Kutittelen muistiani

Istahtaessani läppärini ääreen minulla oli mielessä kaksi juttua: aloitanko oman seuraavan blogipostaukseni tai aloittamattoman tekstin sukukirjaa varten. Ratkaisu tuli eteeni niin kuin aina yleensä sattumalta. Pieni talitiainen tuli koputtamaan edessäni olevaan ikkunaan, neljänteen kerrokseen. Oman rakkaan äitini ”alter ego” tai vain nälkäinen pikkulintu. Minullehan talitiainen on aina symboloinut äitiäni.

Siinä nuoruuden päiväkirjoja (kuva 27.1.2023)

Aamulla herättyäni ajattelin tulevan päivän tekemisiäni, lähinnä kirjoitussuunnitelmiani. Edellisen blogipostaukseni jälkeen minua ovat alkaneet kaivertaa monet asiat menneisyydestäni, jotka olen haudannut syvälle tietoisuuteeni. En ole unohtanut asioita, mutta en ole halunnut ajatella niitä. Niissä on aika paljon käsiteltävää. Luonnollisesti olen aiemmin valinnut itselleni helpoimmat asiat tai ne ovat syystä tai toisesta tulleet ajankohtaisiksi. Loogista on jatkaa lapsuudesta, sillä sieltä löydän paljon muistoja, joita olisi kiva katsella eri suunnilta. Itse asiassa juuri ne ovatkin olleet nyt pyrkimässä etualalle eli kaukaisimmat lapsuuden muistot.  Toisaalta rinnalla ovat edelleen vanhempieni kokemukset ja niiden tarkastelu suhteessa heidän lapsiensa elämään. 

Kävin hakemassa omenia ystävättäreni omenapuusta, jonne jäi minun jälkeeni mielettömästi omenia. Pihan ainoan omenapuun oksista osat roikkuvat omenista raskaina maahan saakka. Kyseiset omenat ovat myöhäistä lajiketta ja ne säilyvät pitkälle syksyyn. Juodessamme kahvia, kerroin myös hänelle, että oma historiani tunkee esille hyvin voimakkaasti odottaen, että käsittelen sitä kirjoittamalla. Hänestä ajatus on kauhea, mutta hän myönsi, että ehkä se voi olla jollekin toiselle hyväksi. 

 

Tutkiessani itseäni, ajattelen siis samalla myös kaikkia ennen minua eläneitä ja perheeni jäseniä. Ihmisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta tunnen vain oman historiani. Vanhempieni osalta joudun ohittamaan paljon asioita, koska en tullut aikoinaan kysyneeksi. Jos olisin tiennyt, että tulen aikanaan kirjoittamaan juuri näistä asioista, olisin kysellyt. Kokemukseni on, että olemme hyvin varovaisia haastatellessamme ihmisiä heidän elämästään ja ajatuksistaan, ettemme edes rohkene kysyä kaikesta. Kaikki eivät edes vastaisi kysymyksiimme. Ihmisten häpeätaakka on suuri. He ovat koko elämänsä keränneet taakkaa ja saattavat pitää kysymyksiä yksityisyyteen kajoamisena, vaikkei kukaan ole julkistamassa heidän elämäänsä.

Kaltaiseni sukututkija, joka on tutkinut jo omia sukujaan ristiin rastiin ja aika paljon muidenkin sukuja, on astunut toiselle askelmalle. Kunnioitan kaikkia ihmisiä katsomatta syntyperään ja heidän tekemisiinsä. Katselen ihmisiä sekä eläviä että kuolleita suurella hellyydellä ja yritän päästä lähemmäksi. Teen näin erityisesti jo meitä edeltävien ihmisten osalta. Onhan siinä vaikeutensa. Arkiston asiakirjat kertovat vain kylmät faktat, joiden taakse haluan kaivautua.  Vaikkapa jos löytyy oikeuden pöytäkirjoja, niistäkin voin rivien välistä lukea muiden talteen kirjoittamaa, mutta loppu on kerättävä ja kuviteltava. Osittain sama koskee myös itseäni, kun ajattelen muiden itseeni tekemää vaikutusta. Pinnan alle jää paljon.

Myöhempiä päiväkirjoja osa tässä. (kuva 27.1.2023)

Varhaislapsuudestani minulla on vain joitakin hajanaisia välähdyksiä. Muistan, kuinka olin parina kesänä mummoni eli äidinäitini luona, hänen, jonka äidin salaisuuden olen nyt selvittänyt. Kuten oma äitini on myöhemmin kertonut, mummo ei ollut mitenkään lapsirakas, vaikka hänelle oli syntynyt 13 lasta ja vaikka hän piti lasten pyhäkouluja juuri ainakin niihin aikoihin, kun olin hänen ja papan luona Anjalassa. Kävinkin niissä hänen kanssaan, mutta en muista muuta kuin, että juoksin perässä, kun hän viiletti tietä pitkin taloon, jossa pyhäkoulua pidettiin.

Oleskellessani isovanhempieni luona ehkä viikon pari kahtena kesänä, olin ehkä 7–8-vuotias.  Nukuin yöni yksin keittiön vieressä olevassa huoneessa ja tein varmasti kaikenlaista askaretta, mitä pyydettiin. Muistan, että en pystynyt syömään mummoni kirnuamaa voita. Sitä säilytettiin keittiön lattian alla olevassa kellarissa. Juoksentelin heidän mökkinsä ankeassa ympäristössä peläten käärmeitä. Ympäristö oli pelkkiä ruohoa kasvavia peltoja, joiden takana oli vaikeakulkuista metsää. Kaipasin mielettömästi kotiin ja sen vehmaaseen, ympäristöön viljapeltojen ja metsän äärelle.  Koinko silloin ensimmäiset yksinäisyyden ja yksin olon tunteet, tunteen, että minun on selvittävä omin voimin? En olisi edes uskaltanut pyytää apua mummolta. Isovanhempani olivat Karjalan evakoita, mummoni oli syntynyt 1892 ja pappa 1887 eli mummoni oli tuolloin noin 55-vuotias, tyttäreni ikäinen.

