maanantai 30. elokuuta 2021

Vakaa elämä

Herään kesken untani. Olen vielä jumissa jossakin vuorilla, jonne olin joutunut pitkien ja vaiherikkaiden seikkailujen ja tapahtumien jälkeen. Unissa oli jälleen paljon aikoinaan tuntemiani henkilöitä. Olen lähdössä alas erilaisten kyläkäyntien jälkeen. Ovatko tapaamani ihmiset kuolleet tai sairaita, kun näen heistä unta?  Eihän minulla ole ollut heihin sen kummempaa sidettä – ei koskaan, ei silloin ennenkään. Olen vain tuntenut heidät. Pinnallisesti.

Kreetalla

 

Lähtiessäni menemään pois, joku ojentaa minulle kameran, joka on yllättäen muuttunut kännykäksi, ensimmäistä kertaa unessani. Kirjoitin viimeisimmässä blogissani, että olen alkanut unohtaa ottaa kameran mukaani mennessäni uniini.  Se joku, kameran ojentaja, on joskus tuntemani nainen, jonka nimeäkään en muista. Alan räpsiä kuvia, joista osa on selfieitä taustalla esiintyvän bändin ja muiden ihmisten kanssa. Palaan takaisin. Kuvaan on nyt asettunut toinen paremmin tuntemani henkilö. Oikeastaan hän onkin kaksi henkilöä. Hän haluaa itsensä kuvaan bändin kanssa. Herään ja uni haihtuu.

La Palma

 

Haluaisin takaisin uneen. Se tuntui todellisemmalta kuin tämä nykyinen elämäni. Ulkona sataa edelleen. Oikeassa elämässäni olen paljon vanhempi kuin unissani. Vaikka välillä muistan, että tällaista kuten nyt, elämäni on ollut ennenkin, joskus kauan sitten, tuntuu, että olen unohtanut sen aiemman.  Alan ajatella vaihtoehtoisia elämiä.  Joidenkin tuntemieni ihmisten, tosin harvojen, elämä on muuttunut aivan muuksi heidän kohdattuaan minut. Tuskin se on minusta johtunut, vaikka olen antanut siihen pienen sysäyksen. Minä puolestani olen jäänyt oman elämäni vangiksi. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko se ylipäänsä totta? Minne joutuivat ”suuret unelmani”.

Kypros?

 

Voisin sanoa, että hän on asettunut vakaasti paikoilleen. Niinhän ihmiset tekivät ennenkin. Aina.  Jossakin elokuvassa mies sanoi haluavansa elää omaa elämäänsä. Hän halusi irrottautua entisestä ja ottaa elämänsä langat käsiinsä. En edes muista, mitä elokuvaa tai sarjaa katselin. Sanat kuitenkin kolahtivat, koska mies käytti sanasta sanaan minun sanojani, niitä, jotka lausuin aina jättäessäni entisen elämäni taakse. Viimeksi en sanonut sitä, koska en halunnut. Silloin vaihtoehdot puuttuivat.

Oli vuosi 1992 ja olin liittynyt SYP:n kamerakerhoon. Niistäkin ajoista on mapitettuja valokuvia ja tekstejä.

 

Elänkö enää omaa elämääni? Luin äsken 1990-luvulla aloittamaani päiväkirjaa, vihreäkantista A4-kierrevihkoa, jonka päällä lukee 2.1.1996 – 31.5.2003.  Etsin aikaa eräille valokuville ja löysinkin etsimäni. Olin silloin kirjoittanut todella harvakseltaan ajatuksiani. Alussa kirjoitin kirjeen muodossa osoittaen tekstit silloiselle miesystävälleni. Niitä on nyt ikävä lukea. Näin, kuinka hajalla ja sekaisin olin. Olin monta kertaa peruuttamassa alkuun ja lopettamassa suhdetta. Vaikka elämäni oli yleisesti vakaata, halusin ehkä sekoittaa sitä kunnolla.  Myöhempien tapahtumien valossa, jotka tulevat myös kirjoittamastani tekstistä esiin, olisi ollut viisainta tehdä niin. 

Joistakin (tai useimmista)1990-luvun matkoista tuli tehtyä valokuva-albumit. Taitaa olla vappu 1996 ja ensimmäinen Kreetan matka takana.

 

Tyttäreni on nyt suunnilleen saman ikäinen kuin minä vuosikymmenen lopussa.  Oliko elämäni silloin enää omaa elämääni? Milloin oma elämä muuttuu toisen elämäksi?  Huolimatta suunnitelmistani, jos niitä edes oli, en tiennyt, mitä se oma elämä olisi voinut olla. Ihminen kaipaa rakkautta, turvaa ja huolenpitoa. Jossakin vaiheessa, myöhemmin, ymmärrän, ettei se kaipaamani elämä tule koskaan koskemaan juuri minua. Voin silti edelleen iloita muiden onnesta. Me ihmiset saatamme olla jossakin vaiheessa elämäämme todella sekaisin, vaikkemme juuri silloin tunne olevamme.

