Kun kesä alkaa...

Aurinkoisen ja lämpimän päivän sattuessa kohdalle, olisi niin mahdottoman paljon tekemistä, että urakasta tuleekin lähes mahdoton.  On monta syytä rajoittaa touhuamista. Minulla on esimerkiksi parvekkeen laittaminen kesken. Vaikka se on iso ja lasitettu, niin tuntuu, ettei sinne mahdu mitään. Aamuisin se on aurinkoisen ilman sattuessa kuuma paikka. Lainassa olevan Minni-kissa kyllä viihtyy siellä aamuisin hyvin, useimmiten hän makaa lattialla tai tuolilla.

eilen

Tänään sitten innostuin istuttamaan viime viikolla ostamani pienet marketat (Argyranthemum frutescens) toisiin ruukkuihin, mutta huomasin, ettei niille oikeastaan löydy tasoa. Parvekkeella on sama ongelma kuin koko talossa, asuntoni on liian pieni minulle. Siivoaminen ja järjestäminen on vaikeaa, kun se on useimmiten vain tavaroiden siirtämistä piiloon. Jos hankin lisäpöytiä kukkia varten parvekkeelle ja sisälle, niin asunto on vielä täydempi. 

23.5.2022

Koska on vasta aamupäivä, minulle tuli parvekkeella liian kuuma, joten lähdin aloittamaan tämän uuden blogipostauksen. Multa matolla ja tasoilla jäi imuroimatta. Toivottavasti jaksan illemmalla tehdä sen ja ehkä miettiä ratkaisuja. Olisikohan perheellä vapaana olevia tasoja.

Sisäkasvitkin odottavat, että siirtäisin ne parvekkeelle. Koska talossa on nyt toinen asukas, siis Minni, on ajateltava häntäkin. Pöydille ja tuoleille pitää jättää tilaa. En taida voida pitää laseja avoinna koko kesänä. Vietämme kuitenkin joka päivä hetkiä avoimen ikkunan äärellä, kissa sylissäni.

 

 

Jaksaminen on usein tuskan takana. Se riippuu tekemisistä ja päivästä.

Viime perjantaina tapasimme sukuseuralaisia Pölkinvuorella Urjalassa. Hallituksessa pyörittelimme tapaamisvaihtoehtoja, oli kesäteattereita ja tämä kevätkasvien ihmeellinen maailma. Sirkiän sukuseuralaiset asuvat eri paikoissa. Urjalaan oli sekä Turusta että Helsingin seudulta suunnilleen yhtä pitkä matka. 

 

Olin jo etukäteen keksimässä muita kohteita, joissa voisimme poiketa tilaisuuden jälkeen. Näitä oli Urjalan kirkon hautausmaa ja sitten Matkun aseman tienoo ja Koijärven kirkko ja hautausmaa. Matkun asemalle, silloisessa Koijärven pitäjässä (nykyään Forssa) saapuivat aikanaan sodan sytyttyä joulukuun 1939 alussa mummoni ja nuorimmat lapset. Matkakumppanillani Marjalla, jonka otin kyytiin Riihimäeltä, oli myös yhteyksiä paikkakunnalle. 

 

Jännitin jo etukäteen retkeä syystä, että tällaiset tapaamiset ovat olleet kovin harvinaisia viime vuosina. Suunnittelemani ohjelma, tosin vain Marjalle ja minulle tuntui haastavalta. Hassua kirjoittaa ”viime vuosina”.

Urjalan kirkon hautausmaan jälkeen väsähdimme. Onneksi pienen harhailun jälkeen löysimme ruokapaikan, joka sattui olemaan Motelli Pentinkulma, tuttu paikka jo elokuulta 2018, jolloin olin järjestämässä Markkulan sukuseuran kesäretkeä Urjalaan. Kirjoitin siitä lyhyesti täällä. 

 

Vietimme ravintolassa niin pitkään, että meille ilmoitettiin, että on sulkemisaika. Oli siis jo ilta, kun suunnistimme Matkua kohti.  Paljon emme siellä nähneet, puhelimeni akku oli lopussa enkä ollut ottanut oikeata johtoa lisävirtaa varten. Jätimme suosiolla Koijärven kirkon väliin ja ajoimme kohti kotia. Tuli testattua kuntoa. Ja tietenkin ihailtua laajoja peltomaisemia. 

