Joskus voisi jo helpottaa

Sain eilen kirjoitettua sukuseuran viime viikkoisen kokouksen pöytäkirjan, hankittua lisätietoja sitä varten, siirrettyä valokuvia verkkoon ja suunniteltua tulevia tehtäviä. Aamulla tarkoitukseni oli lähettää materiaalia eteenpäin. Monta muutakin tehtävää odotti verkon kautta toteutettavaksi. Mutta kas kummaa, Internet ei toiminutkaan eikä erilaisista sammutus- ja käynnistysoperaatioista huolimatta se ei toipunut edes iltapäivään mennessä. Silloin aloin epäillä jo jotakin ongelmaa oman kotini ulkopuolella.  Asia hoituikin nopeasti, kun otin yhteyttä Elisaan ja tehtiin vikailmoitus. 

Huhtikuun alussa 2014 näytti noinkin siistiltä pihalla. Asuin silloin muualla. Silloin ei tuntunut niin pahalta, kun kaikki oli muutenkin rempallaan talon ollessa remontissa.

 

Sainhan sitten aikaa touhuta kaikkea muuta, vaikken saanutkaan mitään järkevää aikaiseksi. Ymmärsin taas kerran, kuinka riippuvaisia olemme verkosta ja sen toimimisesta. Yleensähän kaikki toimii todella hyvin. Jos jossakin toisella puolella maailmaa oli hyökkäyksiä palveluihin, eihän sen pitäisi koskea Suomea.  Mutta minähän olen yhteydessä Microsoftiin ja Googleen ja ties mihin muuhun. Muilla tuntuu tänään olevan ongelmatonta, muttei minulla. Odotellessa saatoin sentään kirjoittaa, kun koko kone ei ole verkon hallinnassa. 

Menneet ajat tulivat taas mieleen. Silloin 1980-1990-luvuilla pystyimme sentään itse hallitsemaan montaa asiaa. Nyt joku tai jokin muu hoitaa emmekä ole haavoittumattomia. Minulla ei ole edes heti puhelinnumeroa soittaakseni. 

Aamulla ehdin puhelimessa Facebookissa jakaa pari vuotta sitten kirjoittamani muistelukirjoituksen, jossa kerroin oman lapsuuteni loppumisesta. On uskomatonta ajatella asioita, jotka ovat tapahtuneet noin 60 vuotta sitten. Usein muisteluihin liitetään nostalgia. Minä en liitä niihin sitä koskaan. En tunne minkäänlaisia nostalgisia tunteita käsitellessäni vanhoja asioita, vanhempieni elämää, aiempien sukupolvien elämää tai omaani. Mielestäni nostalgiaan liittyy myös kielteisiä tunteita, ikään kuin jotakin aihetta kuten vaikkapa sotaa, pakoa, kuolemaa tai muita vaikeita asioita ei pidä käsitellä ollenkaan.

Wikipedia kuvaa nostalgian seuraavasti: ”Nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Nostalgiaan liittyy usein menneen aikakauden ihannointia. Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on koti-ikävä, kotimaan kaipuu. Se on johdettu kreikan kielen sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska.”

Alkuviikosta luonani vieraili entinen naapurini ja pitkäaikainen ystävättäreni kaukaa Itä-Suomesta. Emme olleet tavanneet yli kolmeen vuoteen. Asuimme naapureina 1980-luvulla rivitaloyhtiössä, jossa oli paljon erillistaloja.  Talomme olivat vierekkäin.

 

Auton ikkunat ovat likaiset. Rengaiden vaihdot, auton huolto jne ovat myös edessä. Saatoin ystävän linja-autolle.

 

Koska kävimme molemmat töissä kauempana, kesti pitempään, ennen kuin opimme tuntemaan toisemme. Aikoinaan yleensä tutustuimme naapureihimme bussissa työmatkalla Helsinkiin. Ystäväni muisteli, kuinka istuimme bussissa molemmat kirjoihin syventyneitä. Olimme kovia lukijoita. Myöhemmin pohdimme sitä, miksi emme viereisissä taloissa asuessamme olleet tutustuneet jo aiemmin. Elämässämme oli ollut samantapaisia ongelmia. Olisimme voineet olla vertaistukena toisillemme.

