Jotakin aivan muuta

Joskus ihmettelen kiinnostuksen aiheitani. Tai toisaalta en ihmettele. Ihmisen pitää välillä rentoutua ja ajatella jotakin muuta kuin juuri nyt ajankohtaisia asioita.  Äskettäin Yle Teemalta tuli 6-osainen dokumentti Ernest Hemingwayn elämästä.  Se näyttää olevan vieläkin katsottavissa Yle Areenan kautta, mutta vain Suomessa. Hemingway on jostakin kumman syystä kiehtonut minua aina. Kirjailijana, joka on taitava tuottamaan tiivistä tekstiä, eleetöntä, merkitsevää ja taitavaa.Toisaalta hänen elämäntarinansa on myös hyvin kiehtova. Aiemmin haalin häntä koskevaa kirjallisuutta. Myöhemmin kuljin hänen jalanjäljillään Floridan Key Westissä ja Pariisissa. Olin halunnut keskenkasvuisena nuorena lähteä aloittamaan haaveilemaani taiteellista uraani kirjailijana ja elokuvaohjaajana. Rakas lukijani, saat tässä kohdin hymyillä ja nauraa, koska tiedät, ettei minusta ollut siihen. Kaiken lisäksi kukaan lähiympäristöstäni ei ymmärtänyt sellaista haihatusta eikä ollut valmis tukemaan minua.  Mutta muistetaan, että ihmisen on hyvä unelmoida suuresti.  Silloin voi sentään vielä vanhana haaveilla menneistä, koskaan saavuttamattomista loiston päivistä.

 

Palais et jardin du Luxembourg vers 1860 Pariisista ostamani postikortti. Maria de´Medici rakennutti palatsin 1615-1645. 1920-luvulla se toimi vielä taidemuseona, jonne Hemingway usein poikkesi katselemaan Cezannen, Manetin ja Monetin ym. maalauksia. Palatsissa toimii nykyään Ranskan senaatti.

Ja että vielä nytkin kiihdyn, kun saan muistutuksia sieluni syvyyksiin kaivertuneista asioista. Ne elävöittävät päiviäni edelleen ja toivottavasti aina. Kunpa meillä kaikilla olisi samankaltaisia unelmia! Ehkä kaikilla muillakin on, minä en vain tiedä sitä, koska emme puhu siitä koskaan. 

Shakespeare & Company -kirjakauppa oli myös aikanaan Hemingwaylle tärkeä kiintopiste. Nykyään se sijaitsee tosin eri paikassa kuin 1920-luvulla. Kuva syyskuulta 2002.

 

Eräänä iltana aloin etsiä reittiä osoitteesta Rue du Cardinal Lemoine 74 osoitteeseen Rue de Fleurus 27. Sen kävelee noin 21 -25 minuutissa, kulkee sitten iki-ihanan Luxembourgin puiston läpi tai sen laitoja pitkin puiston ollessa yöaikaan suljettuna. Todellisuudessa minulta kuluisi osoitteiden väliseen matkaan pidempi aika, koska ottaisin matkalla valokuvia. Tai saisin jopa ajatuksen poiketa välillä Closerie de Lilasissa kirjoittamassa ajatuksiani päiväkirjaani. Ravintola sijaitsee aivan lähellä Luxembourgin puistoa. Aiheesta olenkin kirjoittanut jo maaliskuussa 2017 täällä, joten en kertaa tässä postauksessa siellä kirjoittamiani asioita. Paikka oli erityisen tärkeä Hemingwaylle, sillä siellä  Hemingway kirjoitti osan ensimmäisestä suuresta romaanistaan ”Ja aurinko nousee”. Se ilmestyi 1926.

