Tärkeät asiat

Kolmanneksi syntynyt lapsenlapseni Alex tulee tänään yökylään. Facebook muistutti, että viime vuonna toin hänet kotoaan luokseni yöksi aivan samana päivänä, koska äiti joutui viipymään sairaalassa pikkuveli Axelin kanssa tämän sairastuttua. Alex itsekin oli viime viikonloppuna sairaalassa pienen operaation takia, josta hän on jo toipunut.

Arttu ja Manu syksyllä 2008

Lisäksi Facebook muistutti tänään blogistani 2011 ja monesta muusta jakamastani asiasta kuten siitä, että olin kirjoitukseni silloin jakaessani lähdössä kuuntelemaan Anna Kortelaista Keravan kirjastoon. Hän kertoi silloin Viipurista ja salaperäisestä isoisästään Reino Peltosesta, josta hän on sittemmin kirjoittanut useita kirjoja.  Kirjoitin ihanasta Annasta marraskuun lopussa hänen vierailtuaan HelsinginKuolemajärvi-kerhossa. Kirjoitukseni ”Sanattomia hetkiä” löytyy täältä.

Arttu, Muru ja äiti ja Alex melkein tasan neljä vuotta sitten.

Kuten viime vuonna samaan aikaan, nytkin minun pitäisi saada karjalaisen sukuseuran Kuolemajärven Sirkiät ry:n seuran jäsenille lähtevä kirje suunniteltua, kirjoitettua ja hoidettua sähköpostilla puolelle jäsenistöstä ja kirjeinä toiselle puolelle. Sitten viime vuoden olen saanut lisää tehtäviä hämäläisen Markkulan sukuseuran sihteerinä, jotka juuri nytkin työllistävät.

Muut kuvat ovat sitten viimeiseltä työvuodeltani 2008

Ensi viikolla on tulossa myös myynnissä olevan kotitaloni kuntotarkastus, jota itse olen pitänyt tarpeettomana monestakin syystä, mutta jota kiinteistövälittäjät pitävät tarpeellisena. Rahaa siihen menee eikä se takaa ostoa, vaikka talosta kiinnostuneita on ollut ja on edelleen. Tuttu kiinteistövälittäjä vaihtoi tästä viikosta alkaen myös kokonaan työtä, joten joudun jatkossa asioimaan uuden henkilön kanssa.  Saa nähdä, miten minun käy. Kun vaan osaisin pitää sanani piilossa.

Sanoin tänä aamuna kokevani samanlaista stressiä kuin joskus työelämän aikana, kun kuljin milloin minkin asiakkaan luona myymässä mm. e-palveluja tuntien muiden painostuksen niskassani. Nyt minun ei tarvitsisi tuntea painostusta, sillä olen itse päättänyt asioistani. Vanhat vuosikymmenten tuntemukset kuitenkin joskus aktivoituvat, tulevat uniini ja kuiskaavat asioita, joita minun ei enää oikeasti tarvitse kuunnella. Olen sanonut, että eniten minua painostavat talon myynti ja siihen liittyvät moninaiset asiat, joiden lonkerot vievät minua vielä taaksepäin entiseen elämään. En koskaan aikoinaan ajatellut, että eläkkeellä elämä olisi niinkin vaikeata. Naurettavaa kuvitella, että meille kaikille koittaisivat silloin pankolla makaavan kissan päivät.

Mutta nuo kaikki ja monet muut asiat ovat niitä tärkeitä asioita. Tervetuloa lukemaan, mitä kirjoitin juuri samalla otsikolla ”Tärkeät asiat” viisi vuotta sitten.

”5.2.2011

Olla eläkeläinen on tänä päivänä vähän syntistä puuhaa.  Sama koskee tietysti muitakin, jotka ovat työelämän ulkopuolella. Annan nykyään kyllä monien ärsyttävien asioiden mennä ohi, joten olen tietoisesti välttänyt kirjoittamasta aiheesta paitsi, että kyllähän se on välillä paistanut jutuistani läpi. Sormeni sattuivat taas syyhyämään ja piti päästä kirjoittamaan.