Olen tainnut mainita, että 1980-luku oli minulle aika rankkaa aikaa. Olin osittain melkein kuin ”pystyyn kuollut” ja keskittynyt lähinnä työhöni, joka vei minua kovasti tietokonemaailmaan. PC:t tulivat markkinoille ja olin niiden käyttämisessä ja opastamisessa edelläkävijöitä pankkimaailmassa. Kotona ei kuitenkaan aina mennyt niin hyvin kuin olisi voinut mennä.  Lapseni varmasti kärsivät vanhempiensa erimielisyyksistä=lapsellisuudesta. En ole vielä valmis kirjoittamaan niistä ajoista ja asioista, joita muistan. Se aika on edessä, minun on alettava pikku hiljaa työstää niitä.  Ehkä niistä syntyy vielä liikaa sitä edellä mainitsemaani nostalgiaa enkä siksi pysty niistä avoimesti kirjoittamaan.

 

On toki niin, että kaikki menneet asiat vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut pettymykset ja kolaukset ovat sellaisia, että ne olen käsitellyt. Niistä pystyn jo kirjoittamaan melko vapaasti. Ensimmäinen avioliitto ja siinä kokemanani asiat ovat jo lähellä käsittelyä.  1970-luku on vielä vaikeaa kuten myös monet myöhemmät asiat. Ne tulevat sieltä ja alan avata päiväkirjoja, kirjeitä ja vihkoja, joihin olen kirjoittanut ajatuksiani.

Silti 2000-luvun tapahtumia pystyn jo käsittelemään eri tavalla. Olen kirjoittanut tuntemuksistani päiväkirjoihin niin paljon ja ne ovat olleet esillä heti. Se on jokin toinen vaihe elämässä, se on ollut siirtymävaihe vanhuuteen. Oma itsetuntemus on ollut jo parempi. Olen myös ollut realistisempi itseäni kohtaan, olen heittänyt paljon asioita pois.

Mikä ihmeen pitkä heinä on vallannut kaikki paikat. Jollei sitä olisi pihalla olisi luonto läsnä ahomansikoiden muodossa.

 

Aloin myös kirjoittaa melkein julkisesti asioista. Opin tavan kirjoittaa niistä rauhallisesti ilman suurta kiihkoa ja tarvetta loukata toista osapuolta. Astuin esiin. Vanhempia asioita käsitellessä, minun on ensin tutkittava omat muistoni ja ymmärrettävä sitä minua, joka olin silloin. On tullut usein sanottua kuten jo edellä mainitsin, että olin 1980-luvulla ”pystyyn kuollut puu”. Piilotin omat tunteeni sisimpääni kestääkseni ulkoisen ahdistuksen. Myöhemmin sitten osasin jo käsitellä sitä avoimesti.

Niin on nytkin. En enää kiihkoile asioista. Usein tunnen silti surua siitä, että jäikö sittenkin jotakin kokematta.  Jossakin vaiheessa astuin oman itseni ulkopuolelle ja luovuin egoni siitä osasta, mistä pystyy luopumaan. Poistin kaikki ihmistä rasittavat kielteiset tunteet itsestäni. Muutuin avoimeksi tarkkailijaksi ja tekijäksi, oman polkuni kulkijaksi. 

Mutta ihminen ei olisi ihminen ilman säröjä ja ajoittaista taantumusta varsinkin kun ympärillä on liian paljon stressaavia asioita. Menneisyydestä pursuaa silloin myös niitä koettuja pettymyksiä jonkin asian herättämänä. Olemme vain ihmisiä. Emme voi vaatia mitään sellaista toisilta ihmisiltä, joista heillä ei ole tietoa. Eivät he voi tietää, mitä me olemme jääneet paitsi aiemmissa suhteissamme. Heidän on vain sanattomasti ymmärrettävä. Elämän kaartuessa iltaan, ei oikeastaan voi enää vaatia mitään. Onhan kaikki jo meissä itsessämme, voimme antaa viisauttamme muille. Hienovaraisesti. Aina vain ei ole niin helppoa.

Harmaata talvea odottaessa.

 

Joka tapauksessa tunnemme itse itsemme parhaiten. Sekä hyvässä että pahassa. Joskus vain ei jaksa sitä kaikkea painoa, joka niskaan on kasattu. Olisin voinut jättää tämän kirjoituksen kirjoittamatta. Tärkeämmät kirjoitukset ovat jonossa odottamassa! 

Viime viikolle taas kerran tuli eteen niin paljon asioita, että tunsin välillä menettäneeni hallinnan. Edessä on odottamassa yhtä paljon tekemistä.  Sain sentään vähän purkaa tuntemuksiani sisareni kanssa, joka tulee huomenna auttamaan tuon pihatyömaan kanssa. Talvi on vauhdilla lähestymässä.  Ongelmat ja työmäärät ovat olleet samat joka kevät ja syksy. Talo ja piha pitää minusta kynsin ja hampain kiinni. Ne asiat tässä juuri eniten stressaavat.