Ajoimme loputtoman pitkää Menostentietä. Kun nyt katson karttaa, niin näen Kölli-nimisen paikan ennen Matkun kylää ja itse asiassa ennen ensimmäistä pysähdyspaikkaamme.  Nimittäin pysähdyimme pian sen kohdan jälkeen, kun tulimme rautatien ylityspaikalle. Juna porhalsi juuri ohitse. Pian tajusin, ettei se ollut se ylityspaikka, jonka lähistöllä oli aikanaan Matkun asema. Oli ajettava eteenpäin ja tulimme varsinaiseen kylään, jossa ylitimme radan. Asema on purettu jo vuonna 2001. Tässä linkki Wikipediaan, jossa kerrotaan aseman historiasta.

Tässä kuva Matkun asemasta. Olen ladannut sen tänne Finnasta. Kuvan omistaa Forssan museo, Finlayson-kokoelma, ajankohtaa eikä kuvaajaa ole mainittu.

Väsyneinä jätimme tarkemman tutkimuksen siihen ja ajoimme tietä eteenpäin. Tuli kuitenkin nähtyä, millaiseen maisemaan mummoni ja lapset saapuivat joulukuussa 1939. Siitä on nyt jo 83 vuotta. Jossakin siellä, sen ajan Koijärvellä oli siis Aliköllin talo, jonne Aino-mummo lapsineen otettiin vähäksi aikaa, kunnes he siirtyivät Urjalaan jonkin talon saunamökkiin asumaan. 

 

 

Aino-mummo oli silloin 47-vuotias ja lapsia lienee ollut mukana ainakin Lauri 15 v, Ilma 13 v, Kerttu 11 v, Hannu 7 v, Martti 6 v ja Yrjö 5 v. Isä Abraham 52 v oli joutunut avustamaan evakuoinneissa. Äiti kuuden lapsen kanssa taisi jäädä viimeiseksi talojen valitessa perheitä. Laurista seuraava vanhempaan päähän oli Hannes 17-vuotias, en tiedä, oliko hän mukana. Sotimaan hän kyllä myöhemmin joutui.

Samaiselle asemalle tuli muitakin Sirkiän suvun jäseniä mm. Kolkkalasta Eemil ja Elina Sirkiän perhe viiden lapsen kera. Ensimmäisestä evakkomatkasta ei ole käyty paljon keskustelua, mutta nappaan aina ohimennen tietoja, koska aihe kiinnostaa minua erityisesti.

Elämme nyt toisenlaista aikaa. Runsaan kahdeksankymmenen vuoden aikana on tapahtunut hurjasti muutoksia. Minusta tuntuu, että olen vasta saapumassa vuoteen 1939 ja sitä seuraaviin vuosiin. Niistä on kerrottu paljon ihmisten muistellessa, mutta nyt olisi oikein hyvä aika aloittaa kerätä kertomattomia tarinoita. Siitä aiheesta sitten joskus myöhemmin.

 

Huomenna aloittelemme Sirkiän sukukirjan suunnittelua. Se on aikamoinen ponnistus, johon pitäisi jostakin kerätä voimaa. Sen tekeminen olisi pitänyt aloittaa vuosia sitten, onhan se minullakin ollut usein mielessä vähän laajempana eli koskien koko Kuolemajärven Karjalaisten kylää. Saa nähdä, miten voimat riittävät siihen. Materiaalia, kuvia ja haastatteluja on olemassa, mutta niiden purku ja käsittely on raskasta työtä.

Tästä päivästä kahdeksan vuotta sitten vietimme Kuolemajärvellä viimeisimmän evakkoon lähdön 70-vuotisjuhlia (24.5.2014). Lähtö tapahtui tosin vasta kesäkuussa, mutta juuri sinä alkukesänä kaikki ryntäsivät Karjalan kannakselle. Asiahan on nyt kovasti mielen päällä Ukrainan tilanteen takia, että se aktivoituu monella eri tapaa. Tässä linkki sen matkan tuntemuksista kirjoittamaani blogipostaukseen.