Nimittäin päällimmäisenä lehtileikkeissäni oli torstain Helsingin Sanomien yleisönosaston pieni kirjoitus otsikolla ”Tärkeitä asioita pitää saada tehdä jo työvuosina”. Aihe oli siksi tällä kertaa nopeasti valittu. Kirjoitus on valitettavasti vain lehden tilaajille.

Tässä minua viedään 16.6.2008 työpaikalle.

Kirjoitus tuntui aluksi provosoivalta, vaikka se ei loppujen lopuksi edes ollut sitä. Siinä Kaarina Tonteri, psykologi Savonlinnasta pohtii, miksi ihmiset eivät tee työtä niin kauan kuin kykenevät vaan haluavat jäädä eläkkeelle, vapaalle työkykyisinä voidakseen tehdä jotain tärkeää, jolle ei ollut riittävästi aikaa työuralla.

Tietenkin tämä osui minuun, sillä olen vasta eläkkeelle päästyäni pystynyt kunnolla aloittamaan tärkeän tekemisen. Tietenkin voisi ensin määritellä, mikä on itse kullekin tärkeää, sillä olemme niin erilaisia. Juttujani lukiessa on aina hyvä muistaa, että kirjoitan yksinomaan omasta näkökulmastani.  

Pysäkki, jolta usein vuosikausien ajat lähdin työmaalle.

Aloitin sen tärkeän suunnittelun toki jo kauan ennen eläkkeelle siirtymistä ennakoimalla asioita. Olin kantanut mukanani monia haaveita nuoresta asti, en ollut koskaan luopunut niistä. Eläkkeelle lähdön tullessa lähemmäksi, tajusin ajan lyhyyden, asioiden peruuttamattoman muuttumisen.  Täytyy myöntää, että urakka tuntui lähes ylivoimaiselta, oli niin paljon hoitamattomia asioita, oli paljon esteitä sekä eniten itsellä että myös muilla, joita vastaan piti ja pitää vieläkin taistella.

Kun asioita katsoo työelämän ja työtätekevän ihmisen näkövinkkelistä, saa aivan erilaisen käsityksen kuin minun suunnaltani. Em. mielipiteen kirjoittaja kysyy, olisiko syytä kehittää työelämää niin, että sen ohella voitaisiin tehdä myös niitä itselle tärkeitä tekemisiä. Onko kaikilla niitä? Suurimmalle osalle on ehkä tärkeintä alkaa hoitaa lapsenlapsia, tehdä vapaaehtoistyötä, matkustella, nauttia kerätystä omaisuudesta ja rahoista. Niitä meistä useimmat tekevät jo paljonkin työnteon ohella.

Tässä voisin muuten kysyä, eikö lasten ensi vuodet ole äärimmäisen tärkeitä. Minun aikanani kuten nyt juuri silloin äideillä on ollut kovimmat paineet kotona ja työssä.

Jotkut jopa opiskelevat. Parhaillaan opiskellessani huomaan, että suuri osa opiskelutovereistani on vielä työelämässä. Kun kuuntelen nyt ketä tahansa työssä käyvää, on vaikea uskoa, että siihen mahtuu mitään unelmien toteuttamista. Kiire, kiire, ihmiset ovat todellisia palikoita ilman vaikuttamismahdollisuuksia. Sitä olin minäkin. Teimme fuusioita fuusioiden jälkeen, joka vuosi organisaatiota uudistettiin, uusia palveluja syntyi kuin sieniä sateella, maailma konekielistyi manuaalisesta. Aika ajoin 1980 - 1990-luvuilla tein loputtomasti ylitöitä. Joskus yritin aloittaa opiskelun, mutta jouduin aina keskeyttämään. Kiire alkoi jo silloin, salakavalasti. Kiire peitti alleen sen, miten meidän kohtelumme alkoi muuttua, miten työelämä alkoi huonontua.

Miksi tekisin eläkkeellä työtä jollekin suurelle organisaatiolle, joka kerää suurta pääomaa selkänahastani?  Energiani riittäisi vielä lähes millaiseen työhön, mutta energiasta ei ole hyötyä, jos ei ole kiinnostunut. Kun kerran on poistunut työstä, jonka osasi ulkoa ja unissaan ja osaisi muuten vieläkin, jos pitäisi palata, niin ei voi vähempää kiinnostaa.