Samalla aukealla kuin isovanhempieni mökki oli, ei ollut muita taloja, oli vain vaikeakulkuista maastoa. Sieltä oli useita kilometrejä matkaa Anjalan keskustaan, jossa jouduin eräänä kesänä käymään pyöräillen hammaslääkärillä. Koska osasin silloin ajaa pyörällä, olen ollut siellä ainakin koulun 1 ja 2 luokan välissä. Koulua aloittaessani syksyllä 1954 en osannut ajaa vielä pyörällä. Siihen aikaan lapset opettelivat ajamisen aikuisten pyörällä. Mieleeni on jäänyt jännitys ja pelko ajaessani metsätietä, yrittäen muistaa, että kääntyisin oikeaan suuntaan eräästä risteyksestä.

Lapset pakotettiin 1950-luvulla hyvin aikaisin itsenäisiksi. Jäin miettimään, miten se vaikutti meidän luonteeseemme. Olinhan ollut pikkulapsesta saakka itsepäinen ja halunnut tehdä kaikki asiat itse. Mutta lapsi on lapsi. Kuuluiko sen ajan vanhempien kasvattaa lapsesta varhain mahdollisimman itsenäinen. Olinhan jo pienestä pitäen saanut käydä kaupassa yksin, pimeässäkin taskulamppu kädessä. Mutta sainko vanhemman läsnäoloa ja hellyyttä? Meitä lapsia oli tuossa vaiheessa jo neljä tyttöä ja kaikilla oli omat tarpeensa.

Tämän kuvan ajankohdan pystyin varmentamaan ensimmäisestä päiväkirjastani. Sen isäni on ottanut 12.5.1957. Mummolla on ollut syntymäpäivä ja oli äitienpäivä. Hän istuu keskellä ja minä hänen edessään. 

Äitini kertoi aikoinaan minulle, että minut lähetettiin tarkoituksella lyhyiksi ajoiksi pois kotoa. Äitini mukaan tarvitsin lomaa. Hoidin nuorempia sisaruksiani liian innokkaasti, opetin ja hoivasin heitä. En itse muista siitä mitään. Jälkikäteen olen ajatellut sen olleen vain opettavaista. Siitä varmaan syntyi itselleni myös myöhemmin ajatus, etten halua itselleni koskaan lapsia. Aikoinaan vanhemmat sisarukset hoisivat nuorempia. Olihan äitini joutunut lapsena samalla tavalla ja paljon enemmän hoivaamaan lukuisia sisaruksiaan ja myöhemmin piikana hoitamaan muiden lapsia ja kotielämiä. Se sai hänet kaipaamaan itsenäisen naisen elämää, minkä hän oli saanutkin aloittaa ennen sotaa. Hän lienee kokenut varhaisen lastenhoidon omille lapsilleen ei-toivottavaksi elämäksi. Tiedä häntä.

Joka tapauksessa äitini kaipasi aina myöhemmin itsenäisen naisen elämää, mitä hän ei perheen perustamisen jälkeen enää koskaan kokenut. 1950-luvulla hän koki itsensä lapsentekokoneeksi ja häpesi itseään hänet tunteneiden edessä. Olin siitä tietoinen jo kovin nuorena ja se jätti minuunkin omat jälkensä. Koin äitini tyytymättömyyden ja vaikeudet ja olin myöhemmin neuvomassa häntä eroamaan. Eihän siitä olisi mitään tullut.

Ensimmäiset muistoni ovat ajalta ennen koulun alkua. Yksi muistoista on kaivellut minua ennenkin. Olen ollut oletettavasti vanhempieni mukana matkalla jonnekin linja-autolla. Kesken matkan auto syttyi palamaan ja väki joutui ulos autosta. Muistan, että paikka oli korkealla mäellä ja alhaalla vilkkui järvi. Olimme ehkä matkalla jonkun sukulaisen juhliin. Mutta missä ja milloin? Muistaakseni kysyin sitä kerran äidiltä. Hän taisi vastata, että kysymys oli joistakin juhlista, muttei muistanut tarkemmin. Olen itse päätellyt, että vierailupaikkakunta oli joko Askainen, Säkylä tai Mietoinen. Ajankohta 1950–1951. Vanhemman sukupolven sukulaisia oli vielä elossa? Heihin pidettiin yhteyttä. Tiedän, että yhtäkään ihmistä, joka muistaisi, ei ole enää elossa. Hurja ajatus.

Aloitin kansakoulun 1.9.1954. Siitä jatkan myöhemmin tai en, jollen ehdi. Sitä edeltävältä ajalta on olemassa jo paljon muistoja, joiden kaikkien ajankohtaa en pysty ehkä koskaan tarkentamaan. Ajattelen, että ehkä on paras ottaa niitä esille, kun ne nousevat pakolla esiin.

Olen kirjoittanut paljon blogipostauksia vuosien mittaan enkä aio nytkään lopettaa. Monissa blogeissani olen jo käsitellyt lapsuuttani. Tämä kirjoitus on eräänlaista herättelyä, josko löytäisin uuden erilaisen näkökulman, josta edetä. On ehkä aika alkaa kaivaa vanhimmat paperit ym. esille ja ehkä lopulta ne käsiteltyäni hävittää ne. Hurjaa, sillä oikeasti minulla ei ole nyt aikaa siihen muuten, kuin pala kerrallaan. Samoin on ollut aiemmin, mikä tulee esille blogeistani.