Sitten kevään odotuksessa.

Kutsu syksyyn

Onpa jo syksyistä, vaikka on vielä yksi päivä kesäkuukautta jäljellä ennen kuin sukellamme syyskuuhun. Kalseaa ja kosteaa. Piha on täynnä männynneulasia ja viikolla olleen voimakkaan tuulen puista tiputtamia pieniä oksia. Meilläpäin tuuli oli rajua. mutta ei silti yltynyt Rauli-myrskyksi niin kuin muualla Suomessa. Kukkamaa on todella tylyn näköinen. Silkkiunikot kukkivat aikaisin tänä kesänä kuten muutkin kukat, koska pääsin ajoissa kylvämään ne. Osan kasveista ovat lehtokotilot syöneet. Auringonkukkiakin ne alkoivat nakertaa pikkuhiljaa varresta ylöspäin. Gladioluksetkin ovat kuin varjo menneiden vuosien kukista, kun on ollut liian kosteata.  Omenapuuosastolla valkeat kuulaat ovat melkein kaikki puun alla tuulen pudottamina. En ehdi niitä edes käyttää, koska ne alkavat nopeasti mennä sisältä tummiksi.

Pihalla on siis aika lohduttoman näköistä sään vielä latistaessa tunnelmaa. Auringonpaisteessa voi sentään kohdentaa katseensa johonkin mukavaan tai kauniiseen yksityiskohtaan. Tulin ajatelleeksi puutarhakuviani, jotka usein keskittyvät johonkin aiheeseen. Usein myös olen valinnut kuvakulman niin, että puutarha ja piha näyttävät kauniimmilta kuin ne oikeasti edes ovat. Tässä voisi jopa puhua kulisseista.

Joskus sanotaan jonkun ihmisten elävän kulissielämää. Voin sanoa tunnistavani sellaisen elämän helposti. Onneksi hyvin harvoin olen kohdannut ihmisiä, jotka peittävät sen todellisen elämän kulisseihin ja näyttävät minulle vain sen loistavan osuuden siitä. Facebookissa saatamme myös kohdata kulisseja, jollemme osaa katsoa päivityksen taakse tai emme tunne henkilöä. Siellä kun on suositeltavaa esittää itsestään vain ne hyvät ja kauniit puolet ja kätkeä kaikki ikävämpi. Olla positiivinen. Eikä siinä ole todellakaan mitään pahaa. Joskus on naurettava kyynelten läpi.

Kulissi voi olla päällä hyvin monesta syystä. Useimmiten kai sanaa käytetään puhuttaessa avioliitosta tai suhteesta, jossa pari/perhe ylläpitää kulisseja esittääkseen muille jotakin parempaa kuin todellisuudessa onkaan. Mutta on täysin varmaa, että jonakin päivänä kaikki kulissit aukeavat, putoavat tai murtuvat rikki. Ja se on vain hyvä. Silloin alkaa oikea elämä. Yleensä me kaikki sulkeudumme omaan pieneen/isoon perheyksikköömme ja valikoimme ne asiat, jotka tulevat ulospäin. Ystävät näkevät kulissit ehkä parhaiten. 

Toisaalta asioihin on monta näkökulmaa. Siitähän olen varsin usein kirjoittanut. Monta näkökulmaa ja monta kerrosta päällekkäin. Ihminen itsekin on kuin sipuli, josta kuorimalla paljastuu aina lisää. Samalla olemme todella hauraita, mutta myös todella vahvoja. Elämän suuria paradokseja.

Viime yönä näin useita unia. Yhdessä unessa olimme jossakin matkalla ja minulla oli laukussani iso videokamera ja tavallinen kamera, jolla aloin ottaa valokuvia erikoisista tilanteista jossakin eksoottisessa maassa.  En muista uniani enää sen tarkemmin, mutta mukana unimatkalla oli paljon entisiä työtovereitani ja myöhemmin harrastusten parissa tapaamiani ihmisiä. Muistan vain ne kamerat, joita aloin kaivaa kesken tapahtumien laukustani ikuistaakseni kaiken. Se oli jotenkin hyvin tärkeää. Olisinpa tajunnut sen jo vuosia sitten, nimittäin oikean ajoituksen, jotta olisin ottanut valokuvia oikeista tilanteista. 