Eräänä yönä olin unessani vanhalla työpaikallani, minulle tarjottiin uutta työtä. Pelästyin kait niin, että en nähnyt, miten uni päättyi. Ehkä ne olivat lopulliset jäähyväiset. Viime aikoina olen usein miettinyt, mihin katosi lähes 35 vuotta elämästäni. Siihen sisältyy tavallaan myös elämä kotona, joka sekin katosi. Vaikka sinä aikana aloitin siinä firmassa, josta jäin eläkkeelle, menin naimisiin toisen kerran, poikani syntyi, tein töitä hullun lailla, erosin, muutin, menin uuteen suhteeseen, tein töitä hullun lailla, lapsenlapseni syntyivät, muutimme maalle, tein töitä hullun lailla sekä kotona että töissä.

Pysäkki, jolta Helsingistä lähdin kotiin. Muutaman vuoden ajan.

Sitten aloin lopulta kysyä, kuka minä olen ja minne olen matkalla. Olin vihdoin herännyt pitkästä unesta. Erona on se, että unessa käsittelemme asiat parhain päin, mutta miten selvität hereillä nähdyn unen koukerot.  Kaikki eläkeläiset eivät halua niitä käsitellä, he haluavat tulla vanhoiksi, vain olla ja elää. Se onni sallittakoon heille!

Muiden eläkkeelle läksiäisistä onkin sitten paljon valokuvia. 

Kun selasin vanhoja kalentereitani 1990-luvulta, ne olivat täynnä tapaamisia, työasioita, matkoja, syntymäpäiviä, perhejuttuja. Ainoa filosofinen kommentti, joka muuten toistui parinakin vuonna, oli lainaus joltakin toiselta henkilöltä, mutta nimi oli jäänyt pois:

”Jotta menestyisit liike-elämässä, ole uskalias, ole ensimmäinen, ole erilainen.” Perään olin kirjoittanut ehkä omin sanoin: ”Voit olla uskalias, erilainen ja ensimmäinen, vaikka leikkisit vanhoilla palikoilla.”

Sen ensimmäisen voisi muuttaa ehkä ennakoivaksi, edellä kulkevaksi, sillä ensimmäinen viittaa liikaa kilpailuun.

Näin tämä elämän syvintä olemusta pohtiva mietti ja kirjasi ylös.”

Eläkkeelle jäämispäivästäsi ei ole paljon kuvia. Tässä olen lähdössä sinä aamuna kotoa, odotan noutajaa. Tämänkin kuvan olen ottanut itselaukaisemille kuten lähes kaikki itsestäni olevat kuvat.

Koettua, luettua ja kirjoitettua

Minusta on tullut täksi päiväksi oikein laiska. Heräsin tosin poikkeuksellisesti jo aamuyöstä, kun eräs tutkimusajatus alkoi askarruttaa ja kiihotti mieltäni kirjoittamiseen. En sitten saanut muuta aikaiseksi kuin lupaavan alun, jota sitten joku päivä jatkan. Välillä olen melkein nukahtanut istualleni. Ulkona on poikkeuksellisen kylmää verrattuna vaikkapa joulukuuhun. En lähde minnekään. Tosin hain aamulla lehdet postilaatikosta ja kävin myöhemmin lisäämässä ruokaa linnuille. Sekä taka- että etupihalla on ruokintapaikat. 

 

Kaikki kuvat ovat vuosien takaa....

 

Olen tainnut tulla herkemmäksi kylmille ilmoille. Tänäänkin on ollut upea keskitalven aurinkoinen päivä ja pakkasta vain – 14°C. Kylmää ilmaa huokuu Venäjän Siperiasta meille. Iltapäivälehdet ovat veistelleet siitä isoja otsikoita. Tässä on nyt kaikki, mitä minä aion säästä sanoa. Ihan turha puheenaihe kerta kaikkiaan! Emme voi sille mitään.Minullakin se on nyt vain jutun täytettä.

Vietän tässä päivää kiinteistönvälittäjän pitämän yksityisesittelyn jälkeen. Olen tainnut mainita, että minulle hukkaantuu siinä ainakin yksi vuorokausi ja sitten olen helpottunut, etten halua tehdä mitään pakollista. Huvittelen sitten tällä tavalla. 