Nähtäväksi jää, miten käy.  Arkiset päivittäiset askareet haukkaavat aina ison osan päivästä, tulee väsymys, on levättävä. Lopetellessani tätä, äitini ” alter ego” ilmestyi taas parvekkeen reunalle. Lähdin sulkemaan pientä aukkoa parvekelasissa ja huomasin, että talitiainen olikin päässyt jo sisälle. Avasin lasit selälleen ja yritin hätistää lintua pois. Yhtäkkiä sisällä nukkumassa ollut Minni-kissa ryntäsi parvekkeelle ja lähes tarttui lintuun. Sain petokissa Minnistä otteen ja vein mustan pantterin sisälle, mutta hän pysytteli kiihkoa täynnä naukuen ovella. Tapahtuman jälkeen lintu tippui parvekkeen reunan kuiluun ja on nyt siellä. Ikkunat ovat auki. Kissa juoksee sisällä ympäriinsä ja minä odotan, että tiainen pääsisi omin voimin pois.

Myöhemmin. Ei päässyt. Jouduin auttamaan pitkällä kepillä ja nostamaan rääkyvän linnun vaivalloisesti ylös ja vapauteen. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Työ tekijäänsä odottaa

Saisinko tämän tekstin valmiiksi ja julkaistua ennen joulua? Sanon itselleni, ettei minun ole pakko tehdä mitään. Mietin juuri, mitähän kaikkea olen aiemmin kirjoittanut jouluun liittyen. 

Pieni katsaus menneeseen on aina paikallaan. Joulusta on nimittäin tullut monelle trauma, joka aktivoituu aina vähän ennen joulua, vaikka on sitä jo aiemmin käsitellyt. Aktivoituminen lienee väärä sana, oikeammin asia muistetaan.

Eilen koin taas sen, että pitää olla todella varovainen omissa puheissaan, vaikka ne koskettavatkin vain omaa persoonaa ja omia ajatuksia. Aihe kun on nyt kovin usein ajatuksissani, koska käsittelen elämääni laajasti. 

Kuulija voikin loukkaantua kuunnellessaan minua ja omaa terapointiani. Hänen syynsä ärsyyntyä on minulle tuntematon, vaikka voin tehdä päätelmiä, joita mieleeni ei edes tulisi sanoa ääneen.Eikä minun ole mukavaa kuulla, kuinka tapani käsitellä menneitä asioita on toisen henkilön mielestä väärin ja toivottavasti lopetan sen pian, koska niin ei voi elää.  Vastasin aikovani tehdä sitä loppuelämäni ajan ja lopettavani vasta kun suljen silmäni lopullisesti.

Toisin sanoen, tämä asia on tullut jo aiemmin kirjoituksissani esiin. Kannattaa olla varovainen omien kokemusten jakamisessa. Monet ihmiset tietävät meitä paremmin, miten meidän olisi pitänyt ja pitäisi toimia ja ovat ohjeistamassa, jopa syyttämässä meitä. Näitä ihmisiä olen tavannut jokaisessa elämäni vaiheessa lapsesta lähtien. En aio koskaan syyttää muita, ihmiset tietävät itsekin, mitä ovat tehneet. Päiväkirjoihini olen tallentanut kautta aikain tilanteita, joissa ylitseni on kävelty. Olen herättänyt monissa ihmisissä ärtymystä avoimuuteni ja intohimoisuuteni takia. Sain taas ohjeen siitä, että minun olisi pitänyt puolustaa itseäni sellaisissa tilanteissa olemalla hyökkäävä, alkaa riidellä.

Olen edelleen sitä mieltä, että jos joku tekee toiselle ihmiselle edellä kuvatusti, se on tämän syyttävän henkilön ongelma. Minä kävelen tilanteesta pois puolustamatta itseäni. En määrää muiden ihmisten elämästä, en anna heille ohjeita.

Kukin saa elää tavallaan. Minunkin on harkittava tarkkaan, kenelle ei kannata puhua muuta kuin nk. small talkia.

Joulun lähestyminen saattaa stressata monia ihmisiä jopa niin, että ärtymys nousee senkin takia korkealle. Kerään pikku mainintoja vanhoista joulujen alla kirjoittamistani blogeista.

Joulukuussa 2012 kirjoitin joulun 2010 alla tapahtuneista asioista, jolloin koin vastaavaa. Tekstissä on mielenkiintoinen viittaus erääseen nuoruudessani lukemaani Erich Frommin kirjaan, jossa hän mainitsi, kuinka ihmisille jatkuvasti sanotaan lapsesta lähtien ”älä ole itsekäs”, joka ”on tehokas ideologinen väline, jolla tukahdutetaan spontaanisuus ja persoonallisuuden vapaa kehitys, syyllistetään, pakotetaan nöyrtymään jne.” Kirja saattaa olla edelleen kirjahyllyssäni.

Ajatelkaa, miten sanoilla voidaan vaikuttaa meihin lapsesta alkaen. Jos minua moititaan syyllisyydestäni kärsiväksi ja vain siksi tutkin itseäni, niin käännän asian niin, että niin en ole itse jakanut lausetta, koska olen pitänyt sitä vääränä ja olevan monen asian taustalla vaan minun ikäpolveani on kasvatettu niin.

Sanat ja lauseet ovat vaarallisia, jollei niitä selitetä ja ymmärretä.  Tärkeintä on, että meistä kukin on sikäli itsekäs, että pitää huolta omasta itsestään, ajatuksistaan eli ”humanistisen etiikan korkeimmat arvot ovat itsensä rakastaminen ja inhimillisestä itsestään kiinni pitäminen. Jotta ihminen voi luottaa arvoihin hänen pitää suhtautua vakavasti omaan itseensä, elämäänsä ja onneensa, olla rohkea oma itsensä ja elää itseään varten”. Se ei siis sulje mitään muuta pois. Pidä huoli itsestäni ja luovuudestasi. Kaikki muu tulee sitten myös oikein.