Jatkan tätä myöhemmin. Nyt on muuta tekemistä.

Muuta tekemistä riittää. Lopetin viime tiistaina ja jatkan nyt seuraavana perjantaina myöhään iltapäivällä. Jatkan, jos pääsen alkua pidemmälle. Kaikki päivät ovat olleet niin täynnä tekemistä enkä ole oikein saanut mitään valmiiksi. Olen käynyt kirjastossa, apteekissa ja kaupassa ja sitten vielä myöhemmin vein ystävääni apteekkiin.  Kotimatkalla poikkesin järven rannassa. On ollut sateinen päivä.

Tätä jatkamista varten selasin taas loputtoman suurta digitaalista valokuvakokoelmaani. Katselen nyt niitä kuvia aivan eri tavalla kuin aiemmin. Se on inspiroivaa ja antaa voimaa jatkaa tätä postauksen kirjoittamista, vaikka olen todella väsynyt ja kaipaisin pientä iltapäivätorkkua. Kissakin on odottanut koko päivän, että asettuisin lepäämään.

Selasin kuviani vuosilta 2007–2009. Päivällä muistin yhtäkkiä lyhyen hetken viime öisistä unistani. Olen ehkä maininnut aiemmin, että näen nykyään koko yön unia yhtenä elokuvana. En muista niistä mitään, ne ovat yhtä tajunnanvirtaa. Mutta tänään muistin, että viime yönä mukanani oli taas pitkästä aikaa kamera. Se oli tosi surkea eikä edes koko aikaa toiminut. Itse asiassa omat kamerani alkavat muistuttaa sitä. Kaikkihan ovat siirtyneet kuvaamaan kännyköillä. Niin minäkin suurimmaksi osaksi, mutta kuljetan kuitenkin edelleen ainakin yhtä kameraa mukana. Kamera vaikka risakin unessa on hyvä merkki!

Tässä välissä KISSA ei enää kestänyt vaan kiipesi syliini ensin käveltyään näppäimistön läpi. Lopulta hätistin hänet pois tuijottamaan minua läppärin taakse. Tekisi mieli siirtyä kirjoittamaan muualle, sohvalle tai sänkyyn tai jonnekin. Ehkä jaksaisin sitten kirjoittaa tämän loppuun. 

 

Kuvista tuli mieleeni, että paljon elämää on jäänyt taakse, elämä on yksinkertaistunut ja ihmiset ympärillä ovat ehkä vähentyneet paitsi Somessa. Kaikki se on kiinni ikääntymisestä ja jaksamisesta.

Tästä blogipostauksesta ei tule loppua. Keksin koko ajan muuta tekemistä. Nyt on jo seuraava maanantai ja ihmeen kaunis sää, joka pistää ihmiseen aina lisää virtaa ja tehoja. Jatkoin vihdoin parvekkeen valmistelemista kesäkuntoon. Tyhjensin lopulta äitilohikäärmepuun eli traakkipuun altakasteluruukun, kun olin jo aiemmin irrottanut viimeisen varren pitkässä, elottoman näköisessä puuvarressa. Käytetty multa kelpaa lapsenlapselleni hänen puutarhaansa. Siellä toimii sama juttu kuin aikanaan minun puutarhassani. Savi imee kaiken mullan, minkä sille antaa.

Puupätkät ja elävä lehdistö odottavat uutta istuttamista. Jaksoin täyttää mullalla uuden altakasteluruukun. Ostin äskettäin uutta multaa 30 kg. Ihme ja kumma kannoin sen vaivattomasti sisälle autosta ja nyt melkein koko multa on käytetty sisäkasviruukkujen täydennyksiin ja kesäkukkien istutukseen. 