Toinen uni kertoi jostakin rinteessä olevasta isosta talosta, jonka omistussuhteissa oli epäselvyyksiä. Siellä oli vuosia asunut vanhempia naisia ja ollut kaikenlaista toimintaa. Nyt piti keksiä jotakin uutta ja löytää oikea omistaja. Uni toi herättyäni mieleeni kauan sitten tekemäni työn, kun yritin hakea ihmisille lainhuutoja kiinteistöihin, joissa oli useita saantoja ilman lainhuutoja. Oli tekemättä jätettyjä perunkirjoituksia, osituksia, testamentteja, joita ei oltu annettu tiedoksi, epämääräisiä lohkomisia, ulkomaille kadonneita ihmisiä. Lainoja oli myönnetty, mutta omistus oli edelleen kirjaamatta. U nessa näkemääni isoon taloon piti järjestää jotakin vapaaehtoistoimintaa?

Nimittäin herättyäni ajattelin, että niin ei käy enää tänä päivänä. Kaikki on mahdottoman järjestettyä. Kaikki pitää hoitaa määräajoissa. Siitä ajatukset kääntyvät omaan umpikujaani, taloon, jossa on särö ja josta silti minun pitäisi päästä pois. Voitte vain kuvitella, mitä kaikkea olen tässä välillä suunnitellut ja miettinyt. Voisin luovuttaa oman osuuteni pois, jos saisin vaikka vain omat lainani maksettua. En halua enää paljon muuta, kuin lähteä pois ja luopua kaikesta vastuusta. Pystyisinkö enää sen jälkeen katselemaan niitä puutarhakuviakaan? Olisiko täällä eletty elämä eri vaiheineen myös poistettava mielestä? Mitä minun on tehtävä, että pääsen tästä kurimuksesta? Nämä ajatukset risteilevät päässäni. 

Tämä ei ole kulissi, mutta voisi olla, koska se peittää koko muun elämän.  Asia alkaa määritellä liian montaa aluetta elämässäni, Se on noussut entistä suuremmaksi. Se on kuin uhkaava vuori edessäni. En voi tehdä muuta kuin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Sää on alkanut kirkastua. Syyslannoitus on vielä tekemättä, mutta se saa vielä hetken odottaa.  Talon katolle menen siivoamaan vasta myöhemmin syyskuussa. Nyt jalkani ovat vielä sen verran heikot, että sinne tikkaat kavuttuani, en helposti edes pääsisi nousemaan ylös. Syyskuussa on myös hyvä muokata kukkamaa valmiiksi ensi kevättä varten. Jos vaikka silloin vielä satun olemaan täällä ja saan nauttia kesän hitaasta tulemisesta. Mutta olen valmis aivan kaikkeen. Antaa pestä vaan!

Nyt olemme jo illassa. Iltapäivällä meillä poikkesi mukava vieras. Yhteiset projektit ja elämä yleensä, niissä on paljon keskusteltavaa. Melkein unohdin antaa omenia mukaan. Mutta silti unohdin kysyä, kelpaisiko huonekasvi kliivia. Minulla on niitä vielä useita odottamassa uutta kotia, kun viime vuonna jaoin isoksi kasvaneen äidiltäni aikoinaan saamani yksilön. Tosin olen jakanut sen ennenkin. Minulla kun sisäkasvit eivät enää viihdy samalla tavalla kuin ennen muinoin. Silloin oikein ihmettelin niiden kukoistamista. Ne tarvitsevat aikaa ja ystävällistä puhetta. 

Ilta-aurinko paistaa kauniisti ulkovaraston seinään. On sitä ennenkin noustu ylös ja jatkettu matkaa.

Olla omanlaisensa

Kirjoitin viimeksi mansikkapaikoista. Eilen ahkeroin pihalla, sen talon pihalla, jossa vesivahingon takia on valtava remontti meneillään. Olen asunut poissa talossa runsaat neljä kuukautta ja oletan asuvani evakossa vielä pari kuukautta. Jossakin vaiheessa remonttia, ehkä vasta sinne takaisin muutettuani laitan talon uudelleen myyntiin, jollei sitten ostaja ilmaannu sumusta.  Se on hyvin epätodennäköistä enkä uhraa ajatuksia sille enkä ylipäänsä tulevaisuudelle.  

