Jälkeenjäänyt

Helteet jatkuvat ja jatkuvat. Minulla on jotenkin epätodellinen olotila. Toisaalta siinä ei ole mitään uutta, kun katson asiaa toisesta suunnasta. Loppujen lopuksi samankaltainen outo olotila on kestänyt jo koko elämäni. Olen sen verran hidas, että tajuan sen vasta nyt. Vasta nyt ajatus alkaa kirkastua ja pukeutua sanoiksi. Mitä tuhlausta, voisin sanoa. Olen aina piilotellut milloin minkin asian takana. En ole ainoa, me kaikki teemme sitä. Harva uskaltaa tunnustaa sen. Totuudentorvi on jälleen liikkeellä!

Kuvat tällä kertaa ovat sattumanvaraisia kuvia menneiltä vuosilta ilman selityksiä

 

Tunnetusti kirjallisuus avaa meille portteja erilaisiin maailmoihin, ihmiskohtaloihin, aatteisiin ja aarteisiin.. Kun pääsimme nuorena kirjojen pariin, se on jotakin uskomatonta. En tiedä, onko kokemus uusille sukupolville samanlainen kuin minulla vai ovatko uudet voimat ja virtaukset vieneet tilaa kirjallisuudelta. Mutta silloin ennen, kauan sitten olin ahminut kaikki kirjallisuuden klassikot hyvin varhain. Lisää luettavaa kertyi koko ajan. Aikuisena tajuttuani, että en muistanut niistä enää paljon mitään, suunnittelin uutta kertausta. En ehtinyt, muita asioita kertyi koko ajan tielle.

 

Kirjallisuuden opiskelun aloittaminen yliopistossa oli ehkä aikanaan avunpyyntö kaikkeudelle saada lisää aikaa tärkeäksi kokemalleni asialle, mitä en silloin edes ymmärtänyt.  Opiskelu epäonnistui useista syistä. Ihmisille käy usein juuri näin. Oikea aika on hetkessä ohi, vaikka meidän sielumme on kertonut oikean osoitteen ja yrittänyt ohjata meitä sinne, minne oikeastaan olisi viisainta mennä, mutta vastavoimat sekoittavat pakan. Siinä ei ole mitään erikoista, niin käy kaikille. Elämää on mahdoton hallita. Tapahtuneille asioille ei ole syyllisiä eikä menneeseen ole helppoa paluuta. 

 

Kerromme elämämme käänteistä, tarinoista, kirjoitamme niistä, keskustelemme niistä. Jokaisen ihmisen elämä on uskomaton ja vahva tarina. Mutta niitä, sinun ja minun tarinaani on lähes mahdoton verrata toisiinsa eikä pidäkään. Silti kerromme tarinoita toisillemme ikään kuin etsien jotakin. Uudelleen ja uudelleen. Vanhat ihmiset haluavat erityisesti jakaa tarinoitaan. Harva kuuntelee niitä, mutta jaksaa sitten valittaa, että olisi pitänyt kuunnella.

Elämän tajunnanvirrasta lähtee koko ajan liikkeelle säikeitä, siruja, jotka ovat itse asiassa pienen pieniä vihjeitä meille. Pyörittelemme hetken niitä mielessämme, ne tuntuvat tutuilta. Olemme painaneet mieleemme irrallisia hetkiä ja tapahtumia, jotka toistuvat. Saatamme ihmetellä, miksi jokin tietty hetken väläys palaa mieleemme.  Ikään kuin tietäisimme, mutta emme tajua. Kirjoitan niitä joskus muistiin ja hämmästyn, kun paljon myöhemmin osun muistiinpanooni.  Niihin hetkien muistoihin pitäisi tarttua eikä vain jatkuvasti pyöritellä mielessään, mikä on toki myös oikein. Maailmankaikkeus on siinä antanut vihjeen syvemmästä tietoisuudesta.