Kyproksella, tarkkaa ajankohtaa en juuri nyt muista.

Olin varma, että pystyn parantamaan kaiken. Kitkuttelin vuosikymmenen, ennen kuin pystyin katkaisemaan sen suhteen. Tuohon aikaväliin sattuivat myös vanhempieni kuolemat. Mikä sotku? Iloa tuottivat vanhimpien lastenlasteni syntymät. Töissä oli rankkaa, paljon ylitöitä, ulkomaan työmatkoja, isoja muutoksia sekä töissä että kotona. Asuntokauppoja, jotka koskettivat useita perheitä, muuttoja. Kesällä 2000 kirjoitin jopa olevani kaikkien huolten vanki, mikä esti minua elämästä täyttä elämää. Samalla tajusin asian ytimen, kiitollisuuden, ilon pienistä asioista ja itsensä hoitamisen…

Myöhemmin puhuttelen vihkoa rakkaaksi päiväkirjaksi. Pohdin itseäni. Käyn vanhan koiran kanssa lyhyillä aamulenkeillä ennen töihin menoa. Jouduin ottamaan aikoinaan edellisessä elämässä hankitun Frisse-snautserin hoitaakseni hänen loppuelämäkseen. Olen aina huolissani hänestä. Minulla on kiire kotiin viemään häntä ulos. Myöhemmin hänellä ilmenee kaikenlaisia ongelmia terveyden suhteen. Syksyllä 2003 hänet nukutetaan. Lääkärintodistukset ovat vihon välissä.  Mietin paljon myös omaa vanhenemistani. Siitä ajasta on nyt melkein tasan 20 vuotta. Toisaalta ei mitään uutta. Toisaalta paljonkin. Paljon valokuvia on olemassa. Huomaan, että vaikeat ajat, joita emme silloin edes tajua vaikeiksi, opettavat meitä. Minusta tuli tarkkanäköisempi ihmisten suhteen.  Opin, etten koskaan enää ottaisi yhtäkään kotieläintä.

Äitini viimeistä kertaa lapsuuden maisemissaan kesäkuussa 1997.

 

Elämä yllättää meidät koko ajan.  Vaihtoehtoisten elämien ajattelu siinä sivussa on kiehtovaa. Loppujen lopuksi me pyrimme useimmiten vakaaseen elämään.  Emme silti ole siihenkään tyytyväisiä. Meissä kun on virtaa ja mahdollisuuksia niin moneen muuhunkin. On usein sattumaa, minne kuljemme.

Olipa se uni, koska se sai minut kirjoittamaan!  Totta on, etten silti pysty käsittelemään tuota aikaa enkä mitään muutakaan elämäni aikaa täysin.  Kaiken lisäksi myöhemmin tulee aina asioita, tapahtumia ja ihmisiä, joita on myös ymmärrettävä ja käsiteltävä. Olisimmeko kypsempiä elämään, jos saisimme siihen opastusta ja terapiaa jo lapsesta alkaen? Vai onko meidän aina opeteltava ihmissuhteet ja tunteet vaikeimman kautta.

Ulospäin elämäni vaikuttaa varmasti vakaalta. Ehkä liiankin. Mutta minusta olisi ollut paljon muuhunkin, jos olisin uskaltanut rikkoa raja-aitoja. 



 


 

 

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Ihmettelyn aiheita riittää

”Omapahan on vahingonne, tyttäreni, jos ette lue uudelleen omia kirjeitänne. Se on nautinto, jonka laiskuutenne teiltä evää, eikä se ole vähäisin vahingoista, joita tuo välinpitämättömyyteenne saa aikaan. Minä puolestani luen niitä uudelleen ja uudelleen; se on ainoa iloni, ainoa suruni, ainoa ajanvietteeni.”

marraskuu 1999

Näin kirjoitti Madame de Sévigné 26.11.1684 tyttärelleen madame de Grignanille.  Hänen kirjeensä ovat säilyneet, mutta tyttären kirjeet äidilleen hävinneet. Kirjeitä on käännetty suomeksi jo varhain 1950- luvulla, mutta laajemmin vasta äskettäin ranskalaista filologiaa opiskelevista henkilöistä muodostetun työryhmän toimesta. Kirjeiden kautta lukija pääsee kurkistamaan 1600-luvun elämään, lähinnä tietysti ylhäisön elämään. Elettiin kuningas Ludvig XIV:n aikaa (1643-1715). Kirja sisältää selitysosan ja henkilöluettelot, mikä helpottaa eläytymistä sen ajan ihmisten elämään.  Madame Sévigné (1626–1696) kiehtoo ihmisiä edelleen. Niin minuakin. Hänelläkin oli reuma, jota hän kävi hoidattamassa. En malttaisi viedä kirjaa takaisin kirjastoon.