Joulun 2013 alla jouduin miettimään uusia asioita. Laaja vesivahinko, remontit ja muuton suunnittelu olivat päällimmäisenä.  Koin kaikki vaikeat asiat oppimisena ja kasvamisena. Mitähän jouduin selittelemään erään blogin takia? Ehkä kirjoitin siitä päiväkirjassani. Olkoon. Tämäkin saattoi liittyä ihmisten joulustressiin, joka osaltani oli jo heittänyt kuperkeikkaa.

Joidenkin myöhempien vuosien joulujen alla totesin, että olin jo päässyt kokonaan irti tai sitten tuli taas jokin katastrofi kuten vesivahinkoremontin virheiden korjaus. Kaiken lisäksi minulla oli ystävä mukana useana jouluna perheen lisäksi. Joskus kertasin vanhoja joulukirjoituksia aiemman blogini ajoilta. En tarkoituksella liitä tähän linkkejä, kaikki Unikkopellossa- blogini postaukset ovat edelleen luettavissa.

Aihe on herkkä kaiken kaikkiaan. Ajatella, kymmenen vuoden aikana myös joulukorttien lähettäminen on jäänyt pois. Minulla on vielä tallella omat saamani joulukortit ja vanhempieni saamat. On ehkä aika…

 

Kaksi päivää myöhemmin…

En saa tätä postausta valmiiksi vielä tänään, ehkä myöhemmin viikolla. Aikani perjantai-iltapäivästä on mennyt lapsenlapseni Alexin kanssa. Hän valtaa aina voimallisesti koko huushollin tullessaan luokseni. Oikeastaan olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä, he osaavat olla oma itsensä.  Sekasortoisesta viikonlopusta huolimatta oli kiva havaita, että hän on kehittynyt joissakin asioissa erityisen paljon. Voimakas luonne tulee kaikessa silti hyvin esiin, mutta uskon, että hän osaa kulkea hyvin aikuisuuteen. Välillä on murrosikä, jolloin meidän vanhempien on vaikea ymmärtää lapsiamme.

Hänellä oli koulutehtävänä haastatella isovanhempaansa. Kysymykset olivat paperilla ja yritin vastata niihin. Hän ei ymmärtänyt kaikkia käyttämiäni sanoja. Onhan meillä ikäeroa 65 vuotta. Annoin hänelle lahjaksi omistuskirjoituksella kotipaikkani viime vuonna julkaistun kyläkirjan, jossa olin muun muassa kuvaillut tarkkaan koulumatkani, tosin laveammin, kun haastattelu vaati. Siinä nimittäin kysyttiin lapsuuden aikaisia leikkejä, vaatteita, ruokia ja koulumatkaa. Samanikäisenä elimme ennen ja elämme nyt täysin erilaisissa maailmoissa. Lapsen voi olla vaikea ymmärtää eroja, minun ei niinkään.

On todella hyvä, että koulussa käsitellään tällaisia asioita. Koulut voisivat muutenkin käyttää mummoja ja pappoja opettamisen apuna. Molemmat oppisivat, vanhemmat laatisivat opetusmateriaalin tämän päivän lapsille sopivaksi valitsemalla asiat ja aiheet nuorten mielenkiinnon mukaan.  Mekin kävimme haastattelun lomassa hyvin monipuolista keskustelua, valikoitu kuvamateriaali olisi ollut hyvä liittää keskusteluun mukaan. Minun aikanani ei ollut vielä televisiota, tuskin kuviakaan, pyörätkin olivat aikuisten pyöriä ja ruoka oli erilaista. Mikä aarre onkaan tällainen yhteydenpito!

Haimme lauantaina vielä seuraksemme pitkäaikaisen ystäväni, joka asuikin luonani parisen vuotta ja oli mukana myös Alexin elämässä, joka kovin usein oli silloinkin minun luonani. Nyt tapaamme yleensä kerran kuukaudessa ja vaihdamme kuulumisiamme tehden joskus pikku retkiä ja syöden pizzaa.

Kun pääsin jatkamaan tätä postausta, olikin jo 22.12. En vain ole yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittamaan. Luin aiemman tekstini ja mieleeni tuli, että ehkä olemuksessani on jotakin liian pehmeätä, kilttiä ja ystävällistä, että se on kautta aikain alkanut ärsyttää joitakin ihmisiä, jolloin he kokevat olevan aiheellista opettaa tai näpäyttää minua.

Vaikka en taaskaan vietä joulua sen kummemmin. Tyttäreni perhe on kaukana ja tyttärentyttäreni perheellä on ympärillään paljon ihmisiä. Minua ei onneksi tarvita. Tänään tein taas kunnolla reilun tunnin lumitöitä autoni ympärillä. Aura ei ollut ehtinyt pihalle eikä siitä ole mitään hyötyä, koska se ei pääse autojen väliin. Olin myös huolissani tyttärestäni ja hänen pojistaan, jotka olivat matkalla erittäin huonossa kelissä.  Minni-kissa oli vuorostaan ikävöinyt minua.

Aamulla oli joulutervehdysten aika. Osa on vielä lähettämättä, koska uuvun siitä erityisen paljon. Mietin, että miten aikoinaan jaksoin. Siihen ei ole selitystä. En ole sellainen tehovanhus kuin monet muut.

Sukuseuroihin liittyvät työt ovat jääneet tekemättä. Maanantaina meillä oli Markkulan sukuseuran kokous Riihimäellä, jossa melkein kaikki hallituksen jäsenet olivat paikalla. Pöytäkirja odottaa edelleen kirjoittamista. Toisen sukuseuran sukutaulut odottavat paneutumistani. Tarvitsen paljon unta. Sairastumisen ja parantumisen jälkeen olen joinakin öinä nukkunut 10–11 tuntia.