 

Usein ajatukset nousevat kirjallisuudesta tai sen innoittamana omasta elämästä, mutta myös monesta muusta asiasta, samankaltaisuuksista, väreistä, runosta, musiikista, maisemasta, pienen pienestä yksityiskohdasta. Olen alkanut sanoa itselleni, ota niistä kiinni, koska niissä on se totuus.

Aloin kirjoittaa tätä käytyäni tyttäreni kanssa whatsapp-puhelun. Tarvitsin häntä viemään minut autokorjaamolle hakemaan korjattua autoni. Hän on kesälomalla, mutta valitti sitä, ettei ole koskaan lomaa tarkoittaen lomaa kodista ja lapsista. Minä sanoin siihen oman vakilauseeni, että odota eläkkeelle, silloin ei ole enää koskaan lomaa, vaikka kaikkien mielestä silloin yleensä loma vasta alkaa. Aika typeriä kommentteja äidiltä, eikö totta?

Äidin sanoissa piilee kuitenkin totuus. Otin kiinni minua ärsyttävästä sanasta ”loma”.  Mitä on loma? Emme ole koskaan lomalla omasta elämästämme. Taidan olla sisäistänyt jossakin vaiheessa ajatuksen näin. Siksi käytän sitä ja muiden voi olla vaikea ymmärtää minua. Metsien lapsi ei ole oikein koskaan osannut tulla ihmisten ilmoille?

 

Ihmisen osa on rakastaa omaa elämäänsä, ympärillään olevia ihmisiä, lapsia, työtä, yhteiskuntaa, luontoa, kotia.  Siihen kuuluu myös tämä hetki.   Ikääntyessämme tajuamme entistä selvemmin, kuka me olemme ja miksi ajattelemme juuri sillä tavalla kuin ajattelemme. Parasta olisi, kun ymmärtäisi sen jo nuorena…

Ehkä se liittyy sukupolveen. Joku muu tutkikoon sellaiset asiat. Minä elän elämääni. Olihan yksi lempilauseeni erojen hetkellä ”Haluan elää omaa elämääni!” Sekin ymmärrettiin väärin. En halunnut sulkea ketään pois elämästäni vaan halusin vapautua rajoituksista ja tuntea olevani vapaa päättämään itse asioistani.

 

Täysin irrallinen muisto 1970-luvun alusta on aina silloin tällöin noussut mieleeni. En ole oikein tiennyt, miksi. Ehkä olen kertonut siitä eteenpäin, mutta se on tuntunut vähän tyhmältä, koska en ole saanut sitä helposti sopimaan mihinkään tarinaan. Tai en ole vain tajunnut omien tarinoideni vuolaita juuria. Niitähän riittää.

Kuljin silloista saksalaista kotiani ympäröivillä niityillä. Lienee ollut kevät, koska niityt olivat täynnä erivärisiä kevätesikoita. Saattoi myös olla pimeä syksy. Yleensä kuljimme niityillä, kun kävelimme sitä kautta syrjäisestä asuinpaikastamme läheiseen pikkukaupunkiin. Itämeri valtavine hiekkarantoineen lainehti muutaman kilometrin päässä. Kuljimme aidatulle niitylle, sitten kostean maaston läpi, siellä oli myös saarekkeita, kivikko, puita ja jokunen lampi. Lopulta tulimme rautatiekiskoille, joita pitkin kuljimme loppumatkan. Sillä kertaa olin niityllä muuten vain kuljeskelemassa. En muista, olinko siellä yksin  tai mieheni kanssa.

 

Katseeni kiinnittyi maahan. Käärme, luulin, mutta se oli erilainen. Se kiemurteli vauhdilla kosteassa ruohikossa. Jos nyt näkisin saman, seuraisin sitä pitempään. Mutta meihin oli lapsesta saakka iskostettu käärmeen pelko. Kyseessä ei ollut käärme vaan ankerias.

