niitä päivän kuluessa myös ääneen. Voi kun oppisin olemaan sanomatta mitään. 

Noudatin lapsuuden jouluista oppimiani asioita itsekin myöhemmin. Toisaalta purin ne kaikki pois sittemmin turhana painolastina. Usein poikkeusolosuhteet elämän muutoksissa pakottavat meidät asettamaan asiat sille paikalle, minne ne kuuluvat.

Meillä kuten monessa muussakin perheessä on jouluisin kutsuttu paikalle joku yksinäinen ihminen. Minäkin olin ainakin kerran sellainen omien vanhempieni joulussa. He noudattivat tapaa useina vuosina, erityisesti sen jälkeen, kun me lapset olimme lähteneet emmekä tulleet käymään kuin vasta joulu- tai tapaninpäivänä. Joskus paikalla oli heidän yksinäinen ystävänsä, sukulaisensa tai ehkä jopa naapuri. On ihana tapa kattaa lautanen vaikkapa jollekin tuntemattomalle. Tämä on joulun parhaimpia ominaisuuksia, jota ihmiset tekevät sen kummempaa huomiota herättämättä.

Liitän tähän loppuun yhden julkaisemattoman blogipostaukseni. Voi olla, että sen joitakin osasia olen käsitellyt muissa postauksissa, mutta en varmasti kaikkea. Se on erityisen sopiva varsinkin kahden lauseen osalta ” Kriisit tuovat yleensä pinnalle sellaisia asioita, joita on aikakin ajatella.  Kaikkein vaikeimmat käsittelyä odottavat asiat ovat syvemmällä.” Se itse asiassa jatkaa edellisen blogini ”Mene syvemmälle” teemaa.

 


 

9.4.2020

”En olisi uskonut, että tällaiset karanteenia vastaavat olosuhteet vaikuttaisivat loppujen lopuksi minuun tällä tavalla.  Tarkemmin ajatellen, se ei ole kovin ihmeellistä. Kriisit tuovat yleensä pinnalle sellaisia asioita, joita on aikakin ajatella.  Kaikkein vaikeimmat käsittelyä odottavat asiat ovat syvemmällä. Vaikka olemme niistä tietoisia, elämän kuohu ja toiminta pitävät ne hyvin kurissa pinnan alla. Työnnämme niitä pois tietoisuudesta tarkoituksella. Useimmiten ne ovat asioita, joille emme voi edes tehdä mitään. Ihan hyvä niitä on silti ajatella.

Ajattelemalla nyt ja toisenkin kerran ja vielä senkin jälkeen, keksimme ratkaisuja. Ratkaisu on sekin, ettei tee mitään, antaa ajan vaikuttaa. Olen ollut aiemmin hyvä paikkaamaan asioita kuntoon, rakentamaan siltoja ja parantamaan yhteyksiä. Se ominaisuus ei katoa minnekään, mutta vähitellen kertyy asioita, jotka tekevät siitäkin entistä vaikeampaa. 


 

Kun vanhenemme, kaipaamme entistä enemmän rauhaa ja sopusointua. Tunnistamme todella hyvin pinnan alla olevat väreilyt toisissa ihmisissä. Joskus se tuntuu melkein ajatusten lukemiselta. Alamme vaikkapa vältellä hyökkääviä ihmisiä. Vältämme myös ihmisiä, joiden sisällä erilaiset elementit, tunteet myrskyävät ja kiehuvat.  Ihmiset saattavat olla hyviä piilottamaan tunteensa muilta, he eivät ehkä itsekään tiedä, mitä niillä tehdään tai heillä ylipäänsä on sellaisia tunteita.  He eivät ymmärrä, mutta en minäkään halua olla paikalla, kun tulivuori purkautuu. En enää kaipaa konflikteja ja tunteenpurkauksia, en ainakaan, jos ne kohdistuvat minuun. Silloin olen mahdottoman huono auttamaan.