 

Vein myös osan sisäkasveista parvekkeelle kuten muutaman kliivian ja rahapuiden alut. Pari isointa, vasta nyt kukkivaa kliiviaa, odottavat vielä sisällä. Pienemmät kukkivat jo tosi varhain. Pylvästyräkki on vielä sisällä, samoin nukkatyräkki, jonka parvekkeelle vientiä epäröin. Se on muuten kasvanut mahdottoman isoksi. Samoin uusin huonekasvini, nukkumaija on vielä odottamassa. Suoraan sanoen kaikki kasvit eivät edes mahdu sinne. Roikkuva kesäkukka on vielä ostamatta.

Parvekkeellani vie tilaa sänky, jolle piti aikanaan löytää paikka. Se oli vanhassa talossa vierassänky ja mahtui täällä kerrostalossa vain parvekkeelle. Pitkä pöytätaso parvekkeen päädyssä on hyvä paikka huonekasveille. Olen ehkä maininnut, että vaikka muutossa jouduin luopumaan paljosta, niin kasveja olen ollut viime vuosina lisäämässä. Sisällekin tarvitsisin lisää pöytätilaa niille, mutta tilaahan ei oikein ole, koska kaikki paikat ovat täynnä kirjoja, kansioita, mappeja ja papereita. Onneksi täällä on ikkunalaudat.

 

Puuhailu, kumartelu, nostelu, mullan ja roskien imurointi lattialta jne. kuumalla parvekkeella (se on aina aamuisin kuuma, koska silloin aurinko paistaa sinne) väsytti minut totaalisesti. Katselin parvekkeelta kissan kanssa, kuinka joku vanhempi tämän taloyhtiön asukas työskenteli talon puutarhassa. En todellakaan taitaisi enää jaksaa hoitaa omaa puutarhaa.  En muuten edes ehtisi. Toki vähän kerrallaan onnistuisin, mutta raskaisiin töihin olisi pyydettävä apua. Aika aikaa kutakin.

Piipahdin illalla joella katsomassa, miten kevät on mennyt eteenpäin. Siellä oli onneksi hiljaista (ihmisistä) ja osa poluista oli viikon sateiden pehmentämiä. Linnut lauloivat kiihkeästi. Viljapelto oli viikossa muuttunut vihreäksi. Olin sitten parahiksi kotona ja katselemassa jääkiekon loppuottelua, jonka tulos oli loistava. Suomi voitti Kanadan ja samalla maailmanmestaruuden.

Kaiken lisäksi aamulla kaivoin kesävaatteet esille. Osa arkivaatteistani (ei minulla ole mitään juhlavaatteita) on todella vanhoja. Kuten tuolla alussa kerroin katselen usein vanhoja kuviani, jotka todistavat tekstini todeksi. Sen lisäksi valikoin kuvista joitakin ehkä uudelleen jaettavaksi Instagramissa ja Facebookissa. Käytin samoja kesävaatteita jo 2000-luvulla. Nyt puhutaan kaiken kallistumisesta. En todellakaan aio ostaa uusia vaatteita. Ajatuksissani kolkutti, että samoja puheita on ollut ennenkin, se oli sellainen déjà-vu – kokemus.

Edellistä kirjoittaessani ajatukseni lensivät kauas taaksepäin. On myönnettävä itselleen, etten voi välttää sitä. On sitten kysymys omasta historiastani ja muiden aikoinaan tuntemieni ihmisten elämästä, ajatusten ja tiedon käsittely kaikissa muodoissaan on nyt minulle tärkeätä.  Niin on ehkä myös monelle lukijalleni, jos olette eksyneet tänne. Sitä ei kannata kieltää.  

Otsikko jatkuu sitten ...aika pysähtyy hetkeksi. Viimeistään 4.6. Mutta kuvat ovat hengästyttävä seikkailu vailla vertaa.

 

Viikon pläjäys

Kuuntelin aamuvarhain herättyäni sateen rummutusta ikkunapelteihin ja ikkunaan. Ajattelin aloittavani uuden blogipostauksen kirjoittamisen ja yritin kerätä siihen inspiraatiota ajatuksistani. En oikein onnistunut. Unenikaan eivät ole juuri viime aikoina tuoneet johdatusta. Välillä olen jopa ajatellut, että oliko tämä tässä. 

Liitän tähän vuoden 2007 valokuvia. Tämä on 17.5.2007 Tuusulan joen ympäristöstä.