Tämä karkea, ikään kuin keskeneräinen muistoko johdatti siihen,  että olin hankkinut kirjan ”Ankeriaan testamentti”?  Kirjoittaja on ruotsalainen Patrik Svensson. Alaotsikkona on ”pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta". Suosittelen lukemaan kirjan, sillä se tosiaan kertoo ankeriaan tarinan lisäksi ihmisistä  ja ajasta.

Kirja herätti ajatuksia.  On vaikea selittää, mutta se muutaman muun yhteensattuman kanssa johdatti minut kirjoittamaan tämän postauksen. 

 

Em. puhelinkeskustelun jälkeen luin seuraavan otteen. Siihen kirjassa johti kertomus ikivanhasta, vangitusta ankeriaasta.

”Siitä opimme, että aika on epäluotettava kumppani ja että riippumatta siitä, kuinka hitaasti sekunnit kuluvat, elämä on hetkessä ohi; jokainen syntyy ja saa juurensa ja perintönsä ja tekee kaikkensa riistäytyäkseen vapaaksi siitä, mikä on ennalta määrätty, ja ehkä se onnistuukin, mutta pian joutuu huomaamaan, että on sittenkin pakko kulkea koko matka takaisin sinne mistä on tullut, ja jollei ehdi perille  jokin jää kesken, ja silloin sitä pysähtyy äkillisesti oivalluksen valoon ja tuntee kuin olisi viettänyt koko elämänsä eristettynä pimeään kaivoon ymmärtämättä alkuunkaan, kuka oikeastaan on, kunnes äkkiä, eräänä päivänä, on liian myöhäistä.” luku ”Elämä pinnan alla" s. 173.

 

Nuori sukupolvi on jo asialla. Patrik Svenssonin isä on syntynyt samana vuonna kuin minä. Mitähän tässä sanoisin? Ei koskaan ole liian myöhäistä. Näkökulmia riittää. Edellä muutama sisäistämäni.

Kuljen koko ajan taaksepäin, juurilleni. Kukaan muu ei voi tehdä sitä samalla tavalla kuin minä. Se matka meidän jokaisen on tehtävä omalla tavallamme. Minun on lähes kirjoitettava siitä. Yritän kytkeä siihen vanhempieni perheiden tarinat, suvun, historian. Olen tehnyt sitä jo aina, se on perusolemukseni.

Tiedän, että monet ajattelevat, että ihminen syntyy, elää ja kuolee ja siinä on kaikki. That´s it! Ja että meillä on vain tämä hetki, unohda mennyt ja tuleva. Muuta ei ole. Ei se aivan niin mene. Tartu hetkeen, on lähempänä totuutta, sillä se hetki sisältää myös menneen ja osan tulevaa. Minäkin vasta harjoittelen ilmaisemaan omaa elämänkuvaani. Ennen kuin valot sammuvat.

Se jälkeenjäänyt olen minä. 

 

Marraskuussa matkustan eri tavalla

Viikonlopun aikana hurahdin taas hetkeksi sukututkimuksen pariin.  Siitä on yleensä paras hankkiutua eroon ennen iltaa, koska muuten tutkimukset  saattavat herättää kesken yötä. Ajatelkaa nyt sitä määrää ammoin kuolleita ihmisiä, jotka saattavat seurata vielä häiritsemään unia, minne he mielihyvin saavat tulla inspiraatioita tuodakseen mutta eivät valvottamaan  Ihmisten polut jäävät joka kerta lopettaessani kesken.Joudun  jättämään suvun useimmat haarat  sinne 1900-luvun alkuun. Jos saisin kiinni nuoremmista, sukujen ketju tulisi täyteen ja saisin ehkä rauhan.

Olen usein miettinyt luopuvani kaikesta tuosta mielenkiintoisesta, jota olen harrastanut viimeiset vuodet ja painua jonnekin muualle, pois sateisesta ja harmaasta, mutta niin rakkaasta kotimaasta. Voisi olla mukava hellittää hiukan. Ehkä aloittaisin kirjoittaa aivan jotakin muuta, päästäisin henkeni irtoamaan ja iloitsemaan jälleen luonnosta ja maailman värikkyydestä. Onko mikään ihme, että ihminen välillä kyllästyy ja kaipaa lomaa. Lomahan on eläkeläiselle vieras asia. Mutta voinhan aina matkustaa mielikuvituksessani ja unohtaa hetkeksi tuon jatkuvan sateen ropinan.