Pitkän elämän aikana tulee myös asioita, joita ei ymmärrä. Miksi läheinen ihminen katkaisee aivan yllättäen välit eikä häneen saa enää yrityksistä huolimatta minkäänlaista yhteyttä? Jotkut työelämän aikana kokemani asiat eivät myös koskaan selvinneet. Jäin loppuiäksi kysymään, miksi jouduin kohteeksi. Miksi olen epäonnistunut miessuhteissani, sitä olen käsitellyt. Useimmiten näissä asioissa, syy ei todellakaan ole meissä itsessämme vaan siinä toisessa osapuolessa. Tämä ei pysty käsittelemään ongelmaa ja pakenee milloin mihinkin jättäen toisen osapuolen pähkäilemään asiaa loppuelämäkseen.

Useimmiten on siis kysymys ihmisen omista ongelmista, jotka tämä haluaa purkaa toiseen ihmiseen. Ehkä se on pelkkä avunhuuto. Yllättävintä on, että kohteeksi joutuva on itse juuri silloin heikoimmillaan. Olen aiemmin myös maininnut, että konfliktit syntyvät usein silloin, kun toinen ihminen vaistoaa toisessa tapahtuneen muutoksen tai sen ihmeellisen särmän.  Sitä on vaikea selittää, mutta kun ihmisellä on vaikeaa, niin juuri silloin hän on helppo kohde toiselle. En ole mikään erikoisasiantuntija, mutta huomaan yhtäläisyyksiä itse kokemissani tilanteissa kautta vuosien. Tilanteita on vaikea selittää, mutta voin palauttaa ne kaikki mieleeni.  Aivan kuin juuri silloin omat antennit olisivat voimakkaimmin toiminnassa.

Vaikka jokin asia valkeneekin ja jotakin paranee, niin kumma kyllä, ihminen haluaa selvittää ne kaikki. Etsimme aina ensimmäiseksi vikaa omasta itsestämme. Ainakin minä teen niin. Toisen ihmisen kaikkein syvimpään ajatusmaailmaan on vaikea mennä sisälle. Harvoin tämä olisi edes valmis sitä avaamaan, jos sellainen tilanne tulisi. Emmekä aina saa edes tilaisuutta siihen, emme tapaa näitä ihmisiä ehkä uudelleen. Monet osaavat katkaista kaikki siteet takanaan. Se on ehkä helpompaa niin. Alamme myös itse välttää konflikteja, koska emme tiedä, mitä sanoisimme, mitä tekisimme. Joskus alamme vierastaa ihmisiä, niin kuin pikkuvauvat tekevät.

Olen usein herännyt unestani jonkin kirjoitusidean takia. Mielenkiintoiset unet myös herättävät. Nyt saatan herätä ahdistukseen. Tärkeät asiat on selvitettävä. Vai onko? Saanko rauhan ilman selvitystä?

Tänä aamuna aloin taas miettiä testamenttia. Kysymys ei ole varojen testamenttaamisesta vaan elämäni sisällön tulevaisuudesta. Tähän saakka olen yrittänyt ajatella, että se on samantekevää. Kun on kuollut, niin on kuollut. Toisaalta olen itse ajatellut muiden, aiemmin kuolleiden tuntemieni ihmisten osalta toisin.  Tähän saakka. Sitten hekin katoavat minun lähtiessäni. Kaikki skannaamani ja tallentamani kuvat Google-kuvissa häviävät. Kukaan ei maksa pientä kuukausimaksua enää siellä eikä missään muussakaan verkkopalvelussa enää.  Kauanko blogini elävät siellä. Kirjaprojektini seisoo, en ole jatkanut sitä tänä vuonna. 