            Kuva 20.9.2002

Meidän unelmiemme Pariisi! Hemingway palasi kirjoittamaan Pariisin muistoistaan 1921-1926 vielä kehäraakkina 1950-luvulla. Dokumentin mukaan teksti taisi jäädä kesken. Kirja ”A Moveable Feast” ilmestyi 1964 ja jo samana vuonna suomeksi nimellä ”Nuoruuteni Pariisi”. Miten järisyttävä on ero 1920-luvun aikaisen nuoren viattoman elämän ja myöhemmän kaiken kokeneen, sairaan miehen välillä! Viimeiset vuodet ovat traagisia, alkoholihuuruisia ja mielisairaita. Hemingway mainitsee esipuheessa, että lukija voi halutessaan pitää teosta kaunokirjallisena kuvitelmana, joka ehkä jossain määrin valaisee todenmukaisia muistelmia.

Baudelairen haudalla Montparnassen hautausmaalla 27.9.2002

 

Mutta kuten monta kertaa olen todennut, muistelmat ovat vaihtelevia, muuntuvia, henkilön omia.  Jo kauan Pariisissa asuva amerikkalainen Gertrude Stein asui osoitteessa Rue de Fleurus 27, jonne Hemingwayn askeleet usein johtivat kirjoittamisaamun jälkeen hänen ja puoliso Hadleyn ensimmäisestä kodista osoitteessa Rue de Cardinal Lemoine 74. Näitä käyntejä ja opettavaisia keskusteluja hän erityisesti muisteli kirjoittaessaan ajastaan Pariisissa. Kirjassaan ”Ja aurinko nousee” alkusivulle hän kirjannut Gertrude Steinin vuorosanan ”Olette kadotettua sukupolvea kaikki.” Cardinal Lemoinen asunto oli itse asiassa Hemingwayn aivan ensimmäinen asunto Pariisissa. Lisäksi hänellä oli kirjoitusstudio.  Tässä vaiheessa elettiin vasta vuotta 1922.

 

Kun Hemingwayt palasivat Kanadasta 1924 vauvansa (Bumby) kanssa, he joutuivat hankkimaan uuden asunnon, joka löytyi osoitteesta 113 rue Notre-Dame-des Champs. Tämä osoite oli viereisellä kadulla kahden minuutin matkan päässä em. Closerie de Lilasista, joka oli osoitteessa 171 Bd du Montparnasse. Kaikki kolme kohdetta, koti, ravintola ja Gertrude Steinin talo sijaitsivat tällöin aivan lähekkäin. Muistellessaan Pariisin aikoja ja Getruden lausetta kadotetusta sukupolvesta hän istui sitä miettimässä ravintolassa ja katseli kenraali Neyn patsasta ja tämän fiaskoa Waterloossa todeten, että jokainen sukupolvi on jostakin syystä kadotettua, oli aina ollut ja oli jatkossakin oleva. Ärsyttävästä lauseesta huolimatta hän totesi Gertruden kuitenkin olleen herttainen, opettavainen ja hyvä ystävä.

Luen minulla olevat Hemingwayn kirjoittamat kirjat ja niihin liittyvät muiden kirjoittamat teokset uudelleen. Olisi kiva myös palata hetkeksi sinne Key Westiin elokuun alkupuolella 1984 ja muistella tarkemmin uudelleen kahta käyntiäni Hemingwayn  ja hänen toisen vaimonsa Paulinen kodissa. Ehkä sekin onnistuu, kunhan ensin saan kirjoitettua muuta.

Suuren kirjailijan elämä on jotakin muuta kuin vaatimattoman suomalaisen naisen, jolla vain unelmat ovat olleet suuria, uskomattomia tai myös mahdottomia. Koska asuimme Pariisin käynneillämme aivan lähistössä (hotellia ei taida enää edes olla), kulkeminen Hemingwayn jalanjäljillä jäi kovin puutteelliseksi. Muistan, että osuimme parikin kertaa Rue du Fleurusille. Poikkesimme myö Gertruden haudalla, josta lienee kuva noissa linkittämissäni postauksissa. Epäilen suuresti, että vielä joskus osuisin Pariisiin, mutta minulla on karttasovellukset, kirjat, valokuvat ja matkapäiväkirjat. 