 

Tammikuusssa 2011.

 

Sunnuntaina oli siivouspäivä ja maanantai-aamupäivällä vielä järjestelypäivä, joka huipentui sitten puolen tunnin esittelyyn. Välittäjä soitti innokkaana kertoen katsojien varsinkin naishenkilön olleen hyvin innostuneita talosta. Aika monta innostusta on tässä ajan kuluessa lopahtanut ties mihin, että en jaksa itse enää kauheasti hyppiä ilosta. Sanoin vain ystävälleni, että on se hienoa, että joku osaa kuvitella itsensä tänne asumaan huolimatta sisustuksen puutteista ja vähyydestä. Ihmetystä saattavat herättää myös valtavat arkistoni ja kirjani. Niitähän en tässä oikein ehdi edes järjestelemään. Sysään vain keskeneräiset asiat laatikkoon ja vien "roinahuoneeseen" muiden vanhempien keskeneräisten juttujen joukkoon. Siksi aikaa.

Facebook ilmoitti tapansa mukaan vanhoista postauksista ja niiden joukossa blogistani, jonka julkaisin 5.1.2011.  Koska en voi sitä enää suoraan jakaa, kopion sen tähän ja lisään omia kommentteja. Se sisältää taloon liittyviä asioita. Siinä suunnittelin tehtäväksemme tullutta esseetä, jonka kirjoitin omasta kotitalostani.

 

Luettua ja koettua

”En todellakaan. Mitä mä sitten tekisin?” vastasi eräs haastateltava henkilö tämän aamun Helsingin Sanomissa kysymykseen ”Odotatko eläkeaikaa?  Olin juuri pohtinut sitä, miksi joinakin aamuina kiinnostavaa luettavaa ja jopa lehtileikkeiksi päätyvää on runsaammin kuin muulloin. Toisinaan en vain jaksa innostua. Mutta että minulla olisi eläkkeellä ollut hetkeäkään ongelmia tekemisen suhteen?

Kun lähdemme eläkkeelle, asennoitumista on hurjasti muutettava ja asiat laitettava uuteen tärkeysjärjestykseen. Mikään entinen ei enää päde.

Tänä aamuna kiinnostuin ensimmäiseksi hevosen lannasta luettuani artikkelin ”Lanta tehokäyttöön Itämeren pelastamiseksi.” (toim. Heli Saavalainen) 

 

Ensimmäiset siemenkuvastotkin olivat saapuneet postissa tällä viikolla, joten lantajuttu varmaan kutitti minun maanviljelijän/puutarhurin sieluani, kun luettelot olivat ensin sitä ruokkineet. Puutarha-asiat alkavat yleensä tulla mieleen hurjan aikaisin, silloin kun maa on paksuimman lumikerroksen alla. Silloin niille olisikin aikaa, jos olisi. Ja aina on, jos on muuttanut aikakäsitettään. Tekemistä kyllä riittää – eläkkeelläkin.

Lantakuva hevosaitauksessa oli Nurmijärveltä, kaukana merestä, kaukana erityisesti Saaristomerestä, jonka tilanne rehevöitymisineen on maatalouden kuormituksesta johtuen vain huonontunut entisestään. Menneinä vuosina  aina 1980-luvun lopulle saakka peltoja ylilannoitettiin jopa niin paljon, että kasvit eivät pystyneet lannoitteita käyttämään vaan fosfori varastoitui maahan. 

 

Hevosenlanta vei minut kuitenkin lähemmäs, omaa puutarhaan muistaessani, että yhden kerran olen kasvimaahani peittänyt aivan turhan pienen määrän hevosenlantaa, jota muuten myydään myös säkeittäin puutarhamyymälöissä.

Suomessa hevosen jätökset luokitellaan eläinperäiseksi jätteeksi, mutta vaikkapa Saksassa, Ruotsissa ja Ranskassa lanta on kasviperäinen sivutuote, jonka poltto on yleistä. Eri maissa tulkitaan EU:n jätedirektiiviä eri tavalla. Sitähän voivat rauhassa pohtia edelleen. Taidan jatkossakin käyttää kanankakkaa pussista kasvimaani lannoitukseen, Googlaamalla löysin seuraavan mielenkiintoisen uutisen.