Maaliskuussa 2008 katselin Pietarin kirkon tornista alas Vatikaanin museon pihalle. Silloin emme ehtineet sinne ollenkaan, mutta nyt vietimme siellä koko päivän, kävimme myös hengähtämässä tuossa pihalla.

Roomassa

Omituista kyllä, kun olin sulkenut Sukujutut-ohjelman, matkustin jälleen kerran Roomaan. Pariisihan sen piti nyt olla, mutta otin Rooma-kortin. Olin keväällä opiskelutoverieni kanssa viikon matkalla Roomassa. Palattuani kätkin kaiken sieltä hankkimani aineiston, kirjat, kortit isoon arkkuun ja työnsin kaikki Roomaan liittyvät kirjat kirjahyllyn uumeniin. Olin kyllästetty Roomalla hetkeksi. Tein matkalla ottamistani valokuvista kansiot ja jaoin linkit kansioihin matkalla mukana olleille. En yksinkertaisesti jaksanut ajatella kuvien tarkempaa tutkimista, aiheisiin ja Rooman taiteeseen palaamista. Onneksi matkan kohteista on olemassa matkakertomus, jonka eräs meistä teki. 

Olen usein miettinyt erästä tapaamista Roomassa, sillä se kuvaa minun matkojani minne sitten matkustankin. Tutustun sattumalta ihmisiin, jotka johdattavat minua uusiin asioihin vähän samalla tapaa kuin ne kirjahyllystä tippuvat kirjat aina silloin tällöin lähtevät viemään mukanaan.  Kevään matka oli niin tiivis ja täynnä ohjelmaa, että sen jälkeen kaikki oli päässäni ja muistoissani yhtenä sekamelskana. Taisin siitä mainitakin, kun kirjoitin matkasta toukokuun alussa. Tässä linkki siihen kirjoitukseeni.

Olen matkoillani tottunut olemaan oma matkaoppaani, mutta tällä kertaa en ollut tehnyt minkäänlaista ohjelmaa, koska huomasin jo matkan suunnitteluvaiheessa, että se onnistui muilta paremmin. Itse asiassa pari meistä oli siellä täydentämässä vielä puuttuvia opintopisteitä.  Omalla matkaohjelmallani en koskaan olisi pystynyt näkemään niin suurta määrää kohteita kuin nyt näin.  Mutta näinkö todella kaiken, omaksuinko taideteokset, otinko ne vastaan sieluni silmin, muistanko niitä?  Luulen tarvitsevani sulattamiseen enemmän aikaa, olen hidas, ehkä vailla tarpeellista sivistystä. Niin kävi myös Ahvenanmaan ekskursion jälkeen keväällä 2012. Kaikki sekin on edelleen sulattamatta ja käsittelemättä.

Tässä tytöt kiiruhtavat peräkanaa kirkkoon.

 

Jeesuksen pyhimmän nimen kirkko ja jesuiittalähetyssaarnaajat Kiinassa

Roomassa vierailimme hyvin monessa merkittävässä kirkossa kohteena erityisesti kirkoissa olevat taideteokset. Tämä kirkko ei ehkä ollut vierailukirkoista tärkeimpiä. Nimittäin matkamme viimeistä edellisenä iltapäivänä tulimme Jeesuksen kirkolle (Il Gesù), jonka oikestaan muutenkin sivuutimme lähes joka päivä, koska se sijaitsee sen verran keskeisellä paikalla Rooman keskustassa. Meistä kolme asui Campo dei Fiorin kulmalla ja toinen kolmen ryhmä Pantheonin vieressä.

Tässä kuva maaliskuulta 2008. Heljä istuu vasemmanpuoleisen oven edustalla ja seuraa, kuinka nuori mies voimistelee rappujen alapuolella (ei näy tässä kuvassa).

