Kutittelen muistiani

Istahtaessani läppärini ääreen minulla oli mielessä kaksi juttua: aloitanko oman seuraavan blogipostaukseni tai aloittamattoman tekstin sukukirjaa varten. Ratkaisu tuli eteeni niin kuin aina yleensä sattumalta. Pieni talitiainen tuli koputtamaan edessäni olevaan ikkunaan, neljänteen kerrokseen. Oman rakkaan äitini ”alter ego” tai vain nälkäinen pikkulintu. Minullehan talitiainen on aina symboloinut äitiäni.

Siinä nuoruuden päiväkirjoja (kuva 27.1.2023)

Aamulla herättyäni ajattelin tulevan päivän tekemisiäni, lähinnä kirjoitussuunnitelmiani. Edellisen blogipostaukseni jälkeen minua ovat alkaneet kaivertaa monet asiat menneisyydestäni, jotka olen haudannut syvälle tietoisuuteeni. En ole unohtanut asioita, mutta en ole halunnut ajatella niitä. Niissä on aika paljon käsiteltävää. Luonnollisesti olen aiemmin valinnut itselleni helpoimmat asiat tai ne ovat syystä tai toisesta tulleet ajankohtaisiksi. Loogista on jatkaa lapsuudesta, sillä sieltä löydän paljon muistoja, joita olisi kiva katsella eri suunnilta. Itse asiassa juuri ne ovatkin olleet nyt pyrkimässä etualalle eli kaukaisimmat lapsuuden muistot.  Toisaalta rinnalla ovat edelleen vanhempieni kokemukset ja niiden tarkastelu suhteessa heidän lapsiensa elämään. 

Kävin hakemassa omenia ystävättäreni omenapuusta, jonne jäi minun jälkeeni mielettömästi omenia. Pihan ainoan omenapuun oksista osat roikkuvat omenista raskaina maahan saakka. Kyseiset omenat ovat myöhäistä lajiketta ja ne säilyvät pitkälle syksyyn. Juodessamme kahvia, kerroin myös hänelle, että oma historiani tunkee esille hyvin voimakkaasti odottaen, että käsittelen sitä kirjoittamalla. Hänestä ajatus on kauhea, mutta hän myönsi, että ehkä se voi olla jollekin toiselle hyväksi. 

 

Tutkiessani itseäni, ajattelen siis samalla myös kaikkia ennen minua eläneitä ja perheeni jäseniä. Ihmisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta tunnen vain oman historiani. Vanhempieni osalta joudun ohittamaan paljon asioita, koska en tullut aikoinaan kysyneeksi. Jos olisin tiennyt, että tulen aikanaan kirjoittamaan juuri näistä asioista, olisin kysellyt. Kokemukseni on, että olemme hyvin varovaisia haastatellessamme ihmisiä heidän elämästään ja ajatuksistaan, ettemme edes rohkene kysyä kaikesta. Kaikki eivät edes vastaisi kysymyksiimme. Ihmisten häpeätaakka on suuri. He ovat koko elämänsä keränneet taakkaa ja saattavat pitää kysymyksiä yksityisyyteen kajoamisena, vaikkei kukaan ole julkistamassa heidän elämäänsä.

Kaltaiseni sukututkija, joka on tutkinut jo omia sukujaan ristiin rastiin ja aika paljon muidenkin sukuja, on astunut toiselle askelmalle. Kunnioitan kaikkia ihmisiä katsomatta syntyperään ja heidän tekemisiinsä. Katselen ihmisiä sekä eläviä että kuolleita suurella hellyydellä ja yritän päästä lähemmäksi. Teen näin erityisesti jo meitä edeltävien ihmisten osalta. Onhan siinä vaikeutensa. Arkiston asiakirjat kertovat vain kylmät faktat, joiden taakse haluan kaivautua.  Vaikkapa jos löytyy oikeuden pöytäkirjoja, niistäkin voin rivien välistä lukea muiden talteen kirjoittamaa, mutta loppu on kerättävä ja kuviteltava. Osittain sama koskee myös itseäni, kun ajattelen muiden itseeni tekemää vaikutusta. Pinnan alle jää paljon.

Myöhempiä päiväkirjoja osa tässä. (kuva 27.1.2023)

Varhaislapsuudestani minulla on vain joitakin hajanaisia välähdyksiä. Muistan, kuinka olin parina kesänä mummoni eli äidinäitini luona, hänen, jonka äidin salaisuuden olen nyt selvittänyt. Kuten oma äitini on myöhemmin kertonut, mummo ei ollut mitenkään lapsirakas, vaikka hänelle oli syntynyt 13 lasta ja vaikka hän piti lasten pyhäkouluja juuri ainakin niihin aikoihin, kun olin hänen ja papan luona Anjalassa. Kävinkin niissä hänen kanssaan, mutta en muista muuta kuin, että juoksin perässä, kun hän viiletti tietä pitkin taloon, jossa pyhäkoulua pidettiin.

Oleskellessani isovanhempieni luona ehkä viikon pari kahtena kesänä, olin ehkä 7–8-vuotias.  Nukuin yöni yksin keittiön vieressä olevassa huoneessa ja tein varmasti kaikenlaista askaretta, mitä pyydettiin. Muistan, että en pystynyt syömään mummoni kirnuamaa voita. Sitä säilytettiin keittiön lattian alla olevassa kellarissa. Juoksentelin heidän mökkinsä ankeassa ympäristössä peläten käärmeitä. Ympäristö oli pelkkiä ruohoa kasvavia peltoja, joiden takana oli vaikeakulkuista metsää. Kaipasin mielettömästi kotiin ja sen vehmaaseen, ympäristöön viljapeltojen ja metsän äärelle.  Koinko silloin ensimmäiset yksinäisyyden ja yksin olon tunteet, tunteen, että minun on selvittävä omin voimin? En olisi edes uskaltanut pyytää apua mummolta. Isovanhempani olivat Karjalan evakoita, mummoni oli syntynyt 1892 ja pappa 1887 eli mummoni oli tuolloin noin 55-vuotias, tyttäreni ikäinen.

Samalla aukealla kuin isovanhempieni mökki oli, ei ollut muita taloja, oli vain vaikeakulkuista maastoa. Sieltä oli useita kilometrejä matkaa Anjalan keskustaan, jossa jouduin eräänä kesänä käymään pyöräillen hammaslääkärillä. Koska osasin silloin ajaa pyörällä, olen ollut siellä ainakin koulun 1 ja 2 luokan välissä. Koulua aloittaessani syksyllä 1954 en osannut ajaa vielä pyörällä. Siihen aikaan lapset opettelivat ajamisen aikuisten pyörällä. Mieleeni on jäänyt jännitys ja pelko ajaessani metsätietä, yrittäen muistaa, että kääntyisin oikeaan suuntaan eräästä risteyksestä.

Lapset pakotettiin 1950-luvulla hyvin aikaisin itsenäisiksi. Jäin miettimään, miten se vaikutti meidän luonteeseemme. Olinhan ollut pikkulapsesta saakka itsepäinen ja halunnut tehdä kaikki asiat itse. Mutta lapsi on lapsi. Kuuluiko sen ajan vanhempien kasvattaa lapsesta varhain mahdollisimman itsenäinen. Olinhan jo pienestä pitäen saanut käydä kaupassa yksin, pimeässäkin taskulamppu kädessä. Mutta sainko vanhemman läsnäoloa ja hellyyttä? Meitä lapsia oli tuossa vaiheessa jo neljä tyttöä ja kaikilla oli omat tarpeensa.

Tämän kuvan ajankohdan pystyin varmentamaan ensimmäisestä päiväkirjastani. Sen isäni on ottanut 12.5.1957. Mummolla on ollut syntymäpäivä ja oli äitienpäivä. Hän istuu keskellä ja minä hänen edessään. 

Äitini kertoi aikoinaan minulle, että minut lähetettiin tarkoituksella lyhyiksi ajoiksi pois kotoa. Äitini mukaan tarvitsin lomaa. Hoidin nuorempia sisaruksiani liian innokkaasti, opetin ja hoivasin heitä. En itse muista siitä mitään. Jälkikäteen olen ajatellut sen olleen vain opettavaista. Siitä varmaan syntyi itselleni myös myöhemmin ajatus, etten halua itselleni koskaan lapsia. Aikoinaan vanhemmat sisarukset hoisivat nuorempia. Olihan äitini joutunut lapsena samalla tavalla ja paljon enemmän hoivaamaan lukuisia sisaruksiaan ja myöhemmin piikana hoitamaan muiden lapsia ja kotielämiä. Se sai hänet kaipaamaan itsenäisen naisen elämää, minkä hän oli saanutkin aloittaa ennen sotaa. Hän lienee kokenut varhaisen lastenhoidon omille lapsilleen ei-toivottavaksi elämäksi. Tiedä häntä.

Joka tapauksessa äitini kaipasi aina myöhemmin itsenäisen naisen elämää, mitä hän ei perheen perustamisen jälkeen enää koskaan kokenut. 1950-luvulla hän koki itsensä lapsentekokoneeksi ja häpesi itseään hänet tunteneiden edessä. Olin siitä tietoinen jo kovin nuorena ja se jätti minuunkin omat jälkensä. Koin äitini tyytymättömyyden ja vaikeudet ja olin myöhemmin neuvomassa häntä eroamaan. Eihän siitä olisi mitään tullut.

Ensimmäiset muistoni ovat ajalta ennen koulun alkua. Yksi muistoista on kaivellut minua ennenkin. Olen ollut oletettavasti vanhempieni mukana matkalla jonnekin linja-autolla. Kesken matkan auto syttyi palamaan ja väki joutui ulos autosta. Muistan, että paikka oli korkealla mäellä ja alhaalla vilkkui järvi. Olimme ehkä matkalla jonkun sukulaisen juhliin. Mutta missä ja milloin? Muistaakseni kysyin sitä kerran äidiltä. Hän taisi vastata, että kysymys oli joistakin juhlista, muttei muistanut tarkemmin. Olen itse päätellyt, että vierailupaikkakunta oli joko Askainen, Säkylä tai Mietoinen. Ajankohta 1950–1951. Vanhemman sukupolven sukulaisia oli vielä elossa? Heihin pidettiin yhteyttä. Tiedän, että yhtäkään ihmistä, joka muistaisi, ei ole enää elossa. Hurja ajatus.

Aloitin kansakoulun 1.9.1954. Siitä jatkan myöhemmin tai en, jollen ehdi. Sitä edeltävältä ajalta on olemassa jo paljon muistoja, joiden kaikkien ajankohtaa en pysty ehkä koskaan tarkentamaan. Ajattelen, että ehkä on paras ottaa niitä esille, kun ne nousevat pakolla esiin.

Olen kirjoittanut paljon blogipostauksia vuosien mittaan enkä aio nytkään lopettaa. Monissa blogeissani olen jo käsitellyt lapsuuttani. Tämä kirjoitus on eräänlaista herättelyä, josko löytäisin uuden erilaisen näkökulman, josta edetä. On ehkä aika alkaa kaivaa vanhimmat paperit ym. esille ja ehkä lopulta ne käsiteltyäni hävittää ne. Hurjaa, sillä oikeasti minulla ei ole nyt aikaa siihen muuten, kuin pala kerrallaan. Samoin on ollut aiemmin, mikä tulee esille blogeistani.

Nähtäväksi jää, miten käy.  Arkiset päivittäiset askareet haukkaavat aina ison osan päivästä, tulee väsymys, on levättävä. Lopetellessani tätä, äitini ” alter ego” ilmestyi taas parvekkeen reunalle. Lähdin sulkemaan pientä aukkoa parvekelasissa ja huomasin, että talitiainen olikin päässyt jo sisälle. Avasin lasit selälleen ja yritin hätistää lintua pois. Yhtäkkiä sisällä nukkumassa ollut Minni-kissa ryntäsi parvekkeelle ja lähes tarttui lintuun. Sain petokissa Minnistä otteen ja vein mustan pantterin sisälle, mutta hän pysytteli kiihkoa täynnä naukuen ovella. Tapahtuman jälkeen lintu tippui parvekkeen reunan kuiluun ja on nyt siellä. Ikkunat ovat auki. Kissa juoksee sisällä ympäriinsä ja minä odotan, että tiainen pääsisi omin voimin pois.

Myöhemmin. Ei päässyt. Jouduin auttamaan pitkällä kepillä ja nostamaan rääkyvän linnun vaivalloisesti ylös ja vapauteen. Loppu hyvin, kaikki hyvin.