Tämä tapaus, sattuma, kohtalonkäänne tai miksi sitä ja edeltäviä vaiheita voisi kutsua, on muuttanut oman ajatteluni lopullisesti. Paluu menneeseen on mahdoton enkä edes sellaista kuvittele, toivo tai siitä unelmoi. Tämä siksi, että joku saattaa kuvitella minun roikkuvan entisessä huolehtiessani asioista ja yrittäessäni viedä ne kunnialla loppuun saakka. Mutta eräänlainen, käsitteeksi muovautuva mansikkapaikka sekin on. Joka nurkalla kasvaa oikeastikin mansikoita.

Tässä pari kuvaa eilisestä urakasta, ruohonleikkuusta. Mikäs siellä on työskennellesä, kun sääkin oli juuri sopiva.

Kuten tavallista monta kirjoitusaihetta pyörii päässäni. Tänään aamulla kuuden aikaan tuli 70 vuotta täyteen isäni kohtalonhetkistä Valkeasaaressa venäläisten suurhyökkäyksen alkaessa. En etukäteen eilen ajatellut sitä ollenkaan, mutta jokin kumma vain herätti heti aamuvarhain.  Kirjoitin Facebookiin saman tien kirjoituksen, jonka isä on aikansa sosiaaliseen mediaan ladannut.  Hän kirjoitti  silloin Lapin Pokan Sammalselän vieraskirjaan seuraavan tekstin 9.6.1984:

”Tänään 9.6.1944 taivas putosi päällemme Valkeasaaressa, 40 vuotta sitten. Tuhannen lentokonetta, 400 tykkiä rintamakilometrillä ja 3 valiokaartin divisioonaa alkoi kello 6 tuhota Jalkaväkirykmentti Ykköstä. Kirkas päivä pimeni yöksi. Mutta vasta seuraavana päivänä 10.6. vanjan panssariarmeijakunta ajoi läpi.”

Hän ja äitini, joka palveli muonituslottana  JR1:ssä, kertoivat meille lapsille paljonkin tuosta ajasta. Se oli heille aikanaan yhdistävä asia.  Muistot pitkästä sota-ajasta yhdistivät heitä ja monia muitakin ihmisiä. Meitä ne jutut eivät silloin paljonkaan kiinnostaneet.  Monen on toisaalta varmasti vaikea ymmärtää, miksi minä ole nyt mahdottoman kiinnostunut ja jatkan aiheesta uudelleen ja uudelleen. On niin, että itsekin sitten miettii uudelleen, mutta....

Sotapäiväkirjaa juuri siltä päivältä. Isäkin mainitaan siellä.

Täällä http://unikkopellossa.blogspot.com/2014/01/valokuvat-vievat-mukanaan.html ja parissa muussakin aiemmassa kirjoituksessani käsittelen sota-aihetta.

Oma sukupolveni ja ylipäänsä sodassa olleiden vanhempien lapset kantavat itsessään sodan vaurioita kukin omalla tavallaan. Usein se ilmenee tavalla, että asioista ei saisi edes puhua, kirjoittaa eikä edes mainita.  Monet taas ovat innoissaan kaikesta uudesta tutkimuksesta ja haluavat kuulla lisää ehkä selittääkseen itselleen vaikeita kokemuksia.  He haluavat myös, että heitä kuunneltaisiin. Toistaiseksi kuunnellaan vain niitä harvoja jäljellä olevia veteraaneja. Monet  äänet hukkuvat  ja ehtivät vaieta ennen kuin heitä kuunnellaan. Niinhän se menee.  

Viime viikon Hämeenlinnan keikalla poikkesimme Iittalassa käydessämme Kalvolan hautausmaalla ja kirkolla, jossa kuvasin Summan ristiä. Kalvolan sankarihauta-alueen vieressä on talvisodan aikana JR 15:n 5. komppanian III joukkueen Summan alueen korsun katolla ollut ns. Summanristi. Täällä lisää aiheeseen liittyvää tietoa.

Kun tässä helmikuussa olin Keravan kirjastossa Hannu Taanilan tunnilla kuuntelemassa historiantutkija Ville Kivimäkeä  liittyen hänen kirjoittamaansa Finlandia-palkinnon voittaneeseen teokseen   ” Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945" (WSOY) syntyi jo luentoon jonottaneiden suuriin ikäluokkiin kuuluneiden henkilöiden kesken keskustelua heidän kokemuksistaan.  Kirja perustui Ville Kivimäen Åbo Akademissa tehtyyn väitöskirjaan, Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry 1941–44 . Siinä tutkittiin vasta sodan ja sodassa mielensä rikkoneita miehiä.  Varmaan  uusia tutkimuksia sodan vaikutuksista sen jälkeen syntyneisiin lapsiin on myös tekeillä, sillä olisi jo niiden aika.  Aiheet ovat kyllä monella tapaa olleet viime vuosina esillä. Ehkä eivät kuitenkaan tarpeeksi.