 

Mutta niinhän on ollut aina. Lamaannus iskee välillä kovasti, kunnes sitten taas kullanarvoinen, oma perusmerkitys löytyy. Tarkoitan sillä merkityksellisyyden tunnetta, jota ilman emme jaksaisi aina edes elää. Sehän on monelta ihmiseltä pahasti hukassa. Olen maininnut sen usein kirjoituksissani. Enkä halua pohtia sitä sen enempää muiden kohdalta. Toivon kuitenkin, etten ole koskaan edesauttamassa, että joku muu sen kadottaa.

17.5.2007 samoilta paikoilta kuin edellinen kuva.

 

Lähetin aamiaisen ja lehdenluvun välissä muutaman kuvan Instagramiin, josta ne välittyvät Facebookiin. Minulle se on eräs tapa hakea innoitusta. Nykyään käytän siellä useimmiten vanhoja valokuviani. Huomasin, että useat kuvani olivat tältä päivältä vuonna 2011. Olisiko siinä vuodessa jotakin, joka auttaisi tänäänkin? Kun tutkin blogejani, huomasin, että olen kovin usein käsitellyt juuri sitä vuotta ja julkaissut usein uusien blogien sisällä vanhoja postauksia edellisestä blogistani ”Polulle kauas”. Oma elämäni on siis useimmiten ollut suuri innostuksen aiheeni.

17.5.2007

 

Päätinkin ehkä jakaa uudelleen niitä blogipostauksia Facebookissa. Nythän on niin, etten enää jaa blogejani siellä tuskin ollenkaan. Oikeastaan on aivan samantekevää, mitä tekee somessa. Harva on kiinnostunut muiden julkaisuista, vielä harvempi kommentoi. Oikeasti Facebook ja Instagram ovat aikatuhlareita. Toisaalta ne ovat myös paikkoja, jonne olen kerännyt osan merkityksellisistä kuvista ja osan elämäni tarinaa. Enpä taidakaan. Keksin jotakin muuta!

19.5.2007 voikukat kotipihalla näyttävät nyt tosi hienoilta, mutta eivät silloin, vaikka niitä kuvasinkin...

Takana on nyt monta aika vaikeaa vuotta, joista viime talvi oli kaikista vaikein. Olen viettänyt lukemattomia päiviä, iltoja ja öitä kuvitellen, mitä tekisin ja mitä haluaisin nähdä ja tehdä. Olen tajunnut, että en pysty enkä jaksa enää kaikkea, vaikka kuinka uskottelisin itselleni muuta.

Nyt on ihana nähdä koivujen vihertyvän ja kevään etenevän. Vihdoin! Lähistön kirsikkapuut ovat alkaneet kukkia ja ruohokin vihertyy päivä päivältä. Sateet edistävät kevään etenemistä kesäksi.

17.5.2007 tuometkin jo kukkivat, mutta nyt saamme vielä odottaa.

 

Muuten olen huomannut, että olen lähes aina jonkun romaanin luettuani hiukan pettynyt. Uusia kirjoja ilmestyy koko ajan hurjaa tahtia. Niitä mainostetaan ja esitellään eri paikoissa. Viimeksi luin Meri Valkaman ”Sinun, Margot”. WSOY.2021. Syyskuussa 2021 ilmestynyt romaani on saanut erityisen suurta huomiota. Minäkin katselin ja kuuntelin Keravan kirjaston tekemän striimauksen haastattelusta, jossa Tiina Raevaara haastatteli kirjailijaa. Tässä linkki haastatteluun. Meri Valkama kirjoitti kirjaa kymmenisen vuotta ja osa siitä liittyi hänen lapsuudenmuistoihinsa Itä-Berliinissä. Näkemänsä ja kokemansa hän osasi taitavasti yhdistää historiaan, tutkimuksiinsa ja osaamiseensa toimittajana ja dokumenttien tekijänä. Monet luulivatkin, että kysymyksessä on autofiktio, mutta teos on täysin fiktiivinen. Kirja sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden 2021 parhaalle esikoiskirjalle.