Viikolla kävin Keravalla katsomassa Ridley Scottin ohjaaman pitkän elokuvan ”Napoleon”. Filmi kesti 2 tuntia 37 minuuttia. Se oli vaikuttava, vaikka kovin sotapainotteinen kuten Napoleonin elämä on ollut. Se muistutti minua myös siitä, miksi olen aina ihaillut Napoleonia. Kirjojeni joukossa on joitakin aikoinaan hänestä keräämiäni kirjoja, jotka suurimmaksi osaksi saattavat olla alakerran häkkivarastossa.  Löysin kyllä kirjahyllystäni suomennettuna 1929 ilmestyneen kirjan, jonka on kirjoittanut Emil Ludvig. Olen ostanut tai saanut sen jostakin kirpputorilta tai vastaavalta. Pitääpä nyt lukea. Aikani ei vain tahdo riittää kaikkeen. Olen kyllä kirjoittanut aikoinaan montakin kertaa Napoleonista.

Em. kirjassa alussa on pari Goethen lausetta:

”Napoleon etsi hyvettä, ja kun hän ei sitä löytänyt, sai vallan.”

”Napoleonin tarina on minusta kuin Johanneksen ilmestys: jokainen tuntee, että siinä piilee vielä jotakin, kukaan ei vain tiedä mitä.”

Työt ja tehtävät odottavat tekijäänsä. Hyvää joulunaikaa kaikille lukijoilleni!

 

 

Mitä jälkeen jää

Kun heräsin aamulla, tunsin selkeästi maailman hengittävän. Olen pitkään ihmetellyt tai ihaillut, kuinka tunnen eri asioiden hengittävän. En kuule sitä kuten saatan kuulla oman hengitykseni tai jonkun toisen ihmisen hengityksen, mutta tunnen sen selvästi. Siitä on tullut minulle melkein kuin käsite. Tänä aamuna se tuli taas mieleeni. Kun kuulemme hengityksen, niin tuntuu siltä, että kaikki pysähtyy.

Kaikki muutkin varmaan tietävät ja tuntevat hyvin, että asiat hengittävät, mutta en ole kyllä koskaan keskustellut siitä kenenkään kanssa. En siis voi tietää, mutta tiedän sen, että kun olen joskus ottanut jonkun ihmettelemäni asian puheeksi, minulle on sanottu, että niinhän kaikki muutkin tekevät, tuntevat ja tietävät. Sillä tavalla meidät pistetään aina paikallemme, sinne, minne kuulumme tai minne meidät on määrätty kuulumaan.

On tietysti totta, että maailma hengittää. Puut ja kasvit hengittävät. Maisema hengittää, kun katsomme sitä suoraan, kuvissa tai filmissä. Kaikki ympärillämme kertoo, että olemme elossa. Siitä ei pitäisi kai edes kirjoittaa. Mutta kuten olen monta kertaa toistanut, kirjoitan itselleni ja annan muiden lukea kirjoituksiani. Siksi jatkan tänäänkin oivallusteni kirjaamista. 

Unessa olin jälleen lapsuudenkodissani. Lajittelin tavaroitani, paperikasoja, vaatteita, kaikkea. Keräsin tavaroita isoihin laatikoihin. Suuri osa oli jäänyt työelämäni jäljiltä. Siellä oli kaikkea mielenkiintoista. Seuranani "salin" lattialla, mietin, minne veisin laatikot, jos joskus olisin valmis niiden kanssa. Äitini tuli sisään ja oli närkästynyt siitä, mitä olin tekemässä. Heräsin.

Unihan on pelkkä uni. Lapsuudessa minulla ja sisaruksillani ei ollut paljon tavaroita, ei myöskään vanhemmillani. Meillä oli vain kaikki välttämätön. Vanhempamme pitivät tavallaan yllä hiukan valheellista kuvaa, että meillä oli kaikki hyvin, koska eihän he edes tienneet, mikä olisi ollut vaihtoehto. Ja olihan meillä hyvin, minulle jäi kaunis kuva varhaisesta lapsuudestani.

Elämä oli vielä 1950-luvulla köyhää, vaikka toiset ihmiset pitivät itseään ehkä parempiosaisina verrattuna toisiin. Jos asui maatilalla, jolla oli peltoja ja metsiä, oli automaattisesti parempiosainen. Vaikka välillä huonoina satovuosina olikin vaikeaa, piti hammasta purren tulla toimeen. Kun kasvoin murrosikään, aloin ymmärtää sen, mutten silti kunnioittanut sitä. Vaadin uusia vaatteita, kirjoja, paperia ja kyniä. Jos vanhempani riitelivät, ehdotin, että he eroaisivat. 

Kaikesta edelläolevasta olen kirjoittanut päiväkirjoihini, joita olen saattanut aiemmin siteerata. Aina ei ollut rahaa koulukirjoihin eikä kaikkeen muuhunkaan kuten kinuamiini vaatteisiin. Äiti joutui peittelemään joitakin ongelmia sukulaisilta, joista osa oli kyllä asiasta tietoisia.

Siihen aikaan perheiden elämä oli monella tapaa murroskohdassa. Haluttiin jatkaa perinteitä, elää siinä maailmassa, joka oli sotien myötä hävinnyt, uskottiin, että kaikki palaa ennalleen, paranee. Niin tietysti tapahtuikin, mutta kaiken menneen mukana hävisi myös paljon.

Itse asiassa lähdin nyt väärille urille, sillä tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa maailman muutoksesta vaan erään yksilön muutoksesta. Tietenkin pyörin taas oman napani ympärillä, kuten ihmiset nykyään väittävät meidän aikamme ihmisten tekevän. Koko ajan. Väitän silti, että kullekin meistä, on tärkeää selvittää, mitä tapahtui ja miksi olemme sellaisia kuin olemme. Olen sillä matkalla loppuelämäni. En yritä muuta. Haluan tietää, miksi olen juuri minä tällaisena.

 

Miksi kirjoitin koko ajan, miksi tallensin perheen muistoja, miksi etsin jotakin tuntematonta löytämättä? Miksi alistuin monen muun määräysvaltaan, miksi uskoin monia ihmisiä kyseenalaistamatta heitä? Miksi edelleenkin olen mieluummin hiljaa kuin metelöin? Miksi vältän konflikteja ja haluan ympärilleni vain rauhaa? Siis miksi olen juuri minä?