Il Gesù on jesuiittaveljeskunnan pääkirkko, joka on rakennettu 1500-luvun loppupuolella.  Sitä on suunnitellut kuuluisa Giacomo Barozzi da Vignola , italialainen arkkitehti, joka on ehkä tunnetumpi pylväsjärjestelmistä kirjoittamastaan teoksesta. Fasadiin on vaikuttanut toinenkin tunnettu arkkitehti eli  Giacomo della Porta, jolla oli sormensa pelissä myös myös Pietarinkirkon suunnittelussa ja Capitolium-kukkulan rakentamisessa Michelangelon lisäksi. Jostakin kumman syystä taidehistorian opiskelun puitteissa kiinnostuin erityisesti arkkitehtuurista. Mutta kaikkein eniten olen kuitenkin kiinnostunut historiasta yleensä, on se sitten yleistä historiaa, uskontojen historiaa tai pienen ihmisen historiaa. Joskus lapsena jesuiitat herättivät mielessä kauhua, mustina miehinä, jotka käyttivät kidutusta, inkvisitiota ihmisten käännyttämiseen. Mutta se ei ole mikään ihme, että saimme sellaisen kuvan, koska Ignatius Loyolalla, järjestön perustajalla, oli ajatuksena vastauskonpuhdistus meitä protestantteja vastaan.

Sittemmin harhaluuloni ovat rapisseet. Uskonnoissa ei ole mitään pelättävää vaikka ihmisissä saattaakin olla. Mahtipontinen kirkko teki minuun vaikutuksen suuruudellaan. Kirkon keskilaivan katossa korkealla loistavat värikkäät ja runsaat barokkityyliset  freskot, jotka on luonut Baciccia 1670-luvulla. Niitä kirkossa vierailija saattoi ihailla myös lattialle sijoitettujen peilien kautta.

Olen aiemmassa blogissani kirjoittanut Franciscus  Xavieristä, joka teki lähetystyötä Kaukoidässä ja Japanissa.  Rooman Jeesuksen kirkossa tapasin hänet uudelleen sekä kirkon ulkopuolella että sisällä, ulkona patsaana ja sisällä hänelle pyhitetyssä kappelissa. 

Pyhiinvaellusreitit, apostolit ja ilman muuta myös kristinuskoa muualle vieneet lähetyssaarnaajat ovat lapsesta saakka kiinnostaneet minua. Tuo kaikki johtunee varmasti ikiaikaisesta kiinnostuksestani löytöretkiin. Jos olisin elänyt toisena aikakautena ja ollut jotakin muuta kuin talonpoikaista sukua, niin ehkä piian sijasta minusta olisi voinut tulla maailmanmatkailija. Pyhä Francisco Xavier (1502 – 1552) teki aikanaan lähetystyötä Kauko-idässä, Japanissa ja Kiinassa, jossa hän aikoinaan kuolikin.  Hänet haudattiin eri vaiheiden jälkeen Goaan Intiaan, mutta oikea käsi, jolla hän kastoi ihmisiä, on tuotu tähän Rooman kirkkoon pyhäinjäännökseksi.

Matteo Riccin kuva museossa muistutti tätä, mutta ei kuitenkaan ollut tämä kuva, jonka olen ladannut netistä.

Kun kiipeää ylös katon tasalle, löytää museon, josta voi katsella samalla tapaa kuin Pietarinkirkossa alas kirkon alempaan osaan. Samalla voi tutustua museoon.  Sinnehän mekin kiipesimme. Otin muutaman valokuvan alaspäin ja olisin ottanut enemmänkin, mutta huoneessa ollut nainen tuli sanomaan, että ei liikaa valokuvia. Olin kuvitellut tuota isokokoista vaaleaa naista vierailijaksi, mutta hän olikin museon opas.  Jäimme keskustelemaan erään maalauksen eteen, joka oli saanut minut pysähtymään ja kyselemään tuosta muista maalauksista poikkeavasta muotokuvasta.