Meille kaikille on inspiriroivaa ja voimauttavaa palata menneisiin matkoihin ja tapaamisiin. Siitä kirjoitan joskus lisää.

 

Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut idoleita, jollei nyt näitä historian, surkeita, alkoholisoituneita, kuppasairaita taitelijoita ja kirjailijoita voi jostakin syystä pitää eräänlaisina unelmaidoleina (esim. Baudelaire). Ihailin myös suuria sotasankareita ja hallitsijoita, maailmantutkijoita, vallankumouksellisesti ajattelevia miehiä ja naisia. Ehkä ne kuvaavat osaltaan rohkeutta poiketa normaalista, säännellystä, turvallisesta elämästä. Siitä oli hyvä haaveilla nuorena tyttönä ajatellessani paperikarttojen äärellä ensin vaikkapa tutkimusmatkailijan uraa.  

Kaikki nämä palaavat mieleen vielä nyt, kun olen ihastunut sellaisten ihmisten elämäntarinoihin.  Se jokin voi olla myös historian ajankohta, rakennus, kirja, taideteos, rakennus, kaupunki, seutu, maisema. En edes tiedä tarkalleen, mistä ne ovat iskostuneet minuun niin syvästi. Tällaiset unelmat tai vain pelkät haaveet kuvina ja mielikuvina pitävät ihmistä elävänä ja elossa.

Tässä linkit aikaisempiin tähän aiheeseen liittyviin blogipostauksiini.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2015/02/muutoksen-siipien-havinassa-kutsu.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2015/04/muistin-polujen-varsilla.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2017/03/mielessani-matkustin.html

 

Versaillesin Grand Trianonin portailla kirjoittamassa matkapäiväkirjaa 25.9.2002 kuva HL

 

 

Luotetaan tulevaisuuteen

Tänään jostakin syystä kaipaan vapaata kirjoittamista. Olen sen ansainnut tai olen koukussa sen kaltaiseen kirjoittamiseen. Viikko on ollut raskas ja iltapäivisin olen jo niin väsynyt, etten jaksa enää edes kirjoittaa yhtään mitään.

1.1.2012

 

Aloin etsiä yhtä tiettyä valokuvaa, mikä tietysti johtaa aina eteenpäin. Valokuvat ovat tunnetusti voimauttavia, lohduttavia ja joskus hetken tilanteesta johtuen jopa liikaa muistoja sisältäviä. Maailma on nykyään melkein liian täynnä valokuvia. Siksi ihmiset riemastuvat usein kaikkein eniten pelkästään epätarkasta, mustavalkoisesta kuvasta. Nykyään kaikki kuvat on helppo muuttaa mustavalkoisiksi ja niitä varmaan voi jopa vanhentaa. Ideaa tässäkin.

1.1.2012

 

Palaan aikaan, josta parin kuukauden päästä on kulunut kymmenen vuotta, tammikuuhun 2012. Silloin en aavistanut enkä tiennyt vielä paljon mitään tulevassa ajassa odottavista, osin yllättävistäkin asioista. Otan päiväkirjani esiin ja aloitan joulukuun 2011 viimeisistä päivistä.

 