Tämän maiseman äärellä Hämeenlinnan Aulangolla voisin viettää koko päivän.

Kuulun siihen porukkaan, mutta en aina sopeudu, sillä käsittelen asioita omalla tavallani. En ole traumatisoitunut vanhempieni kohtalosta enkä kanna enää sodan enkä edes oman elämäni haavoja itsessäni. Toivon yksinkertaisesti voivani ottaa sota-ajan ja sen jälkeisen ajan haltuuni ja vieväni edes osan siitä eteenpäin.  Nuo ajat ovat vaikuttaneet välillisesti meihin ja elämäämme enemmän kuin edes uskomme.  Nyt elämme aivan uutta aikaa, jossa siinäkin kyllä riittää ihmettelemistä yllin kyllin ja useimmille myös haltuun ottamista!

Puutarhatöiden ynnä kaiken muun pienen toiminnan ohella olen sekoillut omien valokuvamassojeni parissa ja yrittänyt saada niiden kanssa jotakin aikaiseksi.  Karjalan matka toi monta asiaa pinnalle.  Aikoinaan ajattelin, että olisi kiva joskus nähdä muidenkin ihmisten valokuvia, kun kaikki nykyään kuvaavat.  Sama kohde tallentuu samanaikaisesti kymmenille muistikorteille.  Mitä niille kaikille kuville tapahtuu, kun vain ani harva tulee näkyville.  Ajattelin myös, että miksi minun on sitten esiteltävä ja jaettava kuviani myös muille näytettäväksi. Tosin en niitä edes mainosta, mutta varmaan aina silloin tällöin joku eksyy  kuviani selaamaan. Mutta loppujen lopuksi harvaa ihmistä kiinnostavat toisen valokuvat.  Esitettävät valokuvat ovat lisäksi usein niin huonolaatuisia, että katsoja saattaa tuntea myötähäpeää. Minne ne kuvat sitten joutuvat?

Kuten myös tämän maiseman äärellä, Kuolemajärven Tammikossa. Suuren, ehkä jo kuolleen tammen juurella (24.5.2014)

No niin tai näin.  Saan kohta valmiiksi Kuolemajärven Karjalaisten kylää koskevan valokuvamateriaalin, mutta ennen kuin julkaisen sen, kirjoitan vielä siihen liittyvän tekstin.  Ajatelkaa, kun googlasin sanalla ”valokuvien esittäminen”, osuin tällaiseen blogiin , jota pitää Kalmistopiiri,  hautausten ja ihmisjäännösten arkeologian sekä luututkimuksen sivusto.  Se on saanut  alkunsa Turun yliopiston arkeologian opiskelijoiden ylläpitämästä hauta-aiheisesta opintopiiristä.  Sinnehän meinasin sitten juuttua lukemaan.  Aiheet liittyvät siis arkeologiaan.  Edellä olevan sanan (blogiin) takaa pääsee kirjoitukseen tunteista.  Onkin jännittävää jossakin vaiheessa lukea, mitä Janakkalan miekkamiehestä on saatu selville. Hänethän löydettiin sieltä aika läheltä omia synnyinseutuja.  Tässä linkki aihetta koskevaan postaukseen:  http://kalmistopiiri.wordpress.com/2014/01/21/janakkalan-muinaishaudan-miekkamies-on-kuollut-keskiajalla/.

Jotkut ihmiset ovat vain niin mahdottoman kohtuuttomia ja hillittömiä kaikessa toiminnassaan, kiinnostuneita kaikesta maan ja taivaan välillä.  Viittaan tietenkin itseeni.  Olen vaistonnut jonkin verran paheksuntaa asian johdosta ja välillä harkinnut jopa oman itseni kutistamista entistä pienemmäksi ja omien juttujeni rajaamista ja salaamista. mutta joka kerta, kun sitä mietin, palaan samaan.  En voi olla muuta kuin tällainen.  Kaikki muutkin olkoot omanlaisiaan.

Entäs hän sitten? Oli ainakin sisarelleni ja minulle suureksi avuksi säkkejä liikutelteassa. ehkä jotakin jää mieleen.