Huhtikuussa 2011 pusikkoa alettiin hävittää talon tieltä

 

On hienoa olla huolissaan ympäristön tilasta ja velvollisuutemme on kerätä tietoa ja muuttaa omaa käyttäytymistä, jos se on tarpeen.  

Arkkitehtuuri kuuluu olennaisena ja uskomattoman laajana osana taidehistorian opintoihin. Siksi olenkin viime aikoina perehtynyt taloihin lukemalla useita kirjoja. Tehtäviemme puitteissa olemme saaneet osan kirjavinkeistä opettajaltamme, osa on sattumalta käsiini joutuneita. Kirjat käsittelevät meille kaikille hyvin tärkeää aihetta kukin omasta näkökulmastaan, omaa elinympäristöämme, kotiamme, tilaa, jossa vietämme suurimman osan ajastamme.

Mainittu läheinen talo alkoi valmistua. Kuva syyskuulta 2011

 

 

On helppoa pysytellä tietämättömänä, kun nykyaika kuuluu uusavuttomille ihmisille, joita kiinnostaa vain pintapuolinen tieto, jos sekään. Lehdissä annetaan ohjeita niin typeristä asioista, että vanha konkarikin joskus menee lankaan ja alkaa uskoa kaikkea hömpötystä sen sijaan, että perehtyy asiaan syvällisemmin. Vaikkapa oma kuntamme esittelee kaavoitushankkeet kapulakielellä, jota ei pysty ymmärtämään. Olisi oikein vaatia kielen kääntämistä. Tämä tuli mieleeni, kun mietin, missä vaiheessa lienee uuden rivitalon rakentaminen taloni kulmille.

En ole estänyt rakentamista saati pahemmin miettinyt, miten olisin asiaan voinut vaikuttaa. Kun rakentaminen alkaa, rauhani on silloin tipotiessään, se saattaa jopa vaikuttaa tämän tontin puihin ja kasveihin. Kävin eilen hankkimassa tonttiani/taloani koskevaa nippelitietoa esseetäni varten oman kuntani arkistosta. Sain äärimmäisen hyvää palvelua arkistosihteeri Aino Ollikaiselta. Kohtaaminen toi minulle myös paljon aivan muihin asioihin liittyen hyviä ajatuksia edelleen vaalittaviksi ja työstettäviksi.

 

 

Lukemistani kirjoista erityisen viisas kirja on nimeltään ”Talojen kieli”. Kirjan on kirjoittanut Kaj Nyman ja se on ilmestynyt Rakennusalan Kustantajilta vuonna 1998. Kirja osui käsiini paikallisesta kirjastosta.  Googlaamalla sain selville, että Kaj Nyman on arkkitehti ja FT ja yhdyskuntasuunnitelun emeritusprofessori, joka on ollut esillä erityisesti Savonlinnan ohitustieasiassa.

Kirjan takakannen teksti kertoo seuraavaa:

”Talojen kieli on sitä arkkitehtuuria, jota kaikki osaavat, äidinkielen tavoin. Arkkitehtuurin kuvilla on vastineensa jokaisen sielussa, jokainen ymmärtää pilarin ylpeyttä, suojaisen tilan lämmintä syliä, kivimuurin peräänantamattomuutta, ison ikkunan avomielisyyttä, pienen ikkunan salaperäisyyttä. Talot ovat kaikkien asia.”

Miksi arkkitehtuurista on kuitenkin meidän kulttuurissamme tullut kummajainen, johon harva pystyy solmimaan henkilökohtaisen suhteen? Voimmeko löytää uudestaan talojen kielen, joka on jokaisen äidinkieli?

Hesarissa tänään oli myös kirjailija Riku Korhosen kolumni. Luen ne aina tarkkaan, koska ne ovat erityisen osuvia ja hyviä. Ja osuu minuunkin tänään, varsinkin kun lukee tämän kirjoituksen. " 

Kolumni löytyi silloin vielä netistä, muttei enää. Onhan se minulla jossakin lehtileikkeenä, mutta en lähde sitä nyt esimään.

Eipä tänään muuta kuin hienoja pakkaspäiviä ja punaisia poskia kaikille lukijoilleni!

Talo näkyy hyvin ikkunoista ja pihalta.