Perjantaina aamulla 30.12. 2011 olin lähdössä postilaatikolle Hyrylään kuitaten sillä joka aamuisen pienen kävelylenkkini. Oikea jalkani oli ollut jo pitkään omituinen ja olkapääni uskomattoman kipeät. En silloin vielä tiennyt, että ne kaikki olivat nivelreuman oireita. Kirjoitin, että olotilani oli ennen 95 % ja nyt enää vain 20 %.  Se oli minulle erikoista enkä pystynyt selittämään sitä kenellekään toiselle, piti vain pinnistellä. Edellisen päivän olin taas nukkunut kokonaan, jotta jaksaisin jotakin, edes kirjoittaa tai lukea. Nytkin piti vielä ennen lähtöä päästä lepäämään. Valokuvista näen, että lähdin liikkeelle vasta puolenpäivän jälkeen kiertäen takaisin minulle vieläkin niin tärkeän silloisen kotini lähellä olevan jokilaakson kautta. Joki tulvi.  Joulukuu 2011 oli ollut harvinaisen leuto ja sateinen. Sen kertoo päiväkirjani välissä oleva Keski-Uusimaan lehtileike 3.1.2012.

Jatkoin päiväkirjaani uudenvuodenaaton aamuna. Kirjaukseni ovat mielenkiintoisia, pohdin polveni kipeytymistä muistellen, kun kerran kaaduin suoraan polvilleni ja sitä, kun samana vuonna kuollut sisareni oli kertonut jalkojensa kipeytyneen ennen vakavaa sairastumistaan. Työnsin ajatukset pois mielestäni ja sen sijaan aloin ihailla vaaleanpunaisia pilviä ja tarkkailla ruokaa etsiviä talitinttejä hoidossani olevan Muru-kissan kanssa. Sää alkoi kylmetä. Vuotta 2012 en ilmeisesti ottanut sen kummemmin vastaan, mikä nyt ei ollut mitenkään ihmeellistä.

 

Vuoden 2012 alussa kävin fysioterapiassa ja sain osteopaattista hoitoa. Fysioterapeutti sanoi, että moni muu ei edes kävelisi minun tilassani. Kehoni oli kuin paksun kallion sisällä, lihasten vankina. Olotilani helpottui jonkin verran, liikekivut (jotka myöhemmin tulivat entistä tutummiksi, olivat hetken poissa).

Kuvittelin parantumisen lähtevän liikkeelle. Niinhän ei tapahtunut. Tulevina päivinä laahasin oikeaa jalkaani ja mietin, mitä jälkiä tutkiva päättelisi minun lumeen jättämistäni jalanjäljistä. Nimittäin tammikuun 7 päivänä oli jo satanut vähän lunta. Valmistelin proseminaariesityksen dispositiota liittyen taidehistorian opintoihini.

24.1.2012 yliopiston ikkunasta

 

Öisin ihmettelin raskasta olotilaani. Tunsin itseni mahdottoman painavaksi, jäseneni olivat kuin metallia. Lepäsin patjalla kuin painava kivi. Yön levottomasta nukuttuani aamulla olotilani oli jo höyhenen kevyt? Illat olivat ”yhtä helvettiä”, varsinkin, jos olin ollut paljon liikkeellä. Käsivartenihan olivat myös osittain poissa pelistä.

Tilanteeni vaihteli ja paheni koko alkuvuoden aina toukokuun lopussa saamaani diagnoosiin ja lääkitykseen saakka. Jouduin välillä turvautumaan särkylääkkeisiin vaimentaakseni liikkeiden vaikeutta. Olen kuvannut sairastumiseni vaiheita hyvin päiväkirjassani. Muuten se ei ehkä tullut kovin selkeästi näkyviin missään toimissani. Se ei näy myöskään valokuvissani, vaikka auttamatta otin niitä vähemmän.

En usko, että olen kirjoittanut postausta tästä aiheesta aiemmin, vaikka olen käsitellyt aiempaa aikaa vuonna 2011 https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/11/iskuja-on-monenlaisia.html ja ehkä joissakin muissa kirjoituksissani.

Hyrylän toria 20.1.2012

Ennen kuin otin päiväkirjani esiin, katselin tammikuun 2012 valokuvia. Ne huokuivat rauhaa. Se rauha häiriintyi, kun luin edellisen kaltaisia päiväkirjamerkintöjäni. Olen todennut sen kovin usein. Yhdestä näkökulmasta katsottuna muistot ovat usein kultaisia. Mutta kun ottaa erilaisia näkökulmia, ne tulevat todellisimmiksi. Toisaalta vaikeita hetkiä on myös hyvä tarkastella myöhemmän ajan näkökulmasta.