Matteo Riccin kartta Kauko-idästä 1602

Siinä oli kuvattuna henkilö nimeltä Matteo Ricci (1552 – 1610). Hän kulki myös Kaukoidässä ja kuoli Kiinan Pekingissä, jonne hänet on haudattu. Ricci oli minulle uusi tuttavuus, johon opas kehotti minua tutustumaan etsimällä jälkeenpäin hänestä tietoa. Sillä tiellä olen nyt. 

Matteo Ricciä arvostettiin erityisesti Kiinassa. Kuten Xavier aiemmin myös Matteo sopeutui paikallisiin oloihin täydellisesti ja sillä tavalla saavutti luottamuksen.  Hän osasi täydellisesti kielen ja osasi kietoa katolisen kristinuskon taitavasti  yhteen Kiinan valtauskonnon kungfutselaisuuden kanssa. Hänen kerrotaan olleen myös matemaatikko, astronomi ja kartografi. Molemmat sekä Francisco Xavier että Matteo Ricci oleskelivat Kiinassa Ming-dynastian aikana. Silloin Kiina oli lähes kaikessa edellä länsimaita, tehtiin löytöretkiä ja käytiin kauppaa kunnes seuraavan dynastian aikana 1600-luvun puolivälissä maa alkoi sulkeutua ja pysyikin suljettuna 1800-luvun puoliväliin saakka. Lähdetietojen mukaan katolinen seurakunta kuitenkin kasvoi aina melkein 1700-luvun puoliväliin, jolloin paavi määräsi Kiinan lähetystyön loppuneeksi.

Käsittääkseni 1500-luku on kaiken kaikkiaan mahdottoman kiintoisaa aikaa, se oli uuden ajan alku monessakin mielessä. Taiteen mullistukset renessanssin kypsyessä Euroopassa täyteen kukoistukseen, katolisuuden kyseenlaistaminen,  Lutherin uskonpuhdistuksen leviäminen, jesuiitat. Me täällä kaukana Pohjolassa tulemme historiassa vasta selkeästi näkyviin, meistä alkaa olla tietoja paperilla.

Merjan kastajaiset ja luterilainen lähetyssaarnaaja

Kun minä synnyin, pidettiin suuri kastetilaisuus. Olin vanhin lapsista, odotettiin pojan syntyvän. Isän pöytäkalenterin sivuilla syntymäni aikana luki ”Poika syntyy”. Ei tullut poikaa vaan tyttö ja tytön jälkeen vielä kolme muuta tyttöä kunnes lopulta syntyi POIKA 12 vuotta minun jälkeeni. 

Äidin vieraskirjassa lukee 25.5.1947 ”Niin kuin kaunis tähdenlento ompi lapsi pieni, hento tullut teille iloksi vaivaan tuomaan kutsun kotiin taivaan.” Sen on kirjoittanut minut kastanut pappi nimeltä Erland Sihvonen.  Hänen nimensä perässä on hänen vaimonsa Hilja Sihvosen nimikirjoitus. 

Erland Sihvonen 1911

Kun kirjoitin tuossa kiinnostuksestani Kiinan lähetystyöhön, niin se johtuu varmaan tuosta Erland Sihvosesta, joka oli myös toiminut Kiinassa samassa tehtävässä kuin nuo jesuiitat. Hän oli aloittanut työskentelyn Kiinassa 1902 ja oli siellä kolmeen otteeseen aina vuoteen 1929 saakka.