23.9.2002

 

Kirjeet kertovat tarkkaan sen ajan elämästä ollen täynnä yksityiskohtia eri henkilöistä, tavoista, pukeutumisesta. Vuosisadan lopulla koitti Ranskassa kylmä kausi, kärsijöinä lähinnä köyhä kansa. Linnoissakin paleltiin, vettä satoi paljon. Niistäkin ystävämme kertoo. Sama kylmyys kohtasi myös suomalaiset, sillä meillä suuret kuolonvuodet sattuivat ajalle 1695-1697. Madame de Sévigné kuoli 70- vuotiaana 17.4.1696. Hän kirjoitti kirjeitä elämänsä loppuun saakka.

Ilman ahkeria kirjeiden kirjoittajia emme pääsisi lähelle menneitä aikoja. Kuten hyvin tiedätte, kirjeet ovat aina kiehtoneet minua. Olen säästänyt lähes kaikki saamani kirjeet kuten myös päiväkirjat. Emme arvosta 1940-luvulla syntyneen ihmisen tarinoita, tavallisen ihmisen kirjeet joutavat roskiin. Kun meistä aika jättää, tuskin mitään kirjallista jää jäljelle. Jollemme itse ota asioita, kirjeitä ja päiväkirjoja käsittelyyn. Useimmiten emme ota, usein hävitämme kaiken ennen poistumistamme näyttämöltä.

Palaan hetkeksi Ranskan historiaan. Se on kiehtonut minua lapsesta saakka.  Jostain syystä kuvittelin aikoinaan, että olin niin erityisesti kiinnostunut siitä, koska olin entisessä elämässäni elänyt Ranskassa. En silti koskaan oppinut puhumaan ranskaa. Aloitin joskus 1967 syksyllä alkeiskurssin yliopistolla, mutta jätin kesken. Samoin kävi kansalaisopiston kielikurssille 2000-luvun puolivälissä, vaikka jatkoin muutaman vuoden, kunnes opetukseen tuli ylitsepääsemättömiä, järjestäjästä ja varmaan minustakin johtuneita ongelmia.  

Nuoruuteni aikaiset eläytymiset ranskalaisiin romaaneihin ja historiaan olivat saattaneet tehdä mielikuvitukselleni tepposia. Jossakin vanhassa päiväkirjassani mainitsen, että olen lukenut Victor Hugon Kurjat nuorena neljä kertaa, osin ääneen sisarilleni. Myöhemmin luin sen kirjan uudelleen parikin kertaa ja monta muutakin Ranskan historiaan liittyvää, ikäänkuin aina etsien jotakin. Lapsena kirjoitin jopa alakoulun kouluaineita aiheeseen liittyen. Ja aloitin lapsekkaita romaaneja. Onhan se jatkunut tähän päivään asti. 

Pont Neuf takana 22.8.2004

Pariisin vanhimmalla Seine-joen ylittävällä, vuosien 1578–1607 välillä rakennetulla Pont Neuf – sillalla koin hienoja ahaa-elämyksiä menneestä elämästäni, sitä ylittäessäni ja jo aikaisemmin mielikuvituksessani. Ranskan numerot lueteltuna järjestyksessä tuntuivat tutuilta. Olinko kuollut giljotiinilla? Ranskalaiset linnat, ranskalaiset elokuvat.  Chambordin linna ja kaikki muut Loiren laakson upeat linnat. No, jäänevät minulta tässä elämässä näkemättä, mutta kuvitella saan aina mielin määrin. Olen sentään käynyt Louvren ja Versaillesin linnoissa! 

25.9.2002


On elähdyttävää palata aina silloin tällöin myös edellisen kaltaisiin muistoihin. Olen varmasti maininnut ne jo aiemmin. Palaaminen taaksepäin tuntuu juuri nyt erityisen hyvältä, kun olen musertunut tylsän ja mielenkiinnottoman arjen alle. Ja muserrun ja vaivun koko ajan lisää. Kaikki elämä on vain yksinoloa, vaikka siitä olen aina pitänyt. Elokuu on tänä vuonna ollut pelkkiä kylmiä ja useimmiten sateisia päiviä. Palelen ja kääriydyn ”vällyjen alle” ja joskus kauhistelen tulevaa pitkään talvea. En innostu mistään. En osaa edes kirjoittaa, vaikka monet ajatukset odottavat muistiin panemista. Usein en edes jaksa avata läppäriäni. Välillä pakotan itseni lähtemään ulos, koska muuten makaisin vain sohvalla katsellen sarjoja ja elokuvia välillä torkkuen. Entä muut ihmiset? Taitaa monesta muustakin tuntua samalta?