6.11.2011

Kotona olevat tavarat eivät huoleta minua. Tyttäreni oli huolissaan, jos kirjakaappini kaatuisi päälleni, koska sitä ei ole kiinnitetty seinään. Aikomukseni oli täyttää kirjoilla ylähyllyjä. Nythän niitä ovat lattiat täynnä. Minusta se oli huvittavaa. Jos se kaatuisi päälleni eristyksen aikana ja jäisin alle, voisin kuolla kirjojen alle. Se olisi loistokas kuolema, kirjat tappoivat hänet. Niin ei nyt tietenkään käy, mutta hän ehdotti, että testamenttaisin kirjani jollekin kissojen suojeluyhdistykselle. Minulla oli parempi idea, joku antikvariaatti ottaisi varmaan mielelläni kaikki kirjani. Tulevaisuudessa kirja saattaa jälleen ollakin arvossaan. Nykyäänhän niitä usein mollataan mediassa ja somessa.

Valokuvat huolettavat. Käyn niitä läpi, skannaan ja hävitän. Skannatut ovat joka tapauksessa ulkoisilla kovalevyillä, vaikka osan vien myös Google kuviin. Isäni valokuva-albumeistakin tuli riitaa hänen kuoltuaan. Missähän ne olisivat nyt, jollen olisi niitä saanut. Entä kaikki negatiivit, omani ja isäni? Siellä on paljon kuvia, joita ei ole missään. Valokuvaus oli todella kallis harrastus aikoinaan.

Entä kaikki mapit täynnä keräämääni tietoa. Ehkä ne voivatkin mennä roskiin. Päiväkirjat? Kalenterit? Kirjeet? Kortit? Toisaalta sitten palaan entiseen ajatteluun, mitä siitä kaikesta, menköön. Aika näyttäköön.


 

Tämä aika lienee monelle iäkkäälle, yksinasuvalle ihmiselle paljon kovempaa kuin minulle.  Tai sitten ei. Soitin tässä välissä kolmelle ystävälleni, joista kaksi on yli 90-vuotiasta ja yksi täyttää parin vuoden päästä 90. He voivat aivan hyvin ja olivat reippaita. Vanhempi heistä oli leipomassa rahkapiirakkaa, koska se kuului hänen perheessään pääsiäiseen. Minä myös piristyin.  Ehkä tämä on sitten rankkaa nuoremmille?

Yhteisiä olivat kuitenkin monet ajatuksemme. Minä olen heidän mielestään vielä nuori. Omasta mielestäni en kyllä kovin nuori. Takaseinä häämöttää edessäpäin.

Kun vaan kestäisimme tämän ajan, varsinkin jos vaikkapa kesäkin on peruttu. Minäkään en ole saanut lupaamiani kirjeitä kirjoitettua, innostukseni on hetkellistä eikä edes jokapäiväistä. En jaksa avata kirjoja lukeakseni. Selaan usein aamun lehdet lukematta asioita sen tarkemmin.

Olemme välillä pitäneet whatsup -videopuheluja perheen kesken. Pitää tänään kysellä, miten tyttäreni eilinen muutto sujui. ”

Tässähän sitä jo tuli. Yhteenvetoa. 

Onnellista Uutta Vuotta kaikille lukijoilleni!

Pierre Auguste Renoir: Kukkia vaasissa. National Gallery of Art.
 

lauantai 17. joulukuuta 2022

Mene syvemmälle

Talven, runsaan lumentulon ja kylmyyden kanssa taistelu on aina vaikuttanut meidän kestävyyteemme ja siihen, että osaamme hallita erilaisia tilanteita kaikkien vaikeuksien keskellä. Ajatus on pyörinyt päässäni viimeisen viikon aikana ja laajentunut entisestään. Viittasin aiheeseen jo edellisessä tekstissäni. Ehkä minun on kirjoitettava mietteitäni muistiin myös blogipostaukseeni. Kun äskettäin puhdistin autoani lumesta, minulle tuli lähes tarve aloittaa kirjoittaa juuri tästä aiheesta.

Tämä kuva on jo 1940-luvulta.