Kirjoitin tätä aiemmin blogipostauksen, jota en ole julkaissut. Edellä olevaa kirjoittaessani se tuli mieleen sopivana kuvaamaan minua ja ajatusmaailmaani. Päiväkirjamerkintäni kuvaavat hyvin minua ja sitä, etten huolehtinut ja surrut tulevaa, vaikka oli niin kovin vaikeaa. En myöskään syyttänyt mennyttä elämääni enkä ihmisiä, vaikka tuolloin tunsin itseni vielä eräänlaiseksi uhriksi. Ajattelin vielä myöhemmin tutkia sitä, mutta en halunnut juuttua menneeseen.   Liitän sen aiemman pari päivää sitten kirjoittamani tähän perään.

11.1.2012

Otsajuonteeni syvenevät. Huolestuneisuus ei sovi ihmiselle. Tiedän sen jo kaukaisilta ajoilta, kun harrastin tietoista itsekasvatusta. Silloin en tosin ajatellut vielä juonteita. Ei nytkään pitäisi. Kaikki ulkonäköön liittyvä kommentointi on tänä päivänä out. Eikä vanhan ihmisen ulkonäöllä, juonteilla ja rypyillä ole niin kauheasti väliä. Lohduttomampaa on ehkä se, että me kaikki sekä vanhat että nuoret ihmiset emme arvosta itseämme riittävästi. Mutta arvostavatko muut meitä? Kuunnellaanko minua, meitä yhtään? Onko mielipiteillämme väliä? Miten niillä on väliä? Ainakin vanhempien ihmisten mielipiteillä ei liene paljon väliä. Nuorempien itsevarmuus paistaa joka puolelta, mediassa, arkielämässä. 

19.1.2012 ja lunta tuli. Miten jaksan lumityöt. Onneksi Arttu auttoi.

 

Edellä oleva on omaa kommentointiani, josta en edes pidä. Tiedän, että me vanhat jäämme ajatuksinemme monessa asiassa muiden varjoon. Koska olen viime aikoina tuntenut hetkittäin kahta tunnetta, syyllisyyttä ja huolestuneisuutta, muistin, kuinka 1980-luvun alussa opiskelin uudenlaista ajattelua Wayne W. Dyerin kirjasesta ”Hyväksy itsesi uskalla elää”.  Olen kirjoittanut aiheesta aika ajoin. Jossakin vaiheessa ostin lainaamieni kirjojen tilalle saman kirjan uudelleen pokkarina. Nyt ahmin sen luvun 5. Hyödyttömät tunteet – syyllisyys ja huoli.  Olen ollut aina samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että kaikkein hyödyttömämpiä tunteita ovat syyllisyys menneisyydessä tehdyistä asioista ja niiden ajattelusta kuin myös huolestuminen edessä olevasta. Emme voi mitään menneelle ja tulevaa emme tiedä. Voimme vain elää tätä hetkeä.

Minusta tuntuu juuri nyt, tänään tätä kirjoittaessani, että olen melkein unohtanut ohjeen, jota vaalin vielä ennen vuotta 2017, kun täytin 70 vuotta. Pitääpä kerraten lukea myös blogejani sen jälkeen. Näkyykö se siellä? Olenko menneisyyttäni kahlatessani sortunut tuntemaan syyllisyyttä asioista ja tapahtumista, joille en jälkikäteen voi mitään. Heräävätkö tällaiset ajatukset, kun paneudun sukuni tarinoihin tai omaan menneisyyteni, joista kaikista on niin paljon kirjallista ja kuvallista materiaalia? Ehkä en. Kirjoitan näitä postauksia niin sisäänpäin kääntyneenä, etten edes muista, mitä olen kirjoittanut aiemmin. Uskon kuitenkin olevani aika eheä ja suoraviivainen ihminen.