Joskus tuntuu, että meillä kaikilla suomalaisilla on identiteettiongelma. Se juurtaa todella kaukaa. Toisaalta on turhaa ja liian kaukaista lähteä etsimään sitä historiasta. Silti se on hyvä tiedostaa. Minulle on tosin historialähtöisyyteen hyvät lähtökohdat, koska olen tutkinut paljon sukujeni historiaa. Olen myös ihmetellyt, miksi sielläkin on niin kovin hiljaista. Miksi ihmiset ovat aina pidätelleet. Eivät kaikki, mutta suurin osa.  Jos joku on riehunut, sitä on ilman muuta paheksuttu niin paljon, että ei ole ainakaan kerrottu. Ja jälkipolvet ovat olleet vieläkin hiljaisempia.  Maan hiljaiset.

Sitten tulee joku, joka alkaa paljastaa asioita, jotka ovat jo lapsuudesta saakka pyörineet mielessä. Kuten mainitsin, kirjoitan nyt vain omasta puolestani enkä käsittele muiden ongelmia. Jokainen miettiköön asiaa omalta kohdaltaan. En myöskään syytä ketään, koska kaikilla on sama ongelma taustallaan. Jopa niillä omahyväisillä, joita on meidän joukossamme vaikka kuinka paljon, niin paljon, ettei muilla ole mitään sanomista, kun he kertovat hienosta perheestään ja elämästään, on samanlainen ongelma. Siihen en ota kantaa nyt enkä edes myöhemmin.

On tietenkin oma syyni, että olen lapsuudestani saakka pienentänyt itseäni. Mutta saatoinko tehdä muuta ottaen huomioon taustani ja kasvatukseni? Meille sanottiin joka päivä, että teistä ei ole mihinkään, naapurin lapset ovat parempia, sukulaisten lapset ovat parempia, se ja se on saavuttanut sellaisen ja sellaisen oppiarvon, mitä sinä olet, et mitään. Jos onnistuin jossakin, sekin oli vanhempieni ansiota, koska he kouluttivat minua. Tosin vanhemmilta välittyi salakavalasti jotakin muutakin, mikä antoi toivoa. Seuraavassa hetkessä se kuitenkin kaatui, jos tuli pienikin vastoinkäyminen. Niitähän tulee auttamatta.

Myöhemmin olen päätellyt, että me kaikki, vanhempamme ja me itse, olimme samassa liemessä. Emme koskaan olleet oppineet edelliseltä sukupolvelta, mikä on oikea tapa. Kun itse kasvoimme, jatkoimme samaa tietä. Osittain ehkä uusi aika antoi mahdollisuuden riuhtaista itsensä irti, lukea ja opetella uusia käsityksiä ja tapoja. Kantapään kautta menimme tulevaisuuteen. Meistä itse kukin olisi silloin tarvinnut terapiaa. Terapiasta puhutaan nyt myös paljon. Suomalaiset kärsivät edelleen samasta puhumattomuuden kulttuurista. Tuskin olemme siis vieläkään oppineet.

Nuoruuteni päiväkirjoista näen, että jo varhain otin omaksi tavoitteekseni kasvattaa itseäni. Aika jännää kylläkin, mutta siihen olisin kirjojen ja elämän lisäksi tarvinnut myös terapiaa, jotta olisin välttänyt monta sellaista asiaa, jotka jouduin käymään myöhemmin läpi ja joilla oli vaikutuksia ja hidasteita.

Kun elämä kaartuu loppusuoralle, on oikeastaan aika tehdä johtopäätöksiä.  Elämän vuorelta näkee kauas, mutta pitää rohkeasti uskaltaa katsoa ja olla rehellinen itselleen.  Olen ollut useimmiten muiden ihmisten suhteen hienotunteinen enkä muuta sitä ominaisuuttani nytkään. Kerron vain omista tuntemuksistani, mutta voin viitata kaukaiseen menneisyyteen.

Palaan vielä aamuisiin tuntemuksiini. En tulkitse näkemääni lyhyttä unta sen enempää, mutta mielestäni se viittaa meihin lapsena ja elämän aikana kerättyihin kokemuksiin. Vanhempien tutkiva katse seuraa meitä siitä huolimatta, että he ovat jo kuolleita. Voin väittää nyt, että olen ymmärtänyt heidät täysin huolimatta lapsuuden ajatuksistani. Olen jo kauan sitten tehnyt sovinnon, jopa heidän elinaikanaan.

Omalta osaltani kysyn edelleen, miksi uskoin monia ääniä ympärilläni, joiden ainoa tarkoitus oli pienentää, kahlita ja hallita minua. Niitä ääniä on vieläkin silloin tällöin, mutta en enää välitä niistä. Vanhalle naiselle kukaan ei enää voi mitään. Hän menee menojaan. Ehtii hän sitten tai ei, järjestellä kaikkea sitä, mitä on jäänyt. Kirjoittaminen on vaarallisinta, mitä voimme tehdä. Mutta eihän sillä ole väliä.

15.7.2020

 

 

Mene syvemmälle

Talven, runsaan lumentulon ja kylmyyden kanssa taistelu on aina vaikuttanut meidän kestävyyteemme ja siihen, että osaamme hallita erilaisia tilanteita kaikkien vaikeuksien keskellä. Ajatus on pyörinyt päässäni viimeisen viikon aikana ja laajentunut entisestään. Viittasin aiheeseen jo edellisessä tekstissäni. Ehkä minun on kirjoitettava mietteitäni muistiin myös blogipostaukseeni. Kun äskettäin puhdistin autoani lumesta, minulle tuli lähes tarve aloittaa kirjoittaa juuri tästä aiheesta.

Tämä kuva on jo 1940-luvulta.