Olen silloin tällöin kirjoittanut 1950-luvusta ja sen aikaisesta elämästäni. Joskus tuntuu, että olen silti kaunistellut kertomaani.  Menneen ajan ylle on asettunut sadun tuntu, se on ikään kuin vain tarua.  

On kuitenkin totta, että 1950-luvulle tultaessa oltiin vähitellen toipumassa rankasta sota-ajasta. Elinolosuhteita ei voinut verrata tähän päivään. Kodeissa ei ollut mukavuuksia, ei ainakaan maaseudulla, ei minun kodissani. Koska olin lapsi, en osannut tietenkään kaivata mitään parempaa. Me lapset olisimme olleet tyytyväisiä vieläkin vaatimattomiin olosuhteisiin.

Vanhempani olivat viettäneet vuosikausia sodassa, isä pitkään sairaalassa, sitten toipilaana. Vuosikausia he totuttelivat erilaiseen aikaan. Nuoruus oli mennyt sodassa, osittain myös terveys. Koska kotini oli maalla Hämeessä, niin siellä oli mahdollisuus jatkaa siitä, mihin oli lopetettu ennen sodan syttymistä. 1910-luvulla rakennettu mökki oli olemassa, navetta, kotieläimet, pellot ja metsät. Muut olivat hoitaneet tilaa sodan aikana, kunnes sitten isäni palasi kotiin. 


 

Isäni äiti Lempi oli kuollut sodan aikana. Isä oli lähtenyt 1930-luvun lopulla lukioon Helsinkiin ja sieltä talvisodan alettua alokkaaksi ja sitten sotataipaleelle aina 1944 kesäkuussa sattuneeseen haavoittumiseen saakka. Sattumalta hän oli tavannut tulevan äitini sodassa. Äiti tuli myöhemmin auttamaan isääni maatilalle. Äiti oli menettänyt kaiken, kodin, työpaikan, tavaransa, hän oli jo 30-vuotias.

Sodan jälkeen monet ihmiset etsivät paikkaa, mihin asettua. Se oli kuin oman elämänsä etsimistä ja uudelleen haltuun ottamista. Äitini suuri lapsuudenperhe oli selvinnyt sodasta evakkona, kodin ja maan menetys oli ollut suurin koettelemus Karjalan kannakselta lähteneelle perheelle. Kukaan ei menettänyt henkeään sodassa, mutta on vaikea määritellä henkisiä menetyksiä. 

28.4.1957

Vaikka harvat minun lisäkseni myöntävät sitä (saati ylipäänsä ajattelevat), niin henkiset menetykset siirtyivät seuraaville sukupolville. Ihminen selviää käsittelemättä niitä. Toisaalta ihminen saattaisi siirtyä seuraavalle tasolle ja jopa kukoistaa, jos osaisi ja pystyisi käsittelemään sen suunnattoman taakan, mikä hänen takanaan seisoo. Minulle se on vuosien myötä vähitellen valjennut.

2022

Ensimmäisen lapsen syntymä merkitsi vanhemmilleni varmasti uuden elämän alkua ja toivoa tulevasta. En ole koskaan uskonut, että heidän liittonsa oli taivaassa solmittu, mutta silti he elivät sen ajan tavan mukaan koko elämänsä yhdessä ja saivat viisi lasta. Äidilläni oli pari keskenmenoa, joiden ajankohta saattaa selvitä pienistä lapuista, joita hän jätti jälkeensä. Viimeinen lapsi syntyi 12 vuotta minun jälkeeni.

Elämä alkoi kukoistaa sotien jälkeen ja toivo toi siihen lisää voimaa. Tässä iässä voin hyvin aistia sen tunteen, minkä vallassa vanhempani ovat silloin olleet. Rakkaus lapsiin elämänvoiman ja yhteisön ja ystävien lisäksi auttoi eteenpäin. He olivat vielä nuoria ja jaksoivat.

kesä 1966

Olisin halunnut näyttää lapsenlapsilleni lapsuudenkotini, mutta en voi enää. Talo seisoo vielä pystyssä ja sisällä ovat lähes kaikki 1980–1990-luvun tavarat, mutta nyt uskon, että minun on paras vain kirjoittaa ja esittää kuvin mennyttä aikaa. Olen itse käynyt kuvaamassa sen rappion, mutta lapsenlapseni saavat aikanaan kuvitella, mitä se kaikki oli ja mikä merkitys sillä on. Jos ymmärrät, niin siinäkin näkyy henkisen taakan tulos.