Wayne W. Dyer kirjoittaa, että meidän kulttuurissamme ihmistä pidetään pahana, ellei hän tunne syyllisyyttä ja epäinhimillisenä, ellei hän ole huolestunut huomisesta. Toisin sanoen ihminen, joka ei tunne olevansa syyllinen omasta menneisyydestään ja teoistaan siellä eikä tunne huolestuneisuutta kaikesta tulevasta, on itsekäs pahis. 

24.1.2012

 

Minäkin opin aikanaan, että jähmetyn, koen masennusta ja ahdistusta, jos juutun näihin asioihin. Sen verran murheita me kaikki ihmiset kuitenkin koemme elämämme aikana. Kaiken lisäksi siirrämme tuntemuksemme myös lapsiimme.  Joudumme kohtalokkaaseen kierteeseen. Se on vain katkaistava emmekä saa mennä siihen mukaan. Kukaan meistä ei ole täysin välttynyt tällaiselta ajattelulta. Joskus on yllättävää, että sellaiset ihmiset, joiden luulisi olevan sen ulkopuolella, käyttävät tätä kierrettä. Kuinka usein meille sanotaan, että olemme itsekkäitä, kun sanomme tai teemme jotakin. Olen aina ollut erityisen tarkkanäköinen huomatakseni tällaiset ansat. Säälin herättäminen on myös ansa, johon on helppo mennä.

Jokaisen on otettava vastuu omista tunteistaan, tarkkailtava omia syyllisyydentunteitaan. Kun kohtaamme kriisitilanteen, kiinnitämme ehkä erityisen paljon huomiota tekemiimme asioihin ja koemme huolestuneisuutta siitä, miten kriisistä selvitään. Ihminen ei ole huono ihminen, jos hän huolten sijaan uskoo kaiken selviävän parhain päin.

8.1.2012

Olen usein ajatellut, että olen selvinnyt hyvin ja otin aikanaan opikseni. Kun nyt ajattelen omia kriisivaiheitani, selvisin niistä hyvin luottamalla tulevaisuuteen. Silti koin sisäistä ahdistusta vuosien ajan, mikä sittemmin sairastutti minut.  Voi olla, että aika ajoin olemme todella heikoilla yksin ja tarvitsisimme tukea joltakin taholta. Raskaita asioita on vaikea käsitellä yksin. Tuki voisi hyvin olla ulkopuolinen apu. Mutta kuten minun kohdallani, kirjoittaminen ja harrastuksiin paneutuminen ovat aina auttaneet syyllisyyden ja huolien ulkoistamisessa.

Eri ikäkaudet ovat myös rajakohtia oman itsen tarkastelussa. Joku sanoisi taas, että on itsekästä ajatella itseään. Vanhan ihmisen olisi vain ajateltava omaa perhettään, lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Kun omat vanhemmat elävät, niin hekin kuuluvat joukkoon. Mutta kaikissa ikäryhmissä, jokaisen kuuluu ensin pitää huolta itsestään, jotta pystyy rakastavasti suhtautumaan kaikkiin muihin ihmisiin.

Tässä linkki joihinkin blogipostauksiini, joissa olen maininnut Wayne W. Dyerin:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2014/06/aamuajatuksia.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2014/08/sulautua-maisemaan.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/04/taalla-muissa-maailmoissa.html

Eiköhän tätä aihetta ole nyt tongittu riittävästi. On siis aika mennä eteenpäin. Yritän jatkossa yllättää itseni kirjoittamalla jostakin aivan muusta aiheesta, jollen sitten keskity kirjoittamaan lehtiartikkelia. Nimittäin olisi korkea aika aloittaa, jos lehden on tarkoitus ilmestyä ennen joulua. 

20.1.2012