Löysin netistä mielenkiintoisen kirjoituksen Kiinan lähetystyöstä vuosina 1925 – 1929. Pekka Lundin tekemä tutkimus Kuilunreunalla kertoo vaikeista ajoista Kiinan historiassa ja miten lähetystyöntekijät ovat sen kokeneet. Kun aikanaan bittiavaruuteen hävinneessä blogissani käsittelin tätä samaa aihetta, löysin myös Erland Sihvosen mandariinikiinalaisen asussa kuvattuna Lähetysseuran näyttelykiertueen aikana 1911. Kuvan olen silloin printannut  ja liimannut vieraskirjan väliin.  Pienenä pulleana vauvana  omaksuin tuolta iäkkäältä (74 v) rovastilta erään koko elämän aikaisen kiinnostuksen aiheen, jos näin voi sanoa. Välillä aihe pongahtaa esille ja pistää minut kirjoittamaan.

Täytyy kuitenkin myöntää, että mikäs virtuaalimatka Roomaan tämä oli, kun käsittelin Roomaa vain viitteenä, mutta ehkä tähän väliin lisäämäni kuvat tuovat sitäkin puolta esiin. Ja tärkeämpää on olla matkalla kuin päämäärä. 

Aikamatkalla

Auttaisiko keskittyminen muuhun? Lievittäisikö se väsynyttä minua avaamaan siipensä ja lentämään ajatuksen voimalle kauas muualle. Edes hetkeksi, tämän iltapäivän tunneiksi, vaikka muutakin arkista tekemistä riittäisi. Mutta monta tarinaa odottaa kirjoittamistani ja loppujen lopuksi kirjoittamisen pitäisi olla minulle tärkeintä.

Taustalla Elian kylä. Iraklion jää sen taakse alas rannalle. Kokkini Chani oikealla rannalla mäkien takana.

Tännehän "lomamökkiimme" Villa Katerinaan ollut hyvä jäädä paistattelemaan, mutta mentävä on, kun Merja käskee. Takana ne vuoret, joita kohti suunnistimme.

Tässä eräänä päivänä Facebookissa oli I Love Crete-sivustolla kuva lumihuippuisesta Kreetan vuoresta. Se pisti minut kaivamaan matkapäiväkirjani esiin. Jokin tuttu kevyt tunne kulki lävitseni, lämmin tuulenhenkäys talvisäässä. Se vaati minua kirjoittamaan, mutta en silloin ehtinyt. Sekava mielentilani ja väsymykseni ovat muutenkin viime aikoina olleet mielikuvitukseni vapaan lennon esteenä. 

Oli lauantai, ensimmäinen välipäivä kahdesta päivästä Helmin ja minun syntymäpäivän välillä. Me ja sisareni Heljä olimme lähteneet Kreetalle, vuokranneet huvilan ja autonkin. Syntymäpäivänäni 13.4. kävimme Festoksessa, minulle tärkeässä paikassa ja Helmin syntymäpäivänä 16.4. kohteena oli Kali Limenes, hänelle hyvin tärkeä paikka. Mutta välipäivinä ehdimme kierrellä muuallakin, kun kerran autokin oli käytössä, minä kuskina. Minulla on paha tapa suunnitella matkaohjelmia muidenkin puolesta. Usein suunnittelen ne vasta viime tipassa ja ilman muuta poikkeamat matkan aikana ovat sallittuja ja joskus jopa toivottavia. Kreeta sattuu olemaan niin mahdottoman täynnä mielenkiintoisia paikkoja, että on usein sääli vain ajaa ohitse.

Museoon menossa Mirtiássa.

Aikaisin tuona lauantai-aamuna lähdimme majapaikastamme Iraklionin lähellä sijaitsevasta Elian kylästä ajamaan kohti Episkopin kylää suoraan etelään. Varmaan tuossakin kylässä olisi ollut katseltavaa, mutta kirjoitin sen olleen melko hurja paikka autolla ajamiseen kapeiden katujen takia. Hyvä, että edes pääsimme ulos kylästä. Tarkoituksemme oli vierailla läheisessä Mirtián kylässä Nikos Kazantzákisin museossa. Myrtia, entiseltä nimeltään Varvari oli ollut Kazantzakisin isänpuoleisten esivanhempien kotikylä. Meillä Kazantzákis tunnetaan parhaiten romaanin "Kerro minulle, Zorbas" kirjailijana. Tutustuimme museoon, 3 euron sisäänpääsylippu on muistikirjan välissä.