 

Luin kirjan melkein nopeasti ja edellä olevan tietäen ihailin sitä, miten kirjailija käsittelee aikaa, ajan tapahtumia, kirjeitä, muistia ja osaa yhdistää ne kokonaisuudeksi. Voin hyvin kuvitella, millainen tyhjyyden tunne kirjailijalle tulee, kun hän saa kirjan valmiiksi pitkän puristuksen jälkeen. Lukijallekin voi tulla tyhjä olo, pettynytkin.   Kirja lähtee ensi viikolla jakoon, vien sen ystävälleni. Hän voi sitten jakaa sen eteenpäin. Romaaneja en enää säilytä. Kirjailijoiden dilemma on se, että vuoden parin päästä julkaistu, paljon työtä vaatinut teos on useimmiten vain muisto. Uudet kirjat jyräävät vanhat.

Monta romaania odottaa edelleen, että lukisin ne. Uskomatonta, miten nuorena tuli luettua niin paljon, usein montaa teosta yhtä aikaa. Äitinikin luki aina. Kaiken kotityön ohessa hänellä oli koko ajan kirja meneillään, vielä vanhanakin. 

 

Jatkan tätä kirjoitusta perjantaina 13.5. Tänään sattuu olemaan hieno, aurinkoinen ja lämmin päivä. Ajattelin lähteä käymään parissa paikassa kameran/kameroiden kanssa. Kasasin menooni niin paljon tehtävää, etten sitten jaksanut käydä kaikkialla. Posti, kuvia, kauppa ja vielä toinen kauppa. Olin jo aivan uupunut ja nälkäinen. Huomenna taitaa taas olla viileätä ja sateista. Viileä ja sateet edistävät kyllä kesän tuloa. Hukkasin matkalla myös aurinkolasini. Ostin myöhemmin tilalle kahdet uudet.

Täydet vuodet ovat eräänlaisia merkkipylväitä. Samalla ne ovat kriisin paikkoja. Kaiken lisäksi tällaisena aikana eli kolmen vuoden poikkeusajan jälkeen, kriisiä on entistä vaikeampi välttää. Se on läpikäytävä mielessä.

21.5.2008

 

Katselen itseäni ikään kuin  ulkopuolisena ja ulkoa päin. Ymmärrän, että se on toisaalta ihan hyvä asia. Olen itse oman itseni sisällä ja silti katselen ja arvioin itseäni ulkopuolelta. Viisi vuotta sitten olin samanlaisessa tilanteessa. Silloin oli aika, kun jouduin tekemään mahdottoman paljon, talon myynti oli edessä ja kaikki siihen liittyvä. Jouduin silloinkin siirtymään lähes kokonaan itseni ulkopuolelle ja ottamaan kaiken tulevan vastaan. Vaikka ajoittain olin niin väsynyt ja vaivainen, että tuskin pystyin kävelemään.

Edellistä kirjoittamaani voi olla vaikea ymmärtää. Ajatus vain putkahti tänään mieleeni ja olen itse asiassa siitä kiitollinen, koska se voi auttaa minua eteenpäin. Voin ehkä vihdoin uskaltaa tehdä sellaisia asioita, joita olen ennenkin tehnyt. Jospa se palauttaisi rohkeuttani. Toivottavasti. 

21.5.2008

Tulin kaupasta autolle vähien ostosteni kanssa. Viereisen auton omistaja, vanhempi mies odotti minua. Olimme ajaneet vierekkäisiin parkkiruutuihin nk. mummoparkkiin lähes samanaikaisesti. Hän osoitti valkoisessa autossaan etuovessa olevaa pienenpientä naarmua, jossa hänen mukaansa oli punaista väriä, jonka hän epäili tulleen minun autostani noustessani autosta. Hän oli edellisenä päivänä tarkistanut auton, koska juuri äskettäin oli joutunut korjauttamaan autoaan 500 eurolla jonkin kolhaisun takia. Hän vaikutti varmalta asiassaan. 