Olen silloin tällöin kirjoittanut 1950-luvusta ja sen aikaisesta elämästäni. Joskus tuntuu, että olen silti kaunistellut kertomaani.  Menneen ajan ylle on asettunut sadun tuntu, se on ikään kuin vain tarua.  

On kuitenkin totta, että 1950-luvulle tultaessa oltiin vähitellen toipumassa rankasta sota-ajasta. Elinolosuhteita ei voinut verrata tähän päivään. Kodeissa ei ollut mukavuuksia, ei ainakaan maaseudulla, ei minun kodissani. Koska olin lapsi, en osannut tietenkään kaivata mitään parempaa. Me lapset olisimme olleet tyytyväisiä vieläkin vaatimattomiin olosuhteisiin.

Vanhempani olivat viettäneet vuosikausia sodassa, isä pitkään sairaalassa, sitten toipilaana. Vuosikausia he totuttelivat erilaiseen aikaan. Nuoruus oli mennyt sodassa, osittain myös terveys. Koska kotini oli maalla Hämeessä, niin siellä oli mahdollisuus jatkaa siitä, mihin oli lopetettu ennen sodan syttymistä. 1910-luvulla rakennettu mökki oli olemassa, navetta, kotieläimet, pellot ja metsät. Muut olivat hoitaneet tilaa sodan aikana, kunnes sitten isäni palasi kotiin. 

 

Isäni äiti Lempi oli kuollut sodan aikana. Isä oli lähtenyt 1930-luvun lopulla lukioon Helsinkiin ja sieltä talvisodan alettua alokkaaksi ja sitten sotataipaleelle aina 1944 kesäkuussa sattuneeseen haavoittumiseen saakka. Sattumalta hän oli tavannut tulevan äitini sodassa. Äiti tuli myöhemmin auttamaan isääni maatilalle. Äiti oli menettänyt kaiken, kodin, työpaikan, tavaransa, hän oli jo 30-vuotias.

Sodan jälkeen monet ihmiset etsivät paikkaa, mihin asettua. Se oli kuin oman elämänsä etsimistä ja uudelleen haltuun ottamista. Äitini suuri lapsuudenperhe oli selvinnyt sodasta evakkona, kodin ja maan menetys oli ollut suurin koettelemus Karjalan kannakselta lähteneelle perheelle. Kukaan ei menettänyt henkeään sodassa, mutta on vaikea määritellä henkisiä menetyksiä. 

28.4.1957

Vaikka harvat minun lisäkseni myöntävät sitä (saati ylipäänsä ajattelevat), niin henkiset menetykset siirtyivät seuraaville sukupolville. Ihminen selviää käsittelemättä niitä. Toisaalta ihminen saattaisi siirtyä seuraavalle tasolle ja jopa kukoistaa, jos osaisi ja pystyisi käsittelemään sen suunnattoman taakan, mikä hänen takanaan seisoo. Minulle se on vuosien myötä vähitellen valjennut.

2022

Ensimmäisen lapsen syntymä merkitsi vanhemmilleni varmasti uuden elämän alkua ja toivoa tulevasta. En ole koskaan uskonut, että heidän liittonsa oli taivaassa solmittu, mutta silti he elivät sen ajan tavan mukaan koko elämänsä yhdessä ja saivat viisi lasta. Äidilläni oli pari keskenmenoa, joiden ajankohta saattaa selvitä pienistä lapuista, joita hän jätti jälkeensä. Viimeinen lapsi syntyi 12 vuotta minun jälkeeni.

Elämä alkoi kukoistaa sotien jälkeen ja toivo toi siihen lisää voimaa. Tässä iässä voin hyvin aistia sen tunteen, minkä vallassa vanhempani ovat silloin olleet. Rakkaus lapsiin elämänvoiman ja yhteisön ja ystävien lisäksi auttoi eteenpäin. He olivat vielä nuoria ja jaksoivat.

kesä 1966

Olisin halunnut näyttää lapsenlapsilleni lapsuudenkotini, mutta en voi enää. Talo seisoo vielä pystyssä ja sisällä ovat lähes kaikki 1980–1990-luvun tavarat, mutta nyt uskon, että minun on paras vain kirjoittaa ja esittää kuvin mennyttä aikaa. Olen itse käynyt kuvaamassa sen rappion, mutta lapsenlapseni saavat aikanaan kuvitella, mitä se kaikki oli ja mikä merkitys sillä on. Jos ymmärrät, niin siinäkin näkyy henkisen taakan tulos.

2018

 

Vanhan talon kahta huonetta lämmitettiin puilla. Käytössä oli kaksi pönttöuunia, joilla talo päivällä lämmitettiin. Keittiössä oli liesi, johon laitettiin tuli aikaisin aamulla. Me lapset asuimme ainakin myöhemmin 1950-luvulla vintissä, jossa oli pieni puilla lämmitettävä kamiina. Vessa oli ulkona. Keittiön vieressä oli pieni huone, jossa saattoi käydä pienellä pesulla käyttäen pesuvatia. Samassa huoneessa oli myös roskaämpäri. Vesi tuli 1950-luvulla sisään keittiöön ja meni viemärin kautta ulos. Sauna oli navetan päädyssä, jonne oli vähän matkaa. Pyykit pestiin karjakeittiössä, jonka kautta mentiin saunaan. Voitte vain kuvitella, kuinka paljon töitä kaatui perheen äidin päälle.

Syntyessäni ja aina 1950-luvun puolivälin jälkeen, meillä oli kotieläimiä, lehmiä, hevosia ja kanoja. Joskus oli sikakin ja lampaita. Peltoja viljeltiin. Kasvaessamme isommiksi, mekin jouduimme auttamaan eri tavoilla. Hakemalla lehmiä kauempaa kotiin, hoitamalla kanoja, lajittelemalla munia myyntiin, harventamalla sokerijuurikaspellolla, kitkemällä kasvimaata, poimimalla marjoja, hakemalla puita ja siivoamalla.