Heljä tutkii vanhoja valokuvia.

Muistan mahdottoman helteisen päivän ja auringon poltteen. Hetkessä olen takaisin tuossa kaukaisessa päivässä. Voi tuntua omituiselta, että joku muistelee menneitä matkojaan. Elämäni matkat ovat ollet suhteellisen harvoja ja valittuja. En ole pitkiin aikoihin voinut lähteä minnekään edes viikon ajaksi, jolloin edes vähän ehtii mennä sisään paikalliseen elämään ja etsiä sieltä oleellisimmat asiat. Kuvia on kuitenkin kertynyt mahdottoman paljon. Kun niitä katsoo vuosien suodattimen läpi, niistä löytää aina uusia asioita, joiden ympärille pystyy kietomaan kertomuksia. On kiehtovaa matkustaa uudelleen, palata matkapäiväkirjan ja kuvien kera toiseen aikaan ja paikkaan. Kaikki ajat voivat olla tässä ja nyt, jos vain haluan. Nyt jo seuraavat seikkailut ovat odottamassa minua. Miten olisi paluu Pariisiin tai Roomaan? Entä Samoksen salaperäiset luostarit?

Arhánesissa saimme uskollisen seuralaisen. Niitähän Kreetalla riittää.

Mutta ensin palaan takaisin Kreetalle Zeuksen vuorelle. Mirtiásta ajoimme samoilla seuduilla sijaitsevaan Arhánesiin. Kylä on peräisin jo minolaiselta ajalta noin 1500-luvulta ennen ajanlaskumme alkua. Kävimme kahvilla ja pienessä minolaisaikaa esittelevässä arkeologisessa museossa. Ruokaostoksia "kotiin" teimme paikallisessa kaupassa. Kotimatkalla eksyimme taas edellisen illan tapaan ollen löytämättä kotiristeystä ja jouduimme rannan tylsään Kokkini Chaniin, jonne jäimme syömään.

Kun kuvia katselee jälkeenpäin, tulee mieleen monta asiaa. Tässä olemme jo Kokkini Chanissa. Tässä ja toisessakin kuvassa meitä seuraa oikealla oleva vaalea nainen. Hän oli suomalainen , joka lomallaan kävi töissä ravintolassa.  Taisimme olla ainoat asiakkaat myöhään iltapäivällä, mutta niinhän ulkomailla usein käy, kun olemme tottuneet syömään aikaisin.

Muistan hämärästi, että Arhánesissa ajatuksissani oli meno tuonne vuorelle nimeltä Jukhtas. Kävimme sinne johtavassa tienristeyksessä, mutta emme kuitenkaan lähteneet seikkailemaan kapeata tietä ylös vuorelle. Kreetalla lyhyihinkin matkoihin meni paljon aikaa (useita valokuvauspysähdyksiä) ja jo edellisenä iltana olimme olleet vaikeuksissa löytää asuinpaikkaamme pimeän yllättäessä niin aikaisin. Innoittajani vuorelle oli Merja Tuominen-Gialitakin kirja "Kreeta - vieraanvaraisten jumalten saari" (Tammi. 2002), jonka sivuilla 218-219 hän kertoo panijiri-juhlasta, jota vietetään Jukhtasin (nimi tulee Jupiterista) päällä olevassa Kristuksen kirkastumisen kappelissa elokuun 9 päivänä. Minua kiehtoi myös Zeus-jumalan profiili vuoren muodoissa. Iraklionista katsottuna Jukhtas näyttää tältä. Eli vuorella lepää Zeus kuolinunessaan. Entisaikojen jumalatkin kuolivat.

Kazantzákisin haudalla Iraklionin muureilla lukee "En toivo mitään, en pelkää mitään, olen vapaa." Kun ajattelen Kreetaa ja itseäni, toivon, että voisin joku päivä sanoa samalla tavalla.

Ja sainpas vanhoja kuvia esille.