Koin siinä automaattisesti siirron katsomaan itseäni ulkoapäin.  Olen aina ollut erityisen tarkka ovien kanssa ja jos olisin kolauttanut naapuriautoa, olisin sen huomannut. Ajattelin, että olen ollut liian hajamielinen, jos niin on käynyt.  Mies sanoi odottaneensa minua, jotta voisimme tarkistaa. Avasin oman autoni kuljettajan oven ja totesimme, että autoni ovi ei mitenkään edes yltänyt viereiseen autoon. Se siitä.

 

11.5.2008 kotipihalla

Kevät on hidastellut tänä vuonna samoin kuin minä.

Eikä tästä viikon yhteenvedosta, mikä ei alun perin ollut edes tarkoitukseni, ole tullut valmista. Olen yhtä hidas kuin tämä kevät. Lykkään läppärin näppäimistön eteen asettautumista. Eilen kyllä jatkoin erästä artikkeliani, koska aamulla herätessäni tuli mieleeni, että lupaukset itselle ja jollekin toiselle on täytettävä. En tosin päässyt kovin pitkälle, koska olin hävittänyt muistiinpanojani. Soitin pitkän puhelun ystävälleni, jota kirjoitukseni koskee. Saamillani tiedoilla saan tekstin ehkä melkein valmiiksi. Siitä kerron sitten aikanaan tai en.

Kiertelin eilen aamulla Fjällbon puistossa Tuusulanjärven rannalla. Oli mahdottoman kylmää, onneksi päälläni oli hupullinen pusero ja takki. Kaulaliina ja käsineet puuttuivat. Kun on kylmää, kuvistakin tulee raaempia. Tänään minun piti jatkaa paikkojen tutkimista joko jokirannassa tai Nurmijärven Myllykoskella tai jossakin muualla, mutta huomasin, että sää on edelleen hyvin kylmää eikä kevät ole edennyt sen pidemmälle. Tutkin valokuviani aiemmilta vuosilta, viime vuodeltakin ja huomasin, kuinka pitkällä kevät silloin samalla päivämäärällä oli. Kaiken lisäksi niistä kuvista huokui lämpö, jota en tällaisella säällä niihin saa.

Tuusulanjärveä 17.5.2008

 

Sen sijaan kävin hoitelemassa kukkakauppaostoksia. En jaksa kantaa enää paljon mitään, joten hoidan kaiken pala kerrallaan. Ostin muutaman marketan parvekkeelle ja 30 litran säkillisen multaa. Palatessani hain tankin täyteen bensaa (litrahinta oli nyt 2,199). Hinta kallistuu koko ajan. Perjantaina on tiedossa autolla ajamista, joten on paras varautua ajoissa. Sitten kävin vielä ruokakaupassa.

On tehtävä jotakin, siirryttävä kolmen vuoden kuvittelusta todellisuuteen ja toimintaan. Toisaalta kuvittelussa ei ole mitään pahaa. Se on saanut minut pysyttelemään paikallani ja olemaan stressaamasta itseäni turhan paljon. Olen tehnyt vain sitä, mikä on huvittanut. Välillä olen silti inhonnut itseäni, koska olen kokenut riittämättömyyden tunteita. Se on kai vanhuuteen solahtamista, syrjäytymistä ja lisääntynyttä näkymättömyyttä. Vaatii myös taitoa alkaa hoitaa asioita niin, että ne eivät aiheuta uutta stressiä.

Minä 17.5.2008

 

Perjantaina on ensimmäinen koe, kun meillä on sukuseuran tapaaminen Urjalassa Pölkinvuorella, jossa on kasvimaailma. Saa nähdä, miten kevätkukat voivat, kun on ollut näin viileä kevät. Parasta kukkaloistoa voimme tuskin vielä odottaa. Pääasia on kuitenkin se, että olemme järjestäneet tapaamisen.  

Olen ajatellut muutakin toimintaa tälle keväälle ja alkukesälle, mutta niistä sitten aikanaan, jos ne ylipäänsä toteutuvat. Menen nyt hitaasti eteenpäin. Maailma taustallani kiertää entistä kiihkeämmin, mutta sekin jankuttaa yksiä ja samoja asioita koko ajan. Sota, nato, sota. Niin kuin minäkin.

Minä 16.5.2022