 

24.8.2021

Jonakin yönä näen mielenkiintoisen unen, mutta koska en kirjoita sitä muistiin, en voikaan kirjoittaa siitä. Mustan vain, etten ottanut kameraa mukaan uneen.  Kuulostaa pahemmalta kuin on.

En ole kuitenkaan tyhjentänyt muistini aarrelaatikkoa. Ne kirjeet olisivat nyt hyvä järjestää vaikka aikajärjestykseen ja kirjoittaa niistä. Kummasti joka päivä mieleeni tulee asioita, yksityiskohtia muistojen palapelistä ikään kuin kutsuen kirjoittamaan niistä. En vain aina pysty. Ajattelen, että tämä erämaa loppuu joku päivä ja herään kuin unesta. 

Etsiessäni jotakin kuvaa heinäsuovasta, siis lukemattomien valokuva-albumieni viidakosta, sieltä välistä putkahti sivu marraskuun 2005 Tietokone-lehdestä.  Artikkelissa ”Digikuvan inflaatio” Petteri Järvinen kirjoitti, kuinka digikuvat ovat täyttäneet maailman valokuvilla. Kuvien arvo on romahtanut, niistä tehdään väärennöksiä. Enemmän kirjoittaja paneutuu siihen, pitäisikö kuvien ylipäänsä säilyä jälkipolville. Hänen mukaansa meitä kiinnostavat vanhempiemme ja isovanhempiemme kuvat, kaukaisemmat eivät niinkään? Kaikkien kuvien katseluun kuluisi uusilta sukupolvilta koko elämä. Viimeinen lause on ”Eihän edes kielessä ole omaa sanaa isoäidin ja isoisän vanhemmille.” Olenhan minäkin isomummi ja meillä on myös isopappa!

Tietokone lehti ilmestyi muuten 1981–2014. Se sulautui myöhemmin TiVi-nimiseen lehteen. Olin aikanaan Tietokoneen ja Mikro Bitti-lehden tilaaja.


 

Jonakin päivänä puikahdan taas yllättäen muistin poimusta sisään johonkin hetkeen, josta jatkan sitäkin pidemmälle.  Huoneistohotellin uima-allas Gran Kanarialla 1990-luvulla. Kävin vanhimman lapsenlapseni kanssa iltaisin pimeällä uimassa. En varmasti silloin, siis siellä uidessa ottanut valokuvia, vaikka kuvittelin. Olisiko minulla valokuvamuisti? Mutta mikä se on? Jossakin on valokuva-albumi siitä matkasta. Uima-allas herätti siis paljon muitakin muistoja siitä matkasta, niin eläviä, ikään kuin olisi kävellyt sinne vuosien taakse. Se oli ennen digiaikaa, joka minun osaltani alkoi kesällä 2004.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että monet muutkin kuvittelevat ja elävät asioita samoin kuin minä. Kukaan ei ole sitä kertonut minulle, mutta se tulee esille lukiessani lehtiartikkeleita. Ajattelen, muuttaako tämä nyt elämämme aika meitä ja aivojamme. Menemme tai käännymme entistä enemmän sisäänpäin, muutumme seuraavan aikakauden ihmisiksi. Muutos vaatii veronsa. Hassusti sanottu. Mutta ehkä siksi koen oloni juuri nyt vaikeaksi. Muutos ei ole koskaan helppoa. Sanotaan, että vanhoille ihmisille se on vielä vaikeampaa. Anteeksi, te kaikki nuoret ikätoverini, jotka ette hyväksy vanhentumistanne.


 

Nyt tutkin juuri tähän sopivia valokuvia, jotka tietenkin pitää skannata ensin. Sää on mitä parhain, siis muuten kauhein,  juuri tällaiseen toimintaan. Vettä tulee koko ajan lisää. Eilenkään en päässyt lempireitilleni joen rantaan. Joki oli tulvinut lähialueille ja kestänee kauan, ennen kuin vesi vetäytyy. Ohrapelto oli puimatta, ihmettelin, että onko vilja nykyään aina niin matalakasvuista! On sentään hienoa, että ihmettelynaiheita riittää, vaikkei puutukaan päivän kuumiin tapahtumiin. Muita kirjoitusaiheita kun vilisee… kun vain pystyisi...

Joskus tulee taas mieleen lause "minulla on muistoja enemmän kuin tuhatvuotiaalla". Olikohan se niin?

marraskuu 1999