Koti kokonaisuudessaan kaikkine tehtävineen, tunnelmineen, väreineen ja vuodenaikoineen on painunut erityisen tarkkaan muistikuviini. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tarkemmin pystyn mielessäni toistamaan kaiken.

 

2022

 

Lapsenlapsistani vain vanhin voi muistaa jotakin lapsuudenkodistani, mutta epäilen sitä.  Jossakin vaiheessa koulutehtävän puitteissa hän kyseli ja kirjoittikin siitä jotakin. Minun kertomukseni saattoi silloin olla kaunisteleva kuvaus. Se on tallessa.  Joka tapauksessa he eivät voi koskaan verrata omaa lapsuuden elinympäristöään mumminsa lapsuuteen.

On huvittavaa, että minäkin saatoin olla aika hyvä kuvaamaan elämääni ruusunpunaisten lasien läpi tai jätin yksityiskohdat useimmiten kertomatta. Ihmisten väliset suhteet olivat lapselle aikoinaan todella vaikeita ymmärtää. Niistä ei puhuttu mitään, mutta lapset rekisteröivät pienistä viittauksista ja vallitsevasta tunnelmasta asioita mieleensä. Kaikki se painui syvälle jääden sinne eikä se useimmiten edes tullut pinnalle.

1999

Tiedän hyvin, kuinka paljon vaatii uskallusta aukaista oman mielen sokkeloita asioista, joita on itse aikuisena tehnyt joko pakosta tai mielen ailahdellessa. Olisiko voinut toimia toisin, miten olisi voinut toimia? Varmaan me kaikki pohdimme sellaisia asioita, vaikka päälle päin esitämme olevamme täydellisiä ihmisiä.

Tutkiessani vanhempieni historiaa ja elämää 1930-luvulla, voin hyvin kuvitella, että 1950-luvulla elettiin lähes uudelleen 1930-lukua. Silloin oli jo toivuttu edellisestä sodasta ja elämä alkoi kukoistaa.

2022

Mieleeni on aina pulpahtanut muistoja jo ajalta ennen kouluaikaa. Olen ehkä maininnut palavan linja-auton, kun olin vanhempieni kanssa matkalla jonnekin sukulaisiin. Isä hankki auton vasta 1952. Sitä ennen kuljimme äidin sukulaisten luo bussilla ja junalla. Äitini on kertonut, kuinka minä kerran junassa kävin juttelemassa kaikille ihmisille, olin ehkä vasta 2-vuotias, jos sitäkään. Kerroin kaiken perheestäni ja itsestäni. Vanhempani häpesivät puheliaisuuttani. En muista sitä itse. Joitakin muistoja muistaa, koska niistä on kerrottu usein.

Muistan kuitenkin, kuinka pienenä tein aina tuttavuutta vieraiden ihmisten kanssa, kävin vaikkapa keinumassa jalan päällä. Muutaman vuoden iässä, ehkä 4–5-vuotiaana kävin kaupassa hakemassa postin, sinne oli matkaa ajotietä pitkin useita satoja metrejä. Olin hyvin oma-aloitteinen. Kertomus näistä asioista kuvaa, kuinka luottavaisesti suhtaudun maailmaan ja ihmisiin. 

1950-luvun lopulla

Jokaisella meistä lapsista on omat kertomukset lapsuudestaan.  Perheen elämään tulee vähitellen kaikissa tapauksissa tummia sävyjä. Vaikka vanhemmat piilottavat ikäviä asioita lapsilta, ne kuitenkin tulevat läpi. Jos lapsella on pohjalla hyviä muistoja, hän saattaa ohittaa ikävät asiat kevyemmin. En tiedä, mutta koskee ainakin minua.

Jatkuvat rahavaikeudet piinasivat. Millaisia ne olivat, siitä on vaikea tietää. Äiti joutui tekemään kaikkensa, että pystyi pitämään kuviot meiltä lapsilta piilossa. Samaa teki varmaan isäkin. Ympärillä oli siihen aikaan ihmisiä, jotka auttoivat. Maanviljelijän elämä ei ollut silloin kuin ei ole nytkään, helppoa. Päiväkirjaani kyllä on välittynyt jotakin myös erilaisista vaikeuksista, varsinkin tullessani vanhemmaksi.

Kun ajattelen kaikkea tätä nyt, en voi samalla olla ajattelematta omia vaikeuksiani 1970–1990-luvuilla. Nekin pyrkivät koko ajan pinnalle ja kirjoitettaviksi. Kun kirjoitan vanhempieni elämästä, harhailen osittain suolla.  Eräänä kesänä isän kuoleman jälkeen äiti yritti kertoa jotakin, mutta siinä kävi niin kuin yleensä käy, lapset eivät haluakaan kuulla. Voin vain aavistella asioita ja osa kertomustani saattaisi olla melkein fiktiota. Kun oikein yritän ymmärtää, niin varmaan osa on lähes oikein. Jatkan ajatteluani. Se kuuluu vanhuuteen

Kestävyysharjoittelu jatkuvat. Tänä aamuna pinnistin kovasti, jotta olisin muistanut näkemäni unen, jossa kuljetin taas kameraa mukanani. Kun heräsin yöllä, ajattelin muistavani unen, mutta nyt en saa unta kiinni.  Siksi merkittävät unet pitää kirjata heti muistiin. Tätä kirjoittaessani talitintti lensi parvekkeen ulkopuolen kaiteelle. Minulle se on aina merkki äidistäni. Hän on mukana. Näkymätön maailma tai kaikkeus kulkee koko ajan rinnallamme.

Tiedän sen arvostavan asioiden käsittelyä ja niihin syventymistä. Kaivanpa taas päiväkirjojani esiin.

Jollen nyt en ehdi ennen joulua enää postaamaan, niin toivotan tässä kaikille lukijoilleni oikein hyvää joulua!