2018
 

Vanhan talon kahta huonetta lämmitettiin puilla. Käytössä oli kaksi pönttöuunia, joilla talo päivällä lämmitettiin. Keittiössä oli liesi, johon laitettiin tuli aikaisin aamulla. Me lapset asuimme ainakin myöhemmin 1950-luvulla vintissä, jossa oli pieni puilla lämmitettävä kamiina. Vessa oli ulkona. Keittiön vieressä oli pieni huone, jossa saattoi käydä pienellä pesulla käyttäen pesuvatia. Samassa huoneessa oli myös roskaämpäri. Vesi tuli 1950-luvulla sisään keittiöön ja meni viemärin kautta ulos. Sauna oli navetan päädyssä, jonne oli vähän matkaa. Pyykit pestiin karjakeittiössä, jonka kautta mentiin saunaan. Voitte vain kuvitella, kuinka paljon töitä kaatui perheen äidin päälle.

Syntyessäni ja aina 1950-luvun puolivälin jälkeen, meillä oli kotieläimiä, lehmiä, hevosia ja kanoja. Joskus oli ehkä sikakin ja lampaita. Peltoja viljeltiin. Kasvaessamme isommiksi, mekin jouduimme auttamaan eri tavoilla. Hakemalla lehmiä kauempaa kotiin, hoitamalla kanoja, lajittelemalla munia myyntiin, harventamalla sokerijuurikaspellolla, kitkemällä kasvimaata, poimimalla marjoja, hakemalla puita ja siivoamalla.

Koti kokonaisuudessaan kaikkine tehtävineen, tunnelmineen, väreineen ja vuodenaikoineen on painunut erityisen tarkkaan muistikuviini. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tarkemmin pystyn mielessäni toistamaan kaiken.


 

2022

 

Lapsenlapsistani vain vanhin voi muistaa jotakin lapsuudenkodistani, mutta epäilen sitä.  Jossakin vaiheessa koulutehtävän puitteissa hän kyseli ja kirjoittikin siitä jotakin. Minun kertomukseni saattoi silloin olla kaunisteleva kuvaus. Se on tallessa.  Joka tapauksessa he eivät voi koskaan verrata omaa lapsuuden elinympäristöään mumminsa lapsuuteen.

On huvittavaa, että minäkin saatoin olla aika hyvä kuvaamaan elämääni ruusunpunaisten lasien läpi tai jätin yksityiskohdat useimmiten kertomatta. Ihmisten väliset suhteet olivat lapselle aikoinaan todella vaikeita ymmärtää. Niistä ei puhuttu mitään, mutta lapset rekisteröivät pienistä viittauksista ja vallitsevasta tunnelmasta asioita mieleensä. Kaikki se painui syvälle jääden sinne eikä se useimmiten edes tullut pinnalle.

1999

Tiedän hyvin, kuinka paljon vaatii uskallusta aukaista oman mielen sokkeloita asioista, joita on itse aikuisena tehnyt joko pakosta tai mielen ailahdellessa. Olisiko voinut toimia toisin, miten olisi voinut toimia? Varmaan me kaikki pohdimme sellaisia asioita, vaikka päälle päin esitämme olevamme täydellisiä ihmisiä.

Tutkiessani vanhempieni historiaa ja elämää 1930-luvulla, voin hyvin kuvitella, että 1950-luvulla elettiin lähes uudelleen 1930-lukua. Silloin oli jo toivuttu edellisestä sodasta ja elämä alkoi kukoistaa.

2022


Mieleeni on aina pulpahtanut muistoja jo ajalta ennen kouluaikaa. Olen ehkä maininnut palavan linja-auton, kun olin vanhempieni kanssa matkalla jonnekin sukulaisiin. Isä hankki auton vasta 1952. Sitä ennen kuljimme äidin sukulaisten luo bussilla ja junalla. Äitini on kertonut, kuinka minä kerran junassa kävin juttelemassa kaikille ihmisille, olin ehkä vasta 2-vuotias, jos sitäkään. Kerroin kaiken perheestäni ja itsestäni. Vanhempani häpesivät puheliaisuuttani. En muista sitä itse. Joitakin muistoja muistaa, koska niistä on kerrottu usein.

Muistan kuitenkin, kuinka pienenä tein aina tuttavuutta vieraiden ihmisten kanssa, kävin vaikkapa keinumassa jalan päällä. Muutaman vuoden iässä, ehkä 4–5-vuotiaana kävin kaupassa hakemassa postin, sinne oli matkaa ajotietä pitkin useita satoja metrejä. Olin hyvin oma-aloitteinen. Kertomus näistä asioista kuvaa, kuinka luottavaisesti suhtaudun maailmaan ja ihmisiin. 

1950-luvun lopulla

Jokaisella meistä lapsista on omat kertomukset lapsuudestaan.  Perheen elämään tulee vähitellen kaikissa tapauksissa tummia sävyjä. Vaikka vanhemmat piilottavat ikäviä asioita lapsilta, ne kuitenkin tulevat läpi. Jos lapsella on pohjalla hyviä muistoja, hän saattaa ohittaa ikävät asiat kevyemmin. En tiedä, mutta koskee ainakin minua.

Jatkuvat rahavaikeudet piinasivat. Millaisia ne olivat, siitä on vaikea tietää. Äiti joutui tekemään kaikkensa, että pystyi pitämään kuviot meiltä lapsilta piilossa. Samaa teki varmaan isäkin. Ympärillä oli siihen aikaan ihmisiä, jotka auttoivat. Maanviljelijän elämä ei ollut silloin kuin ei ole nytkään, helppoa. Päiväkirjaani kyllä on välittynyt jotakin myös erilaisista vaikeuksista, varsinkin tullessani vanhemmaksi.

Kun ajattelen kaikkea tätä nyt, en voi samalla olla ajattelematta omia vaikeuksiani 1970–1990-luvuilla. Nekin pyrkivät koko ajan pinnalle ja kirjoitettaviksi. Kun kirjoitan vanhempieni elämästä, harhailen osittain suolla.  Eräänä kesänä isän kuoleman jälkeen äiti yritti kertoa jotakin, mutta siinä kävi niin kuin yleensä käy, lapset eivät haluakaan kuulla. Voin vain aavistella asioita ja osa kertomustani saattaisi olla melkein fiktiota. Kun oikein yritän ymmärtää, niin varmaan osa on lähes oikein. Jatkan ajatteluani. Se kuuluu vanhuuteen

Kestävyysharjoittelu jatkuvat. Tänä aamuna pinnistin kovasti, jotta olisin muistanut näkemäni unen, jossa kuljetin taas kameraa mukanani. Kun heräsin yöllä, ajattelin muistavani unen, mutta nyt en saa unta kiinni.  Siksi merkittävät unet pitää kirjata heti muistiin. Tätä kirjoittaessani talitintti lensi parvekkeen ulkopuolen kaiteelle. Minulle se on aina merkki äidistäni. Hän on mukana. Näkymätön maailma tai kaikkeus kulkee koko ajan rinnallamme.

Tiedän sen arvostavan asioiden käsittelyä ja niihin syventymistä. Kaivanpa taas päiväkirjojani esiin.

Jollen nyt en ehdi ennen joulua enää postaamaan, niin toivotan tässä kaikille lukijoilleni oikein